Kino “Sõprus” Tallinnas

 

Kino Sõprus Tallinnas

Üks Tallinna võluvuse põhjus on linnapildi mitmekujulisus. Jalutades läbi linna võib katkematult näha linna erinevaid kihistusi. Linnas on palju kohti, millel genius loci on võimsalt juures: Kanuti Gildi hoone, Draakoni galerii ehitus, Künnapu lillepood, Kunstihoone, korterelamu Pärnu maantee 36 ja Tallinna linnahall. 

Minu lemmikehitis Tallinnas on kino “Sõprus”, sest selle esteetika ja kultuurajalooline tagapõhi on huvitav. Enne II Maailmasõda kolmnurksel krundil asunud hoonestus hävis 1944. aastal Punaarmee pommitamise käigus. Kino ehitati aastatel 1950-1955 krundile, kus  olid ainult varemed pommituse tõttu. Krunt oli lehvikukujuline ja niiviisi ehitati ka kino lehvikjaks. “Sõpruse” projekteerisid Friedrich Wendach, August Volberg ja Peeter Tarvas. Wendach oli Nõmme linnaarhitekt ja “tempelkinode spetsialist” - ta ehitas Narvasse kinoteater “Narva Punase Tähe” (1952), mis on nagu kreeka tempel. Volbergi tuntud  töid on Rakvere pangahoone, Kirjanike Maja Tallinnas ja uus Vanemuine Tartus ja Peeter Tarvase töid on näiteks Kalevi Jahtklubi ja Tarvase oma elamu Kosel. 

Kino oli Nõukogude Liidus ülim kunst, sest see suutis haarata kõige laiemaid masse. Sellepärast pidi see idee kajastuma ka kinoarhitektuuris. “Sõpruse” eeskuju oli Leningradis, Gorki nimeline kultuuripalee, mis oli lehvikukujuline. Kino nimi oli planeerimise staadiumis “Leningrad”, seejärel “Spartacus” ja lõpuks “Sõprus”, mis oli mitmemõtteline nõukogude mõiste. Ajalooline põhjus nimele on see, et kino hakkas kandma Hiina Rahvavabariigi ja Nõukogude Liidu soojenenud suhete viljana “Sõpruse” nime.

Nõukogude ideoloogiat peegeldavad dekoor ja uusklassitsism. Stalinismi arhitektuuriideaal oli, et ehitis peaks olema „sisult sotsialistlik, vormilt rahvuslik”. Näiteks Rostockis, Jerevanis või Pekingis leitakse palju selliseid ehitisi. “Sõpruses” sammasportikuse kaunistamisel võeti eeskuju kohalikest rahvusmotiividest: sammaste kapiteelid on nagu setu särgi varrukad ja fassaadi lubjakivi on Saaremaalt. Huvitavad on ka külgfassaadide embleemid. Need kujutavad sõjapidamist, tööstust, põllumajandust, maavarade tootmist ning teadust.

Esifassaadi kolm embleemi viitavad kirjandusele, teatrile ja kaunitele kunstidele. Ehitise dekoratsiooni kavatsus on väljendada, et kino on tõeline kultuuriinstitutsioon, mis on mõeldud kõigile kodanikele vaimseks harimiseks.  

Kino on kahekorruseline. Esimesel korrusel asus kassade vestibüül, mis oli ühendatud avara estraadisaali ja einelauaruumidega. Ruumid olid kujundatud sisemise sammastikuga ja rikkalikult ornamenteeritud. Hoone esimesel korrusel olid veel suitsetamisruum kinokülastajaile, ruumid estraadiartistidele ja administratsioonile. Teisel korrusel oli kaks 400 külastajat mahutavat kinosaali. Kino barokihõngulise sisearhitektuuri planeeris Maia Oselein-Laul.

Kuigi “Sõprus” peegeldab nõukogulikku  mõtteilma, võib vaataja ka märgata, et ehitises on ka palju art déco-kujusid. Samuti kompositsioon, proportsioonid ja materjali käsitlused on peenemad kui tollases nõukogude arhitektuuris. Näiteks Stockholmi kontserdimaja ja Soome parlamendihoone on “Sõpruse” lähedased sugulased.

Väljak kino ees on ka ilus. Nüüd seal on purskkaev, mis siia algselt planeeriti. Vaade Suur-Karja tänavale on suurepärane ja samal ajal pidulik. Ehitis kuulub Eesti kultuurimälestiste registrisse.  

Ma vaatasin kaks “Kuukulgur-filmi” lühifilmi: “Kino Sõprus” ja “Presidendi vastuvõtt” mis mõlemad juhtuvad “Sõpruses”. Esimene on õudusfilm, kus kino pööningul elab doktor Finkelstein, kes ümber kujundab inimesi. Inetu vanamees saab Audrey Hepburniks puudliga. Presidendi vastuvõtul “Sõpruses” punkarid saadavad korda tohuvabohu.

Kuula veel "Laul nõukogude aatomist" 1952 aastalt.

Kinnitas meil Stalin ise - meie pommi proovisime,
mitmed suured katsed veel on me teadusmeestel ees.
Pomme on! Ja pomme saab! Seda kindlalt arvesta!
Kuid me iialgi ei taha võõraid riike vallutada.

Kär i Stockholm

 

Tukholmattaria Bernsissä

Kampintorin antikvariaatista löytyi Henrik Tikkasen "Kär i Stockholm" syntymävuodeltani 1955. Joskus kirjat huutavat, että "ota minut", ja tämä oli juuri sellainen kirja suolaisesta hinnastaan huolimatta. Kirjan paperi oli kermankeltaista, paksua, ja valoa vasten näki vesileimarasterin. Kirjan takakannessa oli aitoa miesnäkökulmaa: "Naturligtivis känner jag inte Stockholm. Stockholm är som en kvinna och när känner man en kvinna?" Tikkanen osaa hienosti kuvata naisia: kaikki näyttävät sielukkailta ja herkiltä. Hän kuvaa myös kirjassa pieniä, viattomia lemmenleikkejä tukholmattarien kanssa. 

Tikkanen on viivan mestari. Piirustuksista tulee vuosikymmen henki läpi, mutta niissä on myös jotain perin klassista ja ikuista, ja viivankäyttö tuo väistämättä mieleen Rembrandtin. Kirjan piirustukset ja pienet kertomukset etenevät kumpikin omaa rataansa, ja lukija tuntee ikään kuin olisi Tikkasen seuralaisena kaupunkiretkillä. Hän tapaa monenkirjavaa väkeä, joka ei istuisi nykyruotsalaisten pirtaan, siksi eksentrisiä he ovat. Ruotsi ei vielä tuolloin ollut lagom.

Tikkasen Tukholma on monin paikoin kadonnut, raitiovaunut eivät enää kulje kantakaupungilla, kokonaisia kortteleita on raivattu pois eikä Strömmenillä kalastajat enää pyydä saalista haaveillaan. Kaupungista välittyy piirustusten kautta intiimi ja hienostunut kuva. Toisaalta hän on vieras köyhästä maasta, ja tukholmalaiset osaavat kyllä näyttää hänelle kaapin paikan. Hauska oli kertomus ruokailusta ravintolassa, jossa hän tilasi annoksen paistettuja kantarelleja, eikä hänelle tuotu niiden kanssa perunoita. Pitkän pyytelyn ja anelun jälkeen hänelle ilmoitettiin, ettei meillä ole tapana syödä sieniä perunoiden kanssa. 

Luin nuorukaisena Tikkasen osoitesarjan ja ihmettelin, miksi noin sivistyneet ihmiset elävät niin karkeasti ja alkeellisesti. Ehkäpä kirjat pitäisi ottaa uudelleen luentaan, kun elämä on ehtinyt jo enemmän kaulia. Henrik Tikkasen isoisä oli merkittävä taidehistorioitsija J.J. Tikkanen. Syksyllä luin tämän teoksen Zwei Gebärden mit dem Zeigefinger, jossa hän kuvaa, miten etusormen asennoilla on länsimaisessa taiteessa kuvattu mitä moninaisimpia asioita. Ehdottoman hieno kirja. Seuraavana on lukulistalla hänen teoksensa Die Beinstellungen in der Kunstgeschichte, jossa syvennytään mm. kontraposton maailmaan. Kaikkea hengen runsautta on niin paljon, eikä eläissään ehdi kuin lipaista...

Vasagatan

Kansainvälisenä naistenpäivänä

 

Tänä aamuna luin Meduza-lehdessä olleen tilaston naisten asemasta Venäjällä. Siellä naiset ansaitsevat 27 % vähemmän kuin miehet, he tekevät 75 % kotitöistä, joka kuudetta naista Venäjällä on ahdisteltu sukupuolisesti (vain puolet ahdistelluista teki siitä ilmoituksen), neljännes venäläisistä on sitä mieltä, etteivät naiset selviydy johtotehtävistä ja 71 % venäläisistä ajattelee, että naisen tärkein tehtävä on olla äiti ja hyvä emäntä. Maan lainsäädäntö on myös legitimoinut perheväkivallan. Näillä eväillä kannattaa viettää naistenpäivää kerran vuodessa. 

Minulle ja monelle muullekin naistenpäivä on ollut kommunistinen neuvostojuhlapäivä, jolla naisia on maalitettu ja pönkitetty sukupuolisia ennakkoluuloja. Edistykselliset venäläiset haluaisivatkin jo lopettaa tämän päivän vieton ja keskittyä enemminkin sukupuolten tasa-arvoisuuden edistämiseen. Meillä Suomessa naistenpäivää ei problematisoida millään tavalla. 

Laitan tähän vanhan postauksen (2017) meidän opetushallituksemme oudosta tavasta herkistää suomalaisia nuoria naisasiakysymyksissä.

Kaikille Suomen yhdeksäsluokkalaisille on jaettu Adichien pamfletti Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä. Luin kirjan, joka asiallisesti taustoitti feminististä maailmankuvaa nigerialaisista lähtökohdista käsin. Kirjassa ei ollut mitään, mitä en antaisi lasten lukea, mutta pelkoni on kahtalainen: se on omiaan lisäämään ennakkoluuloja, ja se tuntuu olevan osa jotain opetusministeriön indoktrinaatio-ohjelmaa, jonka lievempiä muotoja ovat mm. ilmiöpohjaisuus, sukupuolettomuus, ohjelmointi ja ruotsinopetuksen varhentaminen. Minä en jakaisi kirjaa koululaisille. Sen sijaan kyllä luettaisin lukiolaisille Adichien Puolikas keltaista aurinkoa -teoksen, joka on syvällinen ja järkyttävä kuvaus Nigerian 1960-luvun elämästä. Luettuani tuon kirjan, katsoin Afrikkaa uusin silmin, aivan samoin kuin Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa avasivat näkemään Afganistanin kulttuurin moninaisuuden.

Jos olisin eettinen relativisti, voisin vain nyökytellen hyväksyä naisten kohtelun Nigeriassa: sehän on heidän kulttuurinsa, ja naiset ovat kasvaneet tuossa viitekehyksessä, jossa heillä on statistin rooli. Jokainen kulttuuri eläköön tavallaan, ja meillä eurooppalaisilla varsinkaan ei ole mitään opetettavaa tai sanottavaa afrikkalaisille, joita olemme työksemme sortaneet ja alistaneet. Tosin esim. Tulva-lehdessä kerrottiin, että 99 % Egyptin naisista kokee jatkuvasti seksuaalista ahdistelua: eikö tällöin tuollainen asenne naisiin ole osa tuota kulttuuria? Ovathan myös äidit kasvattaneet sekä tytöt että pojat. 

Kirjaa lukiessa saa kuvan, että katselee jotakin villien touhua ja salaa säälii heitä. Tämä ei kai liene ollut tarkoitus. Minä en oppinut tätä kirjaa lukemalla mitään. Kristillisessä ja demokraattisessa Suomessa minua ovat kasvattaneet hienot itsenäiset naiset äidistä ja opettajista vaimoon ja tyttäriin, eikä minulle tulisi mieleenikään pitää heitä itseäni heikompina astioina. Tämän ymmärtämiseksi tuota kirjaa ei tarvita - hukkaan heitettyä rahaa, jota olisi voinut käyttää muuhun opetuksen kehittämiseen. Ehkäpä kirja oli alunperin tarkoitettu meidän koulujemme somalipojille, mutta häveliäisyyssyistä se jaettiin kaikille. Kenpä tietäis sen...

Minua arveluttaa myös indoktrinaatio: miksi meidän pitäisi olla feministejä? En puhu naisopettajista enkä naislääkäreistä, koska naiseus on vain osa heidän identiteettiään. Naiseus ei tee heistä parempia tai huonompia ihmisiä tai ammattilaisia. Feminismillä on paha kaiku: ikävimmillään se edustaa miesvihaa ja vääristää naiskuvaa. 

Kun tälle lasten indoktrinoinnin tielle on lähdetty, löytyy lisää aktuelleja aiheita ja varmaankin aiheisiin sopivaa kirjallisuutta. Seuraava kirjanen jaetaan kasvissyönnistä, koska hyvä ihminen syö kasveja ja paha lihaa. Sitten on vuorossa eutanasia: on niin ihana päättää kaikista omista jutuista, kuten omasta elämästään. Sitten voisi jakaa vielä lapsille pirteän Tom of Finland -voimisteluoppaan: pojat ovat poikia... 

Kuidas ma tähistasin Eesti iseseisvuspäeva

Emakeeleausammas Kadrina kooli kõrval 

Ma alustasin Eesti iseseisvuspäeva pidamist juba eelmisel päeval sõirategemisega. Minu köögi laual oli liiter piima, pool kilo kohupiima (ma võtsin vadakukohupiima, sest ma kahjuks ei käinud Eesti poes), võid, muna, soola ja karulauku. Ma kuumutasin piima keemiseni, lisasin kohupiima ja ootasin kuni vadak eraldub. Pärast seda ma kallasin juustu marliga vooderdatud sõelale nõrguma. Ma sulatasin või potis ja lisasin selle juustusse ja segasin, kuni moodustus ühtlane mass. Pärast seda ma segasin lahtiklopitud munad, soola ja karulauku ja kallasin need segusse, mida ma veel kuumutasin. Lõpuks ma panin segu sõelale ja külmikusse. Vadakust ma küpsetasin leiva, selle ma õnnistasin kolme sõrmega, nagu on Eestis kombeks. Küpsetades ma kuulasin ja laulasin Uno Loopi laulusid: 

Ma nüüd tean ja tean,

kuid märtsis algas mai,

sest seda tunda võin.

Ta käe tusupilve poole

tõstis vaid, tõstis vaid.

ja sirel õide lõi.

Sõir on Eestis traditsiooniline koduselt valmistatud piimatoit, varem eriti Võrumaal ja Setomaal. Ma usun, et köömnete kasutamine on saksa mõju. Sõira tehti kindlasti nelipühadeks ja jaanipäevaks. Kevadel ja sügisel oli maarahval palju piimatoite ja tollal valmistati palju sõira. Näiteks sügisel kuivatatud sõir püsis isegi jõuludeni. Eesti Rahvakultuuri Keskuse veebilehel kirjutatakse, et “sõira tegemine on isegi ausse tõusnud” ja see on hea areng. Siin on minu sõir:

Õhtul ma kuulasin raadiost saadet “Eesti õhtu”. Toimetaja Olli Haapakangas küsitles Tapio Mäkeläineni, ja raadiokuulajad saatsid omad eesti jutud. Palju räägiti ka Tallinna laulupeost. Tihti oli juttusid nõukogude ajalt. Juttude ühine nimetaja oli soomlaste truu kiindumus Eesti rahva vastu ja see, et kõigil oli palju heatahtlikke mälestusi Eestist ja eestlastest. Raadiosaate muusika oli natuke omapärane, eriti soome muusika. Õnneks Georg Ots laulis “Saaremaa valssi”.  

Iseseisvuspäeva ma alustasin Marie Underi luuletusega. “Unetuma laul” on suurepärane töö: 

Musti varje ümber uste,

Künnilt aetataks´ koju härgi,

Süüaks´, juuakse ja pea

Magajaid kõik majad täis.

Magab isand, ori, veis.

Mina aga, ma ei maga…

Luuletaja ei oska magada: kõik magavad välja arvatud tema. Luuletaja vaatleb inimeste elu, ja öösel ta näeb timukat, koera, vaimu ja ta hüüab: “Kuhugille, kuhugille, ma ei mahu!” Unetuse probleemi ja elu ahistuse ainus lahendus on surm: “Valla mulla jäätand luugi ulataksin. Alla oma elu. Ega taha vaadata ei pruugi.” Underi keel on rikas aga raske ja tema sõnakujundid on mitmekihilised. Ma jätkasin veel minu kirjandushommikut lugedes Oskar Lutsu “Kevadet”. Arno, Teele, Toots, Lible, Kiir, Tõnisson, õpetaja Laur, Imelik…. Kas nad on eestlaste põhitüüpid? Minu lemmik on Tõnisson.  

Ma kuulasin seejärel Kersti Kaljulaidi kõnet, mis oli hea ja liigutav. Kõne oli pikk aga sisukas. Kaljulaid rääkis, et Eesti võiks olla tulevikus hooliv, korruptsioonivaba ja enesekindel. Ta rääkis ka, et “väikerahvana vajame me alati kinnitust, et eesti keel, kultuur ja komberuum on kaitstud.” Kõnes ta tsiteeris ka Juhan Liivi ja Andres Ehini luuletusi. President käsitles Eesti probleeme, näiteks koroonat ja korruptsiooni, aga julgustas samal ajal Eesti rahvast. Kaljulaid on harjunud esinema ja kõne oli julgustav ja omapärane. Soomlasest presidendi rahvarõivas tundub imelik, aga eesti traditsioon on erinev.

Ma kuulasin veel “Naisi köögis” (“Eesti sünnipäevalaul”): laul oli tore ja positiivne: Eestis on nüüd hea elada ja eestlased töötavad üks kõigi ja kõik ühe eest. Lisaks laulus oli viitamine Lutsu “Kevadesse”! 

Ma võtsin Eesti iseseisvuspäeva tänavu tõsiselt, sest minu eesti õpetaja Maiu andis meile koduse töö: “Pea pidu!”. Ma värbasin ka minu abikaasa ja lapsed tähistama seda minuga (rahvaharidustöö!) ja pidasin ettekanded sõirast ja Eesti kirjandusest. Head Eesti iseseisvuspäeva: elagu Eesti!

  

Minu eesti iseseisvuslaud: suupisted musta leiva, sõira, hapukurgi ja suitsuräimedega, seljanka köögiviljaga ja naps “Viru Valget”. Ma ostsin ka eesti hapukurgid, nam! “Jänks” kohukest poes kahjuks ei olnud...