keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Kodin kynttilät


Hilja Haahti oli puolen miljoonan teoksen herratar. Hän edustaa muinaista Suomea, josta meillä vanhemmilla on vielä joitakin hämäriä muistikuvia, useimmiten kouluajoilta. Haahti oli kotien kristillis-isänmaallinen kirjailija, joten nykyihmisille on hän ehkä juuri siksi jäänyt kovin vieraaksi aivan samaan tapaan kuin Lempi Jääskeläinen tai Hilda Huntuvuori. Antikvariaatissa sattui käteeni Hilja Haahden toimittama Kodin kynttilät osat V ja VI. Teos lienee tarkoitettu joulunpyhien lektyyriksi. Uskonpa, että kertomukset ja artikkelit on tarkoitettu ääneen luettaviksi kotipiirissä, siksi sopivia ne ovat pituudeltaan. 

Kotikulttuurin kauneimpia helmiä on perheen iltaluku. Useimmiten vanhemmat lukevat lapsilleen ja siten rikastuttavat heidän kieltään ja mielikuvitustaan, samalla kun itse viettävät laatuaikaa lapsiensa kanssa. Puolisot voivat myös jalostaa kotielämäänsä ja hoitaa parisuhdettaan lukemalla ääneen toisilleen. Kumppanin hyrähtely, ähinä tai kuorsaus voi säestää lukuhetkeä aina teoksen mukaan. (Kuuntele tähän: Hilja Haahden haastattelu)

Teos pitää sisällään monenlaista: runoja, lauluja, novelleja, hartaushetkiä, matkakertomuksia ja esseitä. Kirjallinen puoli on teoksen vaatimattominta antia johtuen siitä, että kasvatuksellinen näkemys ohittaa taiteelliset tavoitteet. Tästä näytteenä kohtaus Elisabeth Kurkialan novellista Merituulen kasvatti

Jazz-rummussa loisti tanssivan parin kuva, joka valaistuslaitteen avulla oli ikäänkuin kohollaan. Se esitti vaaleaveristä tyttöä, joka painoi solakan vartalonsa irvistelevän neekerin käsivarsiin...Huusin: ´Kyllä olemme menneet pitkälle! Jazz-musiikin avulla nuorisomme ajetaan neekerikulttuurin syliin!´

Sen sijaan pienet kulttuurikuvat ovat viihdyttäviä: Aarne Anttilan Elias Lönnrotin kodista ja perhepiiristä antaa elävän ja miellyttävän kuvan Lönnrotin kotielämästä Sammatissa. Dagmar Hagelberg-Raekallio taas kuvaa kauniisti lapsuutensa joulunviettoa Viitasaarella. Kertomukset ovat vaatimattomia kuvauksia, mutta lukijalle on mielenkiintoista uppoutua menneen maailman tunnelmiin ja tapoihin. Tämä koskee myös matkakertomuksia: Aapeli Saarisalon Lähi-idän kuvaukset ovat aina mielenkiintoisia, samoin Lyyli Vihervaaran Kaunis Kaledonia, jossa kuvataan Skotlannin nähtävyyksiä Edinburghista Aberdeeniin. Erityisen innostunut kirjoittaja oli Walter Scottin kodista. Matkakuvauksissa käydään myös Karjalan Kannaksella, Himalajalla, Argentiinassa ja Vaalijalan laitoksissa, missä laulettiin:

Siellä helkkyy mykkäin kieli,
kuulee korvat kuurojen,
selkeääpi tyhmäin mieli,
rammat hyppii riemuiten.
Oi jos sinne minäkin
murheen maasta pääsisin!

Aidosti korkeatasoista esseistiikkaa edustaa Toivo Salervon Miten taidemaalauksia olisi katseltava. Salervo oli arkkitehti, joka piirsi pääasiassa kouluja. Me vanhemmat olemme oppineet myös kirjoittamaan Salervon kaunokirjaimilla, jotka hän loi 1930-luvulla. Esseessään Salervo kuvaa analyyttisesti kuvan rakennetta ja esteettisen elämyksen lainalaisuuksia. 

Taiteilijan tehtävä ei näinollen suinkaan ole pitää aihettaan sellaisena mallina, jonka muotoja, värejä ja valaistuksia hänen olisi hengettömästi jäljiteltävä. Aihe antaa hänelle...vain sen raaka-aineen, josta hän mielikuvituksensa, kauneuskäsityksensä, älynsä, tunneherkkyytensä ja taiteellisen vaistonsa avulla luo taideteoksen, tuottaa jotain aivan uutta, jota ei entuudestaan ole...

Kodin kynttilät avaa kulttuurisen 1920-luvun mikrokosmoksen, josta riittää antia vielä nykylukijallekin, huolimatta ajan tuomasta tahattomasta huumorista ja ylihurskaasta yrittämisestä. Tekijöiden ideaalina oli avata lukijalle erilaisia korkeakulttuurin alueita ja näin kasvattaa heidän tunnettaan, makuaan ja älyään. Tällaista kirjallisuutta meillä ei enää ole. Tästä linkki 1920-luvun äänimaisemaan: Palmgren: Toukokuun yö.

maanantai 16. marraskuuta 2015

Taivaslaulu






Työpaikan lukupiirissä oli tällä kertaa luvun alla Pauliina Rauhalan Taivaslaulu. Lestadiolaisuuden problematiikkaa on esitelty paljon tiedotusvälineissä, ja moni seikka tässä pohjoisen herätysliikkeessä saa rivikristityn mietteliääksi. Meidän kirkkomme katto on korkealla, kun se pitää huomassaan liikettä, joka kieltää muiden kuin lestadiolaisten pappien pappeuden ja on valmis lähettämään kadotukseen liikkeeseen kuulumattomat. Toisaalta useimmat tapaamani lestadiolaiset ovat kuin Rauhalan kuvaamat korkeat männyt: ahkeria, sosiaalisia, valoisia ja kauniita kristittyjä. Eugeenikolle saattaisi tulla mieleen, että olisi maalle siunaukseksi, että juuri tällainen kansanosa lisääntyisi... 

Kirja oli toisenlainen kuin kuvittelin: siinä ei ollut katkeruutta, ei kaunaa, eikä mitään sellaista, josta olisi jäänyt tuhruinen olo. Tragediaa tosin oli runsaasti, mutta jotenkin kaikki päättyi seesteisesti ja suurin kaikista oli rakkaus. Kirja oli poikkeuksellinen nykykirja puhdashenkisyydessään. 

Kirjasta jäi jotenkin biologinen tunnelma, siksi paljon kerronta liikkui naisen fyysisessä ja psyykkisessä maailmassa. Jo päähenkilön nimikin, Vilja, viittasi satoon ja lisääntymiseen. Tämä estrogeeniä tihkuva kirja olisi voinut olla äitiyden ylistys 1930-luvun Saksasta, jos päähenkilö ei olisi niin ahdistunut. Yksi kirjan vaikuttavimpia kohtia oli kuvaus siitä, kuinka Vilja menetti järkensä. 

Kirjoittaja on hyvin sisällä lestadiolaisessa maailmassa, sen valossa ja varjoissa. Myös runo- ja raamattusitaatit ovat kohdallaan, joskus niitä tuntuu olevan liikaakin, mutta ehkä ne heijastelevat Viljan maailmankuvaa. Kirja on myös teologisesti opettava, koska siinä kysytään oikeita kysymyksiä.
Kerrontateknisesti on valittu erilaisia näkökulmia tapahtumiin (lapsi, blogi, kirje). Kirja on nopealukuinen ja viihdyttävä huolimatta raskaasta sisällöstään. 

Mielestäni kirjan keskiössä oli ihmisen valinnanvapauden ongelma: mitä voin tehdä ruumiillani ja elämälläni. Kenellä on oikeus päättää siitä, mitkä arvot ovat minulle tärkeimpiä. Kirja tarjoaa myös avauksen varsin mielenkiintoiseen maailmaan - uskonnon ja seksuaalisuuden suhteeseen. Kirjassa sukupuolisuus on kaikkialla läsnä, mutta sitä kuvataan kauniisti ja vertauskuvallisesti. Seksuaalisuus on uskonnoissa vahva elementti, ajatellaanpa vaikka hindulaisuutta, juutalaisuuden ja islamin penissentristä maailmankuvaa tai vaikkapa luostarilaitosta. Esim. Englannin kirkkoisä Beda Venerabilis kirjoitti teoksissaan huomattavan paljon ihmisen seksuaalisuuteen liittyvistä asioista. (Beda Venerabilis)

Oli mielenkiintoista lukea, kuinka lestadiolaisperhe kasvatti lapsiaan, minkälaisia ongelmia heillä oli "maallisten" ihmisten kanssa ja kuinka he järjestivät keskinäisiä suhteitaan. Se, että usko meni kaiken inhimillisyyden ohi oli rankkaa luettavaa, vaikkapa se kohtaus, missä Aleksin isä tulee puhuttelemaan poikaansa, eikä edes onnittele uuden lapsen syntymän johdosta. Karua kertomaa, mutta kaiketi totta. 

Näistä uskossaan vahvoista vaeltaa ajatus eittämättä nykypäivän jihadisteihin, jotka sokeassa uskossaan ovat valmiita tekemään vaikka mitä. Ihmisten pitäisi varoa kaikenlaisia teokratioita. Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos. Tähän vielä Siionin laulu: Nouse sielu rasitettu.










perjantai 13. marraskuuta 2015

Kolmannen valtakunnan vieraat. Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933-1944




Markku Jokisipilän ja Janne Könösen Kolmannen valtakunnan vieraat (Otava 2013) avaa varsin reippaalla kädellä kirjoitetun näkymän suomalais-saksalaisiin suhteisiin 19301940-luvuilla. Teos tarjoaa laajan kuvan näistä moninaisista suhteista, jotka Suomen puolelta olivat osin pakon sanelemia, Saksan puolelta usein ideologian ohjaamia. Teos on kirjoitettu paikoitellen kevyellä ironisella otteella, mikä ei sinänsä ole mikään puute, mutta on kuitenkin aika yllättävää tällaisessa genressä. Erityisesti Hitlerin Immolan vierailu on kuvattu varsin sarkastisesti. Tähän voi lukea vanhan postuakseni Immolan visiitin kulinaarisesta puolesta: Historiallista ruokaa Viipurissa ja Immolassa

Teos ei tarjoa mitään kovin uutta, mutta se on näiden monimutkaisten suhteiden kompendium. Aiheesta on aikaisemmin kirjoittanut mielenkiintoisen teoksen Britta Hiedanniemi (Kulttuuriin verhottua politiikkaa)Teoksesta nousee hahmoja, joiden vaiheista olisi mielenkiintoista tietää enemmänkin, kuten Yrjö von Grönhagen ja Ada Norna. Heikki Huttu-Hiltunen on tehnyt Grönhagenista filmin "Himmlerin kanteleensoittaja", joka on varsin outo tekotavaltaan, mutta sinänsä mielenkiintoinen. 

Kirjan keskiössä ovat kuitenkin Talvioiden piiri ja V.A. Koskenniemi eikä syyttä. Myös Sibeliuksen roolia näissä suhteissa esitellään laajemmin. Kaikki joutuivat maksamaan Saksa-myönteisyydestään sodan jälkeen tavalla tai toisella, Sibelius mm. natsi-leimasta Saksassa, missä Theodor Adorno löi vielä lisää löylyä ja vihapuhetta Sibeliuksen niskaan. Sinänsä on mielenkiintoista, että juuri nämä kulttuurivaikuttajat kallistuivat natsismin lumoon, vaikka heidän muu orientaatio oli toisaalla: Talviot olivat slaavilaisten kulttuurien erikoistuntijoita, Koskenniemi oli tunnettu frankofiili.

Saksalaisen ideologian sekavuus heijastuu myös suhteissa Suomeen: välillä olemme slaavilais-balttilainen sekakansa, välillä taas urhea sankarikansa. Se mikä saksalaisia tuolloin kiinnosti Suomessa oli nikkeli, sotilasyhteistyö ja juutalaiset. Suurvalta pyrki myös tunkemaan kulttuuriaan pieneen perifeeriseen liittolaismaahan. Korkeakulttuurin puolella olikin menestystä, mutta kansa piti enemmän anglosaksisesta viihteestä. Huomattavaa kuitenkin on, että miltei koko silloinen älyllinen eliittimme oli kovasti Saksaan kallellaan, tosin purjeita ruvettiin kääntämään uusiin tuuliin, kun sota läheni loppuaan. 

Mielenkiintoista on se, että Hitler, Himmler ja Speer kaikki vierailivat Suomessa, kaksi jälkimmäistä lomalla, ensimmäinen onnittelukäynnillä. Himmler kävi ammentamassa Suomessa pohjoisen ilmapiiriä ja vaatimassa Suomen juutalaisia tuhottaviksi. Tekijöiden kuvaus tämän herran Suomen vierailusta on hykerryttävä: golfhousuissa Stockmannilta lapsille leluja ostava ja sienimetsässä juokseva massamurhaaja herättää monenlaisia ajatuksia. 

Kirjoittajat ovat perehtyneet lähteisiin varsin perusteellisesti eikä Suomikaan selviä ihan puhtoisin paperein näistä kinkereistä: omia natseja, myötäjuoksijoita, leirejä, eugeenikkoja ja muuta sekalaista väkeä oli meilläkin tarjolla. Voi vain mielessään visioida, mitä Suur-Suomessa olisi tapahtunut. 

Teos on helppolukuinen ja viihdyttävä ankeasta aiheestaan huolimatta. Tekijöiden keveä ote on lukijan kannalta miellyttävää. Eittämättä tuli myös mieleen Suuren Ystävyyden aika Neuvostoliiton kanssa. Meillekin oli moni kulttuurin ja politiikan vaikuttaja tyyräämässä neuvostolaa. Nykyinen tiedotusvälineiden pakolaishypetyskin kuuluu tähän samaan sarjaan: tässä maassa on kerrallaan vain yksi oikea mielipide. Kaikkia suomalais-saksalaisiin suhteisiin liittyviä polkuja ei oltu koluttu, vaikkapa esim. Lea Piltin loistavaa uraa Kolmannessa valtakunnassa. Tässä musiikkia ajan henkeen: Ich brauche keine Millionen



lauantai 7. marraskuuta 2015

Turhaan sen rakentajat vaivaa näkevät

Kurpitsa saavutti 100 gramman painon

Ihmispolo joutuu taistelemaan luonto vastaan kaikilla mahdollisilla elämän saroilla. Viime kesä oli nelosvyöhykkeellä kituliaalla pohjoispalstalla viljelevälle ankea kokemus. Mistään ei tullut mitään. Sinänsä tuttua ja turvallista. Sen sijaan rintamailla maata viljelevät kertoivat kilvan sadostaan, joka ei mahtunut mihinkään pakastimeen eikä suvun suuhun. Tämä on alueellista epätasa-arvoa!

Kun toissakesäinen kurpitsa painoi 40 kiloa ja sitä lohkottiin sahalla (ei moottorisahalla), ylsi nyt parhain kurpitsa 100 gramman painoon. En nyt osaa edes itkeä tämän vuoksi, mutta harmittaa vietävästi, kun kasvin vaalimisprosessi alkoi jo huhtikuulla, ja mielikuvituksessa kangastelivat jo monet kurpitsaherkut. Myös pavut olivat kuin Riutulan lastenkodista: kapoisia ja vaivaisia ja niitä sai vain pari kourallista. Mistä minua rangaistaan? Onneksi kaupasta saa kaikkea. Tässä vanha kurpitsakeiton ohje: Tom kha ti carrot king sad.

Psalmin 51 innoittamana pistin pystyyn myös iisoppipenkin (Vihmo minut puhtaaksi iisopilla ja pese minut lunta valkeammaksi. Suo minun kuulla ilon ja riemun sana, elvytä mieli, jonka olet murtanut). Maa tunki hentoja varsia, joissa oli pienoisia lehtiä. Kasvi oli oudon makuinen niin ruuassa kuin teenäkin, joten päätin, että se saa olla Raamatun ja baijerilaisen kirkkokimpun kukka.

Vaimoni nerouden hedelmä oli sienituro. Sieniähän ei voi kasvattaa eikä komennella, vaan ne tekevät juuri, niin kuin itse tahtovat. Vakituinen kantarellipaikka kärsi koko kesän milloin mistäkin. Kun heitteli havuja sientenalkujen päälle, sai sieltä kohtalaista satoa pitkin kesää, kun havut säätelivät sienten kosteus- ja lämpötaloutta. Tästä intoutuneena kaadoin rannasta lepän kaloille turoksi. Kalaa ei kuitenkaan tullut juuri mitään, mutta ehkäpä kutupuuhat onnistuvat turon katveessa sitäkin paremmin.

Onneksi oli mustikoita ja puolukoita läkähtymiseen asti. En muista, milloin olisi näin paljon ollut puolukoita kuin tänä syksynä. Puolukkahilloa sopii laittaa miltei aina pöytään ja viinihappoon tehty puolukkamehu on erinomainen juoma. Suomen luonto on ihana.


Sienituro turvaa kantarellisadon kuivalla paikalla