Eduard Graf von Keyserling syntyi vuonna1855 Tels-Paddernin linnassa Kuurinmaalla ja kuoli vuonna 1918 Münchenissä. Hän oli baltiansaksalainen aatelismies ja kirjailija, joka aikanaan oli varsin tunnettu, mutta vaipui sittemmin unohduksiin. Keyserling kuvaa mestarillisesti sammuvaa baltiansaksalaista kulttuuria. Nykyään Keyserlingiä pidetään yhtenä merkittävimmistä 1900-luvun alun saksalaisista kirjailijoista, jota mm. Thomas Mannin piti esikuvanaan.
Kirjailija syntyi kymmenentenä lapsena kaksitoistalapsiseen perheeseen. Hän kävi koulunsa Goldingenin (nyk. Kuldīga) saksalaisessa lukiossa, opiskeli sitten oikeustiedettä Tarton yliopistossa, muutti Wieniin opiskelemaan taidehistoriaa ja filosofiaa ja työskenteli tuolloin jonkin aikaa sanomalehtimiehenä. Elantonsa hän hankki isännöimällä perintökartanoitaan Kuurinmaalla. Menetettyään omistuksensa Kuurinmaalla hän muutti sitten siskonsa kanssa Müncheniin, jossa asui kuolemaansa asti. Keyserling sairastui neurosyfilikseen, mikä johti hänen vähittäiseen sokeutumiseensa. Viimeisimmät romaaninsa hän saneli siskolleen. Suomeksi Keyserlingiltä on käännetty romaanit Illan varjot (1919), Ruhtinattaria (1919) ja Dumalan pastori (1920), jota käsittelen tässä klassikkohaasteessa.
Löysin Keyserlingin lukiessani Hermann Kurzken Thomas Mann: Das Leben als Kunstwerk -elämänkertaa. Hankin sitten Saksasta neljä Keyserlingin romaania hyllyyni, mutten ole saanut niitä yrityksistä huolimatta vielä luettua. Klassikkohaaste on aina innoittanut tarttumaan näihin hyllynlämmittäjiin, jotka miltei poikkeuksetta ovat osoittautuneet erinomaisiksi kirjoiksi. Keyserlingin mestaruus on Theodor Fontanen kaltaista: hienovaraista ympäristön, sosiaalisten suhteiden ja luonnon kuvausta, joihin ihmiskohtalot lomittuvat.
Romaani alkaa viehättävän koti-illan kuvauksella, jossa teoksen yksi päähahmoista, Dumalan pastori Erwin Werner laulaa vaimonsa Lenen säestyksellä Schubertin "Am Meer" -liediä. Lapsenomainen vaimo palvoo miestään, verraten tätä Siegfriediin ja kiitellen tämän miehistä olemusta. Tosin liedin viimeinen säkeistö antaa jo oivaltaa, mihin suuntaan kertomus on etenevä:
Seit jener Stunde verzehrt sich mein Leib,
Die Seele stirbt vor Sehnen; -
Mich hat das unglückseel'ge Weib
Vergiftet mit ihren Thränen.
Liedhetken lumous liudentuu kuitenkin arkipäivään, kun Lene kertoo nähneensä Dumalan linnan emännän paronitar Karola Werlandin kiitäneen päivällä reellä pappilan ohi päällään uusi takki ja turkislakki. Lene huomauttaa hieman katkerasti, että naisen eleganssi on tyrmäävä, ja että paronittarella oli taipumus vietellä paikallisia miehiä, mistä Werner silminnähden vaivautuu. Ilta päättyy kuitenkin täytettyjen ohukaisten syöntiin ja kevyeen lörpöttelyyn takan loisteessa.
Karola Werland asuu yhdessä miehensä paroni Werlandin kanssa rappeutuvassa Dumalan linnassa. Herra on vanha, vammainen ja sukunsa viimeinen. Paroni ei pysty enää kävelemään, ja Karola pitää miehestään huolta mm. hieromalla tämän jalkoja jatkuvasti. Pastori Werner käy säännöllisesti linnanherran ja tämän puolison luona rippi-isänä ja ystävänä. Werner on syvästi ihastunut paronittareen, mutta suhde pysyy platonisena.
Werner käy myös sielunhoitotehtävissä kylillä, ja juopolta metsänvartija Ermanilta pastori saa tietoonsa, että lähikartanossa asuva paroni Behrent von Rast käy öisin Werlandien linnassa lystäilemässä paronitar Karolan kanssa. Paroni von Rast ajelee öisin reellä Dumalan linnaan salapolkuja pitkin ja ylittää jyrkän laakson rapistuneen Hirsipuusillan kautta. Werner ei ilmeisesti ollut ainoa, joka oli ihastunut Karolaan, koska vanha Werland oli tunnustanut hänelle, että hänen sihteerinsä, nuori runoilija Karl Pichwit oli myös toivottomasti rakastunut hänen vaimoonsa. Tämä suhde ei kuitenkaan saanut minkäänlaista vastakaikua, koska Karola pitää miestä lapsena.
Pastori ei pidä von Rastin flirttailusta linnan emännän kanssa, koska hän pitää miestä karkeana viettelijänä. Werner vierailee usein Dumalan linnassa, koska ei jaksa kuunnella vaimonsa tyhjänpäiväistä loruilua, muttei pääse kuitenkaan kovin pitkälle myöskään Karolan kanssa, joka kokee komean von Rastin eroottisesti vetävämpänä (musta parta, valkoiset hampaat, leveät hartiat ja silmät kuin mustansininen liekki). Mustasukkainen Pichwit ei jätä käyttämättä yhtäkään tilaisuutta salakuunnella pariskunnan intiimejä hetkiä linnan tornihuoneessa, jossa jo linnan aiemmat sukupolvet ovat toteuttaneet salavuoteutta sängyssä, jossa on kauhtuneen vihreät damastiverhot.
Metsänvartija Ermanin paljastus ja Pichwitin kertomukset pitävät pastori Wernerin öisin hereillä: hän käy linnan liepeillä vakoilemassa pariskunnan yöllisiä tapaamisia. Eräänä yönä hän lähtee pappilastaan Pirunsillan luo ja virittää kilpailijalleen ansan: irrottaa sillasta muutamia lankkuja. Von Rastin lähestyessä reellä siltaa Werner tulee kuitenkin katumapäälle ja paljastaa, mitä oli tekemäisillään. Paroni pilkkaa pastoria, ja hän purattaa myöhemmin sillan ja jatkaa yöllisiä retkiään.
Karola tekee lopulta kareninat ja karkaa rakastajansa kanssa Italiaan, Firenzeen. Karolan ja von Rastin suhde kuitenkin päättyy ja Karola aikoo palata miehensä sairasvuoteelle, mutta tämä ehtii kuolla ennen vaimonsa saapumista.
Linnaan saapuu paljon paroni Werlandin sukulaisia perinnön toivossa, mutta paljastuu, että paroni Werland on antanut vaimolleen aviorikoksen anteeksi eikä ole tehnyt Karolasta perinnötöntä. Meluava suku häipyy linnasta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Kirjan loppu antaa ymmärtää, että Wernerin ja Karolan suhdekin sammuu.
Keyserlingin kuvaama maailma on kadonnut: Baltian luterilainen maaseudun aristokratia, joka ei ole onnistunut henkisesti uudistumaan, mikä luo kartanoihin tukahtuneen ja itseensä käpertyneen ilmapiirin. Porvaristo esiintyy romaaneissa lähinnä pastoreina, kauppiaina ja opettajina, jotka ovat usein yksinkertaisia ja karkeita, mutta sopeutuneet kartanoiden elintapoihin. Maarahvas edustaa Keyserlingille alkukantaista voimaa, joka luo aristokratian elämän aineellisen perustan ja jonka keskuudessa aatelismiehet ja -naiset voivat myös tyydyttää elämänhimoaan. Keyserlingin sankarit palavat halusta elää toisin kuin elävät, mutta heiltä puuttuu tahto ja taito toteuttaa tätä elämänmuutosta. Huomattavaa on myös se, että Keyserlingin romaaneissa tapahtumia tarkkaillaan usein naisen näkökulmasta.
Vaikka romaanissa kuvattu maailma on kadonnut, siinä kuvatut ihmiskohtalot ovat varsin universaaleja: elämäänsä tyytymättömät ihmiset etsivät muutosta eroottisista seikkailuista, eikä kukaan lopulta saa sitä, mitä haluaa. Lene on lahjakas lapsivaimo, joka ei saa yrityksistään huolimatta vastarakkautta mieheltään. Hänen kohtalonaan on nuutua lapsettomana sammuvaan suhteeseen leipoen ja säestäen kodin liediltoja pianolla. Pastori Werner ei saa tyydytystä avioelämästään eikä työstään, ja Karolan kohdattuaan hän on valmis eroottisiin seikkailuihin, joista kuvittelee avautuvan todellisen elämän. Karola on sekä uhrautuva vaimo että myös moderni pelinainen, joka ottaa sen, mitä haluaa ja on kaunis, rietas ja ehkä onnellinen. Paroni von Rast on älyllisesti rehellinen viettielämälle omistautunut mies, josta aikaisemmin olisi käytetty sanaa elostelija, joka poimii hedelmiä sieltä missä niitä on vain tarjolla. Kirjailija antaa kaikkein epämiellyttävimmän kuvan pastori Werneristä, joka ei ole heittäytyjä. Karola valitsee Rastin, koska tämä tarjosi luultavasti vauhdikkaampaa menoa kuin pastori Werner.
Kirjan parasta antia oli hienovarainen ihmissuhteiden kuvaus. Kertomuksessa on myös voimakas eroottinen vire, mutta se on kuitenkin diskreetti, mikä tekee lukukokemuksesta nauttivan. Kirjan käännös (G.G. Ronimus) oli paikoin hieman kömpelö ja nykylukijalle jo vanhahtava. Keyserlingin saksa on rikasta ja hienostunutta, josta aistii myös kirjoitusajankohdan. Aion ehdottomasti jatkaa von Keyserlingin romaanien lukemista.
Ulkona tippui sumu katolta. - alituisena, ahertavana kuiskeena, salaisena surullisena tarinana, jonka yö itselleen kertoi.
Matkan loppuvaiheilla ei enää puheltu. Hiljaisina astuivat he lasinkirkkaassa kuutamoyössä. Karola oli väsynyt ja nojasi raskaasti Wernerin käsivarteen. Heidän edessään liukuivat molemmat varjot niin lähellä toisiaan painautuneina kuin syleilisivät toisiaan.
Lustig waren der weiße Wald mit dem roten Sonnenschein und der die klare Frostluft. Alles sah so geschmückt aus, als sollte hier etwas Gutes, etwas Festliches geschehen...Durch den Wald tönte Schellengeklingel, sehr hell, wie ein silbernes Lachen.
 |
| Lovis Corinth: Eduard Graf von Keyserling (1900). Kuva: Wikipedia |
