Kulttuurin syrjäpoluilla Tallinnassa VIII: Tuljak-kahvila

(Kuva: ERR)

Viimeisellä työmatkallani Tallinnaan poikkesin ravintola Tuljakiin, johon olin aikaisemmin tutustunut Viron arkkitehtuurihistorian kautta. Ravintolasta avautuu kaunis näkymä Tallinnan lahdelle ja se on mitä miellyttävin paikka poiketa ihailemaan virolaisen hengen saavutuksia ja myös syömään.

On masentavaa ajatella, että niin monet virolaiset taiteilijat kiistattomasta lahjakkuudestaan ​​huolimatta jäivät vaille kansainvälistä huomiota neuvostovallan aikana. Valve Pormeister, Tuljak-kahvilan suunnittelija, kuuluu näihin kykyihin, jonka osaaminen oli kansainvälistä tasoa. Pormeister työskenteli erityisesti maaseutu- ja maisema-arkkitehtuurin aloilla ja hän oli tunnettu arkkitehti Neuvostoliitossa, jonka töitä löytyy Itämeren rannoilta Sahaliniin. 

Pormeisterin esikuvina olivat monet suomalaiset arkkitehdit, erityisesti Alvar Aalto ja Aarne Ervi. Tämä vaikutus näkyy erityisesti Pormeisterin tavassa käsitellä tilaa. Arkkitehdilla oli myös mahdollisuus matkustaa Länsi-Eurooppaan, esimerkiksi Saksaan, Itävaltaan ja Suomeen ja hän luki myös jatkuvasti länsimaista arkkitehtuurikirjallisuutta, koska hän osasi saksaa ja englantia.

Valve Ulm (myöhemmin Pormeister) syntyi vuonna 1922 Tallinnassa, mutta vietti lapsuutensa Albun maaseudulla. Hänen isänsä oli maanviljelijä ja äitinsä puutarhuri, joten maaseudun elämä oli arkkitehti Pormeisterille tuttua. Sen jälkeen hän opiskeli agronomiaa, filosofiaa ja taidehistoriaa Tarton yliopistossa ja hän opiskeli myös puutarha- ja puistosuunnittelua sekä arkkitehtuuria. Pormeister työskenteli Viron maaseudun rakennusprojekteissa, joissa hän toimi 70-vuotiaaksi asti. Pormeisterin suurin saavutus oli orgaaninen arkkitehtuuri, joka ottaa huomioon maiseman, johon talo rakennetaan. Pormeister oli erittäin vaativa rakennusten viimeistelyn suhteen, mikä valitettavasti ei aina ollut yleistä Neuvostoliitossa. Lahjakkuutensa ja maineensa ansiosta hän pystyi hankkimaan ulkomaisia ​​rakennusmateriaaleja, ja siksi Pormeisterin rakennukset näyttävät länsimaisilta, eivät neuvostoliittolaisilta.

Pormeisterin ensimmäinen merkkiteos on Kukkapaviljonki Tallinnassa, joka sijaitsee aivan Tuljakin vieressä. Se aloitti uuden aikakauden Viron post-stalinistisessa arkkitehtuurissa, jolle oli ominaista selkeys, epäsymmetrisyys ja läpinäkyvyys. Kukkapaviljonki näyttää kiipeävän mäkeä pitkin, tila on porrastettu ja luonto jatkuu rakennukseen. Tilaa koristavat kukkapenkit ja suihkulähteet, ja viimeinen huone on suuri, lähes 600 neliömetrin kokoinen sali, joka on kuitenkin intiimi. Sisätiloista on näkymät merelle ja puutarhaan. 

(Kuva: ETERA)

Kukkapaviljongin viereen Pormeister suunnitteli myös uuden kahvila Tuljakin, joka sijaitsee dramaattisesti Piritan tien varrella. Kahvila on tilava ja valoisa, ja sisätilojen suunnittelivat aikansa parhaat sisustusarkkitehdit. On mielenkiintoista seurata näiden kahden rakennuksen keskinäistä dynamiikkaa: avautuvia ja sulkeutuvia tiloja sekä materiaalien hienovaraista käyttöä.

Pormeisterin tärkeimmät rakennukset eivät kuitenkaan ole Tallinnassa, vaan maaseudulla. Niiden joukossa ovat Jänedan sovhoosin ammattikoulu, Kurtnan LKJ:n päärakennus ja EPA:n tiedekuntarakennus Tartossa. Myös Maarjamäen muistomerkin maisemasuunnittelun Tallinnassa on osittain tehnyt Pormeister. 

Pormeisterin rakennukset ovat plastisia ja ne istuvat hyvin ympäristöönsä. On myös huomionarvoista se, että hän oli naisarkkitehti, joka kykeni rakentamaan merkittävän uran alalla, jota yleensä hallitsevat miehet. Ehkä naiseus mahdollisti hänelle poikkeuksellisen uran miesten keskuudessa. 

Tuljakin ruokasali on entisöity ja modernisoitu pieteetillä. Ruskean, oranssin ja kuparin sävyt toivat mieleen oman lapsuuden värimaailman. Ravintolan pihalla on uima-allas ja sininen Volga. Palvelu oli virolaisittain huomaavaista, muttei päälle tunkevaa. Tunsin olevani aikamatkalla, siksi paljon salista löytyi kiinnekohtia 1960-luvun maailmaan.

Ravintolaa suosittelee Michelinin opas, mikä näkyy lähinnä annosten eksoottisessa ulkonäössä ja hinnassa. Keittiön terveinen oli tosin reippaan kansanomainen: tummaa leipää, paistettua sipulia, voita ja ylikypsä siansivu - jalostettu tirripaisti. Syömäni meribassiannos on alla kuvattuna. Kalan valmistuksessa voisin antaa kokille ohjeita. Aterimia ja lautasliinoja myöten kaikki oli sävy sävyssä, mutta ruoka ei ihan yltänyt designin tasolle, mutta hyvää se kuitenkin oli. Kaikessa oli liian yrittämisen leima. Toivottavasti ravintolat alkaisivat luopua syvistä, tummista keramiikkalautasista ja palaisivat takaisin valkeaan posliiniin, jossa ruoka näyttää kauniilta eikä sitä tarvitse kalastella kupin pohjalta. 

Frankfurtin pauloissa

Pari vuotta sitten postasin Frankfurtista kirjamessujen tuoksinassa, nyt huhtikuussa olin  jälleen kaupungissa Eläkeläisten keikalla ja vierailemassa Städel Museumin Monet-näyttelyssä. Frankfurt on rikas ja monikerroksinen kulttuurikaupunki, jonka plataanikäytävillä on tuulahdus eteläistä Eurooppaa. Berliiniin vaeltavat voisivat välillä poiketa myös Frankfurtiin huomatakseen, kuinka monipuolinen ja viehättävä suurkaupunki voi olla. Suomalaisille Frankfurtin kaupunkikuva on tullut olohuoneisiin Kahden keikan kautta. 

Koska parsa-aika oli Saksassa parhaimmillaan, piti tientenkin aluksi syödä keitettyä valkoista parsaa perunoiden ja béarnaisekastikkeen kera, juomana saksalaista grauburgunderia. Seuraavana päivinä oli sitten vuorossa toinen suosikkini, keitetty naudan kulmapaisti Tafelspitz, kyytipoikana litran kannu (Bempel) Äppelvoita eli omenaviiniä. Tuhdin perusruuan ystävän paratiisi on Saksa, missä annokset ovat tanakoita (zünftig) ja kansanomaisia. Nykyään Saksasta kyllä löytyy myös oraansuojelijoille monenlaisia tofutupia. 

Städel Museumin perusnäyttely on jo sinänsä Frankfurtin matkan arvoinen. Erityisesti vanhojen mestareiden ja saksalaisen ekspressionistien kokoelmat ovat vaikuttavat. Heinäkuulle saakka on museossa Claude Monet -näyttely, joka on keskittynyt siihen, kuinka Étretat´n kylpyläkaupunki ja sen ympäristö inspiroivat taiteilijoita ja ennen muuta Monet´ta. Syyskuulla avautuu suuri Maria Magdaleena -näyttely. Monet-näyttely oli varsin perusteellinen ja taiteilijan merimaalaukset lumoavia. Paljastui mm. myös se, että Arsène Lupinin luoja Maurice Leblancin kesäasunto oli Étretat´ssa ja että hän sijoitti yhden Lupin-romaanin kyseiseen kaupunkiin. Näyttely oli oikea cornu copiae, jossa päivä kului rakentavasti. 

Täysin toisenlainen kulttuurikokemus oli Eläkeläisten keikka Brotfabrikissa. Eläkeläiset nauttivat Saksassa kulttibändin mainetta soittamalla omia sovituksiaan ja sävellyksiään reippaassa humppatahdissa ja herjaamalla yleisöä. Väki oli kypsempää, joten en poikennut harmaapäänä joukosta. Ihmisillä oli päällään erilaisia humppa-teemaisia paitoja. Ensimmäisestä kappaleesta alkaen oli salissa vauhti päällä, pogoaminen villiä ja monet saksalaiset lauloivat suomeksi bändin kappaleita. Kuulin onneksi lemmikkini Poltetun humpan (Turpiinsa sietäisi ruma sakemanni/humppasi vaan vaikka paloi Rovaniemi). Lurex-siipistä ihanaa humppaperhosta en kuitenkaan valitettavasti kuullut. Kourassani ollut pullollinen Faust-olutta auttoi selviytymään illasta. 

La Fontaine: Tarinoita

Jean de La Fontaine (1621–1695) syntyi metsänhoitajan perheeseen, yritti harjoittaa oikeustieteen opintoja, peri isänsä viran, vietti boheemielämää, eli suosijoiden ja varakkaiden naisten tukemana vanhoille päivilleen saakka, jolloin muuttui hurskastelevaksi hartaudenharjoittajaksi. Isänä ja puolisona La Fontaine oli kuvausten perusteella poissaoleva ja vaatimaton. La Fontainen merkittävin teos on Fables Choisies (1668), jonka Yrjö Jylhä on kääntänyt suomeksi nimellä Tarinoita (1935).  Aarno Saleva on kääntänyt faabelit uudelleen vuonna 2005. 

Faabeleiden kirjoittajana hän asettuu pitkään perinteeseen, joka alkaa Aisopoksesta. Hän nimitti faabeleitaan laajaksi satavaiheiseksi huvinäytelmäksi, jonka näyttämönä on maailma ja jossa ihmiset, jumalat, eläimet, kaikki esittävät jotain osaa. Kertomuksia ei ole tarkoitettu lapsille, koska häntä pikkuväki ei kiinnostanut.

Faabeleissa on myös usein kyyninen perusvire, mitä saduissa ei juuri löydy. Faabeleiden lapset eivät ole herttaisia, vaan julmia ja hävityksenhaluisia. La Fontainea arvosteltiinkin kyynikkona, jonka teoksia ei lapsille pitäisi lukea. Faabeleilla on kuitenkin Ranskassa ollut suuri merkitys eettisenä kasvattajana ja kielikuvien luojana. Esim. karhunpalvelus on peräisin faabelista Karhu ja tarhuri. Aarne Anttila on kirjoittanut kirjailijasta seuraavaa:

Huolimatta kaikista arvosteluista ja vuosisatojen vierimisestä La Fontainen faabelit kuuluvat yhä Ranskan kaikkien ikäpolvien henkiseen ravintoon ja ulkomaalaiselle edustavat sen kansan älyvoittoisen, teräväsilmäisen ja sulavaliikkeisen hengenlaadun eräitä keskeisimpiä ominaisuuksia ja samalla faabelirunouden kultivoiduinta kukkaa.

Tarinat ovat ennen muuta eettisiä tutkielmia ihmisistä, joiden toimia eläimet esittävät. Ehkei pidä mennä niin pitkälle kuin Hippolyte Taine aikoinaan, jonka mukaan eläimet esittivät 1600-luvun ranskalaista yhteiskuntaa (kuningas - jalopeura, hovimies - kettu, porvari - rotta jne.). Ennemminkin kirjailija kuvaa universaaleja heikkouksia ja hyveitä. Kertomuksissa on selvä piilo-opetussuunnitelma. Pieni on lopulta suuri, rehellisyys ja jalous palkitaan, mutta ylpeydestä ja röyhkeydestä seuraa rangaistus. La Fontainen teos on runomuotoinen versio Jean de La Bruyèren Luonnekuvista.

Jylhän runokieli on rikasta ja sujuvaa ilman heittomerkkejä. Sanapäärlyjä ovat mm. mairemieli, kaalamo, ilmain tytär, maan mauriainen, kärpäsmukaelma, osattaret, karhun kartano, pöyrykarva, Pomonan pappi, naishemppu ja vuohineito. Hidas lukeminen palkitsee lukijan nautinnollisella runokielellä, joka on samalla puhuttelevaa. 

Kykymme rajat tuntekaamme,

tai muuten ikävyyttä saamme.

Omaisuus tyhjää on, jos käyttämättä jää.

Tee työtä, ahkeroi ja raada,

parempaa aarrett´ et voi saada.

Se sanoi mulle, että jahka

on karhu kaadettu, myy sitten vasta nahka.

Pahempi aina, Herra ties,

on tyhmä ystävä kuin viisas vihamies.

         (Gustave Dore L'Ours Et L'Amateur/Wikimedia)

Stig Dagerman: Tysk höst

 

Mutkan takaa löysin tämän hienon teoksen; Zeitissa oli pitkä artikkeli Stig Dagermanista, jonka novellikokoelma on hiljattain käännetty saksaksi. Saksalaisia kosketti erityisesti kirjailijan sodanjälkeistä Saksaa käsittelevä teos Tyska höst. Tunnen kovin huonosti ruotsalaista kirjallisuutta, mutta tutkittuani asiaa hiukan syvemmin paljastui, että Dagerman kuuluu todella suuriin ruotsalaisiin kirjailijoihin, jota edelleenkin luetaan paljon. Kirjailijan ennenaikainen kuolema oman käden kautta lienee lisännyt myös Dagermanin mainetta. Suomeksi häneltä on käännetty teokset Käärme ja Äidin varjossa.

Tysk höst on matkakuvaus Saksasta talvella 1946–1947. Dagerman oli teosta tehdessään 23-vuotias aloitteleva runoilija. Teos koostuu kahdestatoista artikkelista, jotka kirjailija toimitti Expressen-lehdelle. Dagerman matkusti Saksaan amerikkalaisten ja brittien vyöhykkeille osin sukulaisvierailun varjolla, jolloin hänen ei tarvinnut ilmoittaa mitään miehitysviranomaisille, jotka muuten olisivat voineet puuttua artikkeleiden sisältöön. Takavarikon pelossa hän kirjoitti osan artikkeleista saksaksi.

Luettuani teoksen tuli minulle välittömästi mieleen Wolfgang Borchertin näytelmä Ovien ulkopuolella ja hänen novellinsa.  Samanlainen iluusioton tunnelma kuin Borchertin teoksissa vallitsee myös Dagermanin kirjassa. Kirjailija käy rauniokodeissa, tapaa monenlaisia saksalaisia, käy oikeusistunnoissa, joissa saksalaiset yrittävät vapautua natsimenneisyydestään, matkustaa pimeissä, likaisissa ja tungokseen asti täynnä olevissa junissa ja yrittää samalla ymmärtää, miten saksalaiset voivat henkisesti ja fyysisesti selviytyä karmeissa olosuhteissa. 

Dagermanin kerronta tuo lukijan eteen todellisia ihmisiä ja tilanteita, joihin ei suhtauduta sentimentaalisesti, kyynisesti tai ylimielisesti. Kirjailija pystyy nostamaan tavalliselta tutuvat kuvaukset metatasolle. Maakuopissa ja raunioissa asuvat ihmiset eivät jaksaneet pohtia kollektiivisen syyllisyyden ongelmaa tai muuta metafysiikkaa, kun elämä keskittyi ruuan ja lämmön hankkimiseen. Kirjan saksalaiset ottivat kohtalonsa annettuna, eivät problematisoi asioita enempää eivätkä ennen muuta syytä itseään. 

Politiikasta ei olla kiinnostuneita, kulttuurista kylläkin, vaikka sitä oli kovin vähän saatavilla. Miehitysviranomaiset tekivät parhaansa, että saksalaiset ymmärtäisivät paikkansa, ja paikallinen byrokratia teki myös arkielämän hankalaksi. Tuhotun maan lisäksi ongelmana oli maansisäinen pakolaisongelma: muukalaisvihaa tunnettiin myös omia kansalaisia kohtaan, jos nämä sattuivat olemaan pakolaisia Itä-Preussista tai Sleesiasta. 

Varsin mielenkiintoinen oli Dagermanin vierailu aristokraattisen kirjailijan huvilassa Ruhrin alueella. Ruhrin kaupungit oli tuhottu, mutta kirjailijan huvila puistossa oli säilynyt. Hävityksen keskellä huvilassa yritettiin viettää säädynmukaista elämää, vaikkei lautasella ollut muuta kuin lehtikaalia ja juotavana teen korviketta. Perhe oli sublimoidut kärsimyksen näkemykseen, että todelliseen saksalaisuuteen kuuluu kärsimys. Dagerman tarkasteli perheen laajaa kirjastoa ja huomasi siellä Hölderlinin ja Möriken teosten sotilaille tarkoitettuja kenttäpainoksia.

Teoretiskt låter det tänka sig att tyska soldater med Mörikes dikter i innerfickan betvang Grekland, sedan ytterligare en rysk by blivit jämnad med marken återgick den tyske soldaten till sin avbrutna läsning av Hölderlin, den tyske diktaren som sagt om kärleken att den besegrar både tiden och den lekamliga döden.

Tysk höst käsittelee hienosti sodan aiheuttamia traumoja ja tapoja, joilla ihmiset yrittävät niitä käsitellä. Tämän kirjan pitäisi kuulua ulkomaantoimittajien pakolliseen lektyyriin. Teos on edelleenkin mitä ajankohtaisin.