sunnuntai 29. joulukuuta 2019

La Bohème

Mimi riutuu pois tästä maailmasta/Kuva: Stefan Bremer/Suomen Kansallisooppera

Kaksi viikkoa sitten oli ilo jälleen kuulla Puccinin La Bòheme Kansallisoopperassa. Ensimmäisen kerran kuulin tuon teoksen Tallinnassa 1977. Esityksen lavastus on jäänyt erityisesti mieleen, koska se poikkesi kovasti tuon aikaisesta suomalaisesta tyylistä: siinä heijastui tarttolaisen Pallaksen taidekoulun suosimat vaaleat pastellisävyt. Mielenkiintoinen jännite syntyi myös esityksen romantisoidun kurjuuden ja tuolloisen Neuvosto-Viron harmaan arjen välillä. 

Seuraavan kerran näin oopperan Savonlinnassa kesällä 2016, jolloin Teatro Regio di Torino oli oopperajuhlilla vieraana. Esitys oli varsin dynaaminen ja solistit hienoja, saaden yleisön heti alusta asti tunnelmiin. Lavastus oli hieman kotikutoinen, mutta se ei menoa haitannut, koska musiikki oli keskiössä. Ryhmä loi aidon latinotunnelman Savonlinnan lämpimään iltaan.

Parin viikon takaisen esityksen johti Patrick Fourmillier, Rodolfona oli Markus Nykänen ja Miminä Marianne Fiset. Esitys oli kokonaisuudessaan korkeatasoinen, sali oli täynnä viimeistä paikkaa myöten, ja yleisö sai varmasti sitä, mitä oli tullut hakemaan: belcantoa, suuria tunteita ja upeita lavasteita. Pääparin keskinäinen jännite oli kohdallaan, ja viimeistään Che gelida maninan kohdalla alettiin kaivaa jo nenäliinoja esiin. Erityinen ilonaihe oli rikas lavastus: Café Momusin edustan jouluinen markkinatunnelma ja Pariisin esikaupunkialueen synkät takapihat. 

Oopperan kuoro oli jälleen vedossa ja lapsikuorolaiset olivat liikuttavia. Myös orkesteri pani parastaan. Oopperan libretto on hauska, mutta muuten kertomus on perinteistä oopperasylttyä. Henry Bacon on sanonut mainiossa Oopperan historia -teoksessaan La Bohèmesta:
"Oopperan viehätys ja suuri suosio perustunee pitkälti tähän sentimentaalisuuden ja huumorin samoin kuin romanttisuuden ja arkisuuden sekoitukseen."  Pääasia on, että rakastetaan, ymmärretään väärin ja lopuksi kuollaan: Mimi ja La Traviatan Violetta menehtyvät keuhkotautiin, Patarouvan Jelizaveta hukuttautuu kanavaan ja Thaïs sekä Manon Lescaux riutuvat kuoliaaksi lemmentuskan vuoksi. 

Kuuntelin kotona peräjälkeen Mario Lanzan, Luciano Pavarottin, Andrea Bocellin ja Jussi Björlingin tulkinnat Che gelida maninasta, ja täytyy sanoa, että pisimmän korren veti Jussi Björling, vaikkei olekaan etelän poika. 


maanantai 9. joulukuuta 2019

Kuhaa Véronique

Kuiva vermutti on hyvän ruuanlaiton salaisuus
Jos tekee joskus mieli syödä kalaa hieman juhlallisemmin, on kuha Véronique hyvä vaihtoehto. Kahden hengen Candlelight Supperia varten tarvitset kuhaa kahdelle, hieman jauhoja, 2 dl kermaa, 2 dl kuivaa vermuttia ja 2 dl kuivaa valkoviiniä, yksi rkl kapriksia, 150 g tummia viinirypäleitä halkaistuna, mustaa pippuria, persiljaa ja hieman sitruunamehua. 

Laita aimo annos voita pannulle (50 g min.), pyöräytä fileet jauhoissa ja paista fileitä voissa noin 2 minuuttia kummaltakin puolelta, suolaa ja pippuroi fileet ja laita ne lämpimään. Laita pannuun viinirypäleet ja noin yksi rkl jauhoja ja pyörittele niitä hetki pannussa. Lisää vähitellen kerma, kaprikset, viini ja vermutti. Säädä nestemäärää niin, ettei tule liian löysää tai tanakkaa. Lisää vielä sitruunamehua ja suolaa, jos on tarpeen. Suolan voit korvata kalaliemikuutiolla. Jos et pidä kermasta, jätä se pois. Kypsyttele jonkin aikaa ja tarkista maku, kaada sitten lämpimien kalojen päälle ja tarjoa keitettyjen perunoiden kera. Ripottele päälle hieman hienonnettua persiljaa. Viiniksi sopii saksalainen tai elsassilainen riesling, musiikiksi Veronika, der Lenz ist da. (Kalaliemen voit valmistaa myös itse lämmittämällä viinit miltei kiehuviksi ja laittamalla rullatut kuhafileet liemeen oleilemaan. Ota sitten fileet pois liemestä lämpimään ja kaada neste suurusteen päälle). 

Tämä ei ole vain hyvä, vaan herkullinen kalaruoka. Annos on hieman valjun näköinen, mutta maku korvaa esteettinen vajeen. Ateriassa on hedelmäisyyttä, viinillisyyttä ja kalan raikkautta. Jos et satu pitämään kalasta, korvaa se kananrinnoilla. Tulos on yhtä hyvä. Tämä on vanha ohje ja kulkee Saksassa nimellä Schollenfilets Winzer Art. Tuossa ohjeessa on lisäksi hieman neilikkaa ja pari omenaa, ja ruoka tarjoillaan curryriisin kera. Tämä on alkuaan suuren ranskalaisen kokin Auguste Escoffierin kehittämä resepti Lontoon Carlton hotelliin, missä juhlistettiin André Messagerin koomisen Véronique-oopperan esitystä. Escoffier käytti ruuassaan tosin ranskalaisittain rakuunaa, ei persiljaa. 
Sole veronique recipe
(Kuva: https://realfood.tesco.com/recipes/sole-veronique.html)

tiistai 26. marraskuuta 2019

Anteeksi, anteeksi, anteeksi...

Anteeksi ruotsalaiset kun olette niin hönöjä!

Nyt kun oikein ollaan poliittisesti korrekteja, niin tuli mieleen monta asiaa ja henkilöä, joista monikin on mielensä pahoittanut. Pirkka Pekka Petelius voisi pyytää anteeksi myös romaneilta, unkarilaisilta, tamperelaisilta, homoilta, vammaisilta, suomenruotsalaisilta... Heikki Kinnunen, Aku Hirviniemi, Erkki Saarela... voisivat syvästi pyytää anteeksi sitä irvikuvaa, jonka he ovat antaneet Suomen papistosta. Jari Tervo häpäisi julkisesti Raamattua tv-ohjelmassa. Seuraavat edesmenneet taitelijat Ismo Kallio ja Jukka Virtanen olisivat eläessään voineet pyytää anteeksi rasistisia näkemyksiään (Arabi Ahab ja Hottentottilaulu) sekä misogyniaa (Jäkäti jäk). Ja tämähän on vain jäävuoren huippu. Toivottavasti kaikki kielletään, ja jokainen suomalainen pitää suunsa korrektisti supussa. 

Mikä meitä vaivaa?


Anteeksi Lasarus,  kun annoimme sinulle vain leivänmuruja!

maanantai 25. marraskuuta 2019

Adèlen kysymys


En yleensä kirjoita uudemmasta kirjallisuudesta, koska harrastan kaikkea vanhempaa ja kehällistä. Sain kuitenkin keväällä Joel Haahtelan Adèlen kysymyksen lahjaksi, ja se herätti mielessä kaikenlaisia ajatuksia niin tematiikkansa kuin kertomatapansa puolesta. Kysymyksessä on pienoisromaani, eli kyseessä oli miltei pidemmän novellin oloinen teos. Kirja on kauniisti sidottu ja sidos vastaa monella tapaa sisältöä. Sanoisin kirjan olevan viihdettä sivistyneistölle.

Yritin kaivella Heiligenlexikonista Adèle-nimistä pyhimystä, muttei löytynyt kuin Adela, joka oli Pfalzelin luostarin abbedissa 600-luvulla. Adèle oli keskiaikana Pyreneillä jyrkänteeltä tippunut tyttö, joka ihmeen avulla selvisi putouksesta ja hänestä tuli vähitellen pyhimys, jolle perustettiin sittemmin myös luostari. Suomalainen tutkija lähtee kyseiseen luostariin tutkimaan legendaa ja erityisesti sitä, mikä siinä on ollut totta. Rinnan luostaritapahtumien kanssa kulkee tutkijan (jolla ei ole nimeä) epäonninen avioelämä, ongelmat lapsen kanssa ja äitiin liittyvä menneisyyden taakka. Luostarissa kirjoittaja tutustuu veli Pauliin, joka oli valinnut luostarielämän traagisten tapahtuminen jälkeen. Paul toimii romaanissa kirjailijan alter egona.

Teos asettuu romaanitraditioon, jossa tekijä hakeutuu luostariin selvittääkseen oman elämänsä solmuja (Huysmans, Houellebecq). Tiedemiehen rationaalisuus ja luostarielämän mystiikka käyvät koko ajan vuoropuhelua. Kirjaa on helppoa lukea, mutta se ei sisällöltään ole helppo. Haahtela kirjoittaa ilmavasti. Lukija saa myös koko ajan teologisia, taiteellisia ja kirjallisia täkyjä nieltäväkseen. 

Itse pidin veli Paulin ajatuksista: 
Maailma on menettänyt yhteyden Jumalaan...Ihmisille annetaan elämä, mutta heillä ei ole aavistustakaan mitä sillä pitäisi tehdä...Ihmiset rakentavat koteja, mutta ne eivät ole todellisia koteja. Ihmiset tekevät työtä, mutta se ei ole todellista työtä. Sen jälkeen, kun ihminen teki itsestään maailman keskipisteen, hänen suuntansa katosi.

Jos haluaa miellyttävän lukukokemuksen, jossa ei ole väkivaltaa eikä seksiä, on Adèlen kysymys tähän tarpeeseen juuri sopiva kirja. Haahtela puolustaa myös kauniisti niitä arvoja, joiden varaan kulttuurimme katoamattomin osa on rakennettu. Teos johdattelee myös mukavasti katolisen spiritualiteetin maisemiin. Hiljaisella tavalla poikkeava kirja. Kirjasta ovat postanneet monet, mm. LumiomenaKulttuuri kukoistaa ja Kirjan pauloissa.


maanantai 30. syyskuuta 2019

Mitä on rippi?


Rippiä meidän kirkossamme on kahdenlaista: yleistä ja henkilökohtaista. Yleinen rippi on aina jumalanpalveluksen alussa synnintunnustuksen ja synninpäästön muodossa. Katolisessa kirkossa rippi on pyhä toimitus, joka kulkee nimellä parannuksen sakramentti. Meillä rippi ei ole keskiössä, vaikkakin papit ottavat ripittäytymisiä vastaan sielunhoidossa. Toisaalta herätysliikkeissä, kuten lestadiolaisuudessa ripillä on keskeinen osa spiritualiteetissa. Luin viime kesänä hankkimani Martin Rammin kirjoittaman Beichtspiegel. Praktische Beihilfe für Erwachsene (Thalwil 2016), joka on varsin käytännönläheinen opas ripittäytyvälle ihmiselle. 

Asuin koulupoikana yhden kesän Münsterin lähellä umpikatolisessa perheessä. Päivittäin pidettiin ruokarukous, mutta pyhäisin ei juuri kirkossa käyty. Kerran vuodessa mentiin ripille. Kun kysyin perheen nuorilta, että mitä te siellä rippituolissa kerrotte ja mitä rippi teille merkitsee, sain vastaukseksi, että se on pelkkä muodollisuus, jotain voi kertoa pienistä konnuuksistaan vuoden varrella muttei muuta. Meillä taas Suomessa kaupattiin yhteen aikaan ajatusta, että katolisissa maissa on matalat itsemurhaluvut ripistä johtuen. Synnintunto ja katumus eivät oikein ole nykyihmiselle tuttuja käsitteitä, vaikka kumpaakin olisi syytä tuntea. Rammin rippiopas johdattaa hyvin katumuksen ja synninpäästön maailmaan myös luterilaisen lukijan.

Ramm vertaa sieluamme puutarhaan, jota pitää hoitaa, ettei rikkaruoho saa siellä yliotetta. Monet ihmiset ovat ahdistuneita, mutta eivät tunne todellista ahdistuksensa syytä. Ihmisen tulisi hoitaa omaatuntoaan hyvin, jotta myös jumalasuhde toimisi kunnolla. Tähän hoitotyöhön on erikoistunut ripin sakramentti, jonka tehtävänä on parantaa ja vahvistaa ihmistä. 

Rippi on Jeesuksen asettama, ja parannuksen sakramentti on ylösnousseen Vapahtajan pääsiäislahja kirkolleen. Ripin toimittaa nimenomaan pappi, kristittyjen yleisestä pappeudesta oppaassa ei puhuta mitään. Ripittäytymisestä on kehittynyt myös katolisen kirkon vallankäytön väline, olkoonkin, että tarkoitus on hyvä. 

Rippiä edeltää katumus ja hyvä aikoumus. Katumus voi olla rakkauskatumusta, jolloin ihminen suree sitä, että on rikkonut Jumalan rakkautta vastaan, ja pelkokatumusta, jolloin syntinen pelkää rangaistusta ja pelkää, ettei ole tarpeeksi arvokas tulemaan ripille. Ensimmäinen katumuksen muoto on korkeampi, toinen alempi, mutta tarpeellinen. Ihminen voi myös olla katuvinaan, jolloin puhutaan turhasta katumuksesta, joka on täysin merkityksetön, koska ihminen pelkää tuolloin vain toisten ihmisten tuomiota. 

Hyviä aikomuksia on kahdenlaisia: yleinen aikomus, jolloin ihminen sitoutuu olemaan tekemättä syntiä, kun seuraava tilaisuus siihen tarjoutuu ja erityinen aikomus, jolloin ihminen kouluttaa, kurittaa ja kasvattaa itseään heikkouksissaan. Rikkaruohon yläosien kitkeminen ei auta, on otettava irti myös sen juuret. Tämä kaikki toimi vaatii hyvää itsetuntemusta. 

Rippiin valmistuminen käy viiden kohdan kautta: rukoilun, mietiskelyn, katumuksen, parannuksen ja tunnustamisen kautta. Ripittäytyessä meidän pitää olla luottavaisia eikä hävetä. Jumala tietää meidän kaikki konnankoukut, eikä rippiämme tarvitsisi, mutta ripissä ihminen muotoilee kehnoutensa itselleen, tosin papin kuullen, jonka tehtävänä on antaa katuvalle synninpäästö. Synnit pitää kertoa tarkkaan, myös se, kuinka usein ja millä tavoin syntiä tekee. Tunnustus pitää aloittaa siitä, mikä ihmistä eniten hävettää: silloin on helpompi puhua myös muista rikkeistä. Ripittäytyjän tulisi pitää edessään luonteensa raskaimmat virheet ja yrittää katumuksessa löytää tien niiden parantamiseen. Säännöllinen ripittäytyminen on tähän erinomainen apuväline. Kirkkoisä Chrysostomos sanoo: Piru on se, joka täyttää meidät ennen rippiä pelolla ja häpeällä. Kun me teemme syntiä, ottaa hän meiltä pelon pois, mutta kun me haluamme tunnustaa rikkomuksemme, antaa hän meille pelon takaisin ja saattaa meidät häpeään. 

Seuraavaksi Rammin kirjasessa on rukouksia ennen rippiä ja kymmenen käskyn (Luther sanoo Vähässä katekismuksessa, että tutki tilaasi kymmenen käskyn avulla) pohdintaan perustava Beichtspiegel, ripittäytymisen käytännöllinen apuneuvo. Seuraavassa muutama ohje, jotka kumpuavat käskyistä:

1. käsky: Onko rukouselämäni kunnossa?
2. käsky: Olenko puhunut kunnioittavasti hengellisen säädyn ihmisistä?
3. käsky: Olenko huolehtinut perheeni pyhäkulttuurista, ja olenko huolehtinut myös fyysisestä kunnostani?
4. käsky: Olenko ollut hyvä esikuva lapsilleni? Olenko tukenut puolisoani lastenkasvatuksessa?
5. käsky: Olenko nauttinut liikaa alkoholia? Olenko tuhonnut syntymätöntä elämää?
6. käsky: Olenko saattanut muut huonoihin ajatuksiin liian rohkealla pukeutumisella? Olenko nauranut sopimattomille jutuille? Olenko harrastanut itsetyydytystä puolisoni avulla?
7. käsky: Olenko antautunut keräämään jotain ylenmääräisesti. Pimitänkö perheeni käyttövaroja?
8. käsky: Olenko valehdellut? Olenko hurskastellut?
9.-10. käsky on jätetty pois.

Lopuksi luetellaan pääsynnit, annetaan ohjeita, kuinka kirkkoon ja työelämään tulee suhtautua (pyri aina järjestykseen ja täsmällisyyteen), esitellään muutamia katumusrukouksia ja ripin kulkua rippituolissa.  

Jos vertaa tätä Rammin esitystä Lutherin Vähä katekismuksen Miten tietämättömiä on neuvottava ripittäytymään, erot löytyvät lähinnä kirkko-oppiin liittyvissä asioissa ja siinä, ettei rippi ole meillä sakramentti. Katolinen Beichtspiegel antaa käytännönläheisiä, osin kovin muinaisiakin ohjeita katumuksen ja ripittäytymisen valmisteluun. Luin tämän mieluummin kuin saman tekijän kuudennen käskyn selityksen. Mea culpa, mea maxima culpa...




keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Mitä on siveys?


Kesäkuisella vaellusmatkalla Itävallassa piti välillä poiketa pakoon tolkutonta hellettä kirkkoihin (ehkä myös vähän hoitamaan spiritualiteettiakin). Salzburgin Sankt Sebastienkirchen esitehyllystä tuli mukaan katolinen katekismus, kirja ripittäytymisestä ja pieni valkoinen kirjanen nimeltään Was ist Keuschheit? Hilfen zur Gewissensbildung im 6. Gebot. Katumus ja siveys lienevät meillä Suomessa uskonnollisen keskustelun ulkokehällä, mutta katolisessa maailmassa ne ovat hyvin keskeisiä teemoja. Esimerkiksi katolisen kirkon Uskonopin kongregaatiossa Roomassa on kolme suurta osastoa, joista yksi käsittelee pelkästään avioelämään liittyviä kysymyksiä. 

Martin Rammin satasivuinen kirja siveydestä on varsin mielenkiintoinen, vaikkei kaikkia kirjoittajan käsityksiä jaakaan, ja avaa lukijalleen näkymiä katoliseen ajatteluun. Aluksi tekijä käsittelee omaatuntoa, joka hänen mukaansa on osa ikuista jumalallista lakia. Omantunto toimii järjen avulla. Kirkon opetus ja ihmisjärki eivät ole tässä asiassa koskaan ristiriidassa. 

Seuraavaksi käsitellään kymmentä käskyä ja esitetään, ettei kuudes käsky ole vain "älä tee huorin/aviorikosta", vaan "älä harjoita siveettömyyttä", jolloin se koskee kaikkia ihmisiä, ei pelkästään aviossa eläviä. Kuudennen käskyn tehtävä on suojella sitä, mikä ihmisessä on pyhää. Voi vain kysyä, miksi meillä uusimmassa katekismuksessa huorinteko muutettiin aviorikokseksi.

Seuraavaksi teoksessa siirrytään kritisoimaan nykyaikaista gender-ajattelua, erityisesti sitä harhaa, joka väittää, että sukupuolet ovat yhteiskunnan ja perinteiden tuotosta, ja jokainen voi itse valita sukupuolensa. Ihmisen pitäisi kuitenkin hyväksyä se sukupuoli, mihin on sattunut syntymään, eikä olla siihen tyytymätön. Tekijä puuttuu myös siihen, että nainen provosoivalla pukeutumisellaan herättää miehissä animaalisia tunteita sen sijaan, että "edle frauliche Kleidung" pukisi häntä. 

Ihmisen ruumiillisuudesta on tekijällä myös selvät sävelet: ihminen voi itse päättää antautuuko viettiensä vietäväksi vai ei. Jos valitsee viettielämän lavean tien, on ihminen eläintäkin alempana, koska eläimet luonnostaan toimivat viettiensä varassa. Ihmisen ruumiillisuus ei ole vain sitä, että ruumis toimittaisi meissä koneen virkaa, vaan se on kiinteässä yhteydessä ihmisen sieluun. Kristityt uskovat ruumiin ylösnousemukseen, joten ei ole yhdentekevää, kuinka ihminen ruumiinsa kanssa toimii. Koska perkele tuntee heikot paikkamme, on meidän koulittava aistejamme, ettei viettelijä pääse sisäämme. Aistit nimittäin ovat portteja sieluumme. Ei ole olemassa "kauniita syntejä", vaan kaikki synti on rumaa, vaikkakin synninteon ensimmäiset askeleet saattavatkin tuntua ihanilta. Kun tuntee kiusaajan vehkeet, on voittanut jo puolet taistelusta pahaa vastaan. 

Esiaviolliset suhteet ovat tuomittavia, ja pidättyvyys on merkki siitä, että ihminen on vastaisuudessakin viettiensä herra. Ihmisten tulee rukoilla itselleen hyvää puolisoa, ja todellisen rakkauden merkki on olla harjoittamatta siveettömyyttä ennen avioliittoa. Avioliitossa seksuaalisuus on ainoastaan merkki henkisestä rakkaudesta, eikä se koskaan saisi redusoitua pelkäksi ruumiillisten halujen tyydyttämiseksi. Tekijä suosittaa myös ajoittaista selibaattia aviossa eläville.

Tekijä omistaa seuraavaksi luvun avioliitolle sakramenttina ja aviolliselle uskollisuudelle, minkä jälkeen hän laajasti käsittelee syntyvyyden säännöstelyn problematiikkaa. Lähtökohtana on, että kaikki ehkäisy varmoja päiviä lukuun ottamatta on aborttiin verrattavaa toimintaa. Tekijän mukaan ehkäisypilleri on johtanut Euroopassa demografiseen katastrofiin, mikä johtaa esim. Saksassa siihen, että vuonna 2050 kuolee yli 600.000 ihmistä enemmän kuin syntyy. Ehkäisyllä on siis suora vaikutus esim. eläkepolitiikkaan. Ehkä tekijä olisi voinut ottaa huomioon myös ne ryhmät, jotka Saksassa lisääntyvät varsin voimakkaasti, ja pohtia, miksi he eivät säätele lisääntymistään niin kuin kantaväestö.

Ehkäisypillereillä on hajottava vaikutus ekosysteemiin, koska hormoneja joutuu jatkuvasti vesistöihin ja sitä tietä pieneliöihin. Myös muita ehkäisyn kauhuvaikutuksia kuvataan tarkasti: syöpää, klamydiaa, depressiota, unihäiriöitä... Pillerin tuomalla seksuaalisella vallankumouksella on ollut myös kielteinen vaikutus naiskuvaan, koska naisista ei ole tullut vapaampia, vaan "käytettävämpiä" (verfügbarer). Tätä väitettä tukemaan on otettu sitaatti tunnetulta feministiltä.

Erityisen tuomittavaa on kondomien käyttö, koska ne eivät täysin suojele viruksilta eivätkä raskauksilta. Niiden lateksi sisältää myös syöpää aiheuttavia aineita. Kondomien käyttö saman aviopartnerin kanssa voi olla myös kohtalokasta, koska raskausmyrkytyksia esiintyy enemmän juuri kondomia ehkäisyssä käyttävillä naisilla.

Kaikkia edellä esitettyjä väitteitä perustellaan väitöskirjasitaateilla ja otteilla liberaaleista aikakauslehdistä (esim. Spiegel). Kirjan lopussa annetaan lukijoille ohjeita siveän elämän viettämiseen ja kehotetaan tutkimaan eri paavien ensyklikoita, esim. Humanae vitae (1968) ja Veritatis splendor (1993). 

Rammin kirja herätti monenlaisia ajatuksia. On ihailtavaa, että ihmiselämän keskeisiä asioita käsitellään ymmärrettävällä tavalla. Myös kirkon viesti tällä alueella tulee selvästi esiin: ihmisen tulee ohjata viettiä eikä vietin ihmistä. Se että seksuaalisuus on henkisen ja hengellisen ihmisen yksi ilmaus ja että nämä elämänpiirit leikkaavat toisiaan, on hieno ajatus. Toisaalta nuo ehkäisyjutut olivat paikoin kovin kummallisia ja tarkoitushakuisia. Myös se kuvitelma, että pidättäydytään avioliittoon saakka, on ainakin meillä kovin marginaalista. Pohjoismaisesta lukijasta Rammin naiskuva on myös kovin museaalinen. 

Meidän kirkkomme ei ole onnistunut seksuaalietiikan alalla kovinkaan hyvin, ja se on antanut punavihreän sateenkaarilobbyn ja homofoobikkojen juoksuttaa itseään miten sattuu. Tämä kertoo meidän piispojemme johtajuuden puutteesta. Ehkä kannattaisi luoda katse Rooman kirkkoon? 




torstai 22. elokuuta 2019

Eutiner Bierbrot

Olutleipä Eutinista on tukevaa syötävää

Eutin on viehättävä pohjoissaksalainen pikkukaupunki, joka säästyi sodan tuhoilta, kun siellä ei ollut mitään pommitettavaa. Kaupungin tunnetuin poika on Carl Maria von Weber. Kolmannen valtakunnan aikana kaupunki oli tunnettu kiihkeästä kansallissosialismin kannatuksesta, ja sodan viimeisinä päivinä Saksan hallitus ja ministeriöt aikoivat siirtää toimintansa Eutiniin. 

Eutiner Bierbrot ei ole mikään käsite, tuskin edes Eutinissa, mutta löysin ohjeen kesällä hankkimastani Roswitha Huberin kirjasta Gutes Brot. Ohje tuntui hyvin saksalaiselta, joten päätin kokeilla sitä. Toimi näin:

50 g pellavansiemeniä
50 g auringonkukansiemeniä
50 g seesaminsiemeniä

Laita siemenet likoon 2 desiin 60 asteista vettä kahdeksi tunniksi.

Laita taikinakulhoon

300 g vehnäjauhoja
175 g ruisjauhoja
125 g vaaleaa leivänjuurta

Lisää joukkoon 20 g hiivaa/pussillinen kuivahiivaa, 15 g suolaa (n. viisi pientä tl), 2,5 dl olutta ja vedessä paisuneet siemenet. Vaivaa aineista taikina ja anna sen nousta noin puoli tuntia. Nujertele tämän jälkeen taikinaa aikansa, muotoile se leiväksi ja anna nousta liinan alla noin puoli tuntia. Tee leipään muutama viillos. Sivele sitten leipä oluella ja laita se sitten uuniin, jonka lämpö on 250 astetta ja laske lämpö 200 asteeseen. Paistoaika noin 50-60 minuuttia tai kun leivän sisälämpö on 98 astetta (kinkkumittari!).

Tuloksena on näyttävä leipä, jonka voi viedä kylään tuliaisena. Itse veimme sen rotinaleipänä miniälle. Leipä sopii myös alppihenkiseen iltapalaan juuston, ilmakuivatun kinkun ja oluen tai viinin kanssa. 

sunnuntai 18. elokuuta 2019

Opettajan testamentti


Accralaislapset aloittavat kouluaamunsa voimaillen
Opetin neljännesvuosisadan helsinkiläisessä koulussa ja jäin kesällä virasta eläkkeelle. Minulla oli onni työskennellä oppilaitoksessa, jossa täysin pystyi keskittymään opetukseen, ei juurikaan kurinpitoon. Koulu myös tuki aktiivisesti opettajien täydennyskoulutusta ja ilmiöpohjaista opetusta perusopetuksen tukena. Oppilaat kunnioittivat opettajiaan ja opettajat oppilaitaan. Työyhteisössä pyrittiin myös aina tukemaan työtoveria. Lähdin joka aamu mielelläni töihin, mutta nyt olen yhtä mielelläni tekemättä enää rakastamaani koulutyötä, koska on aika tehdä jotain muuta. Tässä on pieni pedagoginen credoni.


                                                      Vaadin sinulta, koska arvostan sinua.
                                                                                                      Anton Makarenko

Opettaja luo hengen luokkaan ja antaa työnteolle raamit.

Opettaminen on kuin ratsastamista: ratsastaja antaa avuillaan hevoselle viestin, kuinka edetään. Ohjia voi kiristää tai päästää tarpeen mukaan. Avuilla oleva hevonen on sopusoinnussa ratsastajan kanssa. 

On outo ajatus, että koulussa pitäisi olla kivaa. Tämä ei kuitenkaan sulje pois vaihtelevia työtapoja ja iloa opetuksessa. Työnteko ja sen tulokset ovat itsessään palkitsevia, ei viihtyminen.

Aseta rima tunnilla mieluummin liian ylös kuin liian alas.

Opettajan pitää jatkuvasti hoitaa instrumenttiaan ja erityistä osaamistaan. 

Opettajan pitää on kypsän aikuisen esikuva lapsille.

Opettajan pitää välittää ja olla oikeasti kiinnostunut oppilaistaan ja erityisesti heidän henkisestä kasvustaan.

Opettajan pitää kiittää hyviä ja tarjota heille enemmän ravintoa, tukea heikompia ja huomata sekä palkita heidän edistymisensä.

Opettajan pitäisi yrittää löytää jokaisen oppilaan helmi ja ihmetellä sen kaunista hohdetta.

Se että opettaja on vaativa ja valmistaa opetuksensa hyvin on merkki siitä, että hän arvostaa oppilaitaan.

Opettajan merkittävä tehtävä on kehittää oppilaiden abstraktiokykyä.

Provosoi hyviä oppilaita.

Naura itsellesi.

Ole oma itsesi.

Näytä, että rakastat sitä, mitä opetat.

Ole läsnä kun opetat: oppilaat huomaavat heti, jos et ole.

Uudista opetustapasi säännöllisin välein.

Tee yhteistyötä itseäsi fiksumpien kanssa.


Kasiluokkalaiset kuuntelevat turkulaisia keskiaikatutkijoita

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Mantsin poika

Kirjan kansi: Marianne von Werefkin "La grosse lune"
Rautalammin kirjaston poistolaatikosta hankittu (20 senttiä!) Anna Miskon kirja Mantsin poika herätti monenlaisia ajatuksia. Anna Misko on netin mukaan antropologi, joka on viestinnän ammattilainen. Hän on kirjoittanut mm. historialliset romaanit Armovuosi ja Kultaokra. Tuo antropologin tausta näkyy romaanin Laatokan Karjalan saarien elämänkuvauksessa hyvin.

Teoksen tapahtumapaikkoina ovat Mantsin, Lunkulan ja Valamon saaret Salmin pitäjässä, ja tapahtuma-aika 1800-luvun ensimmäiset vuosikymmenet. Kertomuksessa on kaksi fokusta: mantsilaisten taistelu oikeuksiensa puolesta nimismies Yrjö Neiglickiä ja hovin valtoja vastaan ja kalastajanvaimo Kiilin Annan ja tämän Petri-pojan vaiheet.

Kirja alkaa mantsilaisten Larin ja Annan häiden kuvaamisella. Puolisot tietävät toisistaan vain nimen ja omaisuuden määrän. Häämenot ovat varsin rajut: morsian riisutaan koko hääväen nähden ja hänet köytetään alastomana alastomaan sulhaseensa. Lempeä aletaan nostattaa seuraavalla tavalla:

Kliimoi tempaa housut ja alkaa läimiä niillä sulhasta selkään, reisille, pakaroille, erityisesti niille. Hän huitoo kiimaa ja siementä voimiensa takaa, housut hulmuavat edestakaisin ylös alas, pöllyttävät hedelmällisyyttä.

Hääväki jää kuuntelemaan ja katselemaan, kuinka hääyön toimet tästä sitten etenevät. Myöhemmin kerrotaan, kuinka vihitty vaimo harakoi nukkuvaa miestään. Tämä tarkoitti, että nainen kulki häpy paljaana hajareisin nukkuvan miehensä yli ja toi näin siunausta liitolle ja otti näin miehen valtaansa. Tätä tointa tiedemiehet kutsuvat anasyrmaksi, mitä on harjoitettu monissa alkukantaisissa kulttuureissa. Lapsia, aseita, työkaluja yms. on voitu harakoida, ja tuottaa näin niille onnea ja menestystä. Harakointia sanottiin naisen väeksi: se edusti naisten genitaalien maagista voimaa, mutta saattoi muuttua myös vitun vihoiksi, jotka toivat kirousta yhteisöön. Muutenkin oli meno Mantsin saarella villiä ja pakanallista: kerran vuodessa uhrattiin Pyhälle Iljalle valkea vasikka, ja miehillä oli tapana kokoontua tyydyttämään itseään piirissä. Tosin Annan Lari ei ottanut osaa näihin onaniasessioihin.

Pietarilainen kauppias Fedul Gromov, joka omisti koko Salmin pitäjän ja riisti ankaralla verotuksella pitäjän asukkaita, törmää häätilaisuuteen ja on käärmeissään, kun ei ollut saanut niihin kutsua. 

...sillä vääryys kulki hovin herran hahmossa. Nyt se seisoi koirineen heidän keskellään rehottavassa sudennahkaturkissaan, jonka alle mahtuisi kokonainen ruokakunta keskitalven pakkasöinä lepäämään ja lämmittelemään.

Anna ja Lari pakenevat Valamon saaristoon, missä piilottelivat kaksi vuotta. Tänä aikana Anna ei tule raskaaksi yrityksistä huolimatta. Pariskunnan lemmensanailu Valamon piilolaavulla on spartalaista:

- Sattuu!
- Niin pitääkin.

Anna ja Lari palaavat Mantsinsaarelle ja asettuvat asumaan Larin kotiin, jossa Anna saa heti kokea miniyyden kirot. Lasta yritetään saada maailmaan erilaisin poppakonstein, joita kirjailija kuvaa antaumuksella. Saarelaiset pilkkaavat pariskuntaa kilvan hedelmättömyydestä. Anna päättää lähteä hakemaan apua Valamosta, missä Jumalanäidin ikoni tekee ihmeitä. Saarella Annan rukoillessa ikonin edessä hän vakuuttuu, että synnyttä pojan. Hän lupaa sydämessään pojan luostarille, kun tämä täyttää kuusi vuotta. 

Anna palaa Mantsiin ja tulee raskaaksi. Kirjassa seuraa sitten laaja kuvaus Iljanpäivän uhrimenoista. Tässä kohdassa leikkaa kaksi metatasoa: yhteisön antama uhri ja uhri, jonka Anna tulee antamaan luostarille. Do ut des. Uhrimenot päättyvät rokan syöntiin:

Tulehäi syömäh, on meijängi puas lihua da rokkua!


Nyt seuraa monenlaista dramatiikkaa: Annan synnytys on varsin värikäs ja sotii luultavimmin kaikkia kätilötieteiden periaatteita vastaan. Maailmaan saadaan kuitenkin pieni poika, Petri. Samalla alkaa tilanne saarella kiristyä: nimismies Neiglick on määrätty karhuamaan ylisuuria veroja pietarilaiselle lahjoitusmaahovilaiselle Gromoville. Samalla kolera alkaa koetella saarelaisia. Neiglick antaa koleralääkettä asukkaille ja puhdistaa kemiallisesti kaivoja, mistä asukkaat saavat päähänsä, että heidät halutaan myrkyttää. Tilanne kärjistyy siihen, että Neiglick apulaisineen suljetaan yhteen taloon, jossa miehiä kidutetaan ja lopuksi talo nimismiehineen poltetaan. Tämän seurauksena osa kapinallisista teloitetaan, osa lähetetään Siperiaan. Myös Lari joutuu pakkotyöhön. Näillä tapahtumilla on historiallinen tausta.

Kirjan toinen osa keskittyy Petrin elämään luostarissa. Kertoja ei enää palaa Mantsinsaarelle, ainoastaan äidin kuvajainen saattelee Petriä koko kilvoittelun ajan. Nuoren noviisin elämä kuvataan raskaaksi ja koti-ikävän leimaamaksi. Luostarin elämää häiritsee Läskelän luterilaisten ryöstöretki Valamoon, jolloin he tuhoavat ja häpäisevät sakraalitiloja ja -esineitä. Myös ystävän menetys painaa Petriä. Myöhemmin Petri löytää kuitenkin tiensä ja elämänsä tarkoituksen äärimmäisessä asketismissa. 

Paastojen välillä söin sieniä, marjoja, kasvien juuria ja lehtiä. Lähdevettä join ainoastaan kirkollisina juhlapyhinä. Muulloin sammutin janoni ojien ja lätäköiden vedellä, talvella lumella...Täydellisimpään sovitukseen kuului kolme miljoona piiskaniskua. Saavutin sen, sillä sivalsin itseäni lähes kaksisataa kertaa päivässä viidenkymmen vuoden ajan. 

Mitä tästä kaikesta tulisi ajatella? Historialliset aiheet ovat aina mielenkiintoisia, samoin alueet, jotka ovat muuttuneet täysin toisenlaisiksi. Myös kansantieteellinen näkökulma sopii hyvin tällaisiin teoksiin syventäen lukukokemusta ja antaen uutta tietoa lukijalleen. Tässä olisivat teoksen hyvät ainekset, joista olisi toimittamalla ja fokusoimalla saanut paremman romaanin. Kirjan toinen osa on kovin irtonainen, ja tuntuu siltä, että kirjoittajan puhti on loppunut kesken. Kirja antaa ortodoksisesta spiritualiteetista varsin ristiriitaisen kuvan: väkivaltaa, taikauskoa ja tietämättömyyttä. Toisaalta tuntui, että kirjailija yritti tavoittaa juuri ortodoksista lukijakuntaa.  

Kirjassa oli kauniita Valamon ja Laatokan kuvauksia. Ihmisten sielunliikkeiden kuvaus sitä vastoin oli hieman vaatimatonta tai liioiteltua. Kansantieteellinen ote irrotti monet naurut. Kirjan kantta ihmettelin myös, koska se toi mieleen Laatokan sijaan lähinnä aasialaisia tunnelmia. Toisaalta siinä voi nähdä kuoleman ja elämän symboliikkaa kuin Ellen Thesleffin maalauksessa "Elonkorjaajia veneessä".




sunnuntai 11. elokuuta 2019

Intian elopelloilta.Kirjeitä 30-vuotiselta työkaudelta





Margit Andersin nuorena lähettinä
Margit Andersin (1883-1969) toimi 30 vuotta Intiassa NNKY:n lähetystyöntekijänä Intiassa. Toiminnastaan hän julkaisi vuonna 1942 kirjan Intian elopelloilta. Teos antaa mielenkiintoisen näkökulman lähetystyöhön, Intian elämään ja hindulaisuuteen, mutta vähemmällä hurskaudella siitä olisi saanut vielä paremman. Toisaalta on otettava huomioon, että osa kirjeistä oli seurakunnille tarkoitettuja lähetyskirjeitä, joiden tyyli oli luonnostaan toisenlainen kuin yksityiskirjeiden. Andersinin saavutuksena oli mm. partioaatteen levittäminen Keski-Intiaan, ja lisäksi hän organisoi toimipaikoillaan yhteiskouluja, joita Intiassa ei aikaisemmin ollut. Toiminnassaan hän keskittyi juuri intialaislapsien kouluttamiseen-lukutaidon ja ammattitaidon opettamiseen.

En juurikaan lue näitä vanhoja lähetyskenttäkuvauksia hengellisenä kirjallisuutena, vaan pikemminkin maantieteellisinä ja kulttuurihistoriallisina kertomuksina. Suomalaisten lähetystyöntekijöiden kunniaksi on sanottava, että he tunnustavat täysin kohdemaittensa asukkaiden ihmisarvon, eivätkä suhtaudu heihin ylimielisesti. Se, että heitä kutsutaan alkuasukkaiksi, neekereiksi tai pakanoiksi, on aikaan sidottua kielenkäyttöä, mikä ei särähda edes tällaisen vanhan lukijan korvaan.

Andersin kasvoi kodissa, jossa lähetystyö oli tärkeä asia. Hänen tätinsä toimi Venäjällä suuren lähetyssairaalan johtajana Pashkovissa, jonne myös Margit yhtenä kesänä matkusti. Hän sai nuorella iällään sisäisen lähetyskutsun Intiaan, jota hänen isänsä kuitenkin vastusti. Perhe kävi rukoustaistelua monta vuotta käännyttääkseen isän mielen, ja lopulta isä antoi Margitille siunauksen ja luvan lähteä Intiaan. Tällä välin Margit oli valmistunut opettajaksi. 

Kirjan parasta antia ovat elävät matkakuvaukset Lähi-Idässä ja Intiassa. Siinain niemimaalla oli elo tuolloin tällaista:

Koreapukuiset miehet kulkivat toimeliaina edestakaisin, juottivat kamelejaan, purkivat niiden kuormia ja kuormittivat toisia. Lapset juoksivat puolialastomina meluten ja huutaen, mutta mustiin puetut ja leuasta silmiin asti hunnutetut naiset liikkuivat hiljaa ja äänettöminä. Itämainen mies sitävastoin ei näyttänyt osaavan mitään huutamatta ja meluamatta minkä keuhkot sallivat. Koko matkallani en kuullut ainoatakaan noista tummista, onnettomista vaimoista lausuvan sanaakaan. Heidän puhuvissa silmissään on sanoin selittämätön alistuvan kärsimyksen ilme. 

Tuo naisten alistetut aseman muuttaminen oli ja on yksi lähetystyön keskeisiä ajatuksia. Intiassa vallitsi tuolloin purdah-järjestelmä, joka eristi naiset muusta maailmasta. Nk. zenana-lähetystyön avulla naispuoliset lähetystyöntekijät pääsivät korkeampikastisten naisten keskuuteen toiminaan. Muutos alkaa naisista - se on ymmärretty jo kauan lähetystyössä. Erityisen hankalaa tällainen tasa-arvokäsitys ja naisten käännyttäminen kristityiksi on hindujen ja muslimien keskuudessa, joissa naista pidetään jo itse uskontojen konstituutiosta käsin miestä alempana olentona. 

Kirjeissään Andersin kuvaa laajasti moninaisia vaikeuksia, jotka liittyivät ihmisten asenteisiin, ankariin luonnonolosuhteisiin ja jäykkään yhteiskuntarakenteeseen. Toisaalta kuvataan monia voittoja, iloisia kääntymisiä ja lähetystyön menestymistä eri kohteissa. Andersin kuvaa varsin synkästi hindujen pakanallisia uskomuksia ja niiden seurauksia. Myös hindupapistosta ja paikallisista virkamiehistä annetaan varsin surkea kuva. Korruptio ja silmänpalvonta rehottivat kaikkialla ja rikkaat riistivät köyhiä minkä kerkesivät. 

Erityinen luku kirjassa on kuvaus tuomaskristittyjen kokouksesta Pravara-joen saarella, jossa myös Andersin oli puhujana. Tuomaskristityt ovat Syyrian kirkon kristittyjä Intiassa, joita ovat vainonneet sekä muslimit että portugalilaiset siirtomaaherrat. Kerrotaan apostoli Tuomaan perustaneen tämän kirkon. Näistä nestoriolaisista on kirjoittanut varsin mielenkiintoisesti Aapeli Saarisalo. Andersin kuvaa seuraavasti:

Kun meidän tavallamme tulee suoraan Maduran temppelistä, yhdestä Intian suurimmista ja kauneimmista, missä kohtaa pakanuuden koko hirmuisuudessaan, tuntuu kuin olisi astunut suoraan taivaaseen nähdessään lukemattoman valkoisen joukon. Ajatelkaa, edessämme 20-25 tuhatta kristittyä ihmistä Intian maassa---! Se tuntuu unelta ja kuitenkin se on totta.

Andersin kirjoittaa kauniisti intialaisten lahjakuudesta, maan kauneudesta ja sen suuresta potentiaalista tulevaisuudessa, mikä on jo osin toteutunut. Toisaalta teos avaa lukijalleen myös synkän kuvan niistä esteistä, mitkä estävät maan kehitystä (kastilaitos, naisten asema, korruptio). Vaikka teos on jo yli 70 vuotta sitten kirjoitettu, avautuu siitä nykylukijallekin erinomaisesti lähetystyön keskeinen merkitys: ihmisten parantaminen, kouluttaminen, lähimmäisenrakkaus ja Kristuksen valon eteenpäin vieminen maailmassa. 

Lähetyskoulun oppilaita Chhindwarassa

perjantai 26. heinäkuuta 2019

Rakvere romaan. Kirjallis-historiallisia tuokiokuvia Rakverestä/Wesenbergistä

Keisarin luo on vähäväkisen vaikea mennä

Ennen Rakveren matkaani kesäkuun alussa luin Jaan Krossin Pietarin tiellä (viroksi Rakvere romaan). joka kuvaa rakvereläisten taistelua oikeuksiensa puolesta 1700-luvulla. Kross vaatii lukijaltaan pitkäjänteisyyttä, koska hän rakentaa romaanejaan varsin perusteellisesti ja polveilevasti, toisaalta kirjailija tarjoaa uutteralle lukijalleen todella aidon ja syvällisen lukukokemuksen ja luo oikean lukuflown. Hyvän romaanin merkki on myös siinä, että haluaa heti tutkia enemmän kirjassa kuvattuja paikkoja ja aikakautta. Olin iloinen, kun sain viettää viikon Rakveressä, Pietarin tien päätapahtumapaikalla. 

Kirjan päähenkilö Berend Falck työskentelee rakvereläisessä von Tiesenhusenin moisiossa kotiopettajana. Tiesenhusenit olivat saaneet Rakveren vääryydellä itselleen ja he keskittyivät balttilaisen aateliston tapaan alustalaistensa riistoon. Virassaan Falckia vedetään kahteen suuntaan: hän joutuu toimimaan aatelin asialla, mutta yksityishenkilönä hän taistelee kaupunkilaisten vapauden puolesta. Romaaniin on rakennettu myös jännitteinen rakkaustarina sekä pietarilaisen säätyläiselämän laaja kuvaus. 

Pietarin tien keskiössä on kysymys, kuinka moraalisia ratkaisuja tehdään yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan kannalta olosuhteissa, jotka perustuvat heikomman alistamiseen ja riistämiseen. Kirjoittajan ansio on myös siinä, että teoksen henkilöhahmoissa on syvyyttä ja monipuolisuutta huolimatta siitä, mikä heidän asemansa yhteiskunnassa on. Tarinaa viedään eteenpäin Berend Falckin näkökulmasta käsin, ja se on myös jonkinlainen kehityskertomus. 

Tekstissä on varsin runsaasti historiallisia asiakirjoja ja sitaatteja saksaksi ja ranskaksi, ja lukija viedään varsin syvälle 1700-luvun henkiseen ja aineelliseen maailmaan. Myös Rakveren kaupunkia kuvataan elävästi. Jos haluaa lukea hyvän historiallisen romaanin, niin Pietarin tiellä on juuri sellainen: kun alkuun pääsee, se pitää otteessaan loppuun saakka. Suomalaista lukijaa puhuttelee varmasti myös tuo pienen ja vähäväkisen kansan kamppailu vapautensa puolesta. 

Oli ihme, että teos julkaistiin Neuvosto-Virossa, koska siksi selvä yhtäläisyys on teoksessa kuvatun Baltian aatelin toimintatavoilla Neuvostoliitossa vallinneisiin valtarakenteisiin. Toisaalta historian kautta voitiin Neuvosto-Virossa esittää myös varsin suoraa kritiikkiä vallitsevia oloja kohtaan (esim. filmissä Viimne reliikvia, missä keskiaikaan sijoitetun kertomuksen avulla käsitellään vapauden teemaa). 

Rakveressä on Tiesenhusenien kartano keskellä kaupunkia ja se toimii nykyään teatterina. Myös moision ja kaupungin väliset rajakivet ovat vielä tallella. Kun kysyin meitä opastaneelta asiantuntijalta, kuuluuko Krossin kirja Virossa lukion opetussuunnitelmaan, sanoi hän, ettei sitä lueta, koska siinä käsitellään koululaisille sopimattomia aiheita (lue: aviorikos). Neuvostolan jäljet näkyvät siis edelleen tällaisissakin asioissa.  


Von Tiesenhusenien maiden rajakivi Rakveressä
Rakvere on hienosti monikerroksinen kaupunki. Vanhinta kerrostumaa edustaa kalparitarien aikainen Rakveren linna, mitä voi käydä katselemassa ihan itsekseen tai sitten ottaa osaa toiminnallis-pedagogiseen kierrokseen, jossa tehdään ruutia ja mehiläisvahakynttilöitä sekä käydään kidutuskammiossa ja helvetissä yms. Kaupungissa on vähän Viipurin, Haminan ja Savonlinnan ilmapiiriä. EU:n ihmerahalla on saatu aikaiseksi hypermoderni kaupungintalo ja kaupunkia kunnostetaan edelleenkin varsin laajasti. Esimerkiksi Krossin romaanissa kuvattu pääkatu, Pikk tänav oli kokonaan myllätty nurin remonttia varten. Kaupungissa näki paljon myös hylättyjä taloja, joita ympäröivät villinä rehottavat puutarhat: entiset omistajat lienevät jo mullan alla Siperiassa, Saksassa, Kanadassa...

Pikk tänavaa pitkin pääsee nousemaan linnavuorelle, mistä löytyy ainutlaatuisen kaunis tammimetsä, tammik, jonka keskellä on saksalaisten sotilashautausmaa. Sinne on haudattuna 1400 saksalaista sotilasta, jotka kuolivat kaupungin sotilassairaalassa 1941-1944. Kaupungilla on ollut myös oma saksankielinen vähemmistönsä aina vuoteen 1939 saakka, siitä muistona on vielä Rakveren saksalaisen lukion ja ritarihuoneen rakennukset. Kaupungilla on myös saksalainen nimi, Wesenberg. 

Kalparitarien perustama Rakveren/Wesenbergin linna


Pikk tänav, jolla romaanin kaupunkikuvaukset tapahtuvat

Saksalainen sotilashautausmaa linnavuorella
Kaupungin suuri poika on Arvo Pärt, josta kurssimme opettaja kauniisti sanoi, että hän on suurempi kuin Viron kulttuuri. Pärt kuunteli pikkupoikana kaupungin keskustorilla musiikkia ja kuulutuksia, joita tuli kaikkialla kaupungissa olleista kovaäänisistä. Pärt joutui myöhemmin lähtemään maanpakoon Neuvosto-Virosta musiikkinsa takia. Nykyään hän asuu jälleen Virossa. 
 
Arvo Pärt kuuntelee pikkupoikana kaupungin ääniä

Kaupungissa on muutamia viehättäviä kahviloita ja ravintoloita. Työtoverini sanoi, että Pihlakkaan leipomon pavlova on musti, ja oikeassa hän olikin. Suomalaiselle kaupunki on myös kovin halpa: kympin pintaan voit jo ruokailla ja kahvitella hyvin. Kaupungissa on myös iso kylpylä ja sen yhteydessä moderni hotelli. 


Pätsin leipomon pavlova on myös hyvä
Viimeisenä iltana meillä oli mahdollisuus käydä Riho Hüttin taiteilijakodissa, jossa taiteilija elävästi kertoi luomistyöstään. Ilta päättyi kansanmuusikoiden säestämään yhteiseen tanhusessioon, mikä meistä suomalaisista oli varsin hauskaa ja muinaisen tuntuista. Kuorolaulu ja kansantanssit ovat Virossa todella merkittäviä juttuja, joiden ymmärtämiseen ulkomaalainen tarvitsee aikaa.
Riho Hütt kritisoi taiteessaan kuluttamista


tiistai 2. heinäkuuta 2019

Die Reise nach Tilsit


Hermann Sudermannin "Die Reise nach Tilsit" on saksalaisen kirjallisuuden suuria kertomuksia. Se oli yksi neljästä novellista kokoelmassa Litauische Geschichten. Kertomus on myös filmattu neljä kertaa. Taiteellisesti kestävin lienee Friedrich Murnaun Amerikassa ohjaama Sunrise - The Song of Two Humans (1927). Tunnetuin ohjaus on Veit Harlanin vuodelta 1939. Harlan toi mukaan puolalaisvastaisen juonteen, ja filmiä esitettiin sittemmin sodan jälkeen leikattuna. Neuvosto-Liettuassa on novelli myös filmattu (Ansas, vuodelta1982). 

Viime vuosisadan vaihteessa Sudermannin yhteiskuntakriittiset näytelmät olivat hyvin suosittuja, ja niitä esitettiin myös Suomessa, mutta aika on ajanut niistä ohi. Kymmenistä näytelmistä ja romaaneista vain tämä teos on jäänyt elämään. Sudermann oli itse itäpreussilainen, ja kertomuksen tapahtumapaikka on Kuurin kyntään ja haffin seudut ja Tilsitin kaupunki. 

Juoni on lyhykäisyydessään seuraava: Ansas Balczus on kalastaja ja maanviljelijä, joka on mennyt naimisiin Indren, varakkaan talollisen tyttären kanssa. Heillä on liitosta kolme lasta. Taloon tulee piiaksi Busze, joka kietoo Ansaksen lemmenlonkeroihinsa ja alkaa vaatia Ansasta surmaamaan Indren, että pääsisi itse emännöimään. Tämän pelin katkaisee Indren isä, joka ajaa Buszen pois talosta. 

Piian viettelykset jäivät kuitenkin kalvamaan Ansasta ja tämä päättää päästä vaimostaan eroon purjehdusmatkalla Tilsitiin, jonka piti olla puolisoiden sovintoretki. Tilsitissä käydään kahvilla, torvisoittoa kuuntelemassa ja ostetaan lapsille tuliaisia. Tunnelma alkaa kääntyä iloiseksi ja murhamietteet kaikkoavat kun Ansas alkaa ymmärtää, kuinka hieno vaimo hänellä on. 

Paluumatka menee iloisissa merkeissä, mutta vene joutuu pyörteeseen, jolloin Ansas hukkuu ja vain Indre pystyy pelastautumaan apuneuvoilla, jotka Ansas oli varannut itsensä pelastamiseksi. Lopussa kuvaillaan lyhyesti, kuinka Indre eli hyvän elämän ja heidän lapsistaan tuli kunnon kansalaisia. 

Kyseessä on siis klassinen kolmiodraama, mutta fokus on puolisoiden keskinäisen dynamiikan kuvaamisessa veneretkellä. Busze edustaa julkeaa eerosta, johon miehen on helppo langeta. Indre on sitä vastoin madonna. 

Kertoja rakentaa purjehdusmatkalle jännitystä, koska Indre tietää, että Ansas haluaa päästä hänestä merellä eroon. Kummankin mielessä pyörii, mikä on seuraava siirto. Indreä askarruttaa, mitä Ansaksen jaloissa olevassa säkissä on: onko siellä ase, jolla hänet surmataan? Hän pohtii myös, mistä hän kuollessaan joutuisi luopumaan. Tilsitin kaupunki avaa kuitenkin kummankin aistit elämän iloille, ja paluumatka sujuu suuren sovinnon merkeissä aina veneonnettomuuteen saakka, mistä Indre pystyy pelastautumaan. 

Minua viehätti hidas, vanhanaikainen kertomatapa, jossa hiljakseen avattiin erilaisia näkökulmia näiden ihmisten kohtaloihin. Myös Kuurin kyntään luonto puhuu kertomuksessa omaa kieltään ja muuttuu aktiiviseksi toimijaksi perhedraamassa. 

Sai myös aihetta miettiä, kuinka aikanaan maineikkaat kirjailijat saattavat vaipua unholaan, tai kuinka heidän tuotannostaan jää elämään aikanaan ihan marginaaliselta tuntunut teos. Kuurin kynnäs toi mieleen myös Thomas Mannin kesämökin Nidassa: olikohan kesäpaikan valinnan perusteet kirjalliset? Myös tuo Veit Harlanin rasistinen näkökulma, ja politiikan sekä taiteen dialogi jäi mietityttämään. Tilsit avasi taas kulinaarisen vinkkelin juustoihin ja tietenkin Suomen sotaan. Luettu teos oli siis avartava ja antoi mielelle aihetta monenlaisiin retkiin.