Hankin Rameaun veljenpojan opiskeluaikana hyllyyni ja yritin lukea sitä muutaman kerran siitä kuitenkaan innostumatta. Ikä on kuitenkin tehnyt tehtävänsä, koska nyt lukukokemus oli nautittava, ja erityinen ansio siitä lankeaa Edwin Hagforsin oivalle käännökselle ja selitysapparaatille. Diderot on jäänyt kouluajoilta mieleen lähinnä ensyklopedistina ja valistuksen sanansaattajana.
Denis Diderot (1713–84) syntyi sepän poikana, opiskeli kaikenlaista, mutta alkoi lopulta viettää boheemielämää Pariisissa elättäen itseään kirjavilla kirjallisuuteen liittyvillä töillä. Hänen elämäntyönsä oli suuren Encyclopédien toimittaminen. Voltaire kutsui Diderot´ta Le Pantophileksi, kaiken rakastajaksi, siksi monipuoliset olivat Diderot´n harrastukset. Mielenkiintoinen on myös hänen matkansa Venäjälle. Hän oli kirjeenvaihdossa Katariina II:n kanssa, toimi tsaarittaren taidehankkijana ja myi myös hänelle kirjastonsa. Rameaun veljenpojan käsikirjoitus löytyi vasta 1890-luvulla Weimarista, minne se oli kantautunut Pietarista.
Diderot´ta syytettiin ateismista ja nuorison turmelemisesta, ja käsiteltävä teos oli tuolloin julkaisukiellossa. Diderot istui myös vankilassa vuonna 1749 teostensa vuoksi. Diderot ei ollut metafyysikko ja hänen suhteensa uskontoon oli penseä, koska hänen mielestään "kirkko oli rikkonut luonnollisen ihmisen vapaata ja pakotonta moraalia vastaan." Häneltä on suomennettu kolme teosta.
Teos koostuu kahden ihmisen, Hänen ja Minän välisestä vuoropuhelusta. Minä, Diderot´n alter ego, lähtee iltakävelylle Palais Royaliin. Siellä hän tapaa Jean-François Rameaun, jonka hän on tuntenut jonkin aikaa, ja lyhyen keskustelun jälkeen kutsuu hänet Café de la Régenceen. Jean-François Rameau eli Hän on kuuluisan säveltäjän Jean-Philippe Rameaun veljenpoika. Alkaa koko kirjan kestävä dialogi, jota voisi pitää koko ranskalaisen 1700-luvun sivistyselämän yleiskatsauksena. Minä tuntee sekä vetoa että vastenmielisyyttä Häntä kohtaan. Veljenpoika on kyynikko, joka kaunopuheisesti, ilmeikkäästi, viehättävästi ja häpeilemättä paljastaa loismaisen elelynsä ja moraalittomuutensa, mutta samalla hän näyttää, kuinka ihmiset menestyvät näissä turmeluksen naamiaisissa, joissa kukaan ei ole sitä, miltä näyttää.
Kevyesti ja naljoin höystetyn sanailun muodossa alkava keskustelu muuttuu vähitellen yhä vakavammaksi. Se johtaa lopulta perustavanlaatuisiin moraalisiin, taiteellisiin ja filosofisiin kysymyksiin. Rameau kritisoi ranskalaista kulttuurielämää ja paljastaa samalla oman riippuvuutensa siitä. Epätoivoinen yhteiskunnallinen ihmisvihaaja asettuu vastakkain herkän minäkertojan, valistuksen ajan filosofin, kanssa. Kyynikon pettynyt maailmankuva kohtaa filosofin valistuneen ihmisrakkauden. Diderotin omat ajatukset voidaan erottaa molemmista hahmoista. Romaanin Hän pitää itseään hapatteena, joka panee tympäisevän samankaltaisuuden käymistilaan.
Jos Diderot joutui vankilaan nuorison turmelemisesta, vastaava teos nykyaikana aiheuttaisi herjausyytteitä, siksi karkealla kädellä Diderot käsittelee tunnettuja aikalaisiaan. Rikkaat riistävät köyhiä, filosofit ja tiedemiehet tutkivat olemattomia asioita, tuomarit, papit ja valtion korkeat virkamiehet kätkevät viheliäisen elonsa pöyhkeyden kuoren alle. Taiteilijat eivät ole oikeita taiteilijoita (paitsi Racine, joka vielä tuhannen vuoden päästä saa kyyneliä vuotamaan). Noita hurskastelijoita, valetaiteilijoita ja historian oikealla puolella olevia löytyy runsaasti myös meidän ajastamme.
Noista kolmesta varastosta olen hankkinut itselleni naurettavan näköisä naamioita; jotka asetan mitä vakavimpien henkilöiden kasvoille, ja näe ylhäisarvoisessa papissa kujeilijan, presidentissä satyyrin, luostarimunkissa porsaan, ministerissä kameelikurjen, hänen ensimmäisessä kirjurissaan hanhen.
Varsin hykerryttävä on kohta, jossa Hän esittää useita aikansa klassisen musiikin teoksia elehtien ja esitelmöiden samalla niistä. Käännöksen apparaatti auttoi ymmärtämään tekstin taustoja, välillä lukeminen oli tosin hieman takkuista näitä viitteitä selvitellessä.
Vanhojen käännösten kieli herättää monenlaisia ajatuksia, mutta tästä kirjasta poimin seuraavat somat ilmaukset: vilhusilmäinen, nykerönenäinen naikkonen, o stercus pretiosum, keimeä, tarvetuoli, juorukontti, nenäpiuvi, irve, papinrähjys, Homeroon Apollo ja ahneilla.
Kirjoitin tämän tekstin kuunnellen samalla Rameau´n Les Indes galantes -oopperaa, jota en olisi tiennyt ilman tätä teosta. Muutenkin olisi mielenkiintoista kuunnella noita kirjassa mainittuja musiikkiteoksia, esim, vaikkapa laulua Viens dans ma cellule...
Teoksesta on postannut Prosperon kirjahylly
Mielenkiintoinen teos. Ja hienoa, että on selitysosio mukana. Joskus tuntuisi siltä, että niitä selitysosioita voisi kustannustoimittaa hieman nasevammiksi. Toisaalta varmaan ne sisältävät jonkun harvan mielestä kiinnostavaa tietoa.
VastaaPoistaRameaun musiikista ei tosiaan kuvailemasi veljenpojan kyynisyys nouse esille. Mutta niinhän ne sanovat, että velka on veli otettaessa ja veljenpoika maksettaessa. Rameau ei ole säveltäjänä ihan niitä hankalimpia sulateltavia.
Olen selitysapparaattien ystävä; joskus ne johdattavat sellaisille retkille, että itse pääasia unohtuu. Diderot´n teos avautui kuitenkin paremmin näiden selvennysten ansiosta.
VastaaPoistaRameau on mukavaa kuunneltavaa, samoin vähän aikaisempi Couperin. Vanhemman musiikin dynamiikka on hillitympää, joten sanottava tulee esille vähemmilläkin keinoilla. Näiden herrojen avulla pääsee helposti mielikuvitusmatkalle Versailles´n lehtoihin ja puistoihin.