Kotikirjaston kertomaa V

Rotevana ihmisenä pidän kovasti ruuanlaitosta, leipomisesta ja sen myötä keittokirjojen lukemisesta. Ruokaan ja sen valmistamiseen kätkeytyy paljon aineettomia arvoja ja perinteitä, joihin on mukava perehtyä ja niistä esitelmöidä. Blogissani olen toisinaan kirjoittanut hapanjuurileipomisesta ja joistakin ruokalajeista, joita soisin  toistenkin syövän niiden herkullisuuden ja edullisuuden takia. Hyvän ruuan raaka-aineet ovat edelleenkin Suomessa tulotasoon nähden edullisia. Maukkaan aterian tekeminen vaatii tosin viitseliäisyyttä ja mielikuvitusta, ei niinkään rahaa. 

Kotikirjastossani on noin metrin verran keittokirjoja, joista tässä postauksessa esittelen muutamia. Keittokirjojen lukeminen on siitä hauskaa, että lukiessa voi muistella menneitä herkkuhetkiä tai sitten suunnitella tulevia. Ruokailu on usein sosiaalinen tapahtuma, joka lisää myös ihmisen hyvinvointia. Kotona on mukava keittää, koska tietää saavansa hyvää, eikä tarvitse kiristellä hampaitaan ravintoloiden usein vaatimattoman, mutta kalliin ruuan tai oudon palvelun vuoksi.

Osa keittokirjoista on klassikkoja, joista aina voi ammentaa ideoita tai muuten vain tunnelmoida niiden parissa. Tällaisia ovat Otavan Suuri Keittokirja ja Koskimies-Somersalon Keittotaito. Kummatkin teokset ovat ajalta, jolloin monet raaka-aineet olivat oikeasti kalliita, ja ruokaa piti valmistaa, koska valmiseineksiä ei juuri ollut. Lisäksi kummassakin teoksessa on läpikäyvänä ajatuksena, että ruokailu on osa kotikulttuuria. Otavan kirja on käännetty ja meidän oloihimme sovellettu ruotsalaisesta Ekegårdh-Hallman-Haggrenin Stora Kokbokenista (1940). Lapsena selailin kirjan himmeitä mutta maagisia värikuvia, joissa oli kuvattuna mm. strassburgilaisia, piispanhiuksia, hillobrysseleitä ja mazariinitorttuja. Erityisen innoittavia olivat cocktailien kuvat: Dubonnet Fizz, Enkelin suudelma, Bronx ja Manhattan. Kirja toi tuulahduksen aivan toisenlaisesta kulinaarisesta maailmasta, mihin kotona olin tottunut.    

Klassikkoihin kuuluu myös Kreivitär Eeva Mannerheim-Sparren keittokirja. Kirjan alussa on Laura Kolben mielenkiintoinen artikkeli kirjoittajasta. Sparre kirjoitti teoksensa "herkkusuille ja tavallisille nälkäisille", ja kumpikin väki löytää kirjasta itselleen sopivia ruokia. Oma suosikkini on kesäisin ollut Louhisaaren Mustaviinimarjanlehtijuoma, jota voi valmistaa myös nuorista koivunlehdistä. Sparren ohjeet ovat klassisia, ja ne ovat saaneet innoitusta kirjoittajan rikkaasta kansainvälisestä elämästä. Sparren teos Aavikkoa, aurinkoa ja hiekkaa on ehdottomasti lukemisen arvoinen matkakertomus Pohjois-Afrikasta. Sparren makumaailmaan johdattelevat myös marsalkka Mannerheimin entiset keittäjän Ida Nissenin Vanhat hyvät ruokareseptit sekä Risto ja Ritva Lehmusoksan Mannerheimin pöydässä. 

Julia Childin Ranskalaisen keittiön salaisuudet on perusteos sille, joka haluaa tehdä hyvää ranskalaista ruokaa. Kirjan arvo on mm. siinä, että siinä annetaan tarkat mitat, ja ruuan valmistus on kuvattu varsin seikkaperäisesti vaiheittain. Child valistaa myös lukijaansa raaka-aineista, niiden käsittelystä sekä ranskalaisesta elämänmuodosta yleensä, jossa ruokailulla on varsin keskeinen sija.  Omat suosikkini kirjassa ovat haudutetut salaattisikurit, kermassa haudutetut kananrinnat ja Burgundin pata. Tuikkaa joka paikkaan (ja suuhusi myös) kuivaa vermuttia, niin hyvää tulee! Voit myös iloksesi katsoa Meryl Streepin tähdittämän Nora Ephronin elokuvan Julie & Julia.

"Keittotaito ei ole erityisen vaikea ala, ja mitä enemmän harrastaa ja oppii ruuanvalmistusta, sitä enemmän sitä alkaa ymmärtää. Mutta se vaatii harjoitusta ja kokemusta niin kuin kaikki taidot. Tärkeintä asiassa on se, että rakastaa ruuanlaittoa sen itsensä vuoksi." 

Mireille Guilianon Ranskattaret eivät liho on trendikäs, mutta hauska johdatus ranskalaiseen ruokakulttuuriin. Kirjan pääidea on, että ruokailu tapahtuu ainoastaan ruoka-aikoina, jolloin syödään hyvin, mutta kevyesti. Teoksessa on myös paljon reseptejä. Kirjaa varjostaa tosin dieettipainotteisuus, mikä taas ei ollut Childin ongelma.

 

Rautalammin kirjaston poistolaarista löytyi Viggo Christensenin Cocktailit ja drinkit vuodelta 1968. Kirja oli jo kuudes painos, joten drinkeillä oli 1960-luvun Suomessa kysyntää. Tanskalainen baarimestari kirjoittaa neljäkymmentä sivua siitä, miten cocktailit tulisi valmistaa ja nauttia. Teksti on mielenkiintoinen jo kulttuurihistoriallisessa mielessä. Cocktailit syntyivät tekijän mukaan niin, että kotipolttoisen pirtun sikunan maku piti peittää mehulla.  

Olen ottanut tavaksi toisinaan viikonloppuisin sekoitella Christensenin esittelemiä cocktaileja ja antaa niille pisteitä. Vaatimaton juoma (6 p) on esim. Dry Mermaid Martini (giniä ja Cherry Heringiä), hyvä (9 p.) sitä vastoin Nikita (votkaa, Cointreauta, sitruunaa). Olen haaveillut joskus juovani cocktaileja jossakin New Yorkin pilvenpiirtäjän pianobaarissa, mutta aika näyttää toteutuuko toive.

Toinen alelaarin löytö on Sybille Schallin Die Berliner Küche. Kirja on alun perin ollut Länsi-Berliinin työvoima- ja sosiaaliviraston lahja vierailijoille. Kirja on rakennettu hyvän keittokirjan tapaan: runsaasti ruokaan liittyvää kulttuurihistoriaa, josta sukelletaan resepteihin, joissa on myös runsaasti tietoa ruokalajeista. Pidän kovasti saksalaisesta keittiöstä, jossa ei nuukailla tai temppuilla, vaan ollaan uskollisia raaka-aineille. Suomalaisesta tuntuu tosin joskus oudolta, kun sikaa tungetaan joka paikkaan, mutta se on heidän juttunsa. Berliiniläisruokien suosikkejani ovat omenan ja sipulin kanssa paistettu maksa, suolakurkulla ja kinkulla täytetyt liharullat, haudutettu lehtikaali makkaran kanssa ja hiekkakakku. Saksalaiset rakastavat omia perinneruokiaan siinä määrin, että niitä saa aina myös ravintoloista. Kuvittelepa meillä ravintolaa, joka tarjoaisi läskisoosia, kaalilaatikkoa tai lipeäkalaa.

 

Bo Lönnqvistin teos Leivos. Tutkielma ylellisyyden muotokielestä on merkittävä teos, jossa Euroopan kulttuurihistoriaan perehdytään "pienen leipäpalan kautta". Tekijä käsittelee leivoksien merkitystä ja niiden historiallisia liittymäkohtia kahden vuosituhannen ajan. Kirjassa ei ole reseptejä, koska se on tieteellinen teos, mutta erityisesti Suomea käsittelevissä luvuissa esitellään tuttuja leivoksia, joista osaa valitettavasti ei enää valmisteta: Eszterházy, trubaduuri, kilpikonna, Oslo, morny... Hyvien leivosten harrastajille on vielä olemassa muutama paikka Suomessa: Helsingissä Ekberg ja Fazer, Hämeenlinnassa (myös Lahdessa, Turengissa, Riihimäellä ja Tuuloksessa) Laurellin leipomo ja Kajaanissa Pekka Heikkisen leipomo.

Pullan kirjaan Vatsan muistelmia palaan usein, koska se on hauska, syvällinen ja siinä on myös oivia reseptejä. Armas J. Pullan tuotanto on laaja, mutta tasoltaan kovin kirjava. Itse pidän hänen Ranska-aiheisista kirjoistaan (esim. Kaunista Ranskaa ja Neljä virtaa. Retkiä Ranskan suurten jokien varsilla). Vihreiden puoluejohdolle sopisi hänen teoksensa Kolmannen sukupuolen saari vuodelta 1942. Anoppi piti Pullaa riettaana vatsanpalvojana, mutta minä en tätä käsitystä jaa. Kirja koostuu esseistä, jotka käsittelevät kulinaria suuria hahmoja mm. Trimalkiota, Marie-Antoine Carême´ia ja Brillant-Savarinia. Teoksesta huokuu elämänriemu ja ilo hyvästä ruuasta ja siihen liittyvästä seuraelämästä. Laitan tähän yhden Pullalta saamani luottoreseptin, eli Seijan juustokorput.

Sekoita taikinaksi 125 g voita, 250 g vehnäjauhoja, 2 tl leivinpulveria, 2 kahvikupillista juustoraastetta ja 1 dl kermaa.

Kaaviloi taikina n. 1 cm:n paksuiseksi levyksi, leikkaa se 4 x 4 cm:n suuruisiksi neliöiksi ja paista uunissa. Halkaise neliöt kuumina ja kuivata miedossa lämmössä. Tarjoa liemen tai teen kera.

(Itse käytän tässä emmentalia tai keisarinnaa, heitän joukkoon hieman kuminoita. Taikinapyörällä voi ruudutuksen tehdä helposti. Kun näitä on tarjolla, niin kuuluu riips, ja ne ovat kadonneet parempiin suihin).

 

Kotikirjaston kertomaa IV

Tässä postauksessa käsittelen muutamia tietoteoksia, joihin aina syystä tai toisesta palaan. Matkakirjoja en ole tähän ottanut, koska olen kirjoittanut niistä jo aikaisemmassa postauksessa. Erityinen kiintymys minulla on aina ollut siihen, miksi totalitarismi (fasismi, kommunismi, stalinismi, putinismi...) on ollut niin houkuttelevaa historian saatossa, ja millä keinoin ihmiset ovat selviytyneet totalitaarisissa järjestelmissä. Elämänkerroissa tämän genren suosikkejani ovat Nadežda Mandelštamin Ihmisen toivo, Irja Niemen Neuvostokasvatti, Ants Oraksen Viron kohtalon vuodet ja Kazimierz Brandysin Varsovan päiväkirja. Jokainen edellä mainituista kirjailijoista analysoi ympäröivän yhteiskunnan tilaa osuvasti ja sijoittaa siihen samalla oman draamansa. Selviytymiskeinoja ovat mm. sisäinen maanpako, vetäytyminen omaan mikrokosmokseen tai maanpako. Hengen palo on kuitenkin se yhteinen nimittäjä, joka saa heidät jaksamaan kurjissakin oloissa.

Kaikkein analyyttisin totalitarismin kriitikko on mielestäni Czesław Miłosz, erityisesti hänen teoksensa Vangittu mieli on syvällinen johdatus poliittisen väkivallan rakenteisiin. Kirjailija kuvaa kommunismia sairautensa, joka vähitellen tarttui itäeuroopplalaisiin. Miłosz kuvaa erilaisia strategioita, kuinka ihmiset elivät tuon vaivan kanssa. Teoksessa on myös mielenkiintoinen luku balttien ja venäläisten kohtaamisesta 1940-luvulla. Venäjän nykymenoa katsellessa ei ero tuolloiseen menoon ole kovin suuri. Miłosz on mitä ajankohtaisin kirjailija. 

Leonhard Lapinin Pimeydestä valoon on esseekokoelma, jossa Lapin kuvaa taiteen kautta tapahtunutta vastarintaa Virossa. Erityisesti arkkitehtuuri ja grafiikka olivat ne taidemuodot, joilla tahdottiin erottua yleisneuvostolaisesta kulttuurista. Suomalaista lukijaa koskettaa erityisesti se, kuinka aineellisesti vaatimattomissa oloissa luotiin kuitenkin korkeatasoista taidetta. Virolainen kulttuuri on varsin monipuolinen ja paljon rikkaampi kuin yleensä kuvitellaan. 

Toisenlainen totalitaristinen maisema avautuu Reinhard Müller-Mehlisin teoksessa Die Kunst im Dritten Reich. Kirjoittaja analysoi Hitler-Saksan esteettistä kulttuuria mm. monumentaalisuuden, militarismin, alastomuuden, ylevyyden ja traditionaalisuuden näkökulmista. Teoksen ääni on kriittinen, mutta se ei kiellä myöskään niitä kiistämättömiä esteettisiä arvoja, joita myös tuotettiin Kolmannen valtakunnan aikana. Liikuttavaa on esim. yhtäläisyys Arno Brekerin patsaiden ja Lauri Markkasen pelikuvien kanssa.  Markkanen olisi edustanut tuolloin korkeinta arjalaista miesihannetta.

Esseistä olen pitänyt aina, ja tämän blogin kirjoittamisenkin aloitin aikoinaan ajatuksena kirjoittaa esseitä minulle läheisistä aiheista. Essee voi keskittyä hyvinkin pieneen asiaan, eikä sen tarvitse olla maailmoja syleilevä yleisesitys. Ehkäpä esseistiikassa juuri pienestä saattaa avautua jotain suurempaa. Seuraavassa muutama tämän kirjallisuuslajin suosikkini.

Juhan Maisten Ajan sydämessä edustaa historiallista esseistikkaa, jossa liikutaan samanaikaisesti useassa eri aikakaudessa. Kirjailija kuvaa laajasti Tallinnan menneisyyttä ja lähtee sitten matkalle, joka päättyy Tarttoon. Kirjassa on vanhoja asiakirjasitaatteja, fiktiivisiä kertomuksia ja taidehistoriallista analyysiä. Maiste nostaa esille paikkoja, joiden yllä leijuu voimakas paikan henki, vaikkapa Tallinnan vanhat kirkot tai Tarton Kivisilta tai yliopisto. Kirjoittaja on tunnettu rakennushistorioitsija, ja hän on kirjoittanut mm. Viron kartanoista. 

Neuvostovenäjän suuriin humanisteihin kuului Dmitri Sergejevitš Lihatšov, joka erikoistui muinaisvenäläisen kirjallisuuden tutkimiseen. Lihatšovista kehittyi kuitenkin ennen muuta merkittävä henkinen vaikuttaja ja todellisen sivistyksen puolestapuhuja. Hänen tuotantonsa edustaa kaunista, eettisesti korkeatasoista ja älyllisesti rohkeaa venäläistä kulttuuria, jonka tarve tulee olemaan suuri, kunhan lahtaaminen Ukrainassa joskus loppuu. 

Lihatšovin teos Письма о добром (Kirjeitä hyvästä) on suunnattu erityisesti nuorille lukijoille. Esseiden otsikot kertovat paljon kirjan tavoitteista: Suuri pienessä, Elämä-kaikkein suurin arvo, Mikä yhdistää ihmisiä, Todellinen ja valheellinen kunnia, Kotikirjastosta, Hyvyyden tiet...Jos tämä kirja olisi venäläisten nuorten lektyyrinä kouluissa, voisi Venäjä olla jo parempi maa. Nykyään Venäjän kouluissa sivistyksen tilalle ovat tulleet asekoulutus ja isänmaalliset lipunnostot. Lihatšov korostaa historian kriittisen tutkimisen ja sen ymmärtämisen merkitystä. Siinä ensimmäinen työ mihin Venäjällä pitäisi ryhtyä. Kirjailijan teos Моя война (Sotani) kuvaa sekä vankeutta Solevetskissä että elämää piiritetyssä Leningradissa. 

Alexander von Schönburgin teos Tyylikkään köyhäilyn taito kritisoi ihmisten riippuvuutta kaikesta ylenpalttisesta ja turhasta. Kirjan otsikko on käännetty hieman epäonnisesti, koska saksan Verarmen merkitsee köyhtymistä, ei köyhäilyä, joka kuuluu taas samoihin ylenmääräisiin eksesseihin, joita kirjailija kritisoi. Von Schönburgin kritiikin kohteena ei ole varakkuus, vaan vääränlainen kiintymys rahaan ja sen ylenpalttiseen käyttöön. Kirjan otsikot puhukoot puolestaan: Work less, live more, Kuinka uusköyhä pitää itsensä kunnossa, Mitkä seikat puhuvat matkailua vastaan, Kuinka ostat tekemättä itseäsi tyhmäksi, Miksi raha on onnen tiellä, Asioita, jotka tekevät ihmisestä rikkaan. Kirjan lopussa on hauska uusköyhän sanasto, tai oikeammin siellä on lueteltu asioita, joita ihmisen ei kannata tavoitella voidakseen viettää rikasta elämää. Tämä kirja on nykyajan hartauskirja, Kallis hunajan pisara, palaan siihen usein. 

Esseistiikan helmi tulkoon tähän loppuun: Stefan Zweigin tuotanto. Eilispäivän maailma on merkittävä esitys siitä eurooppalaisesta kulttuuri- ja elämänmuodosta, joka on meidän kaikkein korkein saavutuksemme maailmankulttuurissa. Zweig kuvaa myös tämän elämänmuodon auringonlaskua, minkä aiheuttivat nousevat totalitaristiset aatteet. Isä luki minulle joskus iltaisin Zweigin Ihmiskunnan tähtihetkiä, joka taisi olla lapselle liian vaikeaa, mutta isompana luin teoksen suurella mielihyvällä. 

Oma suosikkini on Zweigin Marie Antoinette. Kiinnostus Ranskan vallankumoukseen syttyi jo pikkupoikana, kun isoäitini kertoi juttuja Punaisesta neilikasta. Koulupoikana mielikuvitustani ruokki Maailma kuvina -vihkojen Ranskan vallankumous sanoin ja kuvin. Lukiolaisena luin ensimmäisen kerran Zweigin Marie Antoinetten, ja aikuisena olen lukenut sen muutamaan otteeseen. Zweigin draamantaju ja sen yhdistäminen elävästi kerrottuun historiaan on ainutlaatuinen. Kuningattaren elämänvaiheista avautuu kehityskaari ja suuri draama, ja myötätuntoa sekä toisaalta ihmetystä tuntien lukija katselee Marie Antoinetten järjetöntä pakomatkaa Varennes´iin kuuden hevosen vetämissä vaunuissa.    

(Kuva: Vantaan Antikvariaatti Oy)

 

Kotikirjaston kertomaa III

 

Kaivelen nyt kotikirjastosta muutamia proosateoksia, jotka ovat olleet minulle merkittäviä ja joihin palaan aika säännöllisesti. Ranskalainen kirjallisuus ja myös antiikin draamat olivat minulle nuorena aivan uusia näkökulmia avaavia teoksia. André Giden Ellei vehnänjyvä kuole oli varmastikin ensimmäinen moderni teos, jonka luin. Romaani on elämänkerrallinen kehityskertomus, jossa kirjailija kuvaa henkistä ja aistillista heräämistään ja kypsymistään. Nuorelle maalaispojalle eroottiset eksessit arabipoikien kanssa olivat hieman yllättävää luettavaa, mutta myöhemmin olen ilolla lukenut myös Jean Genet´n teoksia, jotka ovat jo miehisen erotiikan kuvauksessa paljon reippaampia, ja samaa perinnettä jatkaa nykyään mm. Édouard Louis. Marjatta Mentula on blogissaan hienosti analysoinut em. Giden teosta.

Ranskalaista kirjallisuutta leimaa tietty keveys, aistillisuus ja ilmavuus mistä pidän. Hyvä esimerkki tästä on vaikkapa Michel Houellebecqin profeetallinen Alistuminen, jonka kerronnan tasot ovat varsin erilaisia. Huysmansin Vastahankaan -teos on loputon viittausten ja mielikuvien viidakko, jota voi lukea aina uudestaan siihen kyllästymättä. 

Madame de la Fayetten Clèves´in prinsessa on aina vaan hieno teos niin tapainkuvauksen kuin ihmiskuvan kannalta. Itseäni viehättää se, kuinka ihmissuhteita pidetään yllä diskreetillä tavalla olematta mitenkään karkea, ja kuinka toista ihmistä ymmärretään jo pienimmästäkin viitteestä tai eleestä. Toisaalta teos on varsin moderni kuvatessaan erilaisia pelimiehiä ja -naisia soidinmenoissaan. Puuttuvat kerronnalliset osat voi nykylukija täydentää itse. Toinen suosikkini ja saman hengen lapsi on Choderlos de Laclos´n Vaarallisia suhteita. Jos voisin muuttaa ajassa taaksepäin, niin Heian-kauden Kioton tai Ludvig XIV:n hovit olisivat minun henkisiä kotejani.    

 

Kersti Bergrothin Luokkakokous, Alkusoitto ja Löytöretki olivat 1970-luvulla merkkitapauksia ja edustivat henkisyydessään aivan toisenlaista maailmaa, kuin tuolloin muodissa ollut karvalakkikirjallisuus. Kirjailija liikkuu luontevasti Viipurista Roomaan, kertoo samalla suomalaista sivistyshistoriaa ja omaa kehityshistoriaansa. Kirjailijan steinerlaisuuskaan ei tunge kerronnassa läpi, vaikka se olikin hänelle varsin tärkeä asia. Bergrothin tuotanto on varsin laaja, mutta hänen esseensä ja muistelmansa lienevät parhaiten kestäneet aikaa. Tuskinpa monella kielellä on esim. Roomasta kirjoitettu niin syvästi ja kauniisti kuin teoksessa Maailman Rooma. 

Bergrothia ei luultavasti nykyään lue juuri kukaan. Saman kohtalon on kokenut myös Lempi Jääskeläinen, joka on tehnyt matkan painosten kuningattaresta unhon yöhön. Luen edelleen mielelläni Jääskeläisen Viipuri-romaaneja, en niiden henkilökuvauksen vaan ympäristökuvauksen vuoksi. Historiallinen Viipuri on hyvin elävä Jääskeläisen teoksissa. Oma suosikkini on kuitenkin hänen omaelänkerrallinen Kevät vanhassa kaupungissa, joka on Giden ja Bergrothin teosten tapaan oman henkisen tien löytämisen kuvaus.  

Aino Kallas on aina ollut minun suosikkejani osin aiheidensa, osin tyylinsä vuoksi. Kallaksen Päiväkirjoja suosittelen kaikille lämpimästi: niissä voi saada näkymän taiteilijan luomisprosessiin ja samalla saada laajan kulttuurihistoriallisen kuvan Suomesta, Virosta ja Englannista. Arkaainen kieli ja kohtalon voima lienevät ne seikat, jotka yhä uudelleen vetävät Kallaksen teosten äärelle. Samoin hänen matkakuvauksensa ovat varsin eläviä ja oivaltavia. Kallaksen teokset eivät tunnu mitenkään museaalisilta, mikä kertonee niiden laadusta.

Helvi Hämäläinen on päiväkirjoissaan varsin avoimesti kertonut yksityiselämästään ja teostensa syntyvaiheista. Niiden kautta pääsee myös varsin syvälle 1930–1950 lukujen henkiseen maailmaan. Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän luin ensimmäisen kerran joskus neljäkymmentä vuotta sitten mökillä, ja olin hämmästynyt: näin hieno, moderni romaani ja niin vähän tunnettu. Hämäläisen kohdalla tämä tuntemattomuus tosin korjaantui myöhemmin Finlandia-palkinnon myötä. Teoksen arvo on ennen muuta siinä, että se on uskottava suomalaisen sivistyneistön kuvaus. 

  

Lapsuuden kirjarakkaus alkoi Topeliuksen Välskärin kertomuksista, joka oli isoäidin kirjakaapissa. Luin sitä kesäisin mummolan vinttihuoneessa, ja lukukokemukseen liittyvät myös tulen humina sadepäivinä pönttöuunissa sekä mummon vastapaistetun ruisleivän tuoksu. Seikkailujen, intohimojen ja sankaruuden maailma aukeni kirjassa, myös korkeaviritteinen Suomi-kuva, jota vahvisti vielä kirjakaapissa ollut Aarno Karimon Kumpujen yöstä. Aikuisena olen lukenut Topeliuksen esseitä, matkakirjeitä ja viimeksi Tähtien turvatit, joka on seikkailullisen aineksen lisäksi syvällinen teologinen teos, aivan verrattavissa Lessingin Nathan Viisaaseen. Topelius oli maailmanluokan kirjailija, hänen kohtalokseen tuli kirjoittaa kuitenkin marginaalisella ruotsin kielellä. 

Kypsemmän iän kirjallisiin löytöhin kuuluu Theodor Fontanen tuotanto. Fontane on Saksassa klassikko, jota lukevat myös koululaiset. Sivistyneen saksalaisen kanssa voi aina virittää keskustelun Effi Briestin moraalisista ratkaisuista. Fontane löysi kirjailijaminänsä vasta vanhalla iällään, mutta ehkä siksi hänen teoksensa ovat kypsiä taideteoksia. Tämä koskee sekä romaanien kieltä että sisältöä. Hän osasi rakentaa draamaa, hän ymmärsi sosiaalisten suhteiden monimutkaisuuden ja ennen muuta hän oli erinomainen ja moderni naisen sielunelämän kuvaaja. Irrungen Wirrungen, L´Adultera ja Effi Briest ovat liikuttavia kertomuksia ihmisen moraalisten ratkaisujen syistä ja seurauksista saksalaisessa luokkayhteiskunnassa 1800-luvulla. Stechlin on mainio romaani, jossa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, paitsi ratsastellaan järven ympäri ja vieraillaan kartanoissa. Wanderungen durch die Mark Brandenburg on nautittavaa historiallisväritteistä kerrontaa Berliinin ympäristöstä. Thomas Mann piti Fontanea esikuvanaan, samoin baltiansaksalaista Eduard von Kayserlingia, joka kuvaili teoksissaan sammuvien moisioiden elämää. 

Kerran olin taivaan suolajärvi

Liiviläisen nykyrunouden antologia Kerran olin taivaan suolajärvi (Tallinna 2022) on monelle tapaa mielenkiintoinen teos. Kolmen liivinkielisen kirjailijan runojen ohella kirjassa on pieni liivin kielen ja kirjallisuuden esittely. Runot on suomentanut runoilija Olli Heikkonen, joka myös esittelee liivin kielestä kääntämisen ongelmia. Kieli on jo puhekielenä kadonnut, mutta liiviläistä kulttuuria pidetään eri muodoissa yllä Suomessa, Virossa ja erityisesti Latviassa.

Suomalaisilla on ollut huomattava merkitys liivin kielen ja kulttuurin tutkimuksessa ja tukemisessa. Merkittävin henkilö lienee ollut Lauri Kettunen, joka tutki liiviä varsin intensiivisesti 1920–1930-luvuilla. Tämän työn hedelmä on vuonna 1938 ilmestynyt Livisches Wörterbuch mit Grammatischer Einleitung. Kevyemmän tutustumisen liiviläisyyteen saa hänen teoksistaan Tieteen matkamiehenä ja Matkapakinoita ja muita muistelmia 1925-1960. Uudempaa tietoa Liivinmaasta saa Edgar Vaalgamaan teoksesta Valkoisen hiekan kansa. Merkittävä teko oli myös aikanaan suomalaisten rakentama ja Erkki Huttusen suunnittelema Liiviläisten kulttuuritalo Mazirben kylässä, joka valmistui juuri sodan aattona 1939. 

Tähän kulttuurin jatkumoon asettuu hyvin myös liiviläisen nykyrunouden antologia. Runoissa maistuu merituuli, rannan hiekka narskuu hampaissa ja liiviläisten raskaat vaiheet tuodaan esille viitteenomaisesti. Vaikka liivi on meidän lähisukukielemme, on se jo paljon etäisempää ja hankalampaa ymmärtää kuin viro. Kaffõ um vaļmõz (kahvi on valmis) on vielä helppo, mutta miervež um lem (merivesi on lämmintä) vaatii jo hieman ponnisteluja. Koska kirjan runot ovat sekä liiviksi että suomeksi, on tekstejä mukava vertailla, mikä tuo lukukokemukseen ihan uuden ulottuvuuden ja älyllisen leikin. 

Valt Ernštreitin runo Kaupungin alla on kaupunki kuvaa kauniilla tavalla sitä, kuinka liiviläiset olivat Riian ensimmäiset asukkaat ja sen perustajat. Latvialaisuus on siis rakennettu liiviläisyyden perustalle:

...

Kaupungin alla, ajan tuolla puolen

nuotiotulemme palaa.

Se kajastuu yöhön kaupungin ylle,

sen liekit kirjailevat säteitä tähtiin

sinikirjailtujen villahuvien taivaalle.

Se on meidän sytyttämämme

elävä tuhatvuotinen valo.

Nuku rauhassa, kaupunki,

herää vapaana.

Kansamme suojelee sinua. 

Ernštreitin runoissa kuvastuu liiviläinen maisema: hiekka, särkät, metsäruusut, dyynit ja satavuotiaat männyt, jotka symboloivat liiviläisten sitkeyttä vaikeissa oloissa. 

Baiba Dambergin runossa Synnyin kahteen kieleen käsitellään kadonneen kielen ongelmaa:

...

Kieli, jonka isäni antoi,

liivin kieli, soi hautausmaan kellossa;

korvani avautuivat liian myöhään,

aloin puhua liivin kieltä hiekanjyvien kanssa,

ajelehtivien pilvien kanssa,

meren pohjan kivien kanssa,

kuolleiden kylien katajien kanssa

...

Dambergin runossa Kerran olin taivaan suolajärvi kuvaa runoilija muutamalla säkeellä liiviläisen ihmisen synnyn, elinkeinot, historian ja vie lopulta runon henkilökohtaiselle spirituaaliselle tasolle. Vastaavalainen hienovireinen runo on Runopuutarha, jossa käsitellään valon hengen merkitystä luovan ihmisen elämässä. 

Kaikki antologian runoilijat käsittelevät kieltä ja historiaa. Hehän voisivat myös kirjoittaa runoja latinaksi, muinaiskreikaksi tai gootiksi, mutta ovat nyt valinneet verenperintönsä tähden liivin kielen. 

Runokokoelma on ollut Helsingissä varsin suosittu, jos päättelee varausjonoista: itse odotin kirjaa toista kuukautta. Kaupunginkirjasto on hankkinut teosta kahdeksan kappaletta. 

Kotikirjaston kertomaa II

Reclamin, Otavan Suomalaisen Parnasson ja Manessen runokirjoja

Runous on kirjallisuuden essenssi, sen korkein puhkeento, siitä olin vakuuttunut jo varsin nuorena. Ellen-mummoni lausui toisinaan runoja Ella Erosen tapaan kotioloissaan töitä tehden. Mummon erityisiä suosikkeja olivat Leinon Helkavirret, Danten Jumalainen näytelmä ja V.A.Koskenniemen runot. Väräjävällä paatoksella lausuttu Yksin oot sinä ihminen on saatellut minua jo lapsuudesta alkaen. Oma runoharrastukseni alkoi em. runoilijoiden lisäksi Kaarlo Sarkian Unen kaivon myötä. Lukioaikainen suomenopettajamme vei meidät kerran syksyllä Sarkian kotimuseoon Kiikkaan. Kun astui matalaan pirttiin, ymmärsi heti Rukkilaulun viestin. Pöydällä oli vielä Kalle Sulinin kasvio - kosketin sitä kuin pyhäinjäännöstä... Hieno retki, joka avasi minulle uuden näköalan taiteen maailmaan ja genius locin kokemukseen.

Lukioajan löytöihin kuuluivat myös Edith Södergranin runot (tietenkin ruotsiksi), antologia Unkarin lyyra (erityisesti Endre Adyn ja Attila Józsefin runot) ja tietenkin Faust I, jota nousin joskus lukemaan kolmiomittaustornin huipulle. Södergrania halusin opetella ulkoa, ja muistan vieläkin tarpeen tullen muutamia hänen runojaan. Ruotsinopetuksesta olen ollut aina kiitollinen. Aikanaan ruotsin taito laajensi huomattavasti luettavan kirjallisuuden piiriä ja samalla maailmankuvaa. Nuoruuden toilailuihin kuului myös joskus pienessä tuiskeessa hypätä pöydälle lausumaan Kailaan runoa Rajalla, mikä on jälleen mitä ajankohtaisin teos. 

Ensimmäisinä opiskeluvuosinani liikuin paljon runopoikien ja -tyttöjen parissa: runoista puhuttiin kovasti ja niitä kirjoitettiinkin paljon, mutta kenestäkään ei kuitenkaan tullut runoilijaa, mutta tolkun ihmisiä kylläkin. Saksan- ja venäjäntaidon karttuessa aloin lukea Paul Celania, Georg Traklia, Anna Ahmatovaa ja Osip Mandelštamia. Puolalaista runoutta luin saksalaisina käännöksinä, koska minulla oli tuolloin Puola-vimma. Reclamin Polnische Lyrik der Gegenwart kului tuolloin käsissäni. Tuntui kuin juuri Puolassa olisi ollut Itä-Euroopan kulttuurin henkiaukko. Polańskin Veitsi vedessä oli tuolloin minusta elokuvataiteen korkein saavutus. 

Tarjosin Parnassoon kääntämääni Mandelštamin Hevosenkengän löytäjää, mutta tuolloin se ei oikein istunut lehden linjaan, kun piti olla tiedostava. Onneksi ajan vaa´assa Mandelštamin paino on säilynyt ja luokkataistelurunoilijoiden huvennut. Olin päässyt kuitenkin maistamaan Helikonin lähteen vettä. Tuntui kuin uudet maailmat olisivat puhjenneet kukkaan hyvää runoutta lukiessa. 

Nuoruuden mentoreita

Aikuisiällä runouden harrastukseni hiipui, ja vain ajoittain palasin lemmikkieni luo. Runoymmärrykseni pysähtyy Eeva-Liisa Mannerin ja tätä vanhempien kirjailijoiden runoihin, uudempi runous on minulle hieman outoa, vaikka olen ihan tosissani joskus yrittänyt sitä lukea. Ehkä joku lukijani antaa minulle vihjeen tuohon maailmaan? Mielelläni luen Kiveä, Kailasta, Manneria, Harmajaa, Jylhää ja Mustapäätä, koska uskon, että heissä kaikissa paloi todellisen runoilijan liekki.  

Joihinkin runokirjoihin minulla on myös puhtaasti fyysinen suhde: ne ovat kauniita, niitä on mukava pitää kädessä ja ne saavat avaamattakin mielikuvituksen liikkeelle kertoen menneistä tai viitaten tulevaisuuteen. Suomalaisen Parnasson pienet norsunluunväriset 28 nidosta tarjoaa läpileikkauksen vanhempaan suomalaiseen runouteen. Niteillä on paksut kannet, paperi on kermankeltaista ja jokaisessa kirjassa on silkkinen kirjanmerkki. Tämä on kulttuuria puhtaimmillaan. 

Aikanaan vaikeasti hankittavissa olleet Boris Pasternakin, Anna Ahmatovan ja Osip Mandelštamin runokokoelmat muistuttavat myös siitä, miten pelottava kulttuurin voima voi olla vallanpitäjille. Ranskan miehitysviranomaisten luvalla julkaistu kaksikielinen Das französiche Gedicht vuodelta 1947 on kauniisti sidottu teos, jonka avulla aina pääsee aina Ranskan tuoksuviin runolehtoihin. Georg Traklin Gedichte hankin 1976 Budapestistä, luin sen riekaleiksi ja myöhemmin sidotutin lehdet preussinsinisiin kansiin - yksi pyhistä kirjoistani. V.A.Žukovskin Eolova arfan kansi kertoo paljon venäläisten kulttuurin suuresta ajasta, jota nykyään on erityisesti  ikävä. Tätä luetteloa voisi jatkaa pitkään, ja jotenkin tuntuu, kuin puhuisi vanhoista ystävistään. Kirjastossani runot ovat kunniapaikalla, vaikkei niitä määrällisesti ole kuin parin metrin verran.

  

Neuvostoestetiikkaa lapsille

 

Napolista etelään

Eero Hämeenniemi on monipuolinen säveltäjä, pianotaiteilija, kirjailija ja opettaja. Teoksessaan Napolista etelään (2021) hän kuvaa elämää Etelä-Italiassa, erityisesti Napolissa ja Palermossa. Kirja on kevyen pakinamainen, siinä on paljon ruokatietoutta ja italialaisen tapakulttuurin kuvausta, mutta välillä sukelletaan syvällekin alueen historiaan ja taide-elämään. Teos on kaikin puolin älykäs ja hauska, kirjan kieli on elävää, ja Etelä-Italian kulttuurin monikerroksellisuus avataan lukijalle oikein hyvin. Laadusta kertonee se, että teoksesta on otettu jo kolme painosta. Kirja on varsin toisella tavalla kirjoitettu kuin perinteiset kulttuurimatkaajien Italia-kuvaukset.

Hämeenniemi antaa uuden näkökulman Italian etelän tarkasteluun: alue on aikaisemmin (siis ennen Italian yhdistymistä) ollut maan taloudellinen veturi, mutta vähitellen teollisuuden painopiste siityi Lombardiaan, ja Mezzogiornosta tuli ainoastaan työvoiman ja raaka-aineiden tuottaja. Myös tänään Italian valtio tukee etelää vähemmän kuin pohjoista. Lisäksi etelää vaivaavat monenlaiset rikollisjärjestöt, jotka menestyvät korruptoituneessa yhteiskunnassa. Jos tähän problematiikkaan haluaa tutustua taiteen kautta, kannattaa katsoa Viscontin elokuva Rocco ja hänen veljensä.

Kirjan luettuani voisi kuvitella ihastuvansa alueen herkullisiin ruokiin, viineihin, rikkaaseen alueelliseen kulttuuriin ja rakennustaiteeseen. Italialaisten elämänasenne voisi sen sijaan tuottaa haastetta, jos maassa aikoisi asua pidempää. Toisaalta ollaan rentoja, toisaalta jäädään kiinni pikkumaisuuksiin, eikä ihmisten käytös ole oikein ennustettavaa. Hämeenniemi kirjoittaa:

Täällä arvostetaan itsevarmuutta, tiettyä härskiyttäkin...Italiassa ei pohjoismaisella vaatimattomuudella pitkälle päästä. Täällä pitää näyttää hyvältä ja näkyä...Ihanteeksi nostettu käsite on "la bella figura". 

Ihmisten ylenmääräinen sosiaalisuus alkaa riepoa jo Saksassa: mitä se lienee Italiassa? Kirjoittaja kuitenkin nauttii täysin rinnoin väittelyistä ja loputtomista keskusteluista paikallisten kanssa, jotka ovat usein henkeviä, teräviä jopa pisteliäitä, mutta ihmiset tuntevat tällaisen mittelön pelisäännöt. 

Italialaista palvelukulttuuria kirjassa esitellään laajalti: asiakas voi kokea kaikenlaista, mutta yleensä palvelu on moitteetonta, ruoka on hyvää ja henkilökunta osaa improvisoida tarpeen vaatiessa monenlaisia ratkaisuja asiakkaan hyväksi. Ruokailu on italialaisille (ja muille romaaneille) hyvin merkittävä tapahtuma, sitä meidän on toisinaan vaikea ymmärtää. Riittää kun katsoo meillä italialaisia poliisisarjoja (Montalbano ja Fosca): yhden jakson aikana esitellään vähintäänkin pari ruokalajia. Hämeenniemi on hyvin sisäistänyt tämän maailman esitellessään laajalti erilaisten ravintoloiden ruokia ja kokkeja.

Etelä-Italiaan matkaava saa kirjasta monenlaista ideaa Napolin ja Palermon matkaansa varten. Varsin mielenkiintoinen on esim. matkakuvaus Ravellosta, joka lienee yksi Italian kuvatuimmista maisemista. Kaupungin merinäkymät innoittivat Wagneria säveltämään Parsifalin (Klingsorin puutarha löytyy Ravellosta). Kaupungista kävivät hakemassa innoitusta myös mm. D.H.Lawrence, André Gide, Virginia Woolf ja E.M.Foster. 

Kirjaa rikastavat myös kirkkohistorialliset ekskurssit, Sisilian monikulttuurisuuden esittely ja laaja luku seudun vulkaanisista nähtävyyksistä. Yhdessä luvussa kirjoittaja sivuaa myös paikallista musiikkielämää, joka tuntuu kovasti poikkeavan meidän vastaavasta. 

Kirja antoi monenlaista mietittävää ja herätti myös ikävän Italian etelään. Hämeenniemi on kirjoittanut myös teoksen Kulkija Venetsiassa.

Kotikirjaston kertomaa I

Kotikirjasto on monikerroksinen muistojen kokoelma

Bibliofiilissä on aika-ajoin mielenkiintoisia esityksiä ihmisten kotikirjastoista. Ne ovat aina omistajiensa erityisen kiintymyksen kohteina ja heijastelevat siten kerääjänä sielumaisemaa ja harrastuksia. Varsin rikas teos aiheesta on myös vuonna 1946 julkaistu Oma kirjastoni: Suomen yksityiskirjastoja omistajiena kuvaamina, jossa monipuolisesti käsitellään hyvinkin erilaisia kotikirjastoja, niiden omistajia ja kotikirjaston tehtäviä. 

Kirjojen omistaminen on monisyinen kysymys, ja laajemmat yksityiset kirjakokoelmat tuntuvat nykyään olevan vähenemässä. Oma kirjastoni ei ole suuri eikä pieni, kaikkiaan noin 3500 teosta, josta 600 on kaunokirjallisuutta, 900 vanhempaa suomalaista matkakirjallisuutta ja loput tieteellistä kirjallisuutta, pääasiassa teologiaa, historiaa ja kulttuurihistoriaa. Aikaisemmin minulla oli laajahko venäjänkielinen Neuvostoliitto-kokoelma, mutta makuloin sen jo parikymmentä vuotta sitten, koska siinä oli lopulta vähän kirjoja, joihin olisin halunnut myöhemmin palata. 

Siivoan kirjat kerran vuodessa kesän alussa imuroimalla ja pesemällä hyllyt. Samalla katson, mikä joutaa pois ja mihin kannattaa uudelleen tarttua. Se on aika mukavaa työtä, vähän kuin hoitaisi kasvimaata. Kirjojeni vaiheet muistan verrattain hyvin: missä hankittu, milloin ja mitä tarkoitusta varten. Tämä tuo tullessaan tunnesiteen noihin esineisiin, koska ne heijastelevat oman elämäni eri vaiheita. Vintissä on myös kirjalaatikoita, joita ajoittain perkaan.

Ostan nykyään aika vähän kirjoja, ainoa poikkeus on vanhemmat suomalaiset matkakirjat, joita hankin aina, kun antikvariaatti vain on lähellä. Kirjastolaitos on Suomessa erinomainen, josta saa miltei kaiken tarvitsemansa. Helsingissä tosin joskus pitää jonottaa aika kauan jotain tiettyä saadakseen (esim. nyt haluavat kaikki helsinkiläiset lukea liiviläisen nykyrunouden antologiaa). 

Tiettyihin kirjoihin kehittyy syvempi suhde, joka voi perustua hyvin erilaisille seikoille. Maat ja kansat -teos tuoksuu edelleen samalle kuin 60 vuotta sitten, jolloin sitä ensi kertaa luin. Sama tuoksu on myös Gummeruksen Tietosankirjassa. Goethen Faustin Reclamin keltainen, moneen kertaan paikattu taskupainos on yksi kruununjalokivistäni: kirja avasi lukiolaiselle portin suureen kulttuuriin ja kieleen, joka on ollut merkittävä elämässäni. Liikutuksella otan myös käteeni Wolfgang Borchertin Draußen vor der Tür -taskukirjan, joka ravisteli kovasti nuorta mieltä ja herätti ymmärtämään kirjallisuuden eettisen merkityksen. Samoihin nuoruudenkokemuksiin kuuluu myös Tšehovin näytelmien venäläinen painos. Puhtaasta kauneudenilosta voi pitää käsissään Insel-kustantamon kirjoja Goethe und der Ginkgo ja Ch´i Po-shih Farbige Pinselzeichnungen.

Sitten on kirjoja, joihin täytyy aina uudestaan palata: Aino Kallaksen Päiväkirjat, Czesław Miłoszin Vangittu mieli, Alexander von Schönburgin Die Kunst des stilvollen Verarmens, Eeva Mannerheim-Sparren keittokirja, Vuoden 1701 virsikirja, Kersti Bergrothin Alkusoitto ja Löytöretki, Lempi Jääskeläisen Kevät vanhassa kaupungissa, Stefan Zweigin Die Welt von gestern... Nämä ja monet muut teokset jaksavat edelleen innoittaa ja antaa minulle pakopaikan kavalalta maailmalta. 

Näin on tehty pieni retki kirjastooni. Aion jatkossa kertoa tietyistä kirjaryhmistä, kirjoista, lukukokemuksista ja kirjojen vaiheista. 

Nämä lemmikit ovat aina käsillä lukunurkkani vierellä.