La Fontaine: Tarinoita

Jean de La Fontaine (1621–1695) syntyi metsänhoitajan perheeseen, yritti harjoittaa oikeustieteen opintoja, peri isänsä viran, vietti boheemielämää, eli suosijoiden ja varakkaiden naisten tukemana vanhoille päivilleen saakka, jolloin muuttui hurskastelevaksi hartaudenharjoittajaksi. Isänä ja puolisona La Fontaine oli kuvausten perusteella poissaoleva ja vaatimaton. La Fontainen merkittävin teos on Fables Choisies (1668), jonka Yrjö Jylhä on kääntänyt suomeksi nimellä Tarinoita (1935).  Aarno Saleva on kääntänyt faabelit uudelleen vuonna 2005. 

Faabeleiden kirjoittajana hän asettuu pitkään perinteeseen, joka alkaa Aisopoksesta. Hän nimitti faabeleitaan laajaksi satavaiheiseksi huvinäytelmäksi, jonka näyttämönä on maailma ja jossa ihmiset, jumalat, eläimet, kaikki esittävät jotain osaa. Kertomuksia ei ole tarkoitettu lapsille, koska häntä pikkuväki ei kiinnostanut.

Faabeleissa on myös usein kyyninen perusvire, mitä saduissa ei juuri löydy. Faabeleiden lapset eivät ole herttaisia, vaan julmia ja hävityksenhaluisia. La Fontainea arvosteltiinkin kyynikkona, jonka teoksia ei lapsille pitäisi lukea. Faabeleilla on kuitenkin Ranskassa ollut suuri merkitys eettisenä kasvattajana ja kielikuvien luojana. Esim. karhunpalvelus on peräisin faabelista Karhu ja tarhuri. Aarne Anttila on kirjoittanut kirjailijasta seuraavaa:

Huolimatta kaikista arvosteluista ja vuosisatojen vierimisestä La Fontainen faabelit kuuluvat yhä Ranskan kaikkien ikäpolvien henkiseen ravintoon ja ulkomaalaiselle edustavat sen kansan älyvoittoisen, teräväsilmäisen ja sulavaliikkeisen hengenlaadun eräitä keskeisimpiä ominaisuuksia ja samalla faabelirunouden kultivoiduinta kukkaa.

Tarinat ovat ennen muuta eettisiä tutkielmia ihmisistä, joiden toimia eläimet esittävät. Ehkei pidä mennä niin pitkälle kuin Hippolyte Taine aikoinaan, jonka mukaan eläimet esittivät 1600-luvun ranskalaista yhteiskuntaa (kuningas - jalopeura, hovimies - kettu, porvari - rotta jne.). Ennemminkin kirjailija kuvaa universaaleja heikkouksia ja hyveitä. Kertomuksissa on selvä piilo-opetussuunnitelma. Pieni on lopulta suuri, rehellisyys ja jalous palkitaan, mutta ylpeydestä ja röyhkeydestä seuraa rangaistus. La Fontainen teos on runomuotoinen versio Jean de La Bruyèren Luonnekuvista.

Jylhän runokieli on rikasta ja sujuvaa ilman heittomerkkejä. Sanapäärlyjä ovat mm. mairemieli, kaalamo, ilmain tytär, maan mauriainen, kärpäsmukaelma, osattaret, karhun kartano, pöyrykarva, Pomonan pappi, naishemppu ja vuohineito. Hidas lukeminen palkitsee lukijan nautinnollisella runokielellä, joka on samalla puhuttelevaa. 

Kykymme rajat tuntekaamme,

tai muuten ikävyyttä saamme.

Omaisuus tyhjää on, jos käyttämättä jää.

Tee työtä, ahkeroi ja raada,

parempaa aarrett´ et voi saada.

Se sanoi mulle, että jahka

on karhu kaadettu, myy sitten vasta nahka.

Pahempi aina, Herra ties,

on tyhmä ystävä kuin viisas vihamies.

         (Gustave Dore L'Ours Et L'Amateur/Wikimedia)

Stig Dagerman: Tysk höst

 

Mutkan takaa löysin tämän hienon teoksen; Zeitissa oli pitkä artikkeli Stig Dagermanista, jonka novellikokoelma on hiljattain käännetty saksaksi. Saksalaisia kosketti erityisesti kirjailijan sodanjälkeistä Saksaa käsittelevä teos Tyska höst. Tunnen kovin huonosti ruotsalaista kirjallisuutta, mutta tutkittuani asiaa hiukan syvemmin paljastui, että Dagerman kuuluu todella suuriin ruotsalaisiin kirjailijoihin, jota edelleenkin luetaan paljon. Kirjailijan ennenaikainen kuolema oman käden kautta lienee lisännyt myös Dagermanin mainetta. Suomeksi häneltä on käännetty teokset Käärme ja Äidin varjossa.

Tysk höst on matkakuvaus Saksasta talvella 1946–1947. Dagerman oli teosta tehdessään 23-vuotias aloitteleva runoilija. Teos koostuu kahdestatoista artikkelista, jotka kirjailija toimitti Expressen-lehdelle. Dagerman matkusti Saksaan amerikkalaisten ja brittien vyöhykkeille osin sukulaisvierailun varjolla, jolloin hänen ei tarvinnut ilmoittaa mitään miehitysviranomaisille, jotka muuten olisivat voineet puuttua artikkeleiden sisältöön. Takavarikon pelossa hän kirjoitti osan artikkeleista saksaksi.

Luettuani teoksen tuli minulle välittömästi mieleen Wolfgang Borchertin näytelmä Ovien ulkopuolella ja hänen novellinsa.  Samanlainen iluusioton tunnelma kuin Borchertin teoksissa vallitsee myös Dagermanin kirjassa. Kirjailija käy rauniokodeissa, tapaa monenlaisia saksalaisia, käy oikeusistunnoissa, joissa saksalaiset yrittävät vapautua natsimenneisyydestään, matkustaa pimeissä, likaisissa ja tungokseen asti täynnä olevissa junissa ja yrittää samalla ymmärtää, miten saksalaiset voivat henkisesti ja fyysisesti selviytyä karmeissa olosuhteissa. 

Dagermanin kerronta tuo lukijan eteen todellisia ihmisiä ja tilanteita, joihin ei suhtauduta sentimentaalisesti, kyynisesti tai ylimielisesti. Kirjailija pystyy nostamaan tavalliselta tutuvat kuvaukset metatasolle. Maakuopissa ja raunioissa asuvat ihmiset eivät jaksaneet pohtia kollektiivisen syyllisyyden ongelmaa tai muuta metafysiikkaa, kun elämä keskittyi ruuan ja lämmön hankkimiseen. Kirjan saksalaiset ottivat kohtalonsa annettuna, eivät problematisoi asioita enempää eivätkä ennen muuta syytä itseään. 

Politiikasta ei olla kiinnostuneita, kulttuurista kylläkin, vaikka sitä oli kovin vähän saatavilla. Miehitysviranomaiset tekivät parhaansa, että saksalaiset ymmärtäisivät paikkansa, ja paikallinen byrokratia teki myös arkielämän hankalaksi. Tuhotun maan lisäksi ongelmana oli maansisäinen pakolaisongelma: muukalaisvihaa tunnettiin myös omia kansalaisia kohtaan, jos nämä sattuivat olemaan pakolaisia Itä-Preussista tai Sleesiasta. 

Varsin mielenkiintoinen oli Dagermanin vierailu aristokraattisen kirjailijan huvilassa Ruhrin alueella. Ruhrin kaupungit oli tuhottu, mutta kirjailijan huvila puistossa oli säilynyt. Hävityksen keskellä huvilassa yritettiin viettää säädynmukaista elämää, vaikkei lautasella ollut muuta kuin lehtikaalia ja juotavana teen korviketta. Perhe oli sublimoidut kärsimyksen näkemykseen, että todelliseen saksalaisuuteen kuuluu kärsimys. Dagerman tarkasteli perheen laajaa kirjastoa ja huomasi siellä Hölderlinin ja Möriken teosten sotilaille tarkoitettuja kenttäpainoksia.

Teoretiskt låter det tänka sig att tyska soldater med Mörikes dikter i innerfickan betvang Grekland, sedan ytterligare en rysk by blivit jämnad med marken återgick den tyske soldaten till sin avbrutna läsning av Hölderlin, den tyske diktaren som sagt om kärleken att den besegrar både tiden och den lekamliga döden.

Tysk höst käsittelee hienosti sodan aiheuttamia traumoja ja tapoja, joilla ihmiset yrittävät niitä käsitellä. Tämän kirjan pitäisi kuulua ulkomaantoimittajien pakolliseen lektyyriin. Teos on edelleenkin mitä ajankohtaisin. 

Koti taideluomana

 

Kylmien ja lämpimien värien valööriasteikot

Arkkitehti ja taidekriitikko Gustaf Strengell kirjoitti 1920-luvulla kolme arkkitehtuurin estetiikkaan liittyvää teosta: Koti taideluomana, Rakennus taideluomana ja Kaupunki taideluomana. Nämä teokset tarjoavat varsin intensiivisen lukukokemuksen, jos niitä jaksaa lukea lähiluvun periaatteella, siksi tiivistä ja osin kryptistä kirjoittajan tyyli on. Osansa hankalaan luettavuuteen tuo arkkitehti Salme Setälän suomennos (ei liene isän E.N.Setälän vaikutusta). Koti taideluomana -teos on omistettu kauniisti Vaimolleni, ja teoksessa on muutama värivalokuva, useita pohjapiirroksia sekä väri- ja pintakudelmaerittelyjä kirjoittajan kodista Loviisassa. 

Gustav Strengellin tunnetuin työ on Tamminiemen huvila (Villa Nissen) Helsingissä. Hän toimi yhdessä arkkitehti Sigurd Frosteruksen kanssa (mm. Helsingin päärautatieaseman suunnittelukilpailu). Arkkitehtuurinäkemyksissään hän vastusti kansallisromantiikkaa. Hän oli myös Euterpe-ryhmän jäsen. Strengellin viimeiset vaiheet olivat surulliset: wikiartikkelin mukaan Strengell plågades svårt av alkoholism, överdriven självkritik och depression, och tog sitt liv 59 år gammal. Strengell ampui itsensä Helsingin Pörssiklubilla sen jälkeen, kun oli tehnyt jäähyväisvierailun Alvar Aallon luona. 

Kirjan johdannossa Strengell kirjoittaa, että teos on neuvonantaja siihen, miten koti on taiteellisesti järjestettävä. Kaunis koti on merkityksellinen sekä yksilölle että myös yhteiskunnalle. Tämä kodin tehtävä korostuu erityisesti nuorten kasvattamisessa: "Tässä ei tarvinne lähemmin selittää mikä luonnetta muovaileva merkitys kasvavalle polvelle on saada aikaisemmat ja siten tulevaisuudelle tärkeimmät vaikutelmat muovautumaan kauniissa ympäristössä." Strengellin näkemys on ympäristödeterministinen: kaunis ympäristö muovaa hyviä ihmisiä. Tämä käsityshän oli perustavalaatuinen puutarhakaupunkeja suunniteltaessa (Hellerau, Kulosaari, Letchworth, Tapiola). 

Kirja jakaantuu lukuihin, joissa käsitellään väriä, sommittelua, mittakaavaa ja sopusointua. Mielenkiintoinen on myös tekijän Loviisan kodin sisutuksen tarkka analyysi: piirroksin, värivalokuvin ja selityksin käydään läpi jokainen huone, huonekalu ja esine. Ohessa on myös laajat perustelut huonekalujen ja taideteosten sijoittelulle sekä sisutuksen väri- sekä pintakudelmaerittelyt. Kirjan kuvitus koostuu amerikkalaisten, englantilaisten ja ruotsalaisten yläluokkaisten kotien sisustuksista, suomalaisia koteja edustavat kuvat Frosteruksen ja kirjoittajan kodeista, Jakkarilan kartanosta ja hämäläisestä talonpoikaistuvasta.

Värejä käsitellään varsin perusteellisesti, samoin niiden käyttöä keskenään. Tässä näyte Strengellin tyylistä: "Sinen on punaisen täysi vastakohta, kylmä, laimea väri. Se on vastapainona punaiselle, se neutralisoi punaisen ja keltaisen liian voimakkaan vaikutuksen, kun kaikki kolme esiintyvät yhtä aikaa. Sininen tekee kylmän, levollisen ja pidättyvän vaikutuksen." Tekijä johdattelee myös laajasti komplementtivärien ja sukulaissävyjen käyttöön. Tavoitteena on sisustuksen harmonia, jossa väreillä on keskeinen tehtävä. 

Tekijä korostaa useaan otteeseen, ettei hänen kuvaamansa estetiikka ole vain varakkaiden perintöosa, vaan varatonkin koti voi olla aistikkaasti sisustettu. Kaksi esteettistä näkemystä on vaikuttanut länsimaiseen käsitykseen kauniista sisustuksesta: kreikkalainen ja japanilainen näkemys (rokokoosta alkaen). Kreikkalainen estetiikka perustui matematiikkaan (esim. kultainen leikkaus tai pylväiden entaasis), japanilainen taas vuosisataiseen intuitioon siitä, mitä on harmonia. Tätä esteettistä eroa Strengell kuvaa seuraavasti: "Vastakohtana tälle perustuu kaikkialla japanilaisessa taiteessa tavattu suhteellisuus pääasiallisesti vuosisatojen kuluessa vaistoksi kehittyneeseen tunteeseen: japanilaisia suhteita, jotka ovat erittäin hienot ja hienostuneet, on hyvin vaikea ilmaista matemaattisin suhdeluvuin...". Japanilaisilla on hyvin kouliintunut tasapainon taju ilman suoranaista symmetrian tuntua.

Kun olen muutaman kerran vieraillut asuntomessuilla tai katsellut lehdistä kotien sisustuksia, tulee halu palata Strengnellin kuvaamaan maailmaan eikä tulla sieltä takaisin. Nykyään ihmiset asuvat valko-harmaissa kodeissa, joissa ei ole verhoja eikä mattoja, joissa keittiö törröttää keskellä olohuonetta, jossa kahvi juodaan muumimukista ja joista puuttuu kirjasto. Niin köyhiksi me kasvoimme...

Ilman väriä ei ole mitään muotoja.

Jokainen yksityinen väri herättää väriherkässä henkilössä määrättyjä kuvitelmia ja tunteita.

Vastakohtaan perustuva kokonaisvaikutus on tosin luonteeltaan rikkaampi ja siksi myöskin mielenkiintoisempi kuin yhtäläisyyteen perustuva. 

Yksinomaan kyllästetyt värit vaikuttavat sivistymättömiltä ja raaoilta. 

- ankarasti tyyliä seuraavat sisustukset tulevat hyvin helposti kuiviksi...

Tässä näemme, että mittakaavan lähtökohta sisustustaiteessa on ihminen suhteineen ja mittoineen...

Ensiksi varoitus: vältettäköön kaikkea naturalistista koristelua! Luonto on luonto ja taide on taide...

Filokalia

 

Filokalia on valikoima idän kirkon suurten kilvoittelijaisien kirjoituksia. Teoksen täydellinen nimi on "Raitishenkisten pyhien rakkaus kauneuteen: kokoelma pyhien ja jumalankantajaisien kirjoituksia, joiden kontemplatiivisen eettisen filosofian kautta mieli puhdistuu, kirkastuu ja täydellistyy". Teoksessa on noin neljänkymmenen kirjoittajan tekstejä tuhannen vuoden ajalta. Tekstit koottiin Athoksella ja ne on kreikaksi kirjoitettu. Filokalian tarkoituksena on johdattaa lukijansa sisäiseen rukoukseen ja se on uskovalle välineenä theosikseen eli jumalallistumiseen, joka on kristityn elämän pohjimmainen tarkoitus. Jumalallistumisessa ihminen tulee osalliseksi jumalallisesta luonnosta jo tässä ajassa. 

Luterilaisena on vaikea ymmärtää tai hyväksyä theosis-oppia, koska meidän ihmiskuvamme on toinen. Toisaalta on koskettavaa ja arvokasta lukea ankarasti kilvoitelleiden ihmisten ajatuksia, koska he ovat menneet varsin syvälle jumalasuhteen ja ihmisluonnon jännitteiden ymmärtämisessä. Platonilaisuuden vaikutus on nähtävillä monen kirkkoisän teksteissä.

Aloitin teoksen ensimmäisen osan lukemisen joulunpyhinä ruminaation periaatteella: luin hitaasti märehtien itselleni tärkeiltä tuntuvia kohtia. Pääsiäisenä sain luvun loppuun. Tekstit olivat varsin sopivia paaston aikaan, koska siksi ankarasti siinä suomittiin ihmisen halua tehdä kaikenlaista syntiä. Synti lähestyy ihmistä ensin houkutuksen avulla, jonka jälkeen kiusaaja saa ihmisen keskustelemaan pahojen ajatusten kanssa. Lopulta seuraa alistuminen synnin houkutuksille ja lopulta itse synninteko. 

Hengellisen harjoituksen tavoitteena on himottomuus, apatheia. Tässä työssä keskeisiä käsitteitä ovat myös arvostelukyky eli diakrisis, joka auttaa näkemään omien mielenliikkeiden ja muidenkin ilmiöiden todellisen luonteen, ja hengellinen raittius eli nepsis, jossa seisomme vartiossa sydämemme portilla päästämättä sisäämme hajottavia ajatuksia. Perkeleen varsinainen toimihan on hajoittaminen (dia-bolos). Kilvoittelijan lopullinen tavoite on hengellinen tutkistelu eli theoria, mikä on myös Platonilla ajattelun korkein muoto, jossa aineellinen katoaa aineettomaan henkeen. 

Koin Filokalian lukemisen rakentavana ja puhdistava kokemuksena, vaikken kaikkea lukemaani ymmärtänyt enkä monia ajatuskulkuja myöskään hyväksynyt. Erityisesti näissä teksteissä kosketti uskon mysteeriluonteen ymmärtäminen. Oma suhteeni ortodoksiaan on varsin ambivalentti ja olen kirjoittanut siitä kotikirjastoani esitellessäni. Jos haluat perusteellisen johdatuksen Filokalian maailmaan, niin päihdepsykiatri Juha Kemppisen postaus on siihen tarkoitukseen mainio.

Vyötettiin ja vietiin

 

Pertti Nieminen (1929–2015) on tunnettu runoilija ja kääntäjä. Runokokoelmia hän teki noin kaksikymmentä. Niemisen merkittävin taiteellinen saavutus lienee hänen klassisen kiinalaisen runouden käännöksensä. 

Kirjaston alelaarista löysin Niemisen runokokoelman Vyötettiin ja vietiin vuodelta 2003. Runot ovat hieman ristorasamaisia, lyhyitä tuokiokuvia, mutta joissa osassa käsitellään jo varsin suuria teemoja. Kokoelman teki minulle viehättäväksi se, että siinä kuvataan herkästi isoisänä olemista. Pekka Streng sävelsi vuonna 1970 kappaleen Sisältäni portin löysin: uskon, että lapsenlapset avaavat monelle isovanhemmalle sisäisen portin uuteen maailmaan, näin on ollut uskoakseni myös Niemisen laita. 

Vanha mikä vanha,

köpittelee saarnikeppi kädessä,

kuuntelee mielissään

kassaneitien sinuttelua.

Itse teitittelee.

Teoksen ensimmäinen runo antoi aihetta monenlaisiin mietteisiin. Olen elänyt ja tehnyt töitä ihmisten parissa, joissa teitittely on elävä puhuttelumuoto ja jolla ilmaistaan tiettyä etäisyyttä, mutta samalla kunnioitusta toista ihmistä kohtaan. Virolaiset työtoverini eivät osaa luontevasti sinutella minua, vaikka sinunkaupat on jo ammoin tehty, venäläiset kollegat teitittelevät sitkeästi toisiaan, vaikka ovat tehneet töitä ja viettäneet yhteistä vapaa-aikaa vuosikymmeniä ja saksalaisellakin on selvä raja, milloin ollaan du tai Sie. Vanhempani teitittelivät omia vanhempiaan, ja muistan, kuinka appeni ehdotti isälleni sinunkauppoja vasta muutaman vuoden sukulaisuuden jälkeen. On myös viehättävää kuunnella, kun Claude Chabrolin filmeissä puolisot ja rakastavaiset teitittelevät toisiaan. Tämä on meillä nykyään radikaalisti toisin, ja ehkä hyvä niin, koska oikeaa teitittelymuotoa ei oikein tunnuta osattavan käyttää edes radiossa. 

Kokoelman alkupään runoissa kuvataan lyhyitä hetkiä lastenlasten kanssa ja iloitaan heidän viisaudestaan ja läsnäolostaan. Lapset tuntuvat ymmärtävän asioiden oikeat suhteet ja he kantavat myös tavallaan huolta maailman asioista. Lasten kaltaisten on taivasten valtakunta...

Kantaaottavissa runoissa kritisoidaan rahanvaltaa, väkivaltaista miehisyyttä (nykysuomeksi "toksinen maskuliinisuus") ja valitellaan, ettei vallankumous syty. Nykylukijalle runoilijan punertava pasifistinen voivottelu tuntuu hieman aikansa eläneeltä, kun aseellisesta varustautumisesta on pakon sanelemana tullut välttämättömyys. 

Naakoista on monta runoa, samoin muista linnuista ja luonnonilmiöistä. Ehkä asuminen Pyhän Laurin kirkon kupeessa on edesauttanut runoilijan naakkatietoisuutta. Oma omenanviljelynikin tuli mieleen runosta:

Hämmästyin sanattomaksi,

kun valkea kuulaskin avasi kukkansa

morsiuspitsiksi. Viime vuonna

se kasvatti kuusi omenaa.

Kirjan lopussa on historiaa ja aikaa koskevia runoja, joiden perussävy on pessimistinen. Runoilija ymmärtää oman katoavaisuutensa erityisesti silloin, kun kevät on kauneimmillaan. Huominen on ylihuomenna historiaa, ja on vain menneitä hetkiä, tulevaisuudessakin. Ihmiskunnan loppu ei Niemiselle ole fyysinen, vaan eettinen. 

Kirja on ollut hyllynlämmittäjänä jo kymmenen vuotta, mutta kaikella on aikansa: Niemis-kairos oli juuri nyt. Hänen lyriikkansa on pienten piirtojen taidetta. Voisin aavistella, että kiinalainen runous on tässä ollut esikuvana. Ehkä paras seuraus tämän runokokoelman lukemisesta on se, että aion ottaa luvun alle hänen kiinalaisen runouden käännöksensä, joita joskus yritin vaivalla lukea. Ehkä ikä on nyt tehnyt tehtävänsä, toivon niin. 

Pierre Corneille: Cid

1600-luvun Ranskan hienostunut kulttuuri pitää minua yhä edelleen pauloissaan. Luin Pierre Corneillen tragikomedian Cid  (1636) Eino Leinon käännöksenä vuodelta 1916. Käännöksen alussa Leino kertoo varsin seikkaperäisesti siitä problematiikasta, joka kätketyy aleksandriinin kääntämiseen suomeksi: mikä alkukielessä on sujuvaa ja luonnollista, kuullostaa suomeksi jäykältä ja puuduttavalta. Niinpä Leino on päätynyt anapestin käyttöön, joka hänen mukaansa lähentelee nykyaikaista keskustelutyyliä. Käännöstä oli miellyttävä lukea, tosin se on enemmän runokieltä kuin vastaava mittaan käännetty ruotsinnos 1920-luvulta. 

Cid on esitetty ainakin Suomen Kansallisteatterissa 1960 ja 1986–1987. Nykyään siihen pitäisi laittaa sisältövaroitus, koska siinä riemuitaan maurien surmaamisesta. Jules Massenet sävelsi vuonna 1885 oopperan Le Cid, ja vuonna 1961 filmattiin El Cid- kuninkaan soturi -niminen amerikkalainen filmi, jonka pääosissa olivat Sophia Loren ja Charlton Heston.

Tässä postauksessa päähenkilöiden nimien oikeinkirjoitus on Leinon mukaan, jolloin en käytä nimissä gravista, vaikka alkutekstissä niin onkin. Draama etenee seuraavasti. Chimene, Gormaon kreivi Gomezin tytär, kuulee kotiopettajattarensa Elviran kertovan Chimenen isän uskovan Don Rodrigon, Chimenen lemmityn, olevan vahvan puolisoehdokkaan. Chimene ei kuitenkaan halua riemuita asiasta ennenaikaisesti.

Kastilian infantti Urracca paljastaa palvelijattarelleen olevansa myös rakastunut Rodrigoon, mutta ei voisi koskaan mennä naimisiin hänen kanssaan, koska tämä on alempisäätyinen. Siksi hän on päättänyt saattaa Chimenen ja Rodrigon yhteen sammuttaakseen omat intohimonsa.

Chimenen isä, Don Gomez on saanut tietää, että kuningas on pyytänyt Rodrigon vanhaa isää Don Diegoa opettamaan Kastilian prinssiä. Don Gomez uskoo olevansa tehtävään arvokkaampi kuin Diego, ja kertoo tämän hänelle suoraan. Don Diego ehdottaa, että heidän pitäisi ystävystyä ja naittaa myös lapsensa keskenään. Kreivi raivostuu tästä, kieltäytyy ja läimäyttää Diegoa, joka vetää miekkansa esiin, mutta on ikänsä vuoksi liian heikko kohottamaan sitä. Don Gomez riisuu hänet aseista ja pilkkaa häntä vielä ennen lähtöään.

Don Diego häpeää tätä kohtaamista ja pyytää poikaansa kostamaan hänen puolestaan ja taistelemaan kreiviä vastaan. Rodrigo tajuaa, että jos hän taistelee ja tappaa kreivin, hän menettää Chimenen rakkauden, mutta pitää kuitenkin isänsä kunniaa rakkautta merkittävämpänä.

Don Arias, kastilialainen aatelismies kertoo kreiville, että kuningas Don Fernando kieltää kaksintaistelun Rodrigon kanssa, mutta kreivi on ylimielinen ja haluaa taistella joka tapauksessa. Hän pilkkaa jälleen Rodrigoa.

Chimene kertoo infantti Uraccalle, kuinka järkyttynyt hän on rakastajansa ja isänsä riidosta. Hän kuulee miesten poistuneen palatsista, jolloin Chimene tajuaa heidän menneen kaksintaisteluun ja lähtee nopeasti etsimään heitä. Infantti miettii mielessään, että jos Rodrigo voittaa kaksintaistelun, Chimene torjuu hänet ja infantti voittaa Rodrigon rakkauden.

Kuningas Fernando kertoo kastilialaisille aatelismiehille Don Sancholle (joka myös tavoittelee Chimeneä) ja Don Ariasille, kuinka hän halveksii Don Gomezin julmuutta Don Diegoa kohtaan. Kuningas on myös huolissaan maurien laivaston mahdollisesta hyökkäyksestä Kastiliaan. Don Alfonso saapuu paikalle ja ilmoittaa, että Rodrigo on tappanut kreivin.

Rodrigo tulee Chimenen kotiin ja kertoo Elviralle, että Chimene aikoo surmata hänet. Elvira käskee Rodrigoa pakenemaan, ja hän piiloutuu Chimenen lähestyessä. Chimène kertoo Elvirella ristiriitaisista tunteistaan, mutta sanoo, että hänen on kuitenkin tapettava Rodrigo ja myöhemmin myös itsensä. Rodrigo tulee esiin ja antaa Chimenelle miekkansa, jotta tämä voisi surmata hänet, mutta Chimene ei pysty siihen.

Rodrigo palaa kotiin, ja hänen isänsä kertoo, että maurit aikovat hyökätä Kastiliaan ja Rodrigon on taisteltava heitä vastaan. Jos hän palaa elossa ja voittajana, kuningas ylistää häntä ja hän näin voittaa Chimenen rakkauden.

Rodrigo lähtee sotaan ja menestyy siinä hyvin. Vangitut maurit jopa kunnioittavat häntä ja kutsuvat häntä Cidiksi, sankariksi. Infantti anelee Chimenea luopumaan Rodrigon surmaamisesta, mutta Chimene pysyy kannassaan isänsä kunnian vuoksi. Kuningas huijaa Chimeneä uskomaan, että Rodrigo on kaatunut taistelussa. Chimenen reaktio todistaa kuitenkin kaikille, että hän rakastaa Rodrigoa edelleen. Siitä huolimatta hän tuntee edelleen tarvetta kostaa isänsä kuoleman. Don Sanchez sanoo taistelevansa Rodrigoa vastaan ​​Chimenen puolesta, ja Chimene lupaa mennä naimisiin kenen tahansa kanssa, joka voittaa.

Rodrigo palaa Chimenen luokse ja sanoo, ettei aio puolustaa itseään taistelussa Don Sanchezia vastaan, jolloin Chimene sanoo, että miehen on todella taisteltava pelastaakseen hänet avioliitolta Don Sanchezin kanssa.

Chimene näkee Don Sanchezin tulevan sisään verisen miekan kanssa ja uskoo tämän tappaneen Rodrigon. Hän itkee rakastavansa Rodrigoa ja anelee, ettei tahdo mennä naimisiin voittajan kanssa, vaan menee sen sijaan luostariin ja suree ikuisesti isäänsä ja Rodrigoa. Hän jättää kaiken omaisuutensa Don Sanchezille. Kuningas kuitenkin kertoo hänelle, että Rodrigo on yhä elossa. Rodrigo riisui Don Sanchezin aseista, mutta päätti antaa hänen elää. Don Sanchez sanoo, ettei hän ole rakastavaisten onnen tiellä.

Kuningas kertoo Chimenelle, että tämä on palvellut isäänsä tarpeeksi asettamalla Rodrigon vaaraan eikä hänen enää tarvitse kostaa. Hän käskee Chimenen hoitamaaan itseään menemällä naimisiin Rodrigon kanssa, mutta tajuaa, että Chimene tarvitsee vielä aikaa "kuivatakseen kyyneleensä". He menevät naimisiin vuoden kuluttua, ja sillä välin Rodrigo jatkaa taistelua maureja vastaan ja pysyy uskollisena Chimenelle lisäten sankaruudellaan rakkauden voimaa.

Näytelmän fokuksessa pyörivät rakkauden, kunnian ja velvollisuudentunnon teemat. Rakastavat saavat toisensa, mutta vasta monien käänteiden ja tunnekuohujen jälkeen. Kaksintaisteluin ja murhin selvitellään vaikeimmat kysymykset. Äkkiseltään teosta voisi pitää vanhahtavana, mutta kun esim. tarkastelee meidän muutamien etnisten vähemmistöjemme suhdetta kunniaan, on teos kuitenkin mitä ajankohtaisin.

Kävin 2009 Helsingin kaupunginmuseon näyttelyssä "Varokaa, mustalaisia". Näyttely oli ansiokkaasti koottu ja mitä mielenkiintoisin, myös oppaat olivat romaneja. Kun kysyin nuorelta romanimieheltä, mitä hän ajatteli kunniaväkivallasta, niin hän sanoi, että se on edelleen elävä perinne, "mutta kaikista ei ole siihen". Poistuin näyttelystä ambivalenssin vallassa. Cidissä kuvattu aatelisväki eli samankaltaisessa kunnian ja koston maailmassa.

Päähenkilöt käyvät jatkuvaa sisäistä ja ulkoista vuoropuhelua velvollisuuden ja tunteiden välisestä ristiriidasta ja he muuttuvat myös draaman myötä ihmisinä, mikä on merkittävää ja uskottavaa. Kaikkein korkeimmaksi hyveeksi nousee kuitenkin isänmaan puolustaminen, mikä on enemmän kuin henkilökohtainen kunnia ja mikä sovittaa myös perheen kunniaa satuttaneet rikokset. 

...tuo hurme tuores huohti vieläi vihan seestä...

Hyvittää Chimene minun hurmeellani,/ma siit´en kieltäydy, en väistä kohtaloani.

Iloa ihminen ei koskaan täyttä saa,/hetkemme kirkkaimmatkin huoli hunnuttaa.

 

(Rodrigo hyvästelee Chimenen, kuva: Wikimedia)

Woketusta La Traviatassa!

 

(Kuva: https://www.youtube.com/watch?v=rkNc8NN5zyg)

Toissailtana olin Kansallisoopperassa katsomassa erinomaista La Traviatan esitystä. Kaikki oli kohdallaan: laulajat, lavastus, orkesteri ja yleisö. Siis oikea juhlailta. Olen pitkän elämäni aikana nähnyt esityksen kymmenisen kertaa, ja esim. orkesterin ja laulajien tasossa esitys löi selvästi aikaisemmin näkemäni esitykset esim. Hampurissa ja Münchenissä. 

Toisessa näytöksessä on suurenmoinen Mustalaistyttöjen kuoro "Noi Siamo Zingarelle":

Noi siamo zingarelle

Venute da lontano;

D'ognuno sulla mano

Leggiamo l'avvenir.

Se consultiam le stelle

Null'avvi a noi d'oscuro,

E i casi del futuro

Possiamo altrui predir.

Mustalaistytöt olivat kuitenkin muuttuneet yllättäen Ennustajiksi ja heidät oli puettu huiveja lukuun ottamatta samoin kuin Violettan kesteissä olevat muut naiset. Seuraavassa kohtauksessa sen sijaan pikadori ja espanjatar olivat sitten tunnistettavissa etnisissä asuissa. Onko espanjalaisten etnisyys parempaa kuin romanien? Miksi tämä sisältövaroitus? Pidetäänkö yleisöä tyhmänä?

Oopperalle terveiset: tällaiset ratkaisut ovat anakronistisia, joilla menneitä tarkastellaan nykyajasta katsoen, ja asuvalinnalla vesitettiin teoksessa oleva sosiaalinen aspekti. Myös yleisöä aliarvioitiin: uskon, että jokainen illan vieraista osaa nykyään tehdä eron mustalaisen ja romanin välillä. 

Nimimerkki "Närkästynyt setä Ruskeasuolta"

Kulttuurin syrjäpoluilla Tallinnassa VII: Rüütli- ja Müürivahekaduilla

Tallinnan Rüütli-kadulla on kaksi merkittävää sakraalirakennusta: Pyhän Nikolaoksen kirkko, joka toimii museona ja konserttisalina sekä Ruotsalainen Pyhän Mikaelin kirkko, joka on Viron ruotsinkielisen kirkollisen elämän keskus. Viron ruotsalaiset oli toiseen maailmansotaan saakka kukoistava vähemmistö, jolle oli taattu kulttuuriautonomia, kuten myös maan saksalaisille ja juutalaisille. Neuvostovallan myötä nämä kaikki vähemmistöjen erioikeudet lakkautettiin, ja ruotsalainen väestö pakeni surimmalta osalta Ruotsiin. Viron länsirannikolla asuneet ruotsalaiset kutsuivat kotiseutuaan Aibolandiksi. 

Ruotsalaisuuden panos on ollut Virossa merkittävä: erityisellä lämmöllä muistetaan nk. hyvää Ruotsin aikaa (1561–1710), jonka merkittävimpänä saavutuksena pidetään Tarton yliopiston perustamista. Jos tähän tematiikkaan haluaa perusteellisemmin tutustua, kannattaa lukea toimittaja Mikael Sjövallin ja valokuvaaja Patrik Rastenbergerin teos På strövtåg i Aiboland, joka on informatiivisuutensa lisäksi myös hauska ja kriittinen.

Mikaelin kirkko on rakennettu 1531 Nikolaoksen seurakunnan vaivaistaloksi, kirkoksi se vihittiin 1631 ja vuodesta 1733 se oli Ruotsalais-suomalainen Pyhän Mikaelin kirkko Räävelissä. Papit seurakunta sai pääasiassa Suomesta. Kirkko toimii nykyään myös Tallinnan suomalaisen seurakunnan kirkkona. Neuvostoaikana se oli Kalevin urheiluseuran punttisali. Kirkko restauroitiin ja vihittiin uudelleen kirkolliseen käyttöön vuonna 2002. Kaksilaivainen, holviruoteinen kirkkosali on vaikuttava goottilainen tila, johon myöhemmät aikakaudet ovat tuoneet rikasta kerroksellisuutta.

Kirkossa järjestetään jumalanpalveluksia kolmella kielellä. Kävin itse vironkielisessä iltamessussa, joka oli perinteellisyydessään puhutteleva. Varttia ennen alkua selebrantti eli ehtoollista toimittava pastori istui hiljaa lukupulpetin ääressä kirkon etuosassa. Valaistuksena oli muutama kynttilä. Kun joku erehdyksessä alkoi räplätä kännykkäänsä, ojensi pastori välittömästi tätä eksynyttä sanoen, että tämä on pyhä tilaisuus, lopeta heti. 

Tekstinä luettiin paastonajan henkeen kohtaa Simon Kyreneläisestä Vapahtajan ristiä kantamassa. Esirukouksessa ei ollut turhia loruja tai toivotteluja, ja rukousosa päättyi Isä meidän -rukoukseen. Fokus oli kuitenkin ehtoollisessa, joka valmisteltiin perusteellisesti: iso öylätti murrettiin ja ehtoollisaineet elevoitiin. Ehtoollisen jälkeen pastori joi yli jääneen viinin ja pyyhki huolellisesti kalkin ja peitti sen monin elein. Ehtoollinen tarjottiin yhteismaljasta ja öylätti annettiin suoraan suuhun, kuten pitääkin - eihän armonvälineitä oteta käteen tarkasteltaviksi. Messussa ei ollut lainkaan musiikkia. Itse koin, että oltiin alkukirkollisissa tunnelmissa. 

Puhdistuneena ja elevoituneena lähdin sitten kirkosta kulman takana Müürivahe-kadulla olevaan legendaariseen Valli baariin. Baari on suora tuulahdus 1970-luvulta. Viinaseinämä kohoaa hevoskengänmuotoisen baaritiskin takaa, ja baaridaam palvelee asiakkaita oman järkkymättömän logiikkansa mukaan. Edellisellä visiitillä istui vieressäni tunnettu suomalainen näyttelijätär, joka ei omasta mielestään saanut palvelua tarpeeksi rivakasti: hän naputteli tiskiä ja viittoili kiivaasti. Baaridaam tuli tähden luo ja sanoi selvällä suomella, että "älä naputtele siinä, palvelen sinua, kun vuorosi tulee". Kirkossa ja kapakassa on Virossa vallalla suora käytöskoodi, minkä me usein tulkitsemme töykeydeksi. 

Valli baarissa viihtyy Viron kansan terve ydin, eksyneet turistit ja monenlaiset hahmot Viron kulttuurielämästä. Meno on kansanomaista, mutta mukavaa. Tilaa lonks Araratit ja kiluleib, niin ilta alkaa tai päättyy sopivasti. Toisinaan baarissa pitää tunnelmaa yllä hanuristi, jonka tahtiin voi laulella vaikkapa Kauges külas tai In München steht ein Hofbräuhaus. 

Pierre Corneille: Marttyyri Polyeuktos

 

Pyhän Polyeuktoksen marttyyrio 
(Kuva: Wikimedia)

Polyeuktos Meliteneläinen († 259) oli roomalainen sotilas, joka toimi keisari Deciuksen vainojen aikana Armenian Melitenessä ja koki siellä myös marttyyrikuoleman. Polyeuktos ei suostunut uhraamaan Rooman keisarille, ja siksi häntä kidutettiin ja lopulta mestattiin. Polyeuktoksen vaimo ja appi yrittivät turhaan estää häntä tunnustamasta julkisesti uskoaan. 

Polyeuktoksen marttyyrion ovat tehneet tunnetuksi Pierre Corneille draamassaan Polyeucte (1641), jota käsittelen tässä postauksessa sekä Gaetano Donizetti oopperassa Poliuto (1838) ja Charles Gounod oopperassa Polyeucte (1878) - kumpikin varsin oivia teoksia romantiikan hengessä.

Pierre Corneille (1606–1684) syntyi Rouenissa, kävi koulunsa jesuiittain huomassa ja toimi sitten kotikaupungissaan asianajajana. Hän siirtyi myöhemmin Pariisiin ja aloitti kirjallisen toimintansa kirjoittaen komedioita, mutta päätyi sitten kirjoittamaan tragedioita, joista tunnetuin on Le Cid (1637). Corneillea pidetään klassisen ranskalaisen tragedian isänä. Luin Polyeucten ruotsalaisena Ivar Harrien tekemänä mitallisena käännöksenä (Martyren Polyeuctus). 

Polyeuktoksen marttyyrion henkilöt ovat seuraavat: Felix (roomalainen senaattori, Armenian kuvernööri), Polyeuktos (armenialainen prinssi, Felixin vävy), Severus (roomalainen ritari, keisari Deciuksen suosikki, Felixin tyttären entinen rakastettu), Pauline (Felixin tytär ja Polyeuktoksen vaimo) ja lisäksi päähenkilöiden uskotut ja palvelijat (Nearchos, Stratonice, Albin, Fabian ja Kleon). Tapahtumapaikka on kuvernööri Felixin palatsi 200-luvulla Armenian Melitenessä.

Draaman kaari on seuraava. Nuori prinssi Polyeuktos, kuvernööri Felixin vävy, on kääntynyt kristinuskoon ystävänsä Nearchoksen vaikutuksesta. Ensimmäisessä näytöksessä Nearchos kehottaa prinssiä menemään viipymättä kasteelle. Polyeuktos kuitenkin epäröi: vaimonsa Paulinen painajaisen liikuttamana hän sitoutuu pysymään puolisonsa lähellä palatsissa, mutta Nearchos saa hänet toisiin mietteisiin.

Pauline uskoutuu palvelijattarelleen Stratonicelle menneestä rakkaudestaan Severukseen, jota Paulinen isä Felix ei pitänyt tyttärelleen sopivana. Severus pakeni taistelukentälle, jossa hänen kerrottiin kaatuneen taistelussa persialaisia vastaan. Unessa Pauline on nähnyt Severuksen surmaavan hänen puolisonsa Polyeuktoksen.

Sitten Felix saapuu mukanaan hämmästyttävä uutinen Severuksen paluusta. Hän ei ole ainoastaan ​​selvinnyt taistelusta, vaan on myös saanut keisari Deciuksen suosion, jonka turvallisuuden hän oli urheudellaan taannut. Pelokas Felix suostuttelee nyt vastahakoisen tyttärensä menemään tapaamaan Severusta, ja Pauline on kahden vaiheilla.

Palvelija Fabian kertoo Severukselle Paulinen avioliitosta Polyeuktoksen kanssa. Kun Severus tulee tapaamaan Paulinea, tunnustaa hän rakastavansa tätä edelleen, mutta pitää velvollisuutta keisaria kohtaan omia halujaan suurempana. Kotiin palattuaan Polyeuktos ihailee vaimonsa korkeaa hyveellisyyttä, ja tämä kertoo hänelle päätöksestään olla koskaan enää näkemättä Severusta.

Polyeuktos kutsutaan uhraamaan Rooman persialaisista saaman voiton kunniaksi. Tämän uhrin piti Severuksen toimittaa. Polyeuktus saa yhtäkkiä jumalallisen näyn ja hän suostuttelee Nearkhosta auttamaan häntä uhmaamaan epäjumalanpalvelusta. Yhdessä he lähtevät temppeliin aikomuksenaan murskata pakanallisten jumalten patsaat.

Pauline, joka on huolissaan kahden häntä rakastavan sankarin välisestä yhteenotosta, saa Stratonicelta tiedon Polyeuktoksen kääntymyksestä kristinuskoon ja jumalia vastaan ​​​​kohdistuneesta häpäisystä palatsin temppelissä. Konsuli Felix saapuu järkyttyneenä: hän on pidättänyt jumalanpilkkaajat ja määrännyt Nearkhoksen teloitettavaksi toivoen samalla saavansa Polyeuktoksen luopumaan uskostaan.  Mutta Albin, roomalaisen senaattorin uskottu, kertoo hänelle, että Nearkhoksen marttyyrikuolema on vain vahvistanut Polyeuktoksen uskoa. Felix kehottaa sitten Paulinea taivuttelemaan puolisoaan vielä luopumaan kristinuskosta. Tilanne on hyvin raskas Felixille, koska hän rakastaa tytärtään ja Paulinen elämä on myös murroksessa.

Polyeuktoksen on vaikea kestää vaimonsa kyyneleitä, mutta hän vertaa maallisten rakkauden haurautta taivaalliseen autuuteen. Vuoroin anelevasti, vuoroin kiivaasti hän taivuttelee Paulinea luopumaan pakanuudesta. Tietäen pian kuolevansa Polyeuktos uskoo puolisonsa Severuksen huostaan. Pauline kieltäytyy kuitenkin entisen rakastajansa huolenpidosta ja käskee tätä pelastamaan Polyeuktoksen marttyyrikuolemalta. Tähän Severus myös suostuu.

Kuultuaan Severuksen pyynnön kilpakosijan pelastamisesta, Felix ymmärtää tämän sankarillisen eleen väärin ja uskoo sen olevan ainoastaan jonkinlaisen juonen. Pauline häilyy isänsä lainkuuliaisuuden ja Polyeuktoksen uskon välillä. Lopulta Polyeuktoksen röyhkeys ärsyttää Felixiä, ja hän lähettää hänet kuolemaan. Näin Polyeuktos saa todellisen marttyyrikuoleman. 

Näytelmän lopussa Pauline kääntyy miehensä marttyyrikuoleman johdosta kristityksi, Felix ymmärtää roomalaisten jumalien turhuuden ja Severus kokee myös Jumalan armon, jonka vaikutuksesta hän aikoo lopettaa kristittyjen vainot Armeniassa. Yhdessä he lähtevät pystyttämään hautamuistomerkkiä Polyeuktokselle. 

Tämä tragedia oli hieno lukukokemus. Erityisesti liikuttavia hahmoja olivat Severus ja Pauline. Severus taisteli velvollisuudentunnon ja sydämen äänen ristiaallokossa, jossa hänen luonteensa jalostuu draaman myötä. Paulinen persoonallisuus kehittyy myös draaman edetessä: vanhaa ihastustaan kaipaavasta naisesta tulee tragedian myötä miestään syvästi rakastava vaimo. Kaikki hahmot päätyvät ratkaisuun, jossa he luopuvat vanhasta elämäntavastaan ja siirtyvät uuteen. Tämä on aidosti puhdistava tragedia.

Polyeuktoksen kuolema
(Kuva: Wikimedia)

Yrjö Hirn: Diderot

 

Merkkimiehiä-sarja edustaa yli sata vuotta vanhaa hienoa suomalaista esseistiikkaa. Olen aikaisemmin postannut sarjaan kuuluvasta Eino Kailan kirjoittamasta Ernest Renanin pienoiselämänkerrasta. Yrjö Hirnin Diderot on vuodelta 1917. Hirn oli aikansa huomattavimpia suomalaisia humanisteja ja joka oli myös kansainvälisesti arvostettu tutkija. Hänen päätyönsä ovat tutkimukset The Origins of Art (1900) ja Det heliga skrinet (1909). Edelleenkin kurantti teos on Hirnin Esteettinen elämä, joka on suomalaisen esteettisen tutkimuksen perusteos. Valtameren saari vuodelta 1928 on myös mainio esseekokoelma.

Denis Diderot sai tiukan uskonnollisen kasvatuksen jesuiittakoulussa, jonka positiivisena seurauksena oli kiivas tiedonjano ja negatiivisena ateistinen elämänasenne. Tämä aversio näkyy hänen kirjoittamassaan romaanissa La Religieuse (Nunna), jossa hän kuvaa luostarielämän turmiollisuutta. Nuoruuden kovat kokemukset tekivät hänet herkäksi toisten kärsimyksille. Diderot´n avioliitto oli onneton osin puolison yksinkertaisuuden ja henkisten tavoitteiden puutteen, osin Diderot´n uskottomuuden vuoksi. Diderot´ta ohjasi voimakas perinnäistapojen kritiikki ja pyrkimys ymmärtää kaikkea uutta. Tämä johti siihen, ettei hänellä ollut malttia syventyä mihinkään tieteelliseen kysymykseen syvällisesti.  

Diderot tunnetaan kahdesta saavutuksesta: Ensyklopediasta ja Rameaun veljenpojasta. Ensyklopedian tavoitteena oli koota koko saatavilla oleva tietämys kaikista elämänilmiöstä kirjalliseen muotoon. Nämä tieteelliset artikkelit aakkostettiin, ja samalla luotiin myös tieteiden ja taiteiden sukupuu. Tärkeää oli, että kaikkia tieteitä tutkittiin järkeä käyttämällä. Diderot koki merkittävänä työväestön ongelmiin puuttumisen tutkiessaan artikkeleita varten erilaisia työkaluja ja työmenetelmiä. Hän ymmärsi, että jos työkansa voi huonosti, niin koko kansakunta voi huonosti. 

Tällaiset edistykselliset ajatukset eivät miellyttäneet kirkkoa eikä hallitusta, jonka seurauksena oli teossarjan kieltäminen. Toisaalta Ensyklopedialla oli huomattavia tukijoita kuten Ludvig XV:n rakastajatar Madame de Pompadour. Lopputulos oli, että teossarja saatiin valmiiksi useiden käänteiden jälkeen vuonna 1765. Hirn toteaa, että kirjasarjan arvo ei niinkään ole tieteellisten artikkeleiden luotettavuudessa vaan siinä, että se sytytti ihmiset ajattelemaan uudella tavalla. Monien tieteellisten ja yhteiskunnallisten saavutusten siemenet oli kylvetty Ensyklopediassa.

Erityisen vaiheen Diderot´n elämään toi suhde Venäjän keisarinnaan Katariina Suureen. Keisarinna kävi tiivistä kirjeenvaihtoa Voltairen, Rousseau´n ja Diderot´n kanssa. Diderot toimitti myös Correspondance littéraire´iä, jota luki erityisesti Euroopan aristokratia. Diderot toimi myös maalaustaiteen välittäjänä Venäjän hoviin. 1774–1774 Diderot matkusti Venäjälle osin siksi, että pystyisi maksamaan tyttärensä myötäjäiset. Matka oli vanhalle Diderot´lle koettelemus, tosin talousasiat hän sai kuntoon. Hirn ei kuvaa Venäjän-matkaa, mutta Henri Troyat´n Katariina Suuri -teoksessa on mehevä kuvaus Katariinan ja Diderot´n keskinäisestä seurustelusta. 

Teoksensa lopussa Hirn kirjoittaa: "Hänen persoonallisuudeltaan puuttui uskoakseni se syvyys ja se vahvuus, jotka saattavat paljon lahjattomammistakin miehistä tehdä suuria runoilijoita tai mahtavia ajattelijoita. Hänen vehmas ja kirjava tuotantonsa tarjoaa nähtäväksemme enemmän katkelmia kuin kokonaisuuksia..."

Diderot´n aamutakin ympärille on syntynyt käsite Diderot-efekti.

(Dmitri Levitski: Diderot punaisessa aamutakissa
Kuva: Wikimedia)

Jean de La Bruyère: Luonnekuvia

(Kuva: Wikimedia. Nicolas de Largillière: 
Jean de La Bruyère)

Jean de La Bruyèren (1645–1696) maine perustuu teokseen Les Caractères. J.A.Hollo käänsi teoksen suomeksi vuonna 1958 nimellä Luonnekuvia eli tämän vuosisadan tapoja. Kun Diderot´n Rameaun veljenpoikaa voi pitää 1700-luvun ranskalaisen elämän kuvauksena, niin de La Bruyèren teos antaa osuvan kuvauksen 1600-luvun säätyläiselämästä Ranskassa.

Kirjailija oli kotoisin porvarisperheestä, hän opiskeli lakia ja toimi sitten Pariisissa asianajajana. Sitten hän osti viran Caenin kaupungin taloushallinnosta, mikä ei edellyttänyt läsnäolo, mutta josta hän sai riittävät tulot ja jonka nojalla hänet myös aateloitiin. Hän asui yksityishenkilönä Pariisissa ja harjoitti tieteellistä toimintaa. Tässä yhteydessä hän törmäsi Theofrastoksen henkilötutkielmiin (Luonteita), joita hän alkoi ranskantaa. Tämä työ inspiroi häntä kirjoittamaan vastaava teos ranskaksi. 

La Bruyère toimi sitten Bourbonin herttuan pojanpojan kotiopettajana ja hän alkoi liikkua aateliston piireissä tarkkaillen samalle heidän elämäntapaansa. Caractères oli suuri menestys ja ärsytyksen aihe ilmestyessään jo senkin vuoksi, että monet kirjan hahmoista olivat tunnistettavissa. Vuonna 1693 kuninkaan suosituksella La Bruyère valittiin jäseneksi Ranskan akatemiaan. La Bruyèren elämänvaiheita tutkiessani tuli kuva kaikissa yrityksissään menestyvästä ihmisestä, jota elämän kovuus ei päässyt koettelemaan.

Teos on jakaantunut kuuteentoista lukuun, jotka käsittelevät maksiimien muodossa erilaisia elämän ilmiöitä, kuten esimerkiksi Naiset, Sydän, Onnen antimet, Muoti, Saarnatuoli tai Uskonkieltäjät. Osa maksiimeista on lyhyitä, osa taas pidempiä moraalisia kertomuksia. Teoksessa oli myös laaja selitysosio, joka auttaa paikoin tekstin ymmärtämisessä. 

Teoksen perusvire on hurskastelun, teeskentelyn ja itsekkyyden kritiikki. Elinympäristössään hän luultavimmin näki paljokin em. inhimillisiä vikoja, koska niin rikkaasti ja monipuolisesti hän arvostelee näitä heikkouksia. Teoksen fokus on pohjimmiltaan kristillinen, erityisesti Vuorisaarnan innoittama. Pidin lukukokemusta puhuttelevana, koska samalla joutui myös tutkistelemaan omia edesottamuksiaan. Kirjan rikkaimmat osat ovat kaksi viimeistä lukua, joissa uidaan jo syvissä teologisissa vesissä. Vastaava uudempi, tosin kevyempi teos on Alexander von Schönburgin Tyylikkään köyhäilyn taito. 

On siis hyvä ja huono taideaisti, ja makuasioista kiistellään aiheellisesti.

Vaatimattomuus merkitsee ansiokkuudelle samaa kuin varjot maalauksen kuvioille: luo siihen tehoa ja reliefiä.

Maailmassa ei ole mitään ihastuttavampaa kuin seurustelu kauniin naisen kanssa, jolla on kunnon miehen hyvät ominaisuudet...

Oppinutta naista katsellaan kuin kaunista asetta: se on siselöity taiteellisesti, hiottu ihailtavasti...

Vilpittömässä ystävyydessä on mielihyvää, jota eivät saa koskaan kokea ne, jotka ovat syntyneet keskinkertaisiksi. 

Koskaan en kykene todistamaan ettei Jumalaa ole, tämä osoittaa minulle hänen olemassaolonsa.

Ihminen on synnynnäinen valehtelija: totuus on yksinkertainen ja selvä, mutta hän tahtoo näennäistä ja koristeltua.

Denis Diderot: Rameaun veljenpoika

Hankin Rameaun veljenpojan opiskeluaikana hyllyyni ja yritin lukea sitä muutaman kerran siitä kuitenkaan innostumatta. Ikä on kuitenkin tehnyt tehtävänsä, koska nyt lukukokemus oli nautittava, ja erityinen ansio siitä lankeaa Edwin Hagforsin oivalle käännökselle ja selitysapparaatille. Diderot on jäänyt kouluajoilta mieleen lähinnä ensyklopedistina ja valistuksen sanansaattajana. 

Denis Diderot (1713–84) syntyi sepän poikana, opiskeli kaikenlaista, mutta alkoi lopulta viettää boheemielämää Pariisissa elättäen itseään kirjavilla kirjallisuuteen liittyvillä töillä. Hänen elämäntyönsä oli suuren Encyclopédien toimittaminen. Voltaire kutsui Diderot´ta Le Pantophileksi, kaiken rakastajaksi, siksi monipuoliset olivat Diderot´n harrastukset. Mielenkiintoinen on myös hänen matkansa Venäjälle. Hän oli kirjeenvaihdossa Katariina II:n kanssa, toimi tsaarittaren taidehankkijana ja myi myös hänelle kirjastonsa. Rameaun veljenpojan käsikirjoitus löytyi vasta 1890-luvulla Weimarista, minne se oli kantautunut Pietarista.

Diderot´ta syytettiin ateismista ja nuorison turmelemisesta, ja käsiteltävä teos oli tuolloin julkaisukiellossa. Diderot istui myös vankilassa vuonna 1749 teostensa vuoksi. Diderot ei ollut metafyysikko ja hänen suhteensa uskontoon oli penseä, koska hänen mielestään "kirkko oli rikkonut luonnollisen ihmisen vapaata ja pakotonta moraalia vastaan." Häneltä on suomennettu kolme teosta. 

Teos koostuu kahden ihmisen, Hänen ja Minän välisestä vuoropuhelusta. Minä, Diderot´n alter ego, lähtee iltakävelylle Palais Royaliin. Siellä hän tapaa Jean-François Rameaun, jonka hän on tuntenut jonkin aikaa, ja lyhyen keskustelun jälkeen kutsuu hänet Café de la Régenceen. Jean-François Rameau eli Hän on kuuluisan säveltäjän Jean-Philippe Rameaun veljenpoika. Alkaa koko kirjan kestävä dialogi, jota voisi pitää koko ranskalaisen 1700-luvun sivistyselämän yleiskatsauksena. Minä tuntee sekä vetoa että vastenmielisyyttä Häntä kohtaan. Veljenpoika on kyynikko, joka kaunopuheisesti, ilmeikkäästi, viehättävästi ja häpeilemättä paljastaa loismaisen elelynsä ja moraalittomuutensa, mutta samalla hän näyttää, kuinka ihmiset menestyvät näissä turmeluksen naamiaisissa, joissa kukaan ei ole sitä, miltä näyttää. 

Kevyesti ja naljoin höystetyn sanailun muodossa alkava keskustelu muuttuu vähitellen yhä vakavammaksi. Se johtaa lopulta perustavanlaatuisiin moraalisiin, taiteellisiin ja filosofisiin kysymyksiin. Rameau kritisoi ranskalaista kulttuurielämää ja paljastaa samalla oman riippuvuutensa siitä. Epätoivoinen yhteiskunnallinen ihmisvihaaja asettuu vastakkain herkän minäkertojan, valistuksen ajan filosofin, kanssa. Kyynikon pettynyt maailmankuva kohtaa filosofin valistuneen ihmisrakkauden. Diderotin omat ajatukset voidaan erottaa molemmista hahmoista. Romaanin Hän pitää itseään hapatteena, joka panee tympäisevän samankaltaisuuden käymistilaan. 

Jos Diderot joutui vankilaan nuorison turmelemisesta, vastaava teos nykyaikana aiheuttaisi herjausyytteitä, siksi karkealla kädellä Diderot käsittelee tunnettuja aikalaisiaan. Rikkaat riistävät köyhiä, filosofit ja tiedemiehet tutkivat olemattomia asioita, tuomarit, papit ja valtion korkeat virkamiehet kätkevät viheliäisen elonsa pöyhkeyden kuoren alle. Taiteilijat eivät ole oikeita taiteilijoita (paitsi Racine, joka vielä tuhannen vuoden päästä saa kyyneliä vuotamaan). Noita hurskastelijoita, valetaiteilijoita ja historian oikealla puolella olevia löytyy runsaasti myös meidän ajastamme.

Noista kolmesta varastosta olen hankkinut itselleni naurettavan näköisä naamioita; jotka asetan mitä vakavimpien henkilöiden kasvoille, ja näe ylhäisarvoisessa papissa kujeilijan, presidentissä satyyrin, luostarimunkissa porsaan, ministerissä kameelikurjen, hänen ensimmäisessä kirjurissaan hanhen.

Varsin hykerryttävä on kohta, jossa Hän esittää useita aikansa klassisen musiikin teoksia elehtien ja esitelmöiden samalla niistä. Käännöksen apparaatti auttoi ymmärtämään tekstin taustoja, välillä lukeminen oli tosin hieman takkuista näitä viitteitä selvitellessä. 

Vanhojen käännösten kieli herättää monenlaisia ajatuksia, mutta tästä kirjasta poimin seuraavat somat ilmaukset: vilhusilmäinen, nykerönenäinen naikkonen, o stercus pretiosum, keimeä, tarvetuoli, juorukontti, nenäpiuvi, irve, papinrähjys, Homeroon Apollo ja ahneilla. 

Kirjoitin tämän tekstin kuunnellen samalla Rameau´n Les Indes galantes -oopperaa, jota en olisi tiennyt ilman tätä teosta. Muutenkin olisi mielenkiintoista kuunnella noita kirjassa mainittuja musiikkiteoksia, esim, vaikkapa laulua Viens dans ma cellule...

Teoksesta on postannut Prosperon kirjahylly

Kulttuurin syrjäpoluilla Tallinnassa VI: Pavlova

Ei Tallinnan matkaa ilman Pavlovaa! Tätä leivosta saa kaupungissa useasta paikasta, eikä se petä koskaan. Jälkiruoka on alun perin kotoisin Uudesta Seelannista, ja se on siellä sekä Australiassa perinteinen kesäherkku. Leivos lienee luotu ballerina Anna Pavlovan kiertueen kunniaksi 1920-luvulla Australiassa: marenkireunus muistuttaa ballerinan tutua. Pavlovaa syödessä tulee ylellinen olo, ja ihminen irtautuu mukavasti kaikesta arkisesta. Leivosten kulttuurihistoriasta on Bo Lönnqvist kirjoittanut mainion teoksen Leivos. Seuraavassa resepti Pavlovan tekoon.

Lämmitä uuni 160 asteeseen (kiertoilma) ja levitä pellille leivinpaperi. Vatkaa neljä munanvalkuaista suolarivauksen kanssa vaahdoksi ja lisää siihen vähitellen 200 g sokeria, 1 tl vaniljasokeria ja lopuksi 1 tl valkoviinietikkaa tai sitruunamehua sekä 2 tl Maizenaa tai perunajauhoja. Ylijääneiden keltuaisten käyttöön auttaa Kotilieden artikkeli.

Pursota tai tee lusikalla pesiä, joiden halkaisija on noin 10 cm. Laita pyöröt uuniin 50 minuutiksi, ota sitten lämpö pois ja jätä ne uuniin 4–5 tunniksi.

Täyte voi olla tällainen: raasta kahden limen kuori ja purista niistä mehu. Vatkaa 4 dl kermaa vaahdoksi ja lisää siihen 150 g maustamatonta tuorejuustoa. Lisää seokseen limemehu, 65 g sokeria ja kahden passiohedelmän liha. Täytä marengit tällä seoksella ja koristele ne tuoreilla vadelmilla, mustikoilla, mansikoilla tai granaattiomenan siemenillä. 

Jean Racine: Atalja

 

(Gustve Doré: Ataljan kuolema. Kuva: Wikimedia)

Ataljan (Athalie) Jean Racine kirjoitti vuonna 1691. Se esitettiin, kuten myös hänen edellinen draamansa Ester, Saint-Cyrin aatelisneitojen sisäoppilaitoksessa. Teos on rakennettu antiikin draamojen tapaan kuoro-osuuksin. Teoksen on myöhemmin säveltänyt Georg Friedrich Händel (1733) nimellä Athalia. Tätä postausta varten luin draaman J.Donkersleyn englanninnoksena vuodelta 1825 ja kuuntelin myös Händelin oratorion.  

Näytelmän päähenkilöt ovat seuraavat (käytän suomalaisen raamatunkäännöksen nimiä): Atalja (Joramin leski, Jooasin isoäiti), Jojad (ylimmäinen pappi), Joseba (Jooasin täti, Jojadin vaimo), Jooas (Ahasjan poika, Ataljan lapsenlapsi), Mattan (Baalin pappi), Nabal (Mattanin luottomies) ja Leevin heimosta peräisin olevien nuorten tyttöjen kuoro. Kohtaus sijoittuu Jerusalemin temppeliin, ylipapin asunnon eteishalliin.

Kun Jeehu murhasi kuningas Ahasjan, kuningataräiti Atalja otti vallan seitsemäksi vuodeksi. Hän murhautti kaikki poikiensa jälkeläiset ja osallistui itse aktiivisesti surmatöihin. Vain Jooas, hänen pojanpojistaan ​​nuorin, selvisi salamurhayrityksestä, kun ylimmäisen papin Jojadin vaimo Joseba pelasti hänet. Poika piilotettiin temppeliin ja kasvatettiin nimellä Eljakim. Temppelialueen ulkopuolella kukaan ei tiennyt hänen olemassaolostaan. Joseba ja Jojad pelkäsivät, että Atalja tappaisi välittömästi Jooasin ja tuhoaisi temppelin. 

Ensimmäisessä näytöksessä Jojad kertoo Ataljan kataluudesta ja siitä, kuinka Israelin kansa on joutunut tuuliajolle Baalin palvonnan vuoksi. Toisaalta Jojad aavisti tulevan kuninkaan pelastavan kansan vääryydeltä. Kuoro kertoo, kuinka Jumala jo aiemmin oli tuhonnut Israelin kansan sortajat, ja että sama kaitselmus tulee toteutumaan myös tulevaisuudessa. Atalja häpäisee temppelin pirskottelemalla Baalin uhrieläinten vertaa sadonkorjuujuhlan leipien päälle.

Baalia palvova Atalja näkee yöllä näkyjä, joissa hänen pojanpoikansa on selvinnyt verilöylystä, ja jota ylipappi Jojad suojelee temppelissä. Hän menee temppeliin ja tunnistaa Jojadin/Eljakimin unessaan nähneeksi lapseksi. Kun hän kysyy lapselta, kuka tämä on, niin tämä vastaa, että hänet löydettiin susien joukosta. Poika kertoo elämästään ja siitä, kuinka kiitollinen hän on siitä, että saa elää temppelissä. Jumalanpalveluksessa hän näkee ikuisen järjestyksen toteutuvan. Hän ennustaa myös Jahven vastustajien tulevan tuhon. Atalja kertoo väkivaltaisesta lapsuudestaan ja myös siitä, kuinka omin käsin tappoi yli kymmenen Jooasin veljeä. Atalja kutsuu Jooasin palatsiinsa kohdellakseen häntä kuin omaa poikaansa. 

Kun Jooas ei kuitenkaan tottele, koska hän tunnistaa Ataljan jumalattomuuden, lähettää Atalja Baalin palvelijan Mattanin hakemaan pojan. Joad kieltäytyy luovuttamasta Jooasia. Joseba aikoo piilottaa nyt seitsenvuotiaan pojan toisen kerran vastoin Joadin tahtoa, tällä kertaa erämaahan. Tämä ei kuitenkaan toteudu. Näytöksen keskiössä on huoli temppelin pelastamisesta epäjumalanpalvojilta. Samalla muistellaan kuinka jo Egyptissä ja kuningas Daavidin aikana Jumala on suojellut kansaa ja ohjannut sitä oikealle tielle. Näytöksessä muistellaan myös Isebelin, Ataljan äidin kohtaloa. Isebel oli tuonut Baalin kultin israelilaisten keskuuteen ja vainosi myös profeetta Eliaa. Isebelin kohtaloksi tuli joutua hevosten tallomaksi ja koirien syömäksi. 

Viimeisessä näytöksessä Jojad aseistaa salaa leeviläiset aseilla, joita oli aikaisemmin jo kastellut filistealaisten veri ja julistaa Jooasin uudeksi kuninkaaksi kansan edessä. Kun Atalja saapuu ja alkaa piirittää Temppelivuorta palkkasoturiarmeijallaan, Jojad houkuttelee hänet ansaan. Pienen seurueen kanssa Atalja menee temppeliin ja näkee Jooasin kruunattuna valtaistuimella. Ataljan palkkasoturit olivat jo paenneet. Jojad pidättää Ataljan ja leeviläiset teloittivat hänet. Draaman lopussa todetaan, että Atalja sai juuri sen palkinnon, jonka oli ansainnut hirveistä rikoksistaan. Juudan uutta prinssiä kehotetaan tulevissa toimissaan muistamaan, että kuninkaiden yläpuolella on aina ankara tuomari, joka on orpojen isä kantaen viattomuuden miekkaa.

Atalja on lukemistani Racinen tragedioista teologisin. Tapahtumia peilataan jatkuvasti Israelin kansan menneisyyteen ja sieltä ammennetaan myös voimaa nykyisiin toimiin. Kansaa jakaa epäjumalanpalvonta, joka vierottaa sen pois omimmasta uskonnollisesta perinteestä. Draamassa kauheinta on Baalin palvojien jumalattomat menot ja kuvainpalvonta. Jerusalemin temppeliä uhkaa jatkuvasti häpäisy, mitä vastaan näytelmän sankarit taistelevat. Jooas on kertomuksen Kristus-hahmo, joka takaa Davidin suvun jatkumisen valtaistuimella. Pidin paljon kuoron osuuksista, koska ne liikkuivat aina kerronnan metatasolla. 

Mielestäni Atalja on parhain lukemistani Racinen draamoista. Epäjumalien palvonta ajaa ihmisen väkivaltaan ja hillittömyyteen, oikean Jumalan palvonta sitävastoin rakentaa sekä yksilöä että yhteisöä. Atalja on sekä poliittinen että uskonnollinen draama. On sääli, ettei meillä enää esitetä näitä klassisia teoksia, vaikka niiden sanoma olisi mitä ajankohtaisin, samoin niiden ihmiskuva. Minusta Racinen hahmot ovat uskottavampia ja modernimpia kuin Molièren. Tosin myös antiikin klassikot loistavat poissaolollaan meidän teattereistamme. Nykyistä kulttuuriväkeä loukannee teoksen uskonnollisuus ja juutalaiset hahmot, ja luultavasti he eivät ole edes kuulleet Racinesta. Olisi myös hienoa nähdä antiikin draamoja, kuten esim. Antigonea tai Medeiaa näyttämöllä. 

Felix Mendelsohn on säveltänyt Ataljan innoittamana teoksen Kriegsmarsch der Priester, ja Georg Friedrich Händelin Athalia-oratorio on myös ehdottomasti kuuntelun arvoinen.

Jean Racine: Britannicus

Britannicus on Jean Racinen viisinäytöksinen, aleksandriinimittaan kirjoittama näytelmä, joka sijoittuu antiikin Roomaan, keisari Neron aikaan. Vaikka teoksen nimi on Britannicus, on sen keskiössä kuitenkin keisari Neron ja tämän äidin Agrippinan välinen dynamiikka. 

Draaman ensiesitys oli Pariisissa vuonna 1666. Luin teoksen Mauno Mannisen Intimiteatterille tekemänä vapaana, tosin mitallisena suomennoksena vuodelta 1952. Mauno Manninen oli monella tapaa lahjakas persoona, mutta hän tuli tunnetuksi lähinnä siitä, että meni naimisiin Prahan pyövelin Reinhard Heydrichin lesken, Linan kanssa. 

Näytelmän henkilöt ovat seuraavat: keisari Nero (Agrippinan poika), Britannicus (keisari Claudiuksen ja Messalinan poika, Neron velipuoli), Agrippina (keisari Claudiuksen leski ja Neron äiti), Junia (keisari Augustuksen tyttärentytär ja Britannicuksen rakastettu), Burrus (Neron opettaja), Narkissos (Britannicuksen opettaja) ja Albina (Agrippinan uskottu). Näytelmän loimi on vallanhimo, johon luodaan erotiikan ja väkivallan kudetta.

Draaman kulku on seuraava. Agrippina odottaa pääsyä poikansa Neron luo, joka on juuri siepannut palatsiinsa Junian, Britannicuksen rakastetun kertomatta siitä äidilleen. Britannicus on laillinen valtaistuimen perijä, mutta Agrippina on syrjäyttänyt hänet Neron hyväksi, joka syntyi hänen ensimmäisestä avioliitostaan Ahenobarboksen kanssa. Nero kieltäytyy ottamasta äitiään vastaan. Agrippina, joka on huolissaan sekä poikansa valtiomiestaitojen heikkenemisestä että vaikutusvaltansa hupenemisesta, ilmoittaa Britannicukselle Junian kohtalosta ja tarjoaa tälle tukeaan Neroa vastaan. Britannicus hyväksyy tarjouksen opettajansa Narkissoksen kannustamana, joka on todellisuudessa Neron palkkaama kätyri.

Narkissos varoittaa Neroa juonittelusta, ja tämän seurauksena Nero aikoo hylätä vaimonsa Octavian ja mennä naimisiin Junian kanssa. Neron liehittelystä huolimatta Junia kieltäytyy liitosta keisarin kanssa. Nero käskee Juniaa katkaisemaan suhteensa Britannicuksen kanssa, muussa tapauksessa hän surmaa Britannicuksen. Junia joutuu teeskentelemään kylmyyttä Britannicuksen edessä, mikä ärsyttää tätä Neron tarkkaillessa salaa rakastavaisten kohtaamista. Junia kertoo Britannicukselle kuitenkin, että hän on joutunut valehtelemaan Neron käskystä ja kehottaa rakastajaansa pakenemaan.

Burrhus ei onnistu lepyttämään Agrippinaa tai Neroa, ja Junia paljastaa Neron juonen Britannicukselle. Narkissoksen varoittama Nero kuitenkin saapuu paikalle ja vangitsee kilpailijansa pitäen myös Juniaa vangittuna palatsissaan.

Neron toimet saavat Agrippinan puuttumaan asiaan. Hän nuhtelee ankarasti poikaansa ja toteaa, että Junia on luvattu Britannicukselle, ja että tämän pitäisi valita aviomiehensä. Keisari kapinoi äitiään vastaan ​​eikä enää halua olla hänen äänitorvensa ja välikappaleensa. Yhtäkkiä Nero antaa kuitenkin periksi ja muuttaa mielensä. Hän julistaa suuren sovintojuhlan velipuolensa kanssa. Tämä on kuitenkin lumetta, koska Britannicus aiotaan kuitenkin murhata juhlissa. 

Narkissos on jo pyytänyt tunnettua myrkynkeittäjää Lucustaa valmistamaan myrkyn. Lucusta oli jo aiemmin toimittanut myrkyn Agrippinalle, jolla hän myrkytti miehensä Claudiuksen. Nero kuitenkin epäröi, koska ei halua saada myrkyttäjän mainetta. Narkissos hyödyntää kuitenkin epäröivän Neron heikkoutta. 

Britannicus huokaisee helpotuksesta uskoen, että hänen velipuolensa haluaa sittenkin sopia hänen kanssaan, mutta Junia pelkää ansaa. Agrippina haluaa uskoa poikansa hyviin aikeisiin. Britannicus kuitenkin myrkytetään juhlissa. Nero väittää, että velipuoli kärsii vain kaatumataudista. Narkissoksen ja Burrhuksen läsnä ollessa Agrippina kutsuu poikaansa murhaajaksi. Junian onnistuu pakenemaan Vestan neitseiden suojiin, ja raivostunut väkijoukko surmaa Juniaa takaa-ajavan Narkissoksen. Burrhus huokaa näytelmän lopussa: "Oi jumalat, suokaa, että tämä olisi hänen viimeinen rikoksensa". Nero hankkiutui sitten eroon äidistään vuonna 59 murhauttamalla tämän veneonnettomuuden varjolla. 

Racinen draamoissa ilahduttaa henkilöhahmojen monikerroksisuus. Kukaan ei edusta jotain tiettyä luonteenpiirrettä, vaan he ovat eläviä ihmisiä, joilla on monenlaisia pyrkimyksiä ja ajatuksia. Draaman Nero on samalla vallanhimoinen pyrkyri, äitinsä helmoissa oleva mammanpoika ja kuitenkin aitoa rakkautta ikävöivä ihminen, joka ei kuitenkaan saa sitä, mitä tavoitteli ja turmelee sen, mitä jo omistaa. Näytelmässä ilmenee hyvin, kuinka valta vähitellen alkaa turmella Neroa. Minulle keisari Nero assosioituu välittömästi Peter Ustinovin hienoksi hahmoksi Quo vadis? -filmissä. 

Agrippina on todellinen pelinainen, joka ajaa uupumatta omaa agendaansa, mutta on valmis tarvittaessa muuttamaan toimintatapojaan. Racinen draamoissa muutenkin naiset ovat dynaamisia ja pyörittävät tapahtumia aktiivisesti. Siinä mielessä Racinen naiskuva on varsin moderni. Britannicuksessa toistuu sama traaginen piirre kuin Andromachessa: kukaan ei saa lopulta sitä, mitä tavoitteli. Eikö siinä ole jotain koskettavaa ja totta?

Ihailen Ludvig XIV:ta myös siksi, että hän suosi Racinea, vaikka kirjailijan suurissa draamoissa olevat hallitsijat ovat heikkoja, horjuvia tai tyranneja. Olisi mielenkiintoista tietää, esitetäänkö nykyään Moskovan näyttämöillä Racinea? Hänen kaikki draamansa on käännetty venäjäksi. 

Tyrannit lupaavat aluksi onnea aina...

Rouva, jos aavistatte jo turmaa, välttäkää myrkkyä, joka Teidät surmaa.

Ilman ääriä täällä on Caesarin valta. Seinät kuulevat, silmät katsovat kaikkialta. Caesar ei ole poissa täältä hetkeäkään.

Mutta Rooma tahtoo herran eikä emäntää.

Veressä veriset kätenne saatte pestä.

Jatka, aloitit veljelläsi, äitisi verta pian tihkuu tuo käsi.