Näytelmät ovat minulle kaikkein vaikein taiteenlaji: käyn harvoin teatterissa, koska yleensä tulen erinäisistä syistä pettyneenä esityksistä, ja näytelmien lukeminen on minusta raskasta. Päätin nyt kuitenkin ottaa luvun alle vanhan hyllynlämmittäjän, Gotthold Ephraim Lessingin Nathan Viisaan, jonka olen hankkinut vuonna 1978 ja aloittanut sekä lopettanut lukemisen kesken jo muutamaan kertaan. Suurin lukueste on ollut Juhani Siljon käännöksen heittomerkkejä tihkuva, sinänsä ansiokas runokieli. Lessingin saksa on lähempänä nykykieltä kuin Siljon runosuomi, jonka tavoitteena on olla ennen muuta ylevää. Toisaalta on hauskaa löytää jatkuvasti pieniä sanapäärlyjä, kuten liemme, Sallima, muslemi, laises, leyhkein.
Saksalaisten klassikkojen näytelmiä meillä ei enää juuri esitetä. Esim. Nathan Viisas on esitetty Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 1997 (Matti Rossin käännös Viisas Natan) ja Schillerin Maria Stuart 1982. Syitä tähän en käy nyt arvailemaan, ehkäpä aatedraamat eivät vaan ole enää nykyaikaa, mutta valitsemani Nathan Viisas on tällä hetkellä mitä ajankohtaisin näytelmä, koska se käsittelee uskonnollista suvaitsevaisuutta.
Nyky-Suomessa ongelmana esitykselle voisi olla se, että draaman päähenkilö on juutalainen, joka on läpeensä myönteinen hahmo verrattuna kristittyihin ja muslimeihin. En yhtään ihmettelisi, vaikka meidän kulttuurielämämme tiedostavaiset toimisivat samoin kuin 1930-luvulla, jolloin suomalaisten antisemiittien painostuksesta Kansallisteatterin ohjelmistosta poistettiin Aino Kallaksen juutalaisuuteen liittyvä draama Dibbuk. Aiemmin juutalaisten kimpussa olivat fasistit, nykyään puna-vihreä väki.
Nathan Viisas kuuluu Saksan lukioiden opetussuunnitelmaan, samoin kuin esim. Sofokleen Antigone. Sivistyneen saksalaisen kanssa voi aina aloittaa keskustelun sormusvertauksesta tai kuningas Kreonin ratkaisuista. Meillä tyydytään Häräntappoaseeseen ja moniluku- sekä mediataitoihin, eikä omia klassikoita tunneta. Oikeinkirjoitukselle on myös jätetty hyvästit. Hitler-Saksassa Nathan Viisas oli kielletty kouluissa, samoin sen esittäminen teattereissa. Teos palasi heti 1945 opetussuunnitelmiin ja teatterin lavoille. Nathanin esikuvana Lessingille oli filosofi Moses Mendelsohn, joka oli juutalaisen valistuksen, haskalan isä.
Näytelmän tapahtumat ovat seuraavat. Toiminta sijoittuu kolmannen ristiretken (1189–1192) Jerusalemissa vallinneen tulitauon aikaan Saladinin ollessa Syyrian sulttaani. Kun juutalainen Nathan palaa työmatkaltaan kotiin Jerusalemiin, saa hän tietää, että hänen kotinsa on tuhottu, mutta nuori ristiritari oli pelastanut hänen kasvattityttärensä Rechan palavasta talosta. Ritari puolestaan on henkensä velkaa Jerusalemin muslimihallitsijalle Saladinille. Ritari oli ainoa kahdestakymmenestä vangista, jonka sulttaani armahti, koska tämä kovasti muistutti Saladinin edesmennyttä veljeä Assadia. Näistä onnellisista tapahtumista huolimatta rationaalinen Nathan ei ole valmis uskomaan, että Rechan pelastumisen takana olisi ihme, ja hän vakuuttaa kasvattityttärelleen, että on haitallista uskoa yliluonnollisen apuun.
Saladin ei ole onnistunut taloudenhoidossaan, ja siksi hän luottaa laskelmoivan sisarensa Sittahin neuvoon kutsua rikas Nathan luokseen testatakseen hänen anteliaisuuttaan ja viisauttaan, joita ylistetään koko Jerusalemissa. Sen sijaan, että Saladin pyytäisi häneltä suoraan lainaa, hän teeskentelee ensin koettelevansa Nathanin viisautta. Hän esittää Nathanille kysymyksen "oikeasta uskonnosta". Nathan, jolle hänen ystävänsä Al-Hafi on jo ilmoittanut Saladinin taloudellisista ongelmista, tunnistaa ansan. Hän päättää vastata Saladinin kysymykseen pienellä vertauskertomuksella (Ringparabel). Syvästi vaikuttunut Saladin ymmärtää tämän vertauksen välittömästi viestinä kolmen suuren monoteistisen uskonnon tasavertaisuudesta. Nathanin viisauden liikuttamana hän pyytää tätä olemaan ystävänsä tästä lähtien. Nathan suostuu ja myöntää Saladinille anteliaasti lainaa enempää kyselemättä.
Ristiritari, joka pelasti Rechan liekeistä, mutta joka on toistaiseksi tuskin kiinnittänyt huomiota häneen pitäen tätä pelkkänä pienenä juutalaistyttönä, rakastuu tähän Nathanin tuodessa heidät yhteen ja haluaa mennä välittömästi naimisiin Rechan kanssa. Ristiritarin nimen kuultuaan alkaa Nathan epäröidä suostumuksen antamista nuorten liitolle. Ristiritari on järkyttynyt, ja kun hän sitten saa tietää Rechan seuralaiselta, kristityltä Dajalta, että Recha ei ole Nathanin tytär, vaan hänet on adoptoitu kristityiltä vanhemmilta, hän kääntyy Jerusalemin patriarkan puoleen saadakseen neuvoja.
Vaikka ristiritari esittää asian ikään kuin se olisi hypoteettinen tapaus, fanaattinen kirkonjohtaja arvaa mistä tässä on kyse ja haluaa heti löytää "tämän juutalaisen" ja polttaa hänet roviolla kolmeen kertaan. Patriarkka ei ota huomioon Nathanin teon jaloa motiivia, kun tämä oli kasvattanut kristityn lapsen pakottamatta tätä kuitenkaan juutalaisuuteen. Tämä uskonnottomuus oli patriarkan mielestä nimenomaan pahentava asianhaara.
Luostariveljen, joka toi Rechan Nathanille pikkulapsena, muistikirjan perusteella lopulta käy ilmi, että Nathanin kasvattama Recha ja kristitty temppeliherra eivät ole vain sisaruksia - tästä syystä Nathan suhtautuu varauksella avioliittoon - vaan myös Saladinin veljen Assadin lapsia, jolloin juutalaisten, kristittyjen ja muslimien uskonnollisten perheiden läheinen side tulee jälleen kerran selväksi. Draama päättyy lauseeseen Jälleen äänettömiä, molemminpuolisia syleilyjä.
Näytelmän vertausta kolmesta sormuksesta pidetään valistuksen avaintekstinä ja suvaitsevaisuuden ajatuksen osuvana muotoiluna. Tarina löytyy mm. Boccacciolta Decameronesta ja Iberian niemimaan sefardijuutalaisten perinteestä. Tarina kertoo isästä, joka luovuttaa arvokkaan sormuksensa, jossa on hieno jalokivi (Lessingillä opaali) yhdelle pojalleen, jota hän rakastaa eniten ja tekee hänestä näin perillisensä. Hänen jälkeläisensä tekevät samoin. Kuitenkin sukupolvia myöhemmin, kun isä rakastaa kaikkia kolmea poikaansa yhtä paljon, valmistaa hän vielä kaksi sormusta heidän tietämättään, joten isä eivätkä pojat voi enää päätellä, mikä sormus on alkuperäinen.
Isänsä kuoleman jälkeen pojat menevät oikeuteen selvittääkseen, mikä kolmesta sormuksesta se on oikea, mutta tuomari ei pysty sitä päättelemään. Hän muistuttaa pojille, että oikealla sormuksella on kyky tehdä käyttäjästä suosittu ihmisten keskuudessa, mutta jos tätä vaikutusta ei ilmennyt millään näistä kolmesta, se voi tarkoittaa vain, että alkuperäinen sormus katosi. Tuomari neuvoo poikia, että jokainen heistä uskokoon, että kunkin sormus on aito. Heidän isänsä piti yhtä paljon kaikista kolmesta, eikä siksi voinut suosia yhtä heistä ja loukata kahta muuta, kuten perinne olisi vaatinut. Jos yksi sormuksista on aito, tämä näkyy tulevaisuudessa myönteisenä vaikutuksena sormuksen haltijan elämässä. Jokaisen sormuksen kantajan tulisi siksi pyrkiä saavuttamaan tämä vaikutus itse.
Lessing edusti näkemystä, että uskonnot ovat kehittyneet luonnollisesta uskonnosta ilmoitususkonnoiksi (tai positiivisiksi uskonnoiksi). Luonnollinen vaihe syntyy ihmisen järjen tuotoksena sosiaalisten kokemusten perusteella ilman profeettoja, opettajia tai ilmestyksiä. Kun yhteiskunnat kehittyvät, tehdään niissä erilaisia yhteiskuntasopimuksia, joiden piiriin kuuluu myös luonnollisen uskonnon muuttuminen esim. traditioiden tai ilmoituksen kautta. Tämän ajatuskulun perusteella uskontojen lähtökohta on sama, mutta ne ovat ajan saatossa eriytyneet. Tämän seurauksena voidaan sitten todeta, että ilmoitususkonnot voivat olla joko tosia tai vääriä. Lessingin mukaan uskonnot tekevät itsensä vähitellen tarpeettomiksi, kun ihmiset sisäistävät eettiset periaatteet ja lähimmäisenrakkauden. Näissä ajatuksissa löytyvät jo siemenet Feuerbachin, Comten, Durkheimin ja Marxin ateistisille näkemyksille.
Kukin hänen rakkauttaan,
niin tasapuolista, siis tavoitelkoon!
Teist´itsekukin kilpaa todistakoon
ett´oikean on kiven ja sen voiman
hän sormukseensa saanut! Voimaa sitä
tukekoon mielen lempeys, sydänsopu,
työt hyvät, syvin alttius Jumalalle.
Lessingin näytelmä on merkittävä teos, oikea valistusajan helmi ja puhkeento, joka on aina esittämisen arvoinen. Olin myös iloinen, kun jaksoin sen lukea ja jopa innostua siitä. Draamana se ei oikein jaksa nousta, mutta sovinnon ja lähimmäisenrakkauden sanomaa ei koskaan ole liikaa. Itse en ihailusta huolimatta jaa kuitenkaan Nathan Viisaan perusnäkemystä, joka redusoi uskonnon pelkäksi etiikaksi unohtaen ihmisen spiritualiteetin. Siinä mielessä Nathan on kuin nykyaikainen saarna, joka on usein pelkkää eettistä tai psykologisoivaa puhetta jättäen metafyysiset kysymykset vastaamatta.
Jos haluat katsella perusteellisen filmatisoinnin näytelmästä, niin Manfred Noan mykkäfilmi on oikea valinta. Varsin mukavia ovat Sommers Weltliteraturin Playmobile-hahmoilla toteutetut Nathan der Weise -versiot, jotka ovat sekä hauskoja että syvällisiä. Ainoa löytämäni postaus draamasta oli Gregoriuksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti