 |
| Kaunista keskiaikaista Saksaa Lyypekistä |
Jälleen kerran oli mahdollisuus uppoutua Wagnerin sävelkudelmiin Nürnbergin mestarilaulajien kenraaliesityksessä Oopperassa. Talo oli täynnä ja odottava tunnelma korkealla, kuten aina Wagner-tapahtumissa. Se joka jaksaa istua viisi tuntia yhtä soittoa oopperassa, tietää mitä on tullut hakemaan. Wagnerin oopperat ovat sekä yksilöllisiä että yhteisöllisiä elämyksiä. Kuulijat odottavat kollektiivista Rauschia. Parhaat Wagner-illat ovat ikimuistoisia henkisiä ja hengellisiä tapahtumia. Koska Wagnerin kuuntelu on myös fyysisesti vaativaa, on kuulija kunnon oopperaillan jälkeen raukea mutta onnellinen. Wagner-vuohon kuuluu heittäytyä (tämä on nyky-Suomen suosikkisana) ja antaa sen kuljettaa kohti kuohuvia tunnekurimuksia, kohti kirkkaita ja syviä henkisiä suvantoja.
Keskiviikkoinen ilta ei tosin sujunut aivan puhtaassa hurmiossa. Tähän löytyi muutamia syitä. Hans Schavernochin lavastuksen sanoma ei kokonaan minulle auennut: oltiin kai pommitetun Nürnbergin raunioilla. Oliko ajatus se, että kaupungin rauniot symboloivat laulajakillan vanhakantaista ja katoavaa taidekäsitystä, jonka päälle uusi taide rakentuu? Vaikea sanoa. Sinänsä kaikki oli muuten näyttävää ja kaunista, erityisesti karnevaalikohtaus, mutta enemmän olisi kertomusta tukenut keskiaikaiset kaupunkimaisemat. Toisaalta olen nähnyt Siegfriedin esityksen, missä oli kaksi tukkia ristissä eikä mitään muuta ja siitä huolimatta tunnelma oli väkevä.
Oopperan miehitys oli solidi. Hans Sachsin rooli on laulajalle rankka suoritus, minkä Ralf Lukas hoiti hienosti. Walther von Stolzingin roolissa oli Mika Pohjonen, jonka prinssiys tuli esille toisen näytöksen lopussa, jolloin hänen äänensä soi parhaimmin. Evan roolin laulaneen Tiina-Maija Koskelan lavahabitus oli liian tyttömäinen hänen kypsään naiseuteensa nähden, mutta ajoittain oli kyllä hehkua tarjolla.
Ehdottomasti koskettavin ääni oli Davidin roolia laulaneella Tuomas Katajalalla: soljuva, voimakas, herkkä, mutta samalla poikamainen tenori, myös Niina Keitelin Magdalene oli kaunis suoritus. Yllätävän ja hienon aksentin iltaan antoi Marko Nykäsen Yövartijan rooli: pieni tehtävä, joka esitettiin kuitenkin täysin henkisesti ja äänellisesti keskittyneesti. Michael Kraus ei voinut laulaa Sixtus Beckmesseriä täysillä flunssan vuoksi: siitä kertoi Lilli Paasikivi ennen ensimmäistä väliaikaa.
Mestarilaulajat käsittelee suuria aiheita: rakkautta, taiteen sisäisintä olemusta, kansallistunnetta ja taiteilijuutta. Tästä huolimatta on kyseessä komedia. Loppukohtauksen (saksalaisen) kulttuurin ylistyshymni on koskettava:
Ehrt eure deutschen Meister,
dann bannt ihr gute Geister;
und gebt ihr ihrem Wirken Gunst,
zerging' in Dunst
das heil'ge röm'sche Reich,
uns bliebe gleich
die heil'ge deutsche Kunst!
Ehdottomasti hieno oopperailta, ja kaiken lisäksi oli mahdollista kuulla harvinaista teosta Suomen oopperassa. Kuitenkin jään Wagner-illasta kaipaamaan tragiikkaa, miekankalsketta, hojotoho-huutoja, kohtalontuntua ja metafysiikkaa. Sitä saa kyllikseen Ringiä kuuntelemalla. Wagner on kuin mämmi: siitä joko pitää tai ei - välimuotoa ei ole ja se on hyvä. Jedem das Seine.
