tiistai 17. maaliskuuta 2015

Ikärasismia!

Kaikki vanha ei ole rumaa
Meinasi sepelvaltimon LAD-haara mennä lopullisesti umpeen luettuani Helsingin Uutisten numeroa 21. Yksi lehden juttu käsitteli ravintola Kasakkaa, josta tulee nyt ravintola Nälkä. Ravintolan mainio omistaja kuvailee tulevaa lukullista paikkaa seuraavasti: "...luvassa on fuusiokeittiöhenkistä meininkiä ilman hillitöntä hifistelyä... Nälkä hakee asiakkaikseen 20-45 vuotiaita. Otamme hyvin röyhkeästi asiakkaiksemme kaikki Punavuoren hipstereistä Kruununhaan toimistoissa istuviin mainosdirikoihin." 

Jos ravintolanomistaja olisi sanonut haluavansa asiakkaikseen sinisilmäisiä etelähelsinkiläisiä arjalaisia, valkoisia kantasuomalaisia tai heteromiehiä, niin jo olisi poliisi perässä. Meitä vanhoja saa sen sijaan pilkata ja syrjiä karkeasti, eikä kukaan siihen puutu. Miksi tämä yhteiskunta segregoituu? Miksi nuoruuden palvontaan syyllistyy nykyisin jopa Opetushallitus ("unohtakaa kaunokirjoitus", "koulussa pitää olla kivaa", "ei sisältöjä vaan asennetta", "poikia pitää ymmärtää"...). Kuinka köyhiksi me kasvamme, kun eri ikä- ja sosiaaliluokat eivät enää kohtaa toisiaan? Ehkä lähden tästä Lehtovaaraan nauttimaan Cœur de filet Provençalea muiden harmaapäiden kanssa... 

Jos minulla olisi ravintola, sisään pääsisivät vain:

- hurskaat
- arvokonservatiivit
- wagneriaanit
- sienien ystävät
- punttisalin ystävät
- kiitolaukan ystävät
- fennofiilit
- russofiilit
- germanofiilit
- svekofiilit

(Hipster ja aadeekin pääsee sisään, jos täyttää yllämainitut ehdot).




maanantai 16. maaliskuuta 2015

Nürnbergin mestarilaulajat

Kaunista keskiaikaista Saksaa Lyypekistä
Jälleen kerran oli mahdollisuus uppoutua Wagnerin sävelkudelmiin Nürnbergin mestarilaulajien kenraaliesityksessä Oopperassa. Talo oli täynnä ja odottava tunnelma korkealla, kuten aina Wagner-tapahtumissa. Se joka jaksaa istua viisi tuntia yhtä soittoa oopperassa, tietää mitä on tullut hakemaan. Wagnerin oopperat ovat sekä yksilöllisiä että yhteisöllisiä elämyksiä. Kuulijat odottavat kollektiivista Rauschia. Parhaat Wagner-illat ovat ikimuistoisia henkisiä ja hengellisiä tapahtumia. Koska Wagnerin kuuntelu on myös fyysisesti vaativaa, on kuulija kunnon oopperaillan jälkeen raukea mutta onnellinen. Wagner-vuohon kuuluu heittäytyä (tämä on nyky-Suomen suosikkisana) ja antaa sen kuljettaa kohti kuohuvia tunnekurimuksia, kohti kirkkaita ja syviä henkisiä suvantoja.

Keskiviikkoinen ilta ei tosin sujunut aivan puhtaassa hurmiossa. Tähän löytyi muutamia syitä. Hans Schavernochin lavastuksen sanoma ei kokonaan minulle auennut: oltiin kai pommitetun Nürnbergin raunioilla. Oliko ajatus se, että kaupungin rauniot symboloivat laulajakillan vanhakantaista ja katoavaa taidekäsitystä, jonka päälle uusi taide rakentuu? Vaikea sanoa. Sinänsä kaikki oli muuten näyttävää ja kaunista, erityisesti karnevaalikohtaus, mutta enemmän olisi kertomusta tukenut keskiaikaiset kaupunkimaisemat. Toisaalta olen nähnyt Siegfriedin esityksen, missä oli kaksi tukkia ristissä eikä mitään muuta ja siitä huolimatta tunnelma oli väkevä.

Oopperan miehitys oli solidi. Hans Sachsin rooli on laulajalle rankka suoritus, minkä Ralf Lukas hoiti hienosti. Walther von Stolzingin roolissa oli Mika Pohjonen, jonka prinssiys tuli esille toisen näytöksen lopussa, jolloin hänen äänensä soi parhaimmin. Evan roolin laulaneen Tiina-Maija Koskelan lavahabitus oli liian tyttömäinen hänen kypsään naiseuteensa nähden, mutta ajoittain oli kyllä hehkua tarjolla. 

Ehdottomasti koskettavin ääni oli Davidin roolia laulaneella Tuomas Katajalalla: soljuva, voimakas, herkkä, mutta samalla poikamainen tenori, myös Niina Keitelin Magdalene oli kaunis suoritus. Yllätävän ja hienon aksentin iltaan antoi Marko Nykäsen Yövartijan rooli: pieni tehtävä, joka esitettiin kuitenkin täysin henkisesti ja äänellisesti keskittyneesti. Michael Kraus ei voinut laulaa Sixtus Beckmesseriä täysillä flunssan vuoksi: siitä kertoi Lilli Paasikivi ennen ensimmäistä väliaikaa.  

Mestarilaulajat käsittelee suuria aiheita: rakkautta, taiteen sisäisintä olemusta, kansallistunnetta ja taiteilijuutta. Tästä huolimatta on kyseessä komedia. Loppukohtauksen (saksalaisen) kulttuurin ylistyshymni on koskettava:

Ehrt eure deutschen Meister,
dann bannt ihr gute Geister;
und gebt ihr ihrem Wirken Gunst,
zerging' in Dunst
das heil'ge röm'sche Reich,
uns bliebe gleich
die heil'ge deutsche Kunst!


Ehdottomasti hieno oopperailta, ja kaiken lisäksi oli mahdollista kuulla harvinaista teosta Suomen oopperassa. Kuitenkin jään Wagner-illasta kaipaamaan tragiikkaa, miekankalsketta, hojotoho-huutoja, kohtalontuntua ja metafysiikkaa. Sitä saa kyllikseen Ringiä kuuntelemalla. Wagner on kuin mämmi: siitä joko pitää tai ei - välimuotoa ei ole ja se on hyvä. Jedem das Seine.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Mari Saat - Lasnamäen lunastaja



Mari Saatin pienoisromaania lukiessa tuli mieleen ensimmäinen lukemani moderni virolainen proosateos, Mats Traatin Riippusilta. Saatin teoksessa vallitsee samanlainen elegisen alistunut tunnelma, mikä lienee varsin tyypillistä virolaisessa kirjallisuudessa. Lasnamäen lunastajassa kuvataan Viron venäläisiä neuvostovallan kaatumisen jälkeen. Pienen kertomuksen avulla kuvataan venäläistä, virolaista ja vähän suomalaistakin sielunmaisemaa. 

Kirjan juoni ei ole monimutkainen: Viron venäläinen Natalja joutuu työttömäksi liukuhihnatyöstä elektroniikkatehtaalla. (Ei liene sattumaa, että pääsankarin nimi on sama kuin Dostojevskin Idiootin Nastja Filippovna Baraskovalla. Katso tähän seuraava klippi, missä nerokas Gérard Philipe näyttelee Idioottia: https://www.youtube.com/watch?v=cBUX4quVpRU). Ehdottoman hieno veto kirjan tekijältä: kummatkin Nastjat kärsivät rakkaudessaan.

Nataljan tyttärelle Sofialle täytyy tehdä iso hammasoperaatio, joka maksaa hyvin paljon. Rahoittaakseen tämän Natalja ryhtyy tapaamaan miehiä tuttavan tuttavan yksityisasunnossa maksusta. Aluksi tämä on vaikeaa, mutta Natalja selittää itselleen, että kumi erottaa hänet omaan mikrokosmokseen miehistä, eikä hän oikeasti ole heidän kanssaan. Lopulta hän on varsin hyvä tässä hygieenisessä toimessa ja hän voittaa itseinhon toistelemalla 250, 250... sulhasten työntöjen tahtiin: 250 kruunua oli nimittäin kertalaakin hinta. 

Natalja alkaa käydä kirkossa ja hän löytyy syvempiä hengellisiä ulottuvuuksia elämäänsä. Pastori tuntuu katsovan häntä suoraan sielun syvyyksiin. Kirkkokohtaukset ovat varsin puhuttelevia ja tuovat romaanin ankeuteen valoa. 

Yksi asiakkaista, Dima ei ensiyhdynnän jälkeen tahdo Nataljalta mitään fyysistä, vaan ainoastaan henkistä läsnäoloa. Diman tapaaminen muuttaa Nataljan elämän. Miehelle käy kuitenkin huonosti, mutta onneksi suomalainen Jaakko pelastaa naisen kurimuksesta. Loppu jää kuitenkin auki, ja lukija saa päätellä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ei siis kovin kummoista eikä uutta kertomataiteen saralla. 

Jos Maaninkavaara on allegoria suomalaisuudesta, voi tätä teosta pitää vastaavana esityksenä venäläisyydestä ja virolaisuudesta. 
Tai jos onkin, eivät virolaiset ole ahkeruudessaan sen parempia, he ovat vain erilaisia. He ovat jyrkempiä ja yksioikoisempia, kuin täsmällisiä pisteitä, kun taas venäläiset ovat vuolaampia, sumeampia...
Romaanissa virolaisuus on kulmikasta, eettistä, kovaa ja tehokasta, venäläisyys taas epämääräistä, vellovaa ja ajelehtivaa. Natalja ei näe vaivaa opetella viroa, kouluttaa itseään tai muutenkaan ottaa elämäänsä haltuun, vaan hän menee siitä läpi mikä on yksinkertaisinta. Natalja elää maassa, missä hän ei ole henkisesti kotonaan. Sen sijaan hänen tyttärensä on hyvin kotoutunut virolaiseen yhteiskuntaan. Viron kansalaisuuskokeessakaan Natalja ei tiedä Kalevipoegin koirien nimiä (Irmi, Armi ja Mustukene), jotka tytär Sofia latelee heti äidilleen. 

Naisia kuvataan venäläisestä perspektiivistä:
Mutta naiset, heissä on jotain kaunista, herkkää, kiihottavaa, silloinkin kun he ovat laihoja ja ryppyisiä, sellaisia. joiden katsomisesta tulee apea olo...tai likaisia ja turpeakasvoisia juoppoja juomassa päivän ensimmäisiä tasoittaviaan Baltian rautatieasemalla - heidän katsomisensa teki jo kipeää. Mutta silti heissä oli jotain herkempää, kauniimpaa kuin kaltaisissaan miehissä.
Virolaista kirjallisuutta kannattaa aina lukea, vaikkei se aina maailmankirjallisuutta olisikaan. Saatin pienoisromaani vie parin vuosikymmenen taakse maahan, mikä elää voimakkaassa murroksessa. Teoksella on monelaisia ansioita: se kuvaa hyvin Viron vanhempaa ja uudempaa historiaa, siinä on oiva sosiologinen näkökulma ja itse kertomuskin on uskottava. Venäläisyyttä ja virolaisuutta kuvataan oivaltavasti ja todentuntuisesti. Kuuntele tähän loppuun iki-ihania Marju Kuutia ja Uno Loopia: kevyttä neuvostojässiä, palun!


 https://www.youtube.com/watch?v=jLXmO4AlE38