Espoon tuomiokirkossa on näin kirkkovuoden lopussa pidetty sunnuntaisin kanttori Petri Koivusalon ja Espoon mieslaulajien johdolla Synkkien virsien iltoja. Jos kirkon johto olisi tarkkakorvainen, löytäisi se näistä illoista ratkaisun moniin kirkkoa vaivaaviin ongelmiin: kirkko oli täysi, myös monilukuiset miehet veisasivat voimallisesti, ja henki liikkui kirkkosalissa. Kirkon pitäisi varoa sopuilun ja kiltteyden ansaa ja puuhailua kehällisten asioiden kanssa.
Tunnin aikana veisattiin 11 virttä, mitään puhetta, hurskaita toivotuksia tai siunauksia ei ollut, vaan oltiin ihan musiikin ja Jumalan sanan varassa. Ilta alkoi virrellä Taas ahdistuksen alta huutoni kohoaa, ja päättyi seisten laulettuun Taivaassa, ratki taivaassa. Tähän väliin mahtui mm. valssin tahtiin veisattu Millainen on elämä? Kärsimysten täyttämä ja sydänjuuria ja muita sisäelimiä vavahduttanut Vihan päivä kauhistava. Raskaista aiheista huolimatta päädyttiin lopulta iloon ja kiitokseen (Kiitos, Karitsa kuollut). Illan rikkautta lisäsi seurakunnan vuorolaulu ja hienot virsien alkusoitot. En ollut ainoa, joka lopussa kaiveli nenäliinaa taskusta.
Missä tämän illan salaisuus piili? Miksi kirkosta lähtiessäni olin toivolla ja ilolla ravittu? Jos hengellinen laulu redusoidaan taizé-lauluihin ja virteen 600, niin kuljetaan kuin rammat. Nyt oli seurakunnan taivasikävä ja aikuisuus otettu todesta. Virret puhuivat synnistä ja kuolemasta, mutta antoivat myös vahvan toivon ja ilon. Uskon, että kaikki mukana olleet tunsivat olevansa luterilaisuuden ytimessä.
Jossain elokuvassa tai missä lie taisin hiljattain kuulla väitteen, että kristinuskossa oleville tärkein asia on armo, kun taas juutalaisille synti. Olisiko miessukukunta sitten taipuvaisempi juutalaisuuteen kuin naiselliseen kristinuskoon?
VastaaPoistaKun kerrot kirkon olleen täysi, tarkoittaako se, että koronaturvaväleistä oli luovuttu? En ole vissiin koko tänä vuonna käynyt kirkossa, niin etten tiedä näitä nykykäytäntöjä. Tv:n jumalanpalvelukset taitavat olla usein pienimuotoisia tai sitten uusintoja. Viimeksi taisi joku pastori puhua, että Jeesus tuli maailmaan syntisiä varten. Ajattelin siinä, että voisivatko kirkot toimia Casablanca-elokuvan tapaan. Siinä ranskalainen poliisipäällikkö kehottaa pidättämään "tavanomaiset epäillyt". Minun kirkkoni olisi sellainen kirkko, joka pitäisi ovea auki tavanomaisia epäiltyjä varten, en tiedä kertyisikö siltä pohjalta kävijöitä.
Kristinuskon feminiini juonne rassasi jo aikoinaan mm. Friedrich Nietszcheä, joka papin poikana ja teologina osasi kirjoituksissaan tökkiä juuri oikeaa uskovien hermoa. Myös natsit ottivat tämän armopuolen hampaisiinsa. Em. uskonkappaleet saarnasivat vahvimman voittoa.
VastaaPoistaTäällä päin ei kirkoissa ole enää rajoituksia, mutta maskia pitäisi pitää.
Tuon Casablancan teologian mukaan olemme kyllä kaikki hieman epäiltyjä, joten kirkkoon vaan!
Viehättävä idea tässä on kyllä, ja sellainen jossa on kyllä paljon pohtimisen aihetta.
VastaaPoistaJoku aika sitten kirjoitin yhteen blogiin (ei omaan vakituiseeni) tekstin metallimusiikin hengellisyydestä, kuinka esim. monet Black Sabbathin kappaleet ovat sanoituksiltaan hyvinkin samanhenkisiä kuin monet Raamatun psalmit ja profeetat. Ja huomionarvoisia juuri siinä että käsittelevät monia sellaisia kokemuksia ja tunteita, jotka saattavat jäädä perinteisemmän hymnistiikan ulkopuolelle, mutta jotka ovat kuitenkin osia kristityn elämää, ja näin ollen niiden kuuluu olla myös osa kristityn rukousta. Ja näissä synkemmissä virsissä on paljon samaa.
Ja olen ihan tyytyväinen siihe, että meillä liturgiassa ja erityisesti hetkipalveluissa käytetään paljon psalmeja, koska psalmeissa on kuitenkin hyvinkin laaja skaala noita tunnelmia, ilosta ja kiitoksesta murheeseen ja valitukseen. Niissäkin on toki joitain joissa voi harkita laulaako kokonaisina kaikilla säkeillä vai seuraako tarjottua vähän riisutumpaa mallia, jossa kurjan Babylonin lapsia ei isketä vasten kalliota jne (kumpaakin kuulee, meillä hetkipalveluissa lauletaan psalmit kokonaisina).
Ja kolme kirouspsalmia on jätetty kokonaan liturgisen palvelun ulkopuolelle koska ne ovat kokonaan niin synkkiä, karuja ja väkivaltaisia...mutta jotkut huomioivat että niilläkin on oma paikkansa rukouksessa, joskin samalla niiden paikka on ehkä pysyä eksklusiivisesti yksityisessä rukouksessa yhteisön rukouksen sijaan (koska näiden kahden ero on hyvä pitää mielessä).
Oma hankaluutensa musiikin tunnevaikutuksissa on toki se, että osa ihmisistä kaipaa tunteiden käsittelyssään sellaista musiikkia jonka tunnetilaan pyritään (useimmiten iloista tai rauhallista), ja toiset taas nimenomaan sellaista musiikkia, joka vastaa senhetkistä tunnetilaa (joka ei ole aina iloinen ja rauhallinen). Taize-lauluilla on myös oma paikkansa ja tarpeensa, eli ei niitäkään saa unohtaa, mutjoo, ei ne ainoana vaihtoehtona myöskään toimi.
Kiinnostava aihe siis, ja kyllä minusta myös hyvin tärkeä.
Kiitos rikkaasta kommentistasi! "Psalmeissa on hyvin laaja skaala tunnelmia" on totta, ja minusta on sääli, että VT:n tekstit ja maailma on meidän jumalanpalveluselämässämme hieman lapsipuolen asemassa. 7.11. oli 24. sunnuntai helluntaista, jolloin aiheena oli "Kahden maan kansalainen": Danielin kirjan toisen luvun teksti toi ihmeellistä syvyyttä aiheeseen. Harvoin tosin papit saarnaavat Vanhan testamentin teksteistä, luultavasti lakihenkisyyden pelossa. Lakia täytyy myös saarnata, vaikka evankeliumi sen sitten sulkeekin sisäänsä.
VastaaPoistaKuuntelen yleensä lauantaisin ehtookellojen jälkeen iltahartauden, jossa on monenlaista julistajaa ja monenlaista musiikkia. Siellä kuulee paljon taizétä ja iiriläishenkistä hengellistä musiikkia. Nämä valinnat liittyvät usein myös hartauspuheisiin, jotka ovat kilttejä ja psykologisoivia. Joskus joku jäärä saarnaa Jeesuksesta ja päälle lauletaan vielä ihan oikea virsi. Tuntuu siltä kuin meidän papistomme häpeäisi omaa hienoa virsitraditiotamme. Uskoisin, että teillä siellä Ranskassa on juuri päinvastoin.
Tuo minun postaukseni ydin oli siinä, että kirkossa pitäisi ottaa tosissaan ihmisten uskonnolliset tarpeet, ja luottaa siihen, että ihmiset ovat myös aikuisia, joille asiat voi sanoa aikuisten tapaan. Minulla on muistissa kolme joulukirkkoa, joissa ensimmäisessä pappi leperteli "joulun väreistä", toisessa kertoi ihmeenä, kuinka "kynttilä tuo valoa pimeyteen" ja kolmannessa miespappi ylisteli kaunista naiskanttoria. Tätä varten eivät ihmiset tulleet kirkkoon, vaan he halusivat tulla hengellisesti ravituiksi.
Sitä olen tosiaan havainnut että luterilaisissa jumalanpalveluksissa saarnoilla on tapana korostua (ehkä yli- ?), ja toimii varsin hyvin kun saarnaaja on hyvä, mutta jos on vähän löperömpi niin ankeaksi menee.
PoistaJa varmaan joulukirkot ovat hankalia saarnattavia juuri siksi kun sinne tulee paljon sellaistakin kansaa joka ei muuten kirkkoon astu, ja silloin tulee houkutus yrittää miellyttää kaikkia tai ainakaan olla häiritsemättä ketään, ja, no, siitä tulee laimea lopputulos.
Olen nykyään armollisempi myös heikompaa saarnaajaa kohtaan: aina löytyy jotain rakentavaa myös heikommasta esityksestä, ja luetaanhan joka jumlanpalveluksessa Raamattua, ja tietenkin ehtoollisessa ollaan jo asian ytimessä. Katolisen kirkon vahvuus on sen uskollisuudessa omalle traditiolle, jota ei turhan paljon ole menty muuttamaan.
VastaaPoista