Jälleenrakennettua Römerbergiä |
Perusasioiden äärellä |
Iida Turpeinen ja Maximilian Murmann |
IG-Farben-Haus |
LXX, Ησαΐας 12,3 καὶ ἀντλήσατε ὕδωρ μετ᾿ εὐφροσύνης ἐκ τῶν πηγῶν τοῦ σωτηρίου. Lähteen äärellä.
Jälleenrakennettua Römerbergiä |
Perusasioiden äärellä |
Iida Turpeinen ja Maximilian Murmann |
IG-Farben-Haus |
Ile of Skye |
Näkymä Edinburghin Candlemaker Rowlle |
High Street |
Edinburghin linnanpiha |
Skotlannin kansallismuseon suuri sali |
Greyfriars Bobby |
V&A Desigmuseum ja RRS Discovery |
Macintoshin Oakroom |
Portreessä on mikroilmasto |
Ylämaa kutsuu! |
Yksi Tallinnan viehätyksen syy on sen kaupunkikuvan monikerroksisuus. Kävellessä kaupungin halki näkee kaupungin eri kulttuurikerrokset toisiinsa limittyneinä. Tallinnassa on paljon paikkoja, joissa genius loci on vahvasti läsnä: Pyhän Knuutin kiltatalo, Vilen Künnapun kukkakauppa, Tallinnan Kunstihoone...
Lempirakennukseni Tallinnassa on Sõprus-elokuvateatteri, sillä sen estetiikka ja kulttuurihistoriallinen tausta ovat kiinnostavia. Ennen toista maailmansotaa kolmion muotoisella tontilla Vana-Posti-kadulla sijainnut rakennus tuhoutui vuonna 1944 puna-armeijan pommituksissa. Sõprus-teatteri rakennettiin vuosina 1950-1955 raunioituneelle tontille, ja sen suunnittelivat arkkitehdit Friedrich Wendach, August Volberg ja Peeter Tarvas. Wendach oli Nõmmen kaupunkiarkkitehti, ja häntä kutsuttiin "temppeliteattereiden asiantuntijaksi", koska hänen rakennuksensa edustivat stalinistista eklektismiä (esim. Punane Täht -teatteri Narvassa). Volbergin tunnetuimpia teoksia ovat Rakveren pankkitalo, Kirjanike Maja Tallinnassa ja uusi Vanemuine Tartossa.
Elokuvateatterista piti alun perin tulla Leningrad, sitten Spartacus ja lopulta päädyttiin ystävyyteen, Sõprus, koska tuohon aikaan alettiin lämmitellä Neuvostoliiton ja Kiinan välisiä suhteita. Ystävyydellä virolaisten kanssa elokuvateatterin nimellä ei siis ole mitään tekemistä. Elokuvateatterit olivat Neuvostoliitossa keskeisiä kulttuurirakennuksia, koska elokuvaa pidettiin merkittävimpänä taidemuotona sen kansanomaisuuden vuoksi.
Neuvostoideologia heijastui rakennuksen ulkomuotoon ja sisustukseen. Stalinistisen arkkitehtuurin ihanne oli, että rakennus oli sisällöltään sosialistinen, mutta muodoltaan kansallinen. Tällaisia rakennuksia löytyy esimerkiksi Rostockista, Jerevanista tai Pekingistä. Tuolloin neuvostoarkkitehtuuri on myös ennen muuta kolonialistista arkkitehtuuria, jonka tehtävänä oli propagoida neuvostoelämän ylivoimaisuutta.
Sõpruksen pylväin koristeltu julkisivu on saanut inspiraationsa paikallisista aiheista: pylväiden kapiteelit ovat kuin setunaisten paidanhihat, ja julkisivun dolomiitti on peräisin Saarenmaalta. Sivujulkisivujen metoopit kuvastavat sodankäyntiä, teollisuutta, maataloutta, mineraalien tuotantoa ja tiedettä, ja etujulkisivun kolme metooppia viittaavat kirjallisuuteen, teatteriin ja kuvataiteeseen. Rakennuksen sisustuksen tarkoituksena oli ilmaista, että elokuvateatteri on todellinen kulttuurilaitos, joka on tarkoitettu kaikkien kansanosien henkiseen kasvatukseen. Antiikkiset aiheet, eklektiset tyylipiirteet ja funktionalistinen tilajako ovat keskeisiä elementtejä stalinistisessa arkkitehtuurissa.
Elokuvateatterissa on kaksi kerrosta. Ensimmäisessä kerroksessa on kassojen eteinen, jonka takana on tilava näyttämösali ja ruokasali. Kaikissa tiloissa on pylväiköitä ja runsasta koristelua. Rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa on myös tupakkahuone, huoneet näyttämötaiteilijoille ja hallinnolle. Toisessa kerroksessa on kaksi elokuvateatteria, joihin kumpaankin mahtuu 400 vierasta. Elokuvateatterin sisustuksen suunnitteli Maia Oselein-Laul.
Rakennus välittää monenlaisia viestejä. Se oli ensimmäisiä rakennuksia, joita tehtiin Tallinnan vanhaan kaupunkiin, jonka venäläiset olivat pahasti tuhonneet ja jota he eivät suosineet siksi, koska sen monikerroksisuus oli merkki pitkästä historiasta lännen kanssa. Elokuvateatterin piti olla merkkinä uudesta ajasta ja edistyksellisestä neuvostokulttuurista. Rakennuksen muotokieli on selvästi neuvostoliittolainen, mutta sen monet yksityiskohdat heijastelevat monella tavalla kansallisia piirteitä sekä arkkitehtikunnan henkistä taustaa ja sitoutumista funktionalistiseen perinteeseen.
Vaikka Sõprus heijastelee neuvostoliittolaista estetiikkaa, katsoja voi myös huomata, että rakennuksessa on myös monia art deco -piirteitä. Myös materiaalien koostumus, mittasuhteet ja käsittely ovat hienostuneempia kuin yleensä neuvostoarkkitehtuurissa tuolloin. Esimerkiksi Tukholman konserttitalo ja meidän eduskuntatalomme ovat rakennuksen läheisiä esteettisiä sukulaisia. Rakennuksen viuhkamaisen muodon esikuva lienee myös Leningradin konstruktivistinen Gorki-teatteri.
Elokuvateatterin edessä oleva aukio on kaunis. Nyt siellä on nykyään myös suihkulähde, joka alun perin suunniteltiin sinne, muttei säästösyistä rakennettu. Näkymä Suur-Karja-kadulle on upea ja samalla juhlava. Rakennus kuuluu Viron kulttuurimuistomerkkien luetteloon.
Tällä paikalla Koidu-kadulla oli Marie Underin synnyinkoti |
Underin synnyinkoti (Kuva: Jaak Juske) |
Maarjamäen muistomerkki (rakennettu 1961-1975) on Tallinnassa Piritan tien varrella sijaitseva muistoalue, joka oli moniselitteisesti omistettu "Viron vapauden puolesta taistelleille". Muistomerkin keskeinen osa on 35 metriä korkea Jäämarssin obeliski. Jäämarssi oli Neuvosto-Venäjän Itämeren laivaston evakuointioperaatio vuonna 1918 Tallinnasta Helsingin kautta Kronstadtiin. Neuvostoaikana muistomerkin pylväiden välissä paloi ikuinen tuli. Rakennusvaiheessa vuonna 1975 neuvostoviranomaiset määräsivät yllättäen rakennustyöt keskeytettäviksi, koska he olivat tunnistavinaan maisemasuunnittelussa ristin muodon. Vastaava ongelmahan oli myös Itä-Berliinissä TV-tornia rakennettaessa: auringonpaisteessa tornin pintaan syntyi hohtava risti. Pintaa yritettiin hioa moni tavoin, mutta risti jäi. Ateistien taistelu uskontoa vastaan on saanut absurdeja muotoja.
Luin tallinnalaisen antropologi Francisco Martínezin artikkelin Maarjamäen muistomerkin laiminlyönnistä ja siitä, kuinka neuvostoaikaisen rakennusperinnön murentaminen on osa uutta Viron politiikkaa virolaisten toimiessa kuten venäläiset ennen. Hän kirjoittaa: "Myöhäismodernististen ihanteidemme vuoksi katsomme, että on välttämätöntä luoda yhä enemmän uusia asioita hyvin nopeasti. Neuvostoaikaiset rakennukset ja monumentit Virossa ovat usein laiminlyötyjä tai purettu kokonaan."
Martinez uskoo, että muistomerkeillä on monia ja ristiriitaisia merkityksiä, ja että jokainen sukupolvi antaa niille uusia merkityksiä, jotka poikkeavat muistomerkin luojien alkuperäisistä tarkoituksista. Muistomerkit muokkaavat yhteisön identiteettiä, joka myös muuttuu. Tämä on tärkeä seikka, koska ihmiset luovat uusia merkityksiä jokaiselle paikalle.
Virolainen toimittaja Sergei Metlev kirjoitti, että Maarjamäen muistomerkin tulisi olla suojelukohde, koska paikalla on neljä erilaista muistoaluetta. Hänen mielestään paikalla ei ole neuvostomiehitysvaltaa ylistäviä symboleja tai tekstejä, ja muistomerkin taiteelliset arvot ovat suurempia kuin poliittiset.
(Kuva: Sirp/Eero Vabamägi / Postimees / Scanpix) |
Muistopolitiikka vaihtelee maittain: jotkut monumentit ovat hyviä ja jotkut taas eivät, mikä riippuu maan kulloisesta politiikasta. Virolaisilla on tässä suhteessa hankala tilanne, sillä neuvostoaikana kaikki Pätsin aikaiset ja varhaisemmat muistomerkit (vapaussodan ja suojeluskuntien muistomerkit) tuhottiin ja tilalle luotiin runsas määrä kommunistisia muistomerkkejä. Myös osa kulttuurihenkilöiden muistomerkeistä on uudessa poliittisessa kontekstissa monimielisiä, koska on esim. paljastunut, että ko. henkilöt olivat aktiivisia ilmiantajia neuvostovallan aikana (esim. Juhan Smuul ja hänen reliefinsä Viron kirjailijaliiton talon seinässä).
Meillä Suomessa on myös meidän oma problematiikkamme tällä historian unohtamisen alueella: osa ortodoksisista kirkoista muutettiin sisällissodan jälkeen luterilaisiksi kirkoiksi (Suomenlinna) tai kirjastoiksi (Hämeenlinna) ja osa venäläisistä kadunnimistä (ja sukunimistä) muutettiin suomalaisiksi. Uspenskin katedraalin edessä ollut Haminan rauhan muistoksi pystytetty Rauhankappeli tervattiin, ja koska sitä ei pystytty puhdistamaan, niin se purettiin 1920, ja joidenkin toiveissa oli tuolloin myös koko katedraalin hävittäminen. Toisaalta Aleksanteri II:n patsas ja Keisarinnan kivi seisovat edelleen Helsingin keskustassa. Suomessa on ollut myös liuta Lenin-patsaita, jotka taitavat nykyään olla jo museoiden varastoissa.
Rakennustaidetta on käytetty politiikan välineenä monella tapaa: 1800-luvulla venäläiset rakennuttivat Tallinnaan Kalevin oletetun haudan päälle Toompean mäelle nykyisen Aleksanteri Nevalaisen kirkon ja Varsovaan samalle pyhälle omistetun katedraalin Puolan vapaustaistelijoiden hautojen päälle. Kirkko oli kaupungin korkein rakennus sen keskeisimmällä paikalla Plac Saskilla. Puolalaiset purkivat kirkon heti (ja parisataa muuta ortodoksikirkkoa) heti 1920-luvun alussa, koska ne olivat heidän mielestään sortajien tietoisesti rakentamia provokaatioita, mikä tietenkin oli osin totta. Viron Kaitseliit on pitänyt edelleenkin ohjelmassaan Tallinnan katedraalin muuttamisen länsimaisemman näköiseksi (sipulitornien poistaminen), koska se tuo ikävän slaavilaisen piirteen kaupungin paraatipaikalle.
Se, kuinka Riian ortodoksikatedraali muutettiin Tieteiden taloksi, Kazanin katedraali Pietarissa Ateismin ja uskontojen museoksi ja kuinka Iisakinkirkkoon laitettiin Foucault’n heiluri todistamaan jumaluskon hulluutta, ansaitsisi jo oman postauksensa.
Allen Ginsbergin kirja on edesmenneiden appivanhempieni kirjahyllystä siirtynyt meille. Anoppi kehotti aikoinaan minua välttämään kirjan lukemista, koska kirjailija oli onneton hullu. Olen yrittänyt sitä kuitenkin toisinaan lukea, mutta lukukokemus on ollut aina kovin tukahduttava, enkä ole varma, onko oikeasti kyseessä suuri taide vai bluffi. Minusta hän edustaa puhtaasti vaikeaa taidetta. Minulle tulee hänestä mieleen Jackson Pollockin teokset.
Jackson Pollock "Muraali" (Kuva: Wikimedia) |
Kirjan on julkaissut turkulainen Tajo-kustantamo, jota johti psykiatri Armo Hormia 1960-luvulla. Hormia oli ensimmäinen julkkispsykiatri Suomessa, jonka osaaminen liikkui runoudesta ja psykoanalyysistä aina vaimon kiduttamiseen saakka. Hahmona hän oli hyvin ambivalentti ja herätti aikanaan julkisuudessa ristiriitaisia tunteita. Tajo julkaisi rohkeaa beat-kirjallisuutta, kääntäjinä mm. Pentti Saarikoski, Anselm Hollo ja Matti Rossi. Matti Rossi oli hyvä kääntäjä, mutta olisi sitten runoilijana voinut jättää Moskovan kellojen kilkuttamisen vähemmälle. Ginsbergin runokirjassa on kaikkiaan 16 runoa, joista ehkä merkittävin on 25 sivuinen Kaddish. Pienen kustantamo jälki näkyy tekstiin livahtaneissa painovirheissä.
Ginsbergin runoja on kovin vaikea analyyttisesti lähestyä, koska niiden kieli ja käsitemaailma ovat hyvin monikerroksisia ja assosiaatiot polveilevat vapaasti: ne ovat tajunnanvirtaa. Ehkä niihin täytyisi heittäytyä, kuten nykyään on tapana sanoa. Yritän kuitenkin löytää joitakin kiinnekohtia, joita runoilija teoksissaan käyttää.
Kirjallisia hahmoja runoissa ovat ainakin Walt Whitman, William S.Burroughs, Vachel Lindsay, Garcia Lorca, Jack Kerouac, Emily Brontë, Guillaume Apollinaire, André Breton, Jean Cocteau ja Jean Genet. Tarkkaava lukija tunnistaa heti, minkä hengen lapsia näistä suurin osa on. Kirjailijan homoseksuaalisuus ei kuitenkaan tunge runoissa läpi mitenkään erityisellä tavalla, vaan se ilmenee pieninä viitteinä.
Poliittisesti Ginsberg oli anarko-vasemmistolainen, ja runoissa löytyvät mm. Lev Trotski, Tom Mooney, Sacco ja Vanzetti, Scottsboro Boys, Bertrand Russel, J. Edgar Hoover, Adolf Hitler, Timur-Lenk ja Rousseau: vasemmistolaisia filosofeja, amerikkalaisen oikeuslaitoksen uhreja ja mielipuolia. Runojen tapahtumapaikkoina ovat Manhattan, Greenwich Village, Lakehurst ja Pariisi. Kiinaan, Intiaan ja Venäjään viitataan myös. Seuraavassa käsittelen lähemmin kahta runoa Amerikkaa ja Kaddishia.
Amerikka on ajatuksenvirtarunoutta ja se alkaa lohduttomasti: America I've given you all and now I'm nothing. Runoilija on menettänyt järkensä, hän kantaa harteillaan kotimaansa kaiken kurjuuden ja ihanuuden, hän on itse Amerikka ja toisaalta hän tarkastelee Amerikkaa ulkoa päin. Ginsbergin Amerikassa sekoittuvat luumunkukat, vainotut kommunistit, trotskilaiset ja psykoanalyytikot. Aikatasot liikkuvat myös vapaasti. Runoilija muistelee lapsuutensa tapahtumia kommunistien kesäleirillä, ja toisaalta hän on kauhuissaan kiinalaisten ja erityisesti venäläisten tulevasta ekspansioista maailmassa. Runoilija haluaa mennä asetehtaaseen sorvaamaan aseiden osia ja siten kantaa oman hintinkortensa kekoon.
Amerikka sinä et oikeesti halua sotaa. Amerikka ne on ne pahat ryssät. Ne ryssät ne ryssät ja ne kiinalaiset. Ja ne ryssät. Venäjä haluaa syödä meidät elävältä. Venäjän valta on hullu. Ne haluaa viedä autot meidän autotalleistamme.
Erityisesti minua liikutti seuraavat säkeet:
Aiotko sinä antaa Time Magazinen johtaa tunne-elämääsi? Minä olen hulluna Time Magazineen. Minä luen sitä joka viikko...Se kertoo minulle vastuusta aina.
Ei tarvitse kuin muuttaa lehden nimi Helsingin Sanomiksi, niin pääsee hyvin indoktrinoidun suomalaisen koulutetun keskiluokan mielenmaisemaan.
Kaddish on suuri runo. Se on järkyttävä, osin vastenmielinen, mutta uskon, että se on tosi. Ginsberg on rakentanut muistomerkin äidilleen, ja samalla yrittänyt runon keinoin hahmottaa kokonaista elämänkaarta. Kaddiš on juutalaisen jumalanpalveluksen keskeinen rukous. Sen keskeisenä teemana on Jumalan ylistys ja kunnioitus. Useimmiten kaddiš tarkoittaa surijoiden kaddišia, joka kuuluu juutalaiseen hautaus- ja muistopalvelukseen sekä keskeisenä osana suruajan päivittäiseen rituaaliin.
Ginsberg kirjoitti elegisen proosarunonsa 40 unettoman tunnin aikana morfiinin, tupakan, kahvin ja metamfetamiinin avulla. Runo on omistettu runoilijan äidille Naomi Ginsbergille, joka oli vaipunut pitkään mielisairauteen. Hänen hautajaisissaan ei luettu kaddišia luultavaksi siksi, koska hän oli vakaumuksellinen kommunisti.
Ginsberg on hyväksynyt äitinsä kuoleman, muttei ole vielä tunnetasolla käsitellyt asiaa. Menettäminen ja kuolema ovat runon keskeisiä teemoja, ja niitä yritetään selittää myös metafyysisellä tasolla. Toisaalta runoilija on äitinsä kuoleman murtama, toisaalta hän on iloinen, että äiti on vapautunut kaikista kärsimyksistään. Apuna tässä suremisessa on juutalainen teologia, joka kaddišin muodossa antaa mahdollisuuden käsitellä menetystä. Muistorukouksen avulla Ginsberg pyrkii luultavasti myös jonkinlaiseen katharsikseen, jolloin runoilijan äiti (hulluutensa vuoksi) nousee antiikin traagisen sankarittaren mittoihin.
Runossa on myös löydettävissä nekyiaa, tuonelanretkeä, jonka jälkeen surija palaa elävien joukkoon entistä viisaampana. Äitiään kohtaan tuntemiaan vihantunteita hän pyrkii poistamaan siirtämällä niitä isäänsä ja veljeensä. Tähän problematiikkaan sekoittuu myös insestisiä kuvia, jossa äiti yrittää vietellä poikansa. Kuitenkin Ginsberg haluaa muistaa äitinsä nuoruuden kauneudessa soittamassa mandoliinia kommunistinuorien kesäleirillä, jolloin kaddišin tehtävänä on puhdistaa äidin muisto kaikesta hulluudesta ja elämän mukanaan tuomasta kärsimyksestä. Runon fokuksessa on lopulta toivo, joka nousee tragediasta.
Myöhemmin tappava vyöry, kokonaisia vuorellisia homoseksuaalisuutta, penisten Matterhorneja, peräreikien Isoja Kanjoneita - paino minun surumielisen pääni päällä.
Oi venäläiskasvoinen, nainen ruohikolla, sinun pitkiä mustia hiuksiasi kruunaavat kukkaset, mandoliini on sinun polvellasi - Kommunistikaunotar, istu tässä sinä kesällä tuhatkaunojen keskellä naitu, luvattu onni käden ulottuvilla, pyhä äiti, sinä hymyilet rakastetullesi...
Oi äiti mitä minä olen jättänyt sanomatta. Oi äiti mitä minä olen unohtanut.