Mikko Oinonen. Karjalan saloilta taiteen Parnassolle

Harvoinpa tulee vastaan eduskunnan oikeusasiamiehen, perustuslakiasiantuntijan ja korkeimman hallinto-oikeuden jäsenen kirjoittamaa taiteilijaelämänkertaa, mutta tässä esittelen sellaisen harvinaisuuden - Esko Hakkilan tekemän Mikko Oinosen taiteilijamuotokuvan Mikko Oinonen. Karjalan saloilta taiteen Parnassolle (Porvoo 1941). Kirjaa lukiessa pähkäilin, että tuon ajan taidehistorioitsijoita olivat mm. Lindström, Wennervirta ja Okkonen, mutta Hakkilan nimi yhdistyi jotenkin politiikkaan. Kirjaa lukiessa ei voi mitenkään luulla, etteikö tekijä olisi myös taidehistorioitsija. Täytyy vain ihailla monipuolista ihmistä, ja soisi mielellään, että vielä tänäänkin heitä löytyisi maan päättävissä tehtävissä.  

Riihimäen taidemuseon parin vuoden takaisen Oinos-näyttelyn esitteessä on seuraava lyhyt kuvaus taiteilijasta: "Mikko Oinonen syntyi Pohjois-Karjalassa, Pielisjärven saloilla Nälkösuon mökissä Juho ja Loviisa Oinosen 6-lapsisen perheen kuopukseksi 30.6.1883. Taideopintojen jälkeen Oinonen asui Helsingissä, mutta maalasi kesäisin Koskella, Lammilla, Sääksmäellä, Lempäälässä ja Luopioisten Kukkialla. Toisina kesinä Oinosen maalausmatkat ulottuivat Porkkalan saaristoon ja Kannakselle, Tyrisevälle. Kesällä 1938 hän suuntasi maalausmatkansa Imatran seudulle Vuoksen koskille, jossa hän maalasi uransa keskeiset maisemakuvaukset vapaana kuohuvasta Vallinkoskesta. Mikko Oinonen kuului maamme eturivin taidegraafikoihin ja hän toimi myös taidegrafiikan opettajana. Oinonen sai professorin arvonimen vuonna 1953, ja hänelle myönnettiin valtion taitelijaeläke. Mikko Oinonen kuoli arvostettuna taiteilijana ja opettajana Helsingissä 30.12.1956."

Oinosen taiteellinen nuoruus oli hiukan samantapainen kuin Aukusti Uotilan. Taiteellinen lahjakkuus tuli ilmi hyvin varhain, ja Oinosta tukivat niin hänen opettajansa kuin myöhemmin mesenaatti Uno Staudinger. Taiteilijan lähtökohdat olivat varsin vaatimattomat, mutta Hakkila toteaa kauniisti: "Näyttääpä melkein siltä kuin kaihtaisi ylimmäinen lahjojenjakaja tämän maailman komeutta ja prameutta ja etsisi valittunsa sieltä, mistä ihmisviisaus ei osaisi heitä odottaa." Vaikka Oinonen oli nälän, vilun ja puutteen kasvatti, oli hän sekä taiteilijana ja ihmisenä auringon lapsi toisin kuin vaikkapa taiteilijatoverinsa Juho Rissanen, joka ponnisti samanlaisista lähtökohdista Suomen taiteen Parnassolle. 

Käänteentekevää Oinoselle, kuten niin monelle muullekin suomalaiselle vanhemman polven taiteilijalle oli opintomatka Pariisiin. Liikemies ja mesenaatti Uno Staudinger rahoitti Oinosen opinnot Pariisin Academie Julienissä vuonna 1907. Kosketus impressionisteihin ja ranskalaiseen kulttuuriin avasi taiteilijalle värin maailman. Oinosta arvostetaan ennen muuta koloristina. 

Pariisissa hän ystävystyi Magnus Enckellin kanssa ja Suomeen palattuaan hän liittyi Septem-ryhmään, jonka jäsenet olivat uusimpressionisteja. Suomalaisessa taiteessa oli tuolloin kaksi isoa linjaa: septemläisten valoisa ranskalaishenkinen taide ja marraskuun ryhmän synkempi ekspressionismi. Myöhemmin kansallishenkinen monumentaalitaide oli myös poliittisista syistä johtavassa asemassa Suomessa (Gallen-Kallela). Tätä taidesuuntaa Hakkila kutsuu tekokansallisia ihanteita palvovaksi Aino-tyyliksi.

Kirjan parasta antia on Oinosen teosten ja työskentelytavan analyysi ja taiteilijan inspiraation kotiseutujen, Sääksmäen ja Raivolan, rikkaan kulttuurihistorian kuvaukset. Miltei kaikilla Suomen kulttuurihistorian merkkihenkilöillä on ollut jokin suhde Sääksmäkeen. Hakkila kutsuu pitäjää taiteen Eldoradoksi. Oinonen viettää siellä useita kesiä erityisesti Mikko Carlstedtin ja Joel Lehtosen kanssa.

Oinonen kuvaa tuon ajan teoksissaan hämäläisiä maanteitä, metsäpuroja, koskia, savusaunoja ja kylämaisemia. Hänen otteissaan on ranskalaista keveyttä ja samalla jotain tuttua suomalaista. Hakkila kuvaa tätä näin: "Hän viipyilee suviehtoon hämyyn häipyvän maalaiskylän tunnelmissa. Hän elää koko sielullaan varhaiskevään väkevän ihmeen ja kesän saapumisen, jolloin viheriä, taiteilijan mieliväri - joko elontäyteisenä ja tuoksuvana laulaa hänen teoksissaan elämän ylistystä - saa niin lukemattomia vivahteita, kunnes se juhannuksen jälkeen alkaa sulaa ja solua samaan tummaan yhdenmukaiseen väriasteikkoon."

Seuraavan inspiraation lähteen hän löytää vuodesta 1930 alkaen Kannaksen Tyrisevältä, josta hän hankkii itselleen kesäasunnon. Kannaksen luonto ja ilmanala ovat Okkosen mielestä trooppisia. Hän kuvaa mielellään puro- ja jokimaisemia sekä tuuheita metsänsisustoja. Vammelsuussa hänelle avautuu merimaisema uusine taiteellisine haasteineen. Oinonen on veden maalari. E.J.Vehmas luonnehti tätä näin: "Hän ei ainoastaan mielellään kuvaa vettä, vaan täyttää sillä myös taulujensa ilman, se tihkuu lehvistöjen pinnalla ja sen voi miltei kuulla hiljaa tippuvan kosteaan maahan. Hänelle se merkitsee luonnon organismissa sykkivää verta, ihmeellistä eliksiiriä, joka on kaikessa kasvamisessa välttämätön. Siksi hän niin halusta maalaa sekä virkoavaa, tuoretta kevättä että rehevää, voimaa pursuavaa kesää, tuuheita lehtipuita ja varjoisia metsän siimeksiä." 

Renoir-henkinen "Virtaavaa vettä" vuodelta 1936
(Kuva: Jorma Jormito)

Hakkilan kirja oli avartava lukukokemus monella tapaa. Oli mielenkiintoista nähdä, kuinka monenlaisista aineksista taiteilijapersoonallisuus ja itse taideteokset syntyvät. Oinosen esikuvina olivat Cézanne, Renoir ja myöhemmin Rembrandt. Hän jalosti näitä vaikutteita sekä oman persoonansa että luontokokemustensa kautta ja tästä synteesistä syntyi hänen taiteensa. Hakkila kuvaa myös laajasti, miten yhteys eri taiteilijatovereihin rikastutti Oinosen taidenäkemystä. Teoksessa on myös kansallinen viesti: mitä vaatimattomimmista lähtökohdista voivat kypsyä suomalaisen kulttuurin hienoimmat hedelmät. Tämä oli kaunis ja hieman vanhanaikainen kirja.