tiistai 21. kesäkuuta 2016

Emil Nervander: Kesämatkoja Suomessa. Ahvenanmaalla ja Turun seudulla

Caloniuksen hauta Kaarinan kirkkomaalta
Kesäkuussa vuonna 1871 lähti Helsingistä liikkeelle yhdeksänhenkinen seurue tutkimaan Suomen muinaismuistoyhdistyksen toimeksiannosta Länsi-Suomen ja Ahvenanmaan taidehistoriallisesti merkittäviä kirkkoja. Ryhmän tunnetuimmat jäsenet olivat Eliel Aspelin ja Albert Edelfelt. Matkakuvauksen kirjoitti Emil Fredrik Nervander. Retki aloitettiin Taalintehtaalta, mistä se eteni Turkuun, Turun saaristoon, Ahvenanmaalle, takaisin Turkuun ja sieltä Naantaliin, Taivassaloon, Nousiaisiin ja Maskuun. Matkaan kului kaikkiaan kaksi ja puoli kuukautta. 

Usko siihen, että me edelleenkin olemme sivistyskansa, vahvistuu lukiessa SKS:n painamia teoksia. Nervanderin kirjan albumimainen painoasu ja kaunis painopaperi houkuttelevat jo ottamaan kirjan käteen. Hieno kuvitus ja Markus Hiekkasen ja Leena Valkeapään viitetekstit tekevät kirjasta myös tieteellisesti validin teoksen. Tavalliselle lukijalle viiteapparaatti avaa mahdollisuuden seurata kulloisenkin taideteoksen tai rakennuksen myöhempiä vaiheita. Järkyttävää on huomata, kuinka paljon kaunista ja merkittävää tuli, vesi ja välinpitämättömyys ovat Suomen menneistä taideaarteista tuhonneet. 

Tämä ensimmäinen kartoitusmatka avasi silmät meidän kirkollisen taideperintömme rikkaudelle, ja sittemmin niitä järjestettiin kaikkiaan kahdeksan vuoteen 1902 mennessä. Nervander on rakentanut teoksen kirjeiden muotoon. Kerronta on sujuvaa ja paikoitellen hauskaakin. Päähuomio on kuitenkin kulloisenkin työkohteen kuvaamisessa. Retkikunta piirsi ja kuvaili kunkin kirkon taideteoksia, sekä näkyvillä olleita että varastoissa säilytettyjä. Tavoitteena oli näyttelyn järjestäminen näistä piirustuksista, mikä osin toteutuikin Turussa. 

Nervander on oikea runopoika kuvaillessaan varsinaissuomalaista luontoa:

Kun vaeltaa korkean kallion laella, avautuu katseelle mitä ihastuttavin hymyilevien saarten, kimaltelevien selkien sekä rauhallisten lahtien ja salmien näköala. Kauniit männyt ja kuuset peittävät kalliota, alempana näkyy vaaleanvihreitä, tuuheita latvojaan levittäviä koivuja ja lehmuksia ja rannalla heijastuvat lepät ulapan veteen. Se on eteläsuomalainen jäljennös Ferdinand von Wrightin meille suomalaisille rakkaaksi tulleesta maalauksesta "Näköala Haminanlahdelta". 

Paikallisia ihmisiä tavataan monella tavalla: kyydittäjiä ja majoittajia tarvittiin jatkuvasti. Yleensä liikutaan ruotsinkielisellä alueella, mutta jouduttuaan Turun pohjoispuolella tekemisiin suomenkielisten kanssa, iskee muutamiin ryhmän jäseniin ylimielisyys ja he naureskelevat maarahvaalle ja tekevät sopimattomia kepposia.

Ahvenanmaalaisia retkeläiset ylistelevät: kodit ovat siistejä, käytös on luontevaa ja arvokasta ja majoittajat eivät kisko kohtuuttomia summia palveluksistaan. Maarianhamina on "soma kaupunki", jonka monet rakennukset ovat kauniimpia ja siistimpiä kuin Helsingissä konsanaan. Kaupungista suunniteltiin myös kansainvälistä kylpyläkaupunkia. 

Kirkkokuvausten lisäksi kirjassa on elävä kuvaus talonpoikaishäistä Dalkarbyssä. Erikoisinta noissa häissä oli se, että pappi luki kovaan ääneen, kuka ja miten paljon oli lahjoittanut morsiusparille rahaa. Paikalliset papit eivät kuulemma oikein pitäneet tästä tavasta, mutta alistuivat kansan vaatimuksiin. Häissä retkeläiset tutustuivat myös Ahvenanmaan neitoihin, jotka olivat "melko sieviä ja sukkelasanaisia". 

Kirjan tekijät kiertävät kaikki Ahvenanmaan kirkot ja lisäksi Ahvenanmeren saarien kirkot. Kaikista valmistetaan piirustuksia ja kuvauksia. Välillä päivitellään, kun keskiaikaisia messukasukoita käytetään rätteinä ja muukin kirkkojen vanha irtaimisto on hunningolla. 

Lopuksi palataan Turkuun, jossa vietetään aikaa muutama päivä, ja sieltä matka jatkuu vielä Naantaliin, Nousiaisiin, Askaisiin ja Taivassaloon. Kuvaus Turun kaupungista on liikuttava, samoin Naantali näyttäytyy lukijalle pittoreskina kylpyläkaupunkina, jossa kaikki keskittyvät vain iloittelemaan. 

Kirjoittajaa elähdyttää isänmaallisuus ja toivo, että myös nämä tutkitut kirkolliset aarteet olisivat rakentamassa Suomea kulttuurivaltiona. Ahvenanmaata pidetään myös elimellisenä osana Suomea. Papistosta ja pappiloista tekijä antaa myös myönteisen kuvan. Olipa seutu kuinka karua tahansa, pääsivät retkeläiset pappiloissa aina kulttuurin ja punssin ääreen. Kirja on siis kaikin puolin mukavaa luettavaa menneestä Suomesta ja sen tavoista. 


sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

Zachäus auf dem Maulbeerbaum



Die Predigt zum Frühjahrsgottesdienst der DSH am 3.6.2016 in der Agricola-Kirche
Luukas 19: 1-10
Jeesus tuli Jerikoon ja kulki kaupungin halki. Siellä asui mies, jonka nimi oli Sakkeus. Hän oli publikaanien esimies ja hyvin rikas. Hän halusi nähdä, mikä mies Jeesus oli, mutta ei pienikokoisena ylettynyt kurkistamaan väkijoukon takaa. Niinpä hän juoksi jonkin matkaa edemmäs ja kiipesi metsäviikunapuuhun nähdäkseen Jeesuksen, joka oli tulossa sitä tietä. Mutta tultuaan sille kohtaa Jeesus katsoi ylös ja sanoi: ”Sakkeus, tule kiireesti alas. Tänään minun on määrä olla vieraana sinun kodissasi.”
Sakkeus tuli kiireesti alas ja otti iloiten Jeesuksen vieraakseen. Kun ihmiset näkivät tämän, he sanoivat paheksuen: ”Syntisen miehen talon hän otti majapaikakseen.” Mutta Sakkeus sanoi Herralle kaikkien kuullen: ”Herra, näin minä teen: puolet omaisuudestani annan köyhille, ja keneltä olen liikaa kiskonut, sille maksan nelinkertaisesti takaisin.” Sen kuultuaan Jeesus sanoi häneen viitaten: ”Tänään on pelastus tullut tämän perheen osaksi. Onhan hänkin Abrahamin poika. Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan.”

Und er ging nach Jericho hinein und zog hindurch. 
Und siehe, da war ein Mann mit Namen Zachäus, der war ein Oberer der Zöllner und war reich. 
Und er begehrte, Jesus zu sehen, wer er wäre, und konnte es nicht wegen der Menge; denn er war klein von Gestalt. 
Und er lief voraus und stieg auf einen Maulbeerbaum, um ihn zu sehen; denn dort sollte er durchkommen. 
Und als Jesus an die Stelle kam, sah er auf und sprach zu ihm: Zachäus, steig eilend herunter; denn ich muss heute in deinem Haus einkehren. 
Und er stieg eilend herunter und nahm ihn auf mit Freuden.
Als sie das sahen, murrten sie alle und sprachen: Bei einem Sünder ist er eingekehrt. 
Zachäus aber trat vor den Herrn und sprach: Siehe, Herr, die Hälfte von meinem Besitz gebe ich den Armen, und wenn ich jemanden betrogen habe, so gebe ich es vierfach zurück. 
Jesus aber sprach zu ihm: Heute ist diesem Hause Heil widerfahren, denn auch er ist Abrahams Sohn.
Denn der Menschensohn ist gekommen, zu suchen und selig zu machen, was verloren ist.

Liebe Brüder und Schwester in Jesus Christus!

Die Geschichte des heutigen Evangeliums über Zachäus ist uns allen geläufig. Sie gehört zu dem Urbestand der biblischen Erzählungen, die man schon als kleines Kind gelernt hat. Diese Geschichte ist inhaltlich so reich, dass sie dem Leser oder Zuhörer viele Auslegungsmöglichkeiten anbietet. Der kleine Leser freut sich über einen kleinen flinken Mann, der behände auf einen Baum klettert, der ältere Leser findet da gesellschaftliche und ethische Spannungen, die auf das Amt und auf die Person von Zachäus fokussiert werden und zuletzt werden noch die Glaubensfragen behandelt: was soll ich mit meinem Leben tun? In einer kleinen Erzählung ist die ganze Spanne des Lebens vorhanden! Wenn wir sie noch weiter mit unserem Brennglas vergrößern, erblicken wir den Kern der Geschichte, worüber erzählt wird: das ist die Veränderung, das ist der Sinneswandel.

Es wird über den großen Religionsbegründer Siddhartha Gautama, der später Buddha genannt wurde, folgendes erzählt. Als junger Prinz lebte er wohlbehütet in seinem Palast, umschlungen von allem Reichtum der Welt. Er war trotzdem unzufrieden mit seinem Leben, und wollte die Welt außerhalb des Palastes erkunden. Da sah er einen Kranken, einen Alten und eine Leiche, wobei er zutiefst erschüttert war: ist das das wirkliche Leben? Bin ich auch diesen Gesetzen des Lebens unterworfen? Er begann dann als ein Einsiedler in Entbehrung zu leben und ernährte sich mit Regenwasser und Vogelkot. Einmal saß er am Strand eines Flusses und hörte Töne geheimnisvoller Musik aus dem vorbeigleitendem Kahn. Er fragte sich: ist das mein Leben? Hier zu hocken und Abfälle zu verzehren? Und plötzlich kam er zur Einsicht: Das Lernen bedeutet sich zu ändern. Aus dem alten komme ich nicht heraus ohne Sinneswandel. Dadurch fand er den mittleren Weg.

Wie sah diese Veränderung in der Zachäus-Geschichte aus? Zachäus war kein Liebling des Volkes. Die Römer waren die Eroberer in Palästina, das nach einem Befreier, Messias sehnte. Die verhassten Sieger brauchten aber Menschen, die sich auf die neuen Machthaber einließen, um persönliche Vorteile zu gewinnen. Das tat auch Zachäus, als Pächter der Zollstationen. Diese Zusammenarbeit hatte einen doppelten Preis. Die Römer waren zwar auf die Mithilfe kleiner dienstwilliger Handlanger angewiesen, betrachteten und behandelten sie jedoch nicht als ihresgleichen. Aber auch das Volk, aus dem der Mietling stammte, verachtete den, der sich aus Eigennutz für fremde Zwecke hat anheuern lassen. Zachäus war also kein sonny boy, weder für Römer und Juden, noch für sich selbst. Das  hat er wahrscheinlich verstanden.

Ihn interessierte aber die Person Jesu, der reale Mensch Jesus, von dem etliche behaupten, er sei der Messias, der Retter. Er will nur das Einfachste was es gibt: mit eigenen Augen sehen, wer und was der andere ist. Es geht ihm um die Person dieses anderen, nicht um religiöse oder politische Lehre Jesu.
Dieser mächtige, aber kleinwüchsige Mann klettert also wie ein Straßenjunge auf einen Maulbeerbaum, um sich von einem schwankenden Ast aus seinen Wunsch, Jesus zu sehen, zu erfüllen.

Bald wird unser Zolldirektor mit Namen angesprochen: „Zachäus, steig eilend herunter; denn ich muss heute in deinem Haus einkehren.“ Dieses Selbstangebot Jesu ist es, das die Szene und die Lage zwischen den beiden grundlegend verändert. Zachäus nimmt das Angebot zur Gemeinschaft an und nimmt Jesus mit Freuden auf als den, der ihn entdeckt hat, auf ihn zugekommen ist, ihn angesprochen und damit voll als Person angenommen hat.

Damit erfährt er, wer dieser Jesus ist: Der auf Menschen Zugehenden, der sich den Menschen zu Gemeinschaft Anbietenden, der welcher Nächstenschaft und Gemeinschaft stiftet. Die Begegnung mit diesem Jesus befreit; denn es ist ein bedingungsloses Angenommenwerden.

Die Begegnung mit Jesus macht ihn also frei sein Leben zu ändern. Die Befreiung, die ihm in der Annahme des Selbstangebotes Jesu widerfahren ist, macht ihn frei zu anderem, neuem Verhalten gegenüber seinen Mitmenschen. Die in Jesus kennengelernte und erfahrene Menschlichkeit und Nächstenschaft macht ihn frei, selbst menschlich und mitmenschlich zu werden. Er gibt damit weiter, was ihm zuvor gegeben ist. Das war die grundlegende Veränderung in seinem Leben.

Liebe Brüder und Schwester! Wenn ihr das Treiben in der heutigen Welt anschaut, wisst ihr, wieviel noch Zächäusse ohne Sinneswandel gibt, die Erpressung und Ausbeutung zu ihrem Lebensinhalt gemacht haben, die unter Bruch ihrer Identität um des Besitzes und des Reichtums willen sich weggeworfen haben, die Nächstenliebe und Mitmenschlichkeit verweigert haben, um selbstsüchtig genießen zu können, und deren Reichtum nur möglich geworden ist, weil es Ärmere und Arme gibt, die den Reichtum bezahlen. Die Früchte dieser Politik sehen wir als Bettler auf unseren Straßen und als Flüchtlingsströmen überall in Europa. 

Diese Geschichte aus dem Lukasevangelium bezeugt, dass ein Stilwechsel im Leben nur möglich ist, wenn es zu einer persönlichen Begegnung mit Jesus als dem Herrn kommt. Dies geschieht nicht durch Appelle an den besseren moralischen Willen, sondern durch eine Begegnung mit dem lebendigen Christus. Martin Luther spricht über den wunderbaren Tausch, indem der Mensch seine Sünden und Not an Jesus verlässt und anstatt das Gnade, Freiheit, Freude und ewiges Leben bekommt. Zu diesem Austausch sind wir alle eingeladen.


In unserem schulischen Leben ist die Veränderung ein zentraler Begriff. Die Schule ist deswegen da diese Veränderung durchzuführen. Aus einem kleinen Kind wird im Laufe der Jahre ein junger Erwachsener. Zu den besten Stunden des Lehrerberufs gehört die Möglichkeit das Heranwachsen eines jungen Menschen zu fördern und zu bewundern, wenn die Knospen aufspringen. Die Hauptaufgabe der Schule ist das Wahre, das Gute und das Schöne in einem jungen Mensch zu pflegen und zu vermehren. Die Welt können wir nicht retten, aber wir können sie besser und menschlicher machen in den Rahmen, die uns gegeben sind. Die Botschaft Jesu bietet uns allen die beste Möglichkeit an diesen Werten zu bleiben. Allen eine gesegnete Sommerzeit!

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Valkoinen täplä

A.Petrelius kartoittaa Kuolan niemimaata vuonna 1887 (Kuva: Helsingin Yliopiston museo)


Jyväskylän hienosta Päijänne Antikvariaatista löysin Ville Muilun teoksen Valkoinen täplä (Otava 1966). Tekijä oli herännäispappi ja kirjailija, joka toimi mm. rajaseutupappina Lentiirassa. Hänen tuotantonsa käsittää parikymmentä teosta. Valkoinen täplä käsittelee suurta Kuolan retkeä vuonna 1887. Kuolan niemimaa oli Venäjällä vielä 1800-luvulla kartoittamatonta aluetta. Tätä puutetta paikkaamaan lähti Helsingin keisarillisen yliopiston tutkijaryhmä pitkälle ja vaikealle matkalle. Tutkimusrynhmää johti Johan Axel Palmén, eläintieteilijä. Mukana oli myös geologeja, kasvitieteilijöitä ja maanmittaajia. Mikko Ivanov oli vienankarjalainen apumies matkan aikana. Muilun kirja on mielenkiintoinen esitys tuosta tutkimusretkestä, mutta ennen muuta se on hieno esitys Kuolan luonnosta ja sen ihmisistä. 

Kirja alkaa kehyskertomuksella, jossa kirjoittaja tapaa Petterin, joka oli ottanut osaa Kuolan retkeen. Petteri kertoo yhden yön aikana kaikki retken vaiheet. Kirjoittaja kuvaa kauniisti Turjanmaan luontoa:

Joutsenten tullessa järvi oli vielä jäässä. Nuorttijärven suussa välähteli silti uveavanto joutsenten levätä ja syödä. Hopealle heleähtelevä, kuulaassa pakkasaamussa kulahteleva soitto herätti erämaan. Rantakoivikoitten teeriparvet laskeutuivat jäälle hääjuhlia tanssimaan ja pyrähtelemään.  

Retkikuntaa kuvataan tarkasti, myös eri osanottajien persoonallisia ominaisuuksia. Koko matkan ajan kartoitetaan, otetaan kivi-, kasvi- ja eläinnäytteitä, ja lukija saa kuvan, että tieteellinen työskentely oli hyvin organisoitua. Retkieväinä miehillä oli säkeittäin kuivattua leipää, pemmikaania, voita, juustoa ja kuivattua kalaa. Alkuasukkailta ostettiin tarvittaessa lisämuonaa ja lisäksi kalastettiin ja metsästettiin. 

Retkikunta lähti liikkeelle Tulomasta Murmanskin vierestä kohti Imandran järveä. Kirjoittaja kuvaa elävästi kolttien nuotanvetoa. Naiset tekivät raskaimmat työt, ja kaloja tuli suuret määrät, joista valmistettiin heti rannalla rantakala, joka syötiin kädestä. 

Koltat söivät suunnattomasti. Syötyään he vääntyivät kammeihinsa pohjavarvuille nukkumaan. Mikään voima ei saisi heitä ennen iltaa jalkeille. Koirat hotkivat kalojen ruodot, päät ja sisälmykset, nuolivat padan ja vetäytyivät varjoon. Retkeläiset totesivat, että heidän läsnäolonsa ei häirinnyt kolttien elämää.

Koltat eivät pitäneet vieraista. He kokivat, että retkikunta puuttui heidän ikiaikaisiin nautinta-alueihinsa ja toi tullessaan asioita, jotka saivat heidän elämänmuotonsa järkkymään. Järkytystä olikin sitten myöhemmin luvassa, kun Hiipinän luonnonrikkauksia oli kuokkimassa tuhannet Stalinin vangit 1930-luvulla. Retkikunnan geologi Ramsay löysi kaikki ne mineraalit, joita myöhemmin kaivettiin tuolta alueelta, ja hän suunnitteli myös radan vetämistä Kuolasta Ouluun, jossa sitten jalostettaisiin Hiipinän aarteet. 

Imandralta suunnattiin kohti Kuolan niemimaan keskiosaa, Ponoi-joen latvoille ja tavoitteena oli Ponoin kaupunki Kuolan niemimaan itäkärjessä. Luujärven saarella miehet tapaavat varsin erikoisia paikallisia asukkaita.

Kiven takaa nousi näkyviin outo olento. Ihminen aivan ilmeisesti. Miehen vyötäisille laskeutuivat tukka ja parta lumivalkoisina. Ukko oli lakiton, paljasjalkainen, niin laiha ja luiseva kuin juuri haudasta kaivettu. Hänen yllään oli tuohipunoksella vyötetty, repelereunainen viitta, alkuun kai musta, mutta nyt tuntemattomaksi värittynyt. Mies ojenteli paljaita käsivarsiaan. 

Tämä hahmo puhui venäjää ja vei retkikunnan kolmen danilolaisen yhteisöön, joka oli paennut valtionkirkon vainoa tänne Luujärven saareen jo viisikymmentä vuotta sitten. Yksi veljistä oli sitoutunut vaikenemiseen, jota oli harjoittanut jo 80 vuotta. Danilolaiset olivat paenneet Paleostrovin saarelta, missä yli 3000 munkkia oli polttanut itsensä tsaarin joukkojen piirittäessä saarta. Tsaari Nikolai I oli munkkiveljille antikristus

Yksi munkkiveljistä lankesi yht´äkkiä loveen ja alkoi profetoida tulevista:

Niinkuin porot kaarteeseen ajetaan ihmiset korkeitten aitojen sisään. Niiden täytyy kaivaa, kaivaa, kaivaa...Kultaa, hopeaa, rautaa, kahleita ja itkua.

Järkyttävän tosi profetia. Kuulijat olivat laamaantuneita kun näkyjä saanut vanhus pyörtyi ja hänet kannettiin pois. Matkaa jatkettiin Siet-Jaurin suoalueelle, missä asui turvekammeissaan puolivillejä ihmisiä. Kukaan ei halunnut retkeläisiä auttaa, mutta pirtun voimalla voitiin hieman lypsää tietoja tulevista seuduista. Tältä seudulta Ramsay löysi myös harvinaista ioliittia. 

Retkikunta päättyi lopulta Älnä-joen suulle, joka oli vedenjaka-alueella: täältä joet alkoivat viettää kohti itäistä Kuolan niemimaata. Koska karttoja ei ollut, joutuivat tutkijat suunnistamaan paikallisten ihmisten tietojen perusteella. Tämä tuntui aina onnistuvan hyvin. Kirjan hurjimpiin kuvauksiin kuluu Ponoin eli Turjankosken lasku Vega-veneellä. Lopulta retkikunta pääsee Ponoin kaupunkiin, jonka asujamiston muodosti pääasiallisesti tsaarin karkottamien ihmisten jälkeläiset. Meno kaupungissa oli varsin venäläistä ja värikästä. Lopulta ryhmä lähtee höyrylaivalla Murmanskiin, johon retki päättyy. 

Tämä kirja oli pieni, tiivis ja hieno matkakirja, joka vie lukijansa merkittävälle löytöretkelle. Olisi mielenkiintoista käydä näissä maisemissa.