Armoitettujen lista V: Ina Seidel "Kotikartano",

 

Ina Seidel (1885–1974) oli lyyrikko ja romaanikirjailija. Hänen uransa lähti nousuun jo Weimarin tasavallan aikana, ja hänet valittiin 1932 Ricarda Huchin jälkeen toisena naisena Preussin taideakatemiaan. Seidelin teoksia on käännetty laajalti, esim. suomeksi löytyy viisi käännöstä, myös hänen pääteoksensa Toivelapsi. Nykyään Seidelia ei enää juuri lueta, osin teosten sovinnaisuuden, osin kirjailijan natsimenneisyyden vuoksi. Toisaalta Seidel kirjoittaa varsin modernisti esim. maalaiselämän murroksesta ja naisen asemasta. 

Luin muutamia saksalaisia blogeja ja artikkeleita, joissa Seidelia käsiteltiin; ne olivat poikkeuksetta negatiivisia, ja erityisesti nuorten naisten kirjoitukset olivat jopa aggressiivisia ja pilkkaavia. Luultavasti näitä tiedostajattaria loukkasivat Seidelin naiskuva ja maalaiselämän idealisointi. Tämä on sitäkin kummempaa, koska Kotikartano ennen muuta kuvaus naisten voimasta.

Nykyään on valitettavana tapana harjoittaa anakronistista lukutapaa, jossa tarkastellaan menneitä nykyajan näkökulmasta ja asetutaan sitten samalla historian oikealle puolelle. Tätä voi kutsua myös jälkiviisaudeksi. Tälle tielle kun mennään, voidaan alkaa syyttää jo Sofoklesta siitä, että meni muuraamaan edistyksellisen Antigonen seinään ja Racinea siitä, ettei antanut Faidran vapaasti toteuttaa viettiensä vaatimuksia. 

Hitler-Saksassa Seidel kunnostautui lojaalina valtiovallan kannattajana ja mm. onnitteli Führeriä tämän 50-vuotispäivänä runolla Lichtdom, jossa hän luonnehtii Hitleriä kansakunnan navaksi ja sydämeksi („Hier stehn wir alle einig um den Einen, und dieser Eine ist des Volkes Herz“). Seidel pystyi jatkamaan uraansa sodan jälkeen keskeytyksettä ja hän sanoutui myöhemmin irti toiminnastaan Kolmannessa valtakunnassa kirjoittamalla vuonna 1959 romaanin Michaela, jossa hän kuvaa, miten Saksan kristillinen sivistyneistö lähti mukaan tukemaan fasismia ja kuinka se myöhemmin käsitteli omaa syyllisyyttään. 

Luin tätä postausta varten Seidelin teoksen Kotikartano. Sukukertomus (Brömseshof, 1927). Käännös oli J.A.Hollon luotettavaa työtä. Kirjan päähenkilö Konrad Siere palaa kotitaloonsa (luultavasti Pommerissa) oltuaan ensi sotavankina Siperiassa ja työskenneltyään myöhemmin Etelä-Amerikassa maatilalla tilanhoitajana. Sieren vaimo ja sisarukset ovat pitäneet taloa yllä eläen uskossa, että Konrad oli jäänyt sotareissulleen. Yllätys oli siis suuri, kun Konrad ilmoittamatta ilmestyi perheensä keskelle. Konrad kuvitteli palaavansa isännäksi taloon, mutta sisarukset olivat järjestäneet asiat toisin.

Konradin vaimo Christa on uskollisesti odottanut miestään, ja pariskunta muuttaa pieneen sivurakennukseen. Kohta Christa sitten odottaa lasta. Valtaa Brömseshofissa pitää Konradin äiti Cordula. Kirjan lopussa sitten paljastuu, että Konrad olikin äidin nuoruuden harha-askeleen tulos, mikä sitten vaikutti perimysjärjestykseen. Konradin veli Jonathan oli sokeutunut sodassa, hän on muusikko ja edustaa romaanissa korkeampaa henkisyyttä, joka herkästi tuki kaikkia Brömseshofin asukkaita. Sisaret Sofia ja Johanna pitävät taloa yllä äidin ohjeiden mukaan: Sofia vastaa kirjanpidosta ja Johanna maatyön organisoinnista. Maria-sisko on diakonissana seurakunnassa, eikä erityisemmin sekaannu talon asioihin, paitsi tuomalla karitatiivista näkökulmaa, mikä sitten romaanin lopussa toteutuukin käytännöllisellä tavalla. Naiset ovat siis varsin itsenäisiä, koska sota oli vienyt kaikki miehet rintamalle - raskaita töitä toimittivat puolaiset ja venäläiset sotavangit, jotka olivat jääneet Saksaan. Johanna on erityisesti sekä olemukseltaan että toimintatavoiltaan miehekäs ja talon palkollisten suosikki.

Kotikartanossa ei ole suurta dramatiikkaa eikä jyrkkiä juonenkäänteitä. Kirjan fokuksessa on Konradin pohdinta asemastaan maatilalla, jonka perintösuhteet eivät olleet täysin selvät. Toisin muotoillen Konradilla on jatkuva miehisyyskriisi, koska hän kokee, ettei ole talon oikea isäntä, vaan että naiset ovat ottaneet talossa vallan. Päähenkilöllä on myös selvä fiksaatio äitiinsä. Romaanin lopussa Konrad ja Christa luopuvat talosta sisarustensa hyväksi, jotka tekevät talosta kirkollisen lepokodin: "Sieren tyttäret ahertavat ilottomina ja nöyrinä palvellen lukuisia suurkaupungeista tulevia kalpeita lapsia ja vähäverisiä naisia...". Romaanin kaikki miehet ovat heikkoja ja voimakkaat naiset pyörittävät tilan elämää toimintatavoilla, jotka ovat perinteisesti miehisiä. Kerronnassa viitataan myös siihen, etteivät naiset olleet saaneet kehittää kykyjään riittävästi ja olivat osin siksi katkeria ja kireitä. Tässä suhteessa Kotikartanon näkökulma sukupuolten suhteisiin on varsin moderni.

Itseäni miellytti romaanin maalaiselämän ja vuodenkierron kuvaus: "Kaikki meni nyt itsestään tasaista menoaan, ja vuodenkierron suuri kaari painui hiljaa alaspäin noustakseen vasta joulun jälkeen, kun aurinko alkoi kohota korkeammalle." Perhe aloitti päivänsä hartaudella, jossa luettiin Raamattua ja veisattiin virsiä, sen jälkeen oli aamiainen. Töitä tehtiin myöhään, maanparannuksesta, maakaupoista ja metsien hoidosta puhuttiin jatkuvasti. Lukija saa myös silmäyksen kartanon ruokatalouteen: hyvää leipää, kurttuisia, katajansavuisia makkaroita, paistettuja perunoita, kinkkua ja teetä tai viinikellarin antimia. Kartanon sosiaalinen elämä oli tiukasti säädelty, koska seuraa pidettiin vain säädynmukaisten ihmisten kanssa. Tämän normin rikkominen oli yksi Konradin tapa kapinoida naisvaltaa vastaan. Hän koki, että talossa harjoitettu seuranpito oli ahdistavaa ja hän koki elävänsä kuin kuussa.

Olen nyt näitä armoitettujen listan romaaneja lukiessani päässyt vanhojen romaanien taikapiiriin. Ne ovat levollisia, muodoltaan perinteisiä, draamaa rakennetaan kärsivällisesti, ihmisten suhteet ovat jännitteistä huolimatta diskreettejä ja kirjoittajat ovat olleet sivistyneitä henkilöitä. Ehkäpä nämä vanhat kirjat ovat minulle tässä ajassa kuin kääretorttu Saara Törmälle...

"Me emme olleet sodassa sitä varten, että naisväki vie voin leivältämme"