Plundrarna. Hur nazisterna stal Europas konstskatter

Ruotsalaistoimittaja Anders Rydell on kahdessa teoksessaan perehtynyt kulttuurivandalismiin, mitä Saksa johdonmukaisesti harjoitti sekä Saksassa että valloittamissaan maissa vuosina 1933-1945. Suomeksi on käännetty toinen hänen aiheeseen liittyvä kirjansa Kirjavarkaat. Natsi-Saksa kirjoitetun kulttuurin tuhoajana (Juva 2016). 

Rydellin meta-ajatus Hitlerin fasismista on, että se on estetisoitua väkivaltaa, jossa tavoitteena oli tuottaa täysin uusi yhteiskunta ja uusi ihminen. Taide toimi tässä keskeisenä välineenä. Tämä ajatus punoutuu tiiviisti Hitlerin omaan taidemenneisyyteen. Toinen keskeinen ajatus oli "alempiarvoisten" kulttuurien taideteosten tuhoaminen: tuhoamalla kulttuuri tuhotaan myös kansa, joka on sen luonut. Tämä hävitysvimma koski ennen kaikkea slaavilaisia kulttuureja. 

Natsit organisoivat taideryöstöt tehokkaasti: Saksassa ja Itävallassa päästiin juutalaisten taidekokoelmiin lainsäädännön avulla, läntisissä valloitetuissa maissa omistajat pakotettiin myymään kokoelmansa pilkkahintaan henkensä pantiksi, ja Puolassa sekä Venäjällä kokoelmat yksinkertaisesti ryövättiin. Ryöstöä varten perustettiin erilaisia organisaatioita, joita johtivat joko taidehistorioitsijat, taidekauppiaat tai poliittisten suhdanteiden harjalla liikkuvat hämärät hahmot. Rydell kuvaa laajemmin itävaltalaisen de Rotschildin ja puolaisen Czartoryskin kokoelmien kohtaloita, joissa Rubensit ja da Vincit vaelsivat mitä ihmeellisimpiin paikkoihin sodan aikana.

Linzin museon malli (Kuva: Wikimedia)

Kolmannessa valtakunnassa oli kaksi suurta "taidekerääjää": Hitler ja Göring. Ensimmäisen tavoitteena oli rakentaa Linziin maailman suurin taidemuseo, jossa olisivat esillä saksalaisen kulttuurin jaloimmat taideteokset. Hitlerin taidemaku oli konservatiivinen: hän arvosti saksalaisen romantiikan aikaisia töitä, esim. Spitzwegiä ja Friedrichiä. Hitlerin taidekäsityksessä Rembrandt oli korkein arjalainen taiteilija, ja hänen hengessään tulisi kasvattaa myös tulevat taiteilijat. Hitler varastoi varastamansa taiteen tulevaa varten. Toisen kollektöörin Göringin tavoitteena oli koota jahtilinnaansa Carinhalliin mahdollisimman näyttävä klassinen taidekokoelma. Rydellin mukaan marsalkka keskitti huomattavan määrän energiaa tähän harrastukseen, jopa niin paljon, että sodan ratkaisevimpina aikoina hän matkusteli säännöllisesti omalla junallaan Amsterdamiin ja Pariisiin tekemään taidekauppoja.  

Rydell kuvaa myös kirjassaan muutaman yksittäisen taideteoksen vaiheita: Klimtin Adele Bloch-Bauerin kuvaa ja Emil Nolden Blumengartenia. Kummatkin teokset olivat julkisissa kokoelmissa (Wienissä ja Tukholmassa), mutta ne olivat aikaisemmin kuuluneet juutalaisille perheille. Suvut alkoivat 2000-luvulla vaatia teoksia itselleen, josta syntyi molemmissa tapauksissa pitkät prosessit, joita Rydell kuvaa perinpohjaisesti. Esim. Klimtin teos on muodostunut osaksi itävaltalaista kulttuuri-identitettiä, mutta se on tällä hetkellä New Yorkissa. 

Rydell johdattelee hienosti lukijansa fasismin kulttuurikäsityksen ambivalenttiin maailmaan: raa´at julmurit ovat pohjimmiltaan suuria esteetikkoja, jotka haluavat luoda taiteen avulla uuden maailman. Tosin tuo maailma ei ollut tarkoitettu kaikille ja se rakentui rajoittuneen ihmiskuvan ja estetiikan perustalle. Hyvin ajankohtainen kirja, kun ajattelee sitä kulttuurivandalismia mitä tällä hetkelläkin maailmassa harjoitetaan. Rydell innostaa myös lukijaansa tutkimaan syvemmin monenlaisia taiteilija- ja henkilökohtaloita. 

Gustav Klimt: Adele Bloch-Bauer (Kuva: Wikimedia)