Andrzej Szczypiorski: Alku

Andrzej Szczypiorskin Alku (Hämeenlinna 1994) on vaikuttava teos. Kahdensadan sivun puitteissa käydään Puolan kansa viime vuosisadan kohtalonvaiheet läpi. Samalla valotetaan myös saksalaisten, juutalaisten ja moskoviittien (kirjailijan käyttämä sana) ikiaikaisia toimintatapoja. Meidän onnemme on ollut se, että saksalaiset pysähtyivät Baltiaan talonpoikia pieksemään. On ollut vain tuo yksi Bysantin perillinen meidän kimpussamme. Puolalaisilla on ollut enemmän kestämistä naapuriensa kanssa. 

Kirja on rakennettu kerrontateknisesti mielenkiintoisesti: kuvataan pieniä kertomuksia tai välähdyksiä varsovalaisten ihmisten elämästä saksalaismiehityksen aikana. Tarinat kietoutuvat kuitenkin toisiinsa, jolloin syntyy tunne elämän kudelmasta ja ihmisten kohtalonyhteydestä. Joskus kertomukset päätyvät 20-30 vuoden aikahyppyyn 1970-1980 -lukujen Puolaan, jolloin tarkastellaan henkilöiden tuolloisia vaiheita. Henkilöiden kohtalot saattavat siis liittyä toisiinsa myös tulevaisuudessa. Osa kuvattavista päätyy gheton raunioihin tai he joutuvat sattumalta teloitusryhmän eteen kadulla kulkiessaan. Sattumalla on kertomuksissa suuri merkitys ihmisen elämän ja kuoleman kannalta. 

Riitti pelkkä sana, täysin viaton lausahdus joka kuulosti santarmien korvissa haasteelta. Silloin kulkulupa lakkasi olemasta. Hetkeä myöhemmin lakkasi olemasta sen haltijakin.

Yksi kirjan kantava teema on ihmisten selviytyminen totalitaarissa järjestelmissä. Kun puolalaiset pääsivät hitleriläisistä eroon, tulivat stalinistit tilalle. Puolalainen erikoisuus oli myös maassa 1970-1980 -luvuilla harjoitettu voimakas antisemitismi. Ne juutalaiset, jotka selvisivät fasistien kynsistä, joutuivat myöhemmin kommunistien vainoamiksi. 

Kirjassa kuvataan hyvin erilaisten puolalaisten vaiheita: kauppiaita, koululaisia, räätäleitä, juristeja, lääkäreitä, ilotyttöjä, juutalaisia, saksalaisia ja nunnia. Puolalaisista on saanut sellaisen kuvan, että he enemmän tai vähemmän salaa iloitsivat juutalaisten kurjasta kohtalosta. Tässä kirjassa on pääasiassa puolalaisia, jotka keskittyvät toisten auttamiseen oman henkensäkin uhalla. Kirjailija tuo lukijan eteen sivistyneet puolalaiset, jotka syvästi ymmärtävät oman maansa historian traagisuuden. 

Mielenkiintoinen hahmo on esim. räätäli Kujawski, joka lunastaa juutalaisen esimiehensä yrityksen tämän jouduttua ghettoon. Räätäli harrastaa taiteen keräämistä ja myymistä, menestyvä räätälintoimi on hänelle vain toissijaista puuhaa.

Hänestä oli mieluisaa elää taide-esineiden keskellä. Raha taas lisäsi hänen itsevarmuuttaan. Liikkuessaan kulttuuripiireissä hän tunsi olevansa tervetullut vieras, ojensivathan hienot rouvat kätensä hänen suudeltavakseen...Silti hän tiesi ettei hänen ollut syytä rehvastella, olihan hän kaikesta huolimatta räätäli ja nuo toiset kuuluivat kansan eliittiin, olivat sivistyneitä, lukeneita, vapaita, ylpeitä, kohteliaita, ennen muuta hyvin hienovaraisia, viisaita, kauniita jopa ankeassa köyhyydessään, myydessään viimeisenkin koriste-esineensä...

Erityinen ansio on teoksessa se, että kaikki etnisiä ryhmiä, jotka Puolan historiaan ovat vaikuttaneet, käsitelleen rikkaasti ja monipuolisesti. Saksalainen on ennen kaikkea luterilainen tahtoihminen, joka jättää jälkeensä joko hävitystä tai järjestystä. Esimerkiksi yksi kirjan saksalaisista pelastaa Gestapon kynsiin joutuneen juutalaisnaisen. Juutalainen voi olla pienen juutalaisyhteisön hapankaalille ja sillille haiseva köyhimys tai varsovalainen huippututkija. Vain moskoviitit jäävät vähemmälle kiitokselle, koska puolalaisille Venäjän herruus on merkinnyt Siperiaa tai muun sorttista orjuutusta. Tekijä tuo myös hyvin esille puolalaisen elämänmuodon heikkoudet ja vahvuudet. 

Kirja on täynnä kirjallisuus- ja historiaviitteitä, jotka avautuvat tietenkin kaikkein parhaiten puolalaisille lukijoille, mutta voivat johtaa kuitenkin muutkin tutkimusmatkalle maan rikkaaseen kulttuurielämään. Kirjan tapahtumat päättyvät Puolan antisemitismiaaltoon 1970-luvulla, jota yksi päähenkilöistä pakenee Pariisiin. Tuosta onnettomasta vaiheesta Puolan historiasta on Kazimierz Barndys kirjoittanut mielenkiintoisen päiväkirjan (Warschauer Tagebuch. Die Monate davor. 1978-1981). 

Kirja oli vangitseva: luin sen parilla istumalla. Gustav Klimtin hieno maalaus "Dame mit Federboa" kuvastaa myös oivasti yhtä kirjan päähenkilöä.  

Wagner-Rausch

(Kuva: Wikimedia)

Puolen vuoden sisällä olen nähnyt Kansallisoopperassa kaksi Wagnerin oopperaa, Parsifalin ja Lentävän hollantilaisen. Kummatkin teokset oli ohjattu varsin modernisti, Hollantilainen oli jopa siirretty kokonaan nykyaikaan, Parsifalissa seikkailtiin valojen ja videoitten luomissa ajattomissa maailmoissa. Wagnerin musiikki on niin suurta, että se kantaisi myös ilman noita tehokeinoja. Muutama vuosi sitten Helsingissä esitettiin Siegfried, jossa näyttämöllä koko teoksen ajan oli pari tukevaa lankkua ristissä ja se riitti täysin. 

On vaikeaa löytää keskustelukaveria Wagner-kokemuksista, koska monet klassisen musiikin ystävätkin kaihtavat Wagneria syystä tai toisesta. Wagner on kuin mämmi tai hapansilakka: niistä joko pitää tai ei pidä. Luulenpa, että Wagner on vanhempien, elämän kaulimien setien ja tätien musiikkia. Nuoriso pitäköön risserallinsa, heitelköön pelikoneita satama-altaaseen ja naurakoon vanhoille ja rumille ihmisille. Ainoa lohtu on, että heistäkin tulee joskus vanhoja, ehkäpä vielä Wagnerin ystäviä. Wagner-illat ovat ainakin minulle olleet myös syvästi hengellisiä kokemuksia, vaikka oopperoiden juonet ja tekstit ovat välillä kovin outoa pakanallista sylttyä.

Parsifal on kehityskertomus, joka on kiertynyt Graalin maljan ja keihään ympärille. Parsifal kasvaa joutsenia ampuvasta hölmöläisestä Graalin kuninkaaksi. Parsifalia houkuttelevat oikealta tieltä pahan velho Klingsorin alastomat kukkaisneidot sekä äidin ja ilonaisen risteytys Kundry, joka on kirottu, koska nauroi nähdessään Kristukselle ristillä. 

Komm! Komm!

Holder Knabe!

Lass mich dir blühen!

Dir zur Wonn' und Labe

gilt mein minniges Mühen.

Viimeisessä näytöksessä Kundry pesee Parsifalin jalat pyhässä lähteessä ja kuivaa ne hiuksiinsa Maria Magdaleenan tapaan. Parsifal voidellaan Graalin kuninkaaksi, hän parantaa Graalin kuninkaan pojan Amfortaksen haavat pyhällä keihäällä ja sovittaa Kundryn synnit suutelemalla tätä otsalle, johon suudelmaan tämä kuitenkin kuolee. Graalin malja hohtaa valoaan ja luomakunta puhkeaa kukkaan Pitkänperjantain lumouksessa.

Oopperassa kulkevat ritirinnan kristilliset ja pakanalliset aiheet: Parsifal Kristus-hahmona, Kundry syntisenä naisena, naispuolisena Ahasveruksena tai Herodiaana. Graalin ritarikunnan Montsalvatin linna symboloi kristikuntaa, ja linnasta karkotetun Klingsorin linna viettelysten puutarhoineen pakanuutta. Sekä Parsifalissa että Lentävässä hollantilaisessa on itsensä uhraava nainen. Tällainen naishahmo oli Kolmannen valtakunnan kulttuurissa pysyvä topos, esimerkkinä vaikkapa Kristina Söderbaumin lukuisat uhrautuvaan itsemurhaan päätyvät naishahmot Veit Harlanin filmeissä. Mitäpä tuosta pitäisi ajatella?

Käsiohjelmassa oli pieni Parsifal-sanasto. Bühnenweihfestspiel, Graal, houkka, Monsalvat, keihäs, Karfreitagszauber, taikapuutarha ja Titurel kuuluivat mm. nimiin ja käsitteisiin, jotka oopperaan liittyvät. Wagner harsi kertomuksen kokoon useammasta lähteestä, niin pakanallisista kuin kristillisistäkin. Parsifalin tematiikka on kuitenkin selvästi kristillistä. Esitysperinteeseen on kuulunut, ettei tiettyjen osien jälkeen taputeta ja oopperaa on aikaisemmin meillä esitetty pääsiäissunnuntaisin. Tällaiset perinteet murtuvat. Milloin muistat vaikkapa nousseesi seisomaan Händelin Messiaan Hallelujan aikana? 
  

(Kuva: Wikimedia)

Jumalanpilkkaaja on myös Lentävän hollantilaisen pääroolissa. Hollantilainen joutuu teostaan rangaistuksena purjehtimaan merillä aina seitsemän vuotta kerrallaan ja sitten hänelle annetaan mahdollisuus tulla maihin etsimään itselleen uskollista puolisoa, mikä on osoittautunut vaikeaksi. Norjan rannikolla hän tapaa kuitenkin samaan vuonoon laivallaan purjehtineen kapteeni Dalandin tyttären Sentan, johon hollantilainen välittömästi rakastuu. Seuraa tunne-elämän sotkuisia solmuja, mustasukkaisuutta ja intohimodraamaa, minkä lopuksi Senta syöksyy kalliolta alas mereen uskollisuutensa merkiksi.   

Draaman eri musiikilliset motiivit (meri-, lunastus-, kuolemankaipuu- ja vaellusmotiivit) punoutuvat toisiinsa ja vievät kuulijansa myyttisiin maisemiin. Tämänkertainen Kasper Holten ohjaus teki kyllä parhaansa, ettei tätä siirtymää päässyt kovin helposti syntymään: kaikki tapahtumat oli väännetty nykypäivän taiteilija- ja finanssipiireihin, eivätkä naiset enää polkeneet rukkia vaan pyörittivät dreijaa. Sitten piti olla pakollista irstailua ja rälläystä: kuka tätä kaipaa? Sama koski myös Parsifalin puutarhakohtauksen kukkaistyttöjä, joista tuli enneminkin mieleen Reeperbahn 1960-luvulla. Hohhoijaa - setä ei enää tarvitse tällaista. Laitoin joko silmät kiinni tai sitten katselin tekstityslaitetta päästäkseni aitoihin wagneriaanisiin vuonotunnelmiin. 

Kävi myös niin erikoisesti, että oopperan johtaja Lilli Paasikivi tuli toisen näytöksen alussa kertomaan, että Senta (Miina-Liisa Värelä) oli menettänyt äänensä. Hän tosin näytteli ja aukoi suutaan, mutta hänen roolinsa lauloi näyttämön sivulta paikalle hälytetty ruotsalainen Liine Carlsson. Tuohon järjestelyyn tottui aika nopeasti. Illan parasta laulullista antia olivat juuri Carlssonin, Jyrki Korhosen (Daland) ja Joachim Bäckströmin (Erik) osuudet. 

Kummatkin oopperaillat päättyivät runsaisiin suosionosoituksiin. Ehkä Wagnerin ystävät antoivat muutamat aplodit myös toisilleen. Tässä linkit edellisiin Wagner-postauksiin: Tristaniin ja Isoldeen ja Nürnbergin mestarilaulajiin.

Maalaispapin päiväkirja

Viime kesän iltahetkiä piti sulostuttaa lukemalla ääneen Georges Bernanos´n Maalaispapin päiväkirjaa (Eurooppa-sarja, Porvoo 1953). Olin joskus nähnyt romaanista tehdyn Bressonin filmin, ja antikvariaatin alekorista kirja löytyi 50 sentin hintaan. Herkän kansikuvan oli tehnyt Henrik Tikkanen. Kirjan puoliväliin ehdittyämme piti luovuttaa, koska se ei raskaan luonteensa ja hitaan luettavuutensa puolesta oikein soveltunut tähän tarkoitukseen. Annoin sen levätä pari kuukautta, mutta loppuun se täytyi lukea - siksi intensiivinen teos kuitenkin on. 

Kirjan juoni on lyhykäisyydessään seuraava. Nuori pappismies tulee pastoriksi Ambricourtin kylään, jossa hän haluaisi alkaa uudistaa köyhän syrjäseudun hengellistä elämää. Kylän asukkaat eivät kuitenkaan pastorista pidä, ei myöskään kylän nuoriso. Kaikki ovat penseitä omalla tavallaan ja köyhyytensä tai pysähtyneen porvallisuutensa vankeja. Päähenkilöllä on pastoriystävä naapuriseurakunnassa, joka turhaan yrittää ohjata nuoren ystävänsä toimia ja ajattelua. Nuori pastori joutuu työnsä puolesta tekemisiin paikallisen aatelisperheen kanssa, missä on monenlaista perhedynamiikkaa. Talon rouvan, kreivittären esikoispoika on kuollut pienenä, eikä hän pääse tapahtumasta yli lyöden samalla laimin nuorempaa tytärtään Chantalia, joka pyörittää perhettä oikuttelemalla. Talon isäntä ylläpitää suhdetta Chantalin kotiopettajaan Louiseen, ja nämä kummatkin naiset vehkeilevät puolestaan nuorta pastoria vastaan. Kreivitär oli kyynistynyt vaikean elämänsä ja uskottoman puolisonsa vuoksi ja on menettänyt näin uskonsa Jumalaan. Hän käy pitkän sielunhoidollisen keskustelun pastorin kanssa. Seuraavana päivän kreivitär kuolee. Kreivi syyttä pastoria puolisonsa kuolemasta ja tunkeutumisesta perheen privaattielämään ja hän yrittää hankkia pastorille siirtoa toiseen seurakuntaan. Pastori (tämän nimeä ei mainita koko teoksen aikana) on fyysiseltä rakenteeltaan heikko ja elää varsin köyhää ja vaatimatonta elämää. Ravinnokseen hän nauttii sokeroitua viiniä ja leivänpalasia. Hän kärsii myös jatkuvista vatsakivuista. Yhtenä päivänä pastorin rippilapsi löytää hänet maahan lyyhistyneenä, ja pastori hakeutuu heti lääkärin hoitoon Lilleen, missä hänellä todetaan loppuvaiheessa oleva mahalaukun syöpä. Hän kuolee vanhan ystävänsä luona viimeisinä sanoinaan "Kaikki on armoa". 

Miksi tämä vanhanaikainen romaani pitäisi lukea? Minua kosketti päähenkilön rujous ja voimattomuus. Saattoi jopa haistaa hänen vaatimattoman kotinsa hajut: vanhat, rikkinäiset vaateensa, liedellä kiehuvat perunat ja tuhkassa kypsyvät omenat. Liikuttiin vanhassa Ranskassa, joka oli nykyistä paljon vaatimattomampi ja köyhempi maa. Toisaalta teoksen keskiössä on koko ajan totuuden etsiminen. Pastori käy jatkuvaa keskustelua päiväkirjansa kautta, repii siitä sivuja ja viivaa yli. Kertomuksen valopilkut löytyvät kohtaamisissa ihmisten kanssa: Torcyn kirkkoherran, rippilasten tai kreivittären kanssa. Näissä dialogeissa käydään läpi koko ihmisenä olemisen tuska. Mitään turhaa tarinointia tai sivupolkuja romaanissa ei ole. Uskoisin myös, että kirjasta avautuu näkymä katolisen spiritualiteetin vahvoihin puoliin. Siinä myös kristisoidaan varsin suorasti katolisen kirkon varjopuolia. Kirjallisten ansioittensa vuoksi teos ei joutunut 1930-luvulla kirkon kiellettyjen kirjojen listalle. 

Itsensä vihaaminen on helpompaa kuin luullaankaan. Itsensäunohtaminen on armoa. Mutta jos kaikki ylpeys olisi meissä kuollut, olisi suurin armo rakastaa nöyrästi itseään kuin mitä hyvänsä Jeesuksen Kristuksen kärsivää jäsentä.

(Kuva: https://www.culturopoing.com)