Kirjabloggaajien klassikkohaaste 20: Nathan Viisas

 

Näytelmät ovat minulle kaikkein vaikein taiteenlaji: käyn harvoin teatterissa, koska yleensä tulen erinäisistä syistä pettyneenä esityksistä, ja näytelmien lukeminen on minusta raskasta. Päätin nyt kuitenkin ottaa luvun alle vanhan hyllynlämmittäjän, Gotthold Ephraim Lessingin Nathan Viisaan, jonka olen hankkinut vuonna 1978 ja aloittanut sekä lopettanut lukemisen kesken jo muutamaan kertaan. Suurin lukueste on ollut Juhani Siljon käännöksen heittomerkkejä tihkuva, sinänsä ansiokas runokieli. Lessingin saksa on lähempänä nykykieltä kuin Siljon runosuomi, jonka tavoitteena on olla ennen muuta ylevää. Toisaalta on hauskaa löytää jatkuvasti pieniä sanapäärlyjä, kuten liemme, Sallima, muslemi, laises, leyhkein.

Saksalaisten klassikkojen näytelmiä meillä ei enää juuri esitetä. Esim. Nathan Viisas on esitetty Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 1997 (Matti Rossin käännös Viisas Natan) ja Schillerin Maria Stuart 1982. Syitä tähän en käy nyt arvailemaan, ehkäpä aatedraamat eivät vaan ole enää nykyaikaa, mutta valitsemani Nathan Viisas on tällä hetkellä mitä ajankohtaisin näytelmä, koska se käsittelee uskonnollista suvaitsevaisuutta. 

Nyky-Suomessa ongelmana esitykselle voisi olla se, että draaman päähenkilö on juutalainen, joka on läpeensä myönteinen hahmo verrattuna kristittyihin ja muslimeihin. En yhtään ihmettelisi, vaikka meidän kulttuurielämämme tiedostavaiset toimisivat samoin kuin 1930-luvulla, jolloin suomalaisten antisemiittien painostuksesta Kansallisteatterin ohjelmistosta poistettiin Aino Kallaksen juutalaisuuteen liittyvä draama Dibbuk. Aiemmin juutalaisten kimpussa olivat fasistit, nykyään puna-vihreä väki.

Nathan Viisas kuuluu Saksan lukioiden opetussuunnitelmaan, samoin kuin esim. Sofokleen Antigone. Sivistyneen saksalaisen kanssa voi aina aloittaa keskustelun sormusvertauksesta tai kuningas Kreonin ratkaisuista. Meillä tyydytään Häräntappoaseeseen ja moniluku- sekä mediataitoihin, eikä omia klassikoita tunneta. Oikeinkirjoitukselle on myös jätetty hyvästit. Hitler-Saksassa Nathan Viisas oli kielletty kouluissa, samoin sen esittäminen teattereissa. Teos palasi heti 1945 opetussuunnitelmiin ja teatterin lavoille. Nathanin esikuvana Lessingille oli filosofi Moses Mendelsohn, joka oli juutalaisen valistuksen, haskalan isä.

Näytelmän tapahtumat ovat seuraavat. Toiminta sijoittuu kolmannen ristiretken (1189–1192) Jerusalemissa vallinneen tulitauon aikaan Saladinin ollessa Syyrian sulttaani. Kun juutalainen Nathan palaa työmatkaltaan kotiin Jerusalemiin, saa hän tietää, että hänen kotinsa on tuhottu, mutta nuori ristiritari oli pelastanut hänen kasvattityttärensä Rechan palavasta talosta. Ritari puolestaan ​​on henkensä velkaa Jerusalemin muslimihallitsijalle Saladinille. Ritari oli ainoa kahdestakymmenestä vangista, jonka sulttaani armahti, koska tämä kovasti muistutti Saladinin edesmennyttä veljeä Assadia. Näistä onnellisista tapahtumista huolimatta rationaalinen Nathan ei ole valmis uskomaan, että Rechan pelastumisen takana olisi ihme, ja hän vakuuttaa kasvattityttärelleen, että on haitallista uskoa yliluonnollisen apuun.

Saladin ei ole onnistunut taloudenhoidossaan, ja siksi hän luottaa laskelmoivan sisarensa Sittahin neuvoon kutsua rikas Nathan luokseen testatakseen hänen anteliaisuuttaan ja viisauttaan, joita ylistetään koko Jerusalemissa. Sen sijaan, että Saladin pyytäisi häneltä suoraan lainaa, hän teeskentelee ensin koettelevansa Nathanin viisautta. Hän esittää Nathanille kysymyksen "oikeasta uskonnosta". Nathan, jolle hänen ystävänsä Al-Hafi on jo ilmoittanut Saladinin taloudellisista ongelmista, tunnistaa ansan. Hän päättää vastata Saladinin kysymykseen pienellä vertauskertomuksella (Ringparabel). Syvästi vaikuttunut Saladin ymmärtää tämän vertauksen välittömästi viestinä kolmen suuren monoteistisen uskonnon tasavertaisuudesta. Nathanin viisauden liikuttamana hän pyytää tätä olemaan ystävänsä tästä lähtien. Nathan suostuu ja myöntää Saladinille anteliaasti lainaa enempää kyselemättä.

Ristiritari, joka pelasti Rechan liekeistä, mutta joka on toistaiseksi tuskin kiinnittänyt huomiota häneen pitäen tätä pelkkänä pienenä juutalaistyttönä, rakastuu tähän Nathanin tuodessa heidät yhteen ja haluaa mennä välittömästi naimisiin Rechan kanssa. Ristiritarin nimen kuultuaan alkaa Nathan epäröidä suostumuksen antamista nuorten liitolle. Ristiritari on järkyttynyt, ja kun hän sitten saa tietää Rechan seuralaiselta, kristityltä Dajalta, että Recha ei ole Nathanin tytär, vaan hänet on adoptoitu kristityiltä vanhemmilta, hän kääntyy Jerusalemin patriarkan puoleen saadakseen neuvoja. 

Vaikka ristiritari esittää asian ikään kuin se olisi hypoteettinen tapaus, fanaattinen kirkonjohtaja arvaa mistä tässä on kyse ja haluaa heti löytää "tämän juutalaisen" ja polttaa hänet roviolla kolmeen kertaan. Patriarkka ei ota huomioon Nathanin teon jaloa motiivia, kun tämä oli kasvattanut kristityn lapsen pakottamatta tätä kuitenkaan juutalaisuuteen. Tämä uskonnottomuus oli patriarkan mielestä nimenomaan pahentava asianhaara.

Luostariveljen, joka toi Rechan Nathanille pikkulapsena, muistikirjan perusteella lopulta käy ilmi, että Nathanin kasvattama Recha ja kristitty temppeliherra eivät ole vain sisaruksia - tästä syystä Nathan suhtautuu varauksella avioliittoon - vaan myös Saladinin veljen Assadin lapsia, jolloin juutalaisten, kristittyjen ja muslimien uskonnollisten perheiden läheinen side tulee jälleen kerran selväksi. Draama päättyy lauseeseen Jälleen äänettömiä, molemminpuolisia syleilyjä. 

Näytelmän vertausta kolmesta sormuksesta pidetään valistuksen avaintekstinä ja suvaitsevaisuuden ajatuksen osuvana muotoiluna. Tarina löytyy mm. Boccacciolta Decameronesta ja Iberian niemimaan sefardijuutalaisten perinteestä. Tarina kertoo isästä, joka luovuttaa arvokkaan sormuksensa, jossa on hieno jalokivi (Lessingillä opaali) yhdelle pojalleen, jota hän rakastaa eniten ja tekee hänestä näin perillisensä. Hänen jälkeläisensä tekevät samoin. Kuitenkin sukupolvia myöhemmin, kun isä rakastaa kaikkia kolmea poikaansa yhtä paljon, valmistaa hän vielä kaksi sormusta heidän tietämättään, joten isä eivätkä pojat voi enää päätellä, mikä sormus on alkuperäinen.

Isänsä kuoleman jälkeen pojat menevät oikeuteen selvittääkseen, mikä kolmesta sormuksesta se on oikea, mutta tuomari ei pysty sitä päättelemään. Hän muistuttaa pojille, että oikealla sormuksella on kyky tehdä käyttäjästä suosittu ihmisten keskuudessa, mutta jos tätä vaikutusta ei ilmennyt millään näistä kolmesta, se voi tarkoittaa vain, että alkuperäinen sormus katosi. Tuomari neuvoo poikia, että jokainen heistä uskokoon, että kunkin sormus on aito. Heidän isänsä piti yhtä paljon kaikista kolmesta, eikä siksi voinut suosia yhtä heistä ja loukata kahta muuta, kuten perinne olisi vaatinut. Jos yksi sormuksista on aito, tämä näkyy tulevaisuudessa myönteisenä vaikutuksena sormuksen haltijan elämässä. Jokaisen sormuksen kantajan tulisi siksi pyrkiä saavuttamaan tämä vaikutus itse.

Lessing edusti näkemystä, että uskonnot ovat kehittyneet luonnollisesta uskonnosta ilmoitususkonnoiksi (tai positiivisiksi uskonnoiksi). Luonnollinen vaihe syntyy ihmisen järjen tuotoksena sosiaalisten kokemusten perusteella ilman profeettoja, opettajia tai ilmestyksiä. Kun yhteiskunnat kehittyvät, tehdään niissä erilaisia yhteiskuntasopimuksia, joiden piiriin kuuluu myös luonnollisen uskonnon muuttuminen esim. traditioiden tai ilmoituksen kautta. Tämän ajatuskulun perusteella uskontojen lähtökohta on sama, mutta ne ovat ajan saatossa eriytyneet. Tämän seurauksena voidaan sitten todeta, että ilmoitususkonnot voivat olla joko tosia tai vääriä. Lessingin mukaan uskonnot tekevät itsensä vähitellen tarpeettomiksi, kun ihmiset sisäistävät eettiset periaatteet ja lähimmäisenrakkauden. Näissä ajatuksissa löytyvät jo siemenet Feuerbachin, Comten, Durkheimin ja Marxin ateistisille näkemyksille. 

Kukin hänen rakkauttaan,

niin tasapuolista, siis tavoitelkoon!

Teist´itsekukin kilpaa todistakoon

ett´oikean on kiven ja sen voiman

hän sormukseensa saanut! Voimaa sitä

tukekoon mielen lempeys, sydänsopu,

työt hyvät, syvin alttius Jumalalle.

Lessingin näytelmä on merkittävä teos, oikea valistusajan helmi ja puhkeento, joka on aina esittämisen arvoinen. Olin myös iloinen, kun jaksoin sen lukea ja jopa innostua siitä. Draamana se ei oikein jaksa nousta, mutta sovinnon ja lähimmäisenrakkauden sanomaa ei koskaan ole liikaa. Itse en ihailusta huolimatta jaa kuitenkaan Nathan Viisaan perusnäkemystä, joka redusoi uskonnon pelkäksi etiikaksi unohtaen ihmisen spiritualiteetin. Siinä mielessä Nathan on kuin nykyaikainen saarna, joka on usein pelkkää eettistä tai psykologisoivaa puhetta jättäen metafyysiset kysymykset vastaamatta. 

Jos haluat katsella perusteellisen filmatisoinnin näytelmästä, niin Manfred Noan mykkäfilmi  on oikea valinta. Varsin mukavia ovat Sommers Weltliteraturin Playmobile-hahmoilla toteutetut Nathan der Weise -versiot, jotka ovat sekä hauskoja että syvällisiä. Draamasta on postannut Gregorius ja Ketjukolaaja.

 

Tuokiokuvia Frankfurt am Mainista

Max Beckmann: "Jäidenlähtö" (1923)

Vietin lokakuussa neljä päivää Frankfurtissa, jossa olin käynyt edellisen kerran 1970-luvulla. Tuolloin keskikaupungilla oli vielä raunioita, eikä pilvenpiirtäjiä myöskään ollut. Katukuvakin oli tuolloin varsin saksalainen nykyiseen verrattuna. Matkan tarkoituksena oli käydä kirjamessuilla, mutta kaikki muu kaupungissa tuntui olevan mielenkiintoisempaa kuin tuo rynnistys kirjojen äärelle. 

Postauksen tittelikuva vie yhteen kaupungin mielenkiintoisimmista paikoista, Städel Museumiin. Taidekokoelma on häkellyttävän hieno, erityisesti saksalaisten ekspressionistien ja renessanssitaiteilijoiden osastot. Monet taulut ovat peräisin juutalaisilta keräilijöiltä, joilta ne joko ostettiin pilkkahintaan ja ryöstettiin 1930–1940 luvuilla. Beckmannin "Jäidenlähtö" on yksi näistä teoksista. Sen omisti juutalainen tekstiilitehtailija Fritz Neuberger, joka surmattiin perheineen Itä-Puolassa 1942. Neubergerin perilliset käräjöivät myöhemmin taulun omistuksesta, mutta nyt on sopu saatu aikaan, ja taulu pysyy Städel-museossa. Museo on tosin perusteellisesti selvittänyt taideteostensa provenienssin, mikä sen kunniaksi on mainittava. 

Museossa kulkiessa tuli sellainen olo kuin muinoin Ranskan Akatemian runokilpailussa, jossa piti kirjoittaa runo aiheesta Näännyn janoon lähteen äärellä: joka puolella tunnettuja mestariteoksia, joiden äärelle saattoi jäädä pitkäksikin ajaksi harjoittamaan ruminaatiota. Museon uusimpia hankintoja oli yksi Schjerfbeckin työ. Kaupunkiin kannattaa matkustaa jo tämän taidemuseon vuoksi.

Auguste Renoir: La fin de déjouner (1879)

Lyonel Feininger: Lammikko Gelmerodan kylässä(1922)

Jälleenrakennettua Römerbergiä

Römerberg 1945 (Kuva:Historisches Museum Frankfurt)

Römerberg on kaupungin historiallinen keskus, joka tuhoutui täysin vuoden 1944 pommituksissa. Aukio entisöitiin 1980-luvulla. Kaupungin historiallisen keskustan hävittäminen oli puhdas terroriteko, jolla pyrittiin tuhoamaan saksalaista kulttuuria ja vaikuttamaan saksalaisten mielialoihin. Saksan kaupunkien tuhoamisen oli Churchillin päätöksellä saanut erityistehtäväkseen englantilainen kenraali Arthur Harris.

Aukiolla kannattaa poiketa kaupungintalon (Römer) Keisarinsalissa (Kaisersaal), ja käydä myös katsomassa Justitia-kaivon vieressä olevaa kirjarovion muistolaattaa, josta löytyvät Heinrich Heinen paljonpuhuvat sanat: "Das war ein Vorspiel nur, dort wo man Bücher verbrennt, verbrennt man am Ende auch Menschen". Frankfurtin vanhaa keskustaa leimaa punainen väri, koska tiilenpunaista hiekkakiveä on paljon käytetty kaikkialla rakennusmateriaalina. Itse pidän kaupungissa kaikkein mielenkiintoisimpana rakennuskantana jälleenrakennuskauden taloja, koska ne viestivät optimismia, ne ovat keveitä ja niissä on usein mielenkiintoisia materiaaliratkaisuja (mosaiikit, messinkikaiteet, travertiinipinnat). 

Frankfurtin pommituksissa sai surmansa 5500 kaupunkilaista, ja 30000 Frankfurtin juutalaista surmattiin sodan aikana keskitysleireissä. Jaksan edelleen ihailla sitä perusteellista tapaa, jolla saksalaiset ovat käsitelleet raskasta menneisyyttään (Vergangenheitsbewältigung). Siitä olisi oppia vaikkapa itseriittoisille ranskalaisille, itävaltalaisille, puolalaisille ja erityisesti venäläisille, jotka eivät koskaan tule nousemaan synkästä putinismin suostaan muuten kuin käsittelemällä kriittisesti ja perusteellisesti omaa historiaansa. Oman syyllisyyden tunnustaminen myös kansallisella tasolla on puhdistava kokemus. 

Mainhattan

Frankfurtin kirjamessuilla ihminen läkähtyy kaiken runsauteen, mutta olihan se hieno elämys nähdä 150000 ihmisen rynnistävän kulttuurin äärelle. Saksassa löytyy kirjapaino jokaiseen korvasyyhyyn. Oli myös mielenkiintoista keskustella hyvin erilaisten ihmisten kanssa, joita innoittivat mitä ihmeellisemmät asiat. Ruoka- ja juomapuoli oli messuilla myös saksalaiseen tapaan hyvin hoidossa.

Perusasioiden äärellä

Kaikkein parhainta kirjallista antia olivat kuitenkin Autorenlesungit eli kirjailijahaastattelut. Römerin salissa käsiteltiin Elsa Koesterin teosta Im Land der Wölfe, joka keskittyi varsin ajankohtaiseen asiaan eli äärioikeiston nousuun itäisessä Saksassa. Keskustelu eteni kuitenkin totuttuja latuja kauhistelemalla saksalaisten natsisympatioita ja muukalaisvihaa. Keskustelun perusteella kirja on kuitenkin hyvä sosiologinen kuvaus itäsaksalaisesta sielunmaisemasta. Jotenkin tuli kuitenkin sellainen olo, että keskustelu oli hiukan von oben. Kiltti harmaapäinen maisterisyleisö tuntui leijuvan samoilla aalloilla kuin kirjailija. 

Varsin mielenkiintoinen keskustelu sen sijaan käytiin Iida Turpeisen kirjasta Das Wesen des Lebens (suom. Elolliset). Haastattelijana oli kirjan kääntäjä Maximilian Murmann. Kirjan aihe tuntuu erikoiselta, koska sen keskiössä on stellerinmerilehmä. Eläimen luurangosta ja sen vaiheista avautuvat kuitenkin laaja näkymät tieteenhistoriaan, luontokatoon ja naisten asemaan tieteessä. Kirjaa vielä lukematta arvaan, että se on merkittävä teos. Oli myös hauskaa seurata älykästä ja vilkasta keskustelua, jollaista meillä harvemmin kuulee ainakaan tiedotusvälineissä, joissa nykyään tunnutaan menevän kansan terveen ytimen käsityskyvyn mukaan. Huomattavaa on, että kaupunki tarjosi kuulijoille ilmaiset viinit. Kulttuurikansaa...

Iida Turpeinen ja Maximilian Murmann

Frankfurtin kaupunkiluonto on jo varsin eteläistä. Plataani on yleinen kadunvarsipuu luoden mukavia varjoisia holvistoja katujen ylle. Kaupungin keskustaa ympäröivä keskiaikainen bastionijärjestelmä vallihautoineen on nyt laaja puistoalue, jossa näkee jättiläismäisiä pyökkejä ja tammia. Mainin rantakadut tarjoavat myös mukavia maisemia kävelijöille.

Aivan keskustan tuntumassa on kasvitieteellinen puutarha ja palmutarha. Oli hauska huomata, kuinka runsaasti vielä syksyllä oli kukkia. Puutarha on rakennettu englantilaiseen malliin, ja eri kasvuvyöhykkeille on rakennettu omia talojaan. En löytänyt alueelta Goethen puutarhaa, mutta Siesmayerin kahvilaan kylläkin, joka on aivan puutarhan kyljessä. Silmä lepäsi vitriinin kakkurunsaudessa, joka kertoi pitkästä vauraudesta ja kulinaarisesta rikkaudesta. Söin Frankfurter Kranzin. 

 

Saksan ristiriitaiseen, mutta vaikuttavaan historiaan kuuluu myös aivan keskustan tuntumassa oleva IG-Farbenin entinen pääkonttori. Rakennus valmistui 1926 ja sen suunnittelija oli Hans Pölzig. Rakennus on neljänneskilometrin pituinen ja 35 metriä korkea. Aikoinaan se oli yksi maailman suurimpia ja moderneimpia toimistorakennuksia, ja IG-Farben yksi maailman merkittävimpiä teollisuusyrityksiä. Rakennuksen tyyliä voi kutsua uusasialliseksi, koska puhdasta funktionalismia se ei ole. Sen piti heijastella saksalaisen liike-elämän rationalisuutta („eisernes und steinernes Sinnbild deutscher kaufmännischer und wissenschaftlicher Arbeitskraft“). Talon lämpimänruskeaa travertiinipinnoitusta on ilo katsella.

IG-Farben oli yksi merkittävimpiä orjatyövoiman käyttäjiä Kolmannessa valtakunnassa, ja talon insinööritaidolla kehitettiin myös Zyklon-B-syaanivetymyrkky, jota käytettiin juutalaisten kaasuttamisessa. Tästä kaikesta kertoo rakennuksen edessä oleva pronssilaatta. Sisääntulohalli ja portaikot on päällystetty ruusunpunaisella marmorilla ja katto on maalattu hopeaiseksi. Hallista aukeaa näkymä lammelle ja sen takana olevalle kasinorakennukselle. Siinä punervassa hämyssä seistessä miettii sitä ambivalenssia, mikä vallitsi tämän erityisen esteettisen tilan ja sen välillä, mitä talossa tehtiin ja suunniteltiin. Nykyään talossa toimii Johann Wolfgang von Goethe -yliopisto. 

 

IG-Farben-Haus

Frankfurtin lentokentällä vanhan käämit olivat kärähtää, kun ihmettelin tätä meidän loputonta vieraiden ymmärtämistä ja suvaitsemista. Muslimi ei voi rukoilla toisten tunnustuskuntien kanssa siksi, että siellä ovat naiset ja miehet yhdessä, ja muutenkin siellä voi olla vääräuskoisia. Helsingissä tähän ansaan ei ole menty, koska Helsinki-Vantaan hiljainen tila on tarkoitettu kaikille tunnustuskunnille ja uskonnottomille (lattiassa on sentään kompassiruusu hengellistä suunnistusta varten). 

Ruotsissa tiedostava piispa Eva Brunne halusi poistaa ristin Tukholman merimieskirkosta, koska se hänen käsityksensä mukaan loukkasi muslimeja, ja meillä monet taiteilijat ja oppineet tukevat äänekkäästi misogyynistä ja homofobista palestiinalaista maailmankuvaa ja antavat samalla epäsuorasti tukensa antisemitismille, joka tosin on ollut meidän tiedotusvälineidemme agenda jo 1970-luvulta lähtien. En nykyään tiedä itkisikö vai nauraisiko. On surullista, että avaamme monia ovia sellaisille ihmisille, jotka eivät meitä arvosta, eivätkä tahdo jakaa meidän arvojamme. Tässä on aito kohtaanto-ongelma, josta voisi ja pitäisi myös asiallisesti keskustella julkisuudessa.