maanantai 14. marraskuuta 2022

Runon hirveä hiihtämässä


Tolvajärven kivisilta


Iivo Härkönen (1882–1941) oli suomenkarjalainen monipuolinen kirjailija, opettaja ja karjalaisen kansanperinteen kerääjä. Hän toimi Savon Sanomissa ja Karjalan lehdessä ja oli myös Itä-Karjalan toimituskunnassa 1920-luvulla. Härkösen kirjallinen tuotanto on varsin laaja käsitellen pääasiassa Raja-Karjalaan liittyviä aiheita. Nykylukijalle hän on tuntematon hahmo, kuten monet muutkin aikansa tunnetut kirjailijat. Luin hänen vuonna 1928 julkaisemansa teoksen Runon hirveä hiihtämässä, jossa hän kuvaa 1900-luvun alussa tekemiään runonkeruumatkojaan Raja-Karjalaan ja Aunukseen. 

 

Hankin kirjan alun perin sen kauniin kansikuvan vuoksi: kanteen oli liimattu Väinö Hämäläisen työ Hiiden hirven hiihto, tosin peilikuvana. Teos lienee yksi Hämäläisen parhaista maalauksista, koska se on samanaikaisesti varsin dynaaminen, ja talvi-iltaisen hangen värit on kuvattu hienostuneesti. Kirjan toisinto teoksesta on tosin seepian värinen.


Hyvin monesta kirjasta voi sanoa, että toimittamalla siitä olisi tullut parempi. Näin on myös tämän teoksen laita. Fokus tuntuu puuttuvan, vaikka kuvattava aihe olisi mitä mielenkiintoisin. Kirja ei oikein pääse nousuun, ja sekalaista karjalan murteella kirjoitettua kansanrunoutta on runsaasti lukijan ymmärtämättä, että mihin se oikein liittyy. Olisi ollut myös mukava saada tietää enemmän kansan elintavoista ja myös siitä, minkälaista oli matkanteko jalan Karjalan korvissa, mutta tekijän visiona oli viimeisten Karjalan runonlaulajien löytäminen. Ongelmana tosin oli, että Kalevalan laulajat olivat jo menneet manan majoille, ja nuorempien laulut olivat usein pelkkää silkkoa tai aikansa viihderunoutta. Härkönen teki näitä matkoja SKS:n stipendin turvin.

 

Kirjalla on myös kiistämättömät ansiot: se on eloisasti kirjoitettu, luonnonkuvaukset ovat kauniita ja kirjan kuvitus on todella mielenkiintoinen. Tekijä on lahjakas piirtäjä, ja hänellä on ollut kyky ymmärtää hyvin oman heimonsa väkeä. Maanittelemalla, viinalla tai pienellä korvauksella hän sai ihmiset lausumaan runoja. Monet laulatettavat tuntuivat olevan Härköselle myös kaukaista sukua ja he olivat kirjailijan tapaan myös idänuskoisia, mikä helpotti pagizemista. Itäinen tunnelma on kertomuksessa vahvasti läsnä, vaikka Härkönen tuntuu vetävän jyrkän rajan Suomen karjalaisten ja venäläisten välille. 

                                     Oizingo omalla mualla -

igäv´on omuada muada,

oman puolen buolazija,

oman muan on mantshikkazie,

oman pihan piigazija,

oman rannan lapsozija.

 

Tekijää matkaa jalan kylästä kylään, usein kymmeniä peninkulmia päivässä. Keskeisinä paikkakuntina mainitaan Suojärvi, Jehkilä, Loimola, Tolvajärvi, Suistamo, Porajärvi, Korpiselkä ja Soanlahti. Kuvista voi vain ihailla näitä luonnonkauniita paikkakuntia, joissa kuitenkin näkyy ihmiskäden kevyt jälki. Erityisen vaikuttava on Tolvajärven kylänraitti mahtavine karjalaistaloineen. Tämä maailma on ajan aaltoihin uponnut Atlantis. Tässä pieni tyylinäyte:

 

Kymmenittäin pieniä, matalia kumpuja siinä etualalla, aavan hiekkamaan laidalla, paljaina, pyöreinä kuin mitkäkin suuren hiekkaerämaan hiekkakummut, ja niiden välissä pilkottelee yhtä lukuisia pieniä mustapintaisia lampeja (!), joiden vesi on kirkas kuin lähteen ja reuna valkea, hiekkasorainen. Ja polku, polku niiden väleissä kiertelee kuin missäkin labyrintissa, yrittäen aivan pään sekoittaa…



Loimolan itkijänainen Matjoi Blattonen

 

 

torstai 3. marraskuuta 2022

Addio del passato bei sogni ridenti

Venäjän tulevaisuus on sumun peitossa

Alkusyksyllä olin Joutsenlammen ensi-illassa. Illan aikana tuli väistämättä mieleen, että tämähän on venäläinen teos, oikeastaan todellinen venäläisen kulttuurin kruununjalokivi. Pitäisikö ruveta känselöimään kaikkea venäläistä? Kuitenkin päällimmäisenä oli ajatus, että Tšaikovskin musiikki on ennen muuta osa maailmankulttuuria, jossa on tosin venäläinen sävy. 

Venäjä kiinnosti minua jo pikkupoikana. Yhtenä mielikuvitukseni ravintona oli isoäitini minulle lahjoittama Aarno Karimon Kumpujen yöstä, jonka kuva itäisestä naapurista on tosin kovin karu, mutta suurelta osin tosi. Venäjän suhteen tein koululaisena ratkaisun, että kieltä on opittava, jos tahtoo päästä syvemmälle venäläiseen maailmaan. Luin venäjää työväenopistossa pari vuotta, minkä kruunasi Akateemisesta tilaamani Tšehovin näytelmien venäläinen painos, jonka tavasin sanakirjan avulla kannesta kanteen. Tästä innostuksesta on kiittäminen myös tuolloisen Ylen kulttuuripolitiikkaa ja televisioteatteria, joka esitti hienosti ohjattuja Tšehovin draamoja (taustalla vaikutti Venäjällä opiskellut Eino Kalima). 

Tšehov oli avain uuteen maailmaan: ihmissielun monimutkaisuuteen ja venäläisen sielun arvoituksellisuuteen. Venäjä tarjosi myös monenlaisia kulttuurikerrostumia aina hopeakauden subtiilista kulttuurista karkeaan neuvostovenäläisyyteen, josta tosin ei myöskään metafysiikkaa puuttunut. Mikä runsaudensarvi! Mikä Helikonin lähde!
Myöhempi elämäni vei minut Turkuun, Müncheniin ja Helsinkiin opiskelemaan slavistiikkaa, ja työelämässäni olin yli 40 vuotta tekemisissä Neuvostoliiton ja Venäjän kanssa. Toisena slaavilaisena kielenäni oli puola, joka avasi sitten aivan toisenlaisen henkisen maailman. Venäjän kielen helppous johtuu siitä, että se on tyypillinen indoeurooppalainen synteettinen kieli, kuten vaikkapa saksa. Runsas lainasanojen määrä helpottaa myös kielen oppimista. Menneessä ajassa on vain neljä muotoa, mutta futuuri on sitten hieman konstikkaampi. Venäläistä kiinnostaa se, miten tekeminen tulevaisuudessa suoritetaan: tehdäänkö se loppuun, vain jätetäänkö silleen. Tämä on oikeastaan kovin venäläistä...

Venäjää voi puhua kauniisti tai rumasti kuten muitakin kieliä. Kauneinta venäjää on venäläinen runous: se on kirkas lähde, josta kannattaa ammentaa isolla lipillä alkaen pyhästä Puškinista aina nykyrunoilijoihin saakka. Suuri kokemus oli minulle nuorena Osip Mandelštamin runouden ja proosan löytäminen: Egyptiläinen postimerkki ja Ajan kohina ovat ainutlaatuisia venäläisen hengen tuotteita, koska niissä yhtyy syvällinen historian ja oman runoilijakohtalon ymmärrys. Mandelštamin myötä löysin myös Ahmatovan tuotannon äärelle. Venäläiset kirjailijakohtalot ovat usein silkkaa draamaa, ja politiikan pyörteissä myös kirjailijoiden tuotannon arvo on noussut ja laskenut, hyvänä esimerkkinä vaikkapa aikoinaan juhlittu Jevgeni Jevtušenko, jonka ainoaksi kestäväksi teokseksi jäänee Babi Jar. Ambivalenssia herättää jo hänen tunnettu runonsa Haluavatko venäläiset sotaa, jota meille muinoin penttisaaritsat ja sinikkasokat tyyräsivät.

Venäläisestä arkkitehtuurista, taiteesta, kirjallisuudesta, luonnosta ja filosofiasta voisi nostaa lukuisia kuolemattomia asioita, jotka ovat rakentaneet myös maailmankulttuuria. Nyt kaikki tämä on valjastettu suurvenäläisen sovinismin rattaiden eteen vetämään ruumisvankkureita tuntemattomaan tulevaisuuteen. En tiedä millä omolla kaiken tahratun saa jälleen puhtaaksi. Eniten minun käy sääliksi venäläisiä, jotka olisivat ansainneet parempaakin, mutteivät käyttäneet etsikkoaikaansa oikein. 

Ihailin aina venäläisten luovuutta ja kekseliäisyyttä hankalissa tilanteissa. Monetkaan asiat eivät menneet niin kuin aluksi oli suunniteltu, vaan aivan toisin, usein jopa paremmin. Venäläinen elämä on seurallista, viipyilevää ja hetkessä olemista. Turha metafysiikka ei ihmisiä vaivaa, ei myöskään huoli huomisesta, vaan kulloisestakin tilanteesta otetaan ilo irti ja ollaan siinä läsnä. Venäläisten emotionaalisuus vaatii myös totuttelua, koska aina ollaan lähellä, myös fyysisesti. Olin heille Jormuša, Jormulja, golubtšik (kyyhkyläinen), angel... Ihmisten kova arki ruokkii samanaikaisesti kovuutta ja pehmeyttä: julkisesti ollaan turskeja ja töykeitä, privaatisti ystävällisiä ja herttaisia. Toisaalta jopa hienoimmissa venäläisissä löytyy suurvenäläistä sovinismia: onhan heillä dostojevskiläinen pelastustehtävä! Sanon teille rakkaat venäläiset kuitenkin hyvästi, koska olette ainakin passiivisesti tukeneet Putinin aggressiota, ja antaneet totalitarismin syövän tulla työpaikkoihinne ja elämäänne.

Se, mihin putinismi oli maata vievä, oli nähtävissä jo yli kaksikymmentä vuotta sitten: kansalaisyhteiskunnan tukahduttaminen, keskusjohtoisuuden lisääminen, yhteiskunnan militarisointi ja historian vääristely. Venäjä on nykyään oikea Augiaan talli, josta täytyisi ensin luoda vuosisatainen lanta, ja sitten pestä paikat kunnolla. Kukapa sen tekisi, kun kansakaan ei oikein jaksa eikä edes osaa. Mallia voisi ottaa vaikkapa saksalaisista, jotka ovat erinomaisesti selvitelleet omaa raskasta ja monimutkaista kansallista menneisyyttänsä. 

Ajattelin nyt jättää hyvästit venäläiselle kulttuurille ja muistella kaikkea hyvää ja kaunista, millä tuo maa on elämääni rikastuttanut. Kun mietin, mikä olisi paras jäähyväismusiikki tähän teemaan, niin ei jäänyt kuin yksi mahdollisuus, Violettan kuolinaaria Addio del passato bei sogni ridenti Verdin La Traviatasta Juanita Caracciolon hienona esityksenä: Hyvästi menneen ajan onnelliset haaveet...