Aukusti Uotila

Kalastajatupa Bretagnesta

Joululomalla lukemani Aune Lindströmin monografia Sisäkuva Alankomaiden taiteessa sai minut tarttumaan Lindströmin Aukusti Uotilaa (1858-1886) käsittelevään elämänkertaan (Porvoo 1948). Uotila ei kuulu ikonisiin kultakauden taiteilijoihin, eikä yksikään hänen teoksistaan ole yleisessä kansallisessa tietoisuudessa vaikkapa Taistelevien metsojen tavoin. Lindström muotoilee tämän kirjan lopussa näin: "Edelfeltin ja Berndtsonin niin paljon loistavamman ja näkyisämmän taiteen rinnalla hän ensimmäisenä edustaa puhtaasti suomalaisia, intiimimpiä ja hiljaisemman melankolisia piirteitä, yhdistäen ne samalla ranskalaiseen henkevyyteen. Hän oli ensimmäinen suomalainen, joka suoraan talonpoikaiskodista yleten lähti maalaustaiteen tielle." 

Teoksen alussa Lindström varsin laajasti käsittelee Uotilan sukua ja taiteilijan kotioloja. Hän vertaa Uotilaa Johannes Takaseen, jonka taiteessa ilmeni myös suomalaisen talonpojan lahjakkuus. Tekijä virittää todellisen oodin suomalaisen talonpoikaiston sivistystahdolle ja korkealle kotikulttuurille, jonka hedelmä Aukusti Uotila oli. Hän kutsuu sitä talonpoikaisaateluudeksi, joka saa huipentumansa Uotilan taiteessa. Lindström kirjoittaa: "Täten liittyen sukuperintöönsä Aukusti Uotila edustaa myös sosiaalisesti katsoen mielenkiintoista murrosvaihetta - talonpoikaissuvussa piilleen ja kehittyneen lahjakkuuden puhkeamista kukkaan korkeatasoisena ja valmiina kulttuuri-ilmiönä...Se kuvastaa meille erästä vaihetta sivistyksellisesti itsenäistyvän maan elämästä ja tuo myös nähtäväksemme eräitä kansankulttuurimme ja suomalaisen kansanluonteen kauneimpia puolia."

Uotila oli valoisa persoona, joka menestyi koulussa ja opinnoissaan. Hänestä piti tulla lääkäri, mutta taide vei voiton, mistä vanhemmat eivät kovastikaan iloinneet. Hän opiskeli taidetta Pariisissa kahteen otteeseen ja lopuksi hän asettui Korsikalle, missä hän myös kuoli. Hänet on haudattu Ajaccioon. 

Lindströmin kirjassa kuvataan klassista taiteilijaelämää Pariisissa, missä kamppaillaan puutteen kanssa, mutta vastapainona on elävä taiteilijayhteisö, joka toimii sosiaaliturvana, opettajana ja viihdyttäjänä. Oli mielenkiintoista lukea, kuinka 1800-luvulla kaikki kynnelle kykenevät suomalaiset taiteilijat työskentelivät Pariisissa. Katsoin Google-mapsista, olivatko Uotilan käyttämät ateljeet vielä Pariisissa tallella - ja toden totta: kaikki löytyivät, mitään rakennusta ei oltu purettu. Reipas kulttuuriattasea voisi laittaa muistolaatan talon seinään. 

Pariisista lähettiin kesäksi Bretagneen, missä Uotila maalasi parhaimmat työnsä. Tästä ei välttämättä koti-Suomessa pidetty: olisi pitänyt maalata isänmaallisia aiheita eikä ranskalaisia osterityttöjä. Uotilan kuvakieltä pidettiin "ulkomaalaisena". Bretagnessa työskenteli myös skandinaavisia taiteilijoita, joilta Uotila sai monenlaisia vaikutteita. Lindström sanoo, että Uotilan taiteen erikoisuus ja vahvuus on sen "ranskalainen taidetunne". 

Lindströmin kirjaa on miellyttävä lukea sen analyyttisen asenteen vuoksi: se ei ole taiteilijan hagiografia, vaan siinä suhtaudutaan välillä hyvinkin kriittisesti Uotilan taidollisiin puutteisiin ja liikaan yrittämiseen, ja taiteilijan teoksia tulkitaan myös tarkkaan. Uotila kärsi koko ikänsä siitä, ettei ollut saanut tarpeeksi taidekoulutusta ratkaistakseen maalaamiseen liittyviä teknisiä ongelmia. Tämä osaltaan selittää sitä, ettei hänestä koskaan tullut suurta mestaria, mutta kylläkin oiva koloristi. Uotila kärsi luultavasti ruokatorven syövästä, mitä ei tuolloin pystytty hoitamaan. Hän kuoli ainoastaan 28-vuotiaana suurena Suomen taiteeen lupauksena. 

Kirja oli minusta hyvin liikuttava isänmaallisessa paatoksessaan ja talonpoikaissäädyn ylistyksessään. Epäsuorasti tekstistä käy ilmi, että paljon henkistä energiaa on Suomessa jäänyt käyttämättä sääty-yhteiskunnan synnyttämän epätasa-arvon vuoksi. Lindströmin kirja on kunnianosoitus tuolle Suomen kansan henkiselle heräämiselle. Kirja tarjoaa hienon matkan 1800-luvun taiteilijaelämään ja Suomen tuolloiseen henkiseen ilmapiiriin.

Aukusti Uotila: Osterinpyytäjät (Kuva Reitzin säätiö)