keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Tallinnan tunnelmia

Lühike jalg illalla


Joululoman retki suuntautui Tallinnaan, pääkohteena oli Kumu, missä oli saksalaisten ekspressionistien näyttely Villit saksalaiset. Kumu on aina vierailun arvoinen: virolaisen taiteen kerroksessa pidän eniten 1920-1930 -lukujen virolaisesta taiteesta: hienoja kubisteja, ekspressionisteja ja koloristeja. Virolaisen taiteen väri- ja aihemaailma poikkeaa suomalaisesta: se on kirkkaampi ja värit lämpimämpiä. Läheinen suhde Keski-Euroopan taidevirtauksiin näkyy myös hyvin sotien välisessä virolaisessa taiteessa. Jotkut teokset ovat merkittäviä taideteoksia, kuten vaikkapa tämä Eduard Olen Matkustajat. 



Neuvostotaiteen osasto on ehkä Kumun mielenkiintoisin osa: siellä on esillä sosialistisen realismin parhaita saavutuksia, kuten vaikkapa Viktor Karruksen Viljaa valtiolle. Olipa tuosta Karruksen kuvaamasta aiheesta mitä mieltä tahansa, leijuu maalauksen yllä aurinkoisen optimismin ja lämpimän syyskesäisen päivän tunnelma. Nyt näin ensimmäistä kertaa myös taideteoksia, jotka kuvasivat virolaisen lähihistorian tragiikkaa: vedessä kahlaavia pakolaisia, tuhottuja kaupunkeja, kyyditystä odottavia ihmisiä. 
Viktor Karrus: Viljaa valtiolle

Erityisesti minua kosketti Leili Muugan Kahvila 1940 (vuodelta 1956). Tästä linkistä näet teoksen kokonaisena. Kaksi merkittävää vuotta: Viron miehitys 1940, jonka aiheuttamaa henkistä maisemaa teos kuvaa, ja vuoden 1956 XX puoluekokous Neuvostoliitossa, jolloin lyhyen ajan pystyttiin käsittelemään maan menneisyyden varjopuolia. En tiedä, onko Muugan teos tuolloin ollut näytteillä, mutta traaginen se on. Katkeran ja vihaisen näköiset ihmiset katselevat tyhjyyteen punalippujen liehuessa kauempana torilla. Kahvilassa vallitsevan jännityksen ja patoutuneen kauhun katsoja havaitsee heti. Hieno poliittinen kannanotto ja kaunis taideteos samanaikaisesti.

Leili Muuga: Kahvila 1940 (1956)
Virolaiset ovat ironisen taiteen mestareita: ajatteleva neuvostovirolainen eli kahdessa eri todellisuudessa, jotka olivat toisilleen vastakohtaisia. Hyvä esimerkki tästä elämänkäsityksestä on Kaarel Kurismaan Televiisor Avangard nr.885. Tulevaisuus näkyy vanhanaikaisesti muotoillun television ruudusta. Avantgardesta puhuttiin koko ajan yhteiskunnassa, mutta todellisuudessa oli käännytty taaksepäin, ja kaikkea aidosti edistyksellistä koetettiin kampittaa. Meidän poliittinen taiteemme on ollut toisenlaista. 

Kaarel Kurismaa. Televiisor Avangard nr 855. 1981
Jokaisella Tallinnan matkalla on käytävä Aleksanteri Nevalaisen tuomiokirkossa Toompealla. Kirkko oli aikanaan myös poliittinen viesti: tsaarinvalta laittoi merkkinsä kaupungin paraatipaikalle, aivan kuten meilläkin Uspenskin katedraali on tsaarinvallan manifestaatio. Eikä ole sattuma, että kirkko on pyhitetty Aleksanteri Nevalaiselle, löihän hän (karjalaiset sukulaiset olisivat sanoneet että häähähää löit) sekä pahat suomalaiset että katalat saksalaiset kalparitarit, toiset Nevalla, toiset Peipsijärven jäällä. Pyhän Venäjän kanssa ei sovi kalpaa kalistella. Kirkon sisällä on aito slaavilainen tunnelma. Mikä tällä kertaa pisti silmään oli muistotaulu, johon oli kirjoitettu kaikkien II maailmansodan aikana neuvostoliittolaisissa sukellusveneissä menehtyneiden nimet. Sytytän joskus tuohuksen ja lähetän rukouksen, tällä kertaa ei ollut hurskautta tarpeeksi, koska mietiskelin näitä poliittisia kuvioita.

Leikittiin myös hipstereitä ja käytiin Telliskivessä kahvilla. Ympäristöä voi kauniisti sanoa pittoreskiksi, mutta lähinnä se vaikutti sotkuiselta takapihalta. Pienissä puodeissa myytiin kaikenlaista trenditavaraa, kahviloissa ja ravintoloissa istui kauniita nuoria äpyläläppäriensä takana. Maanpinnalle pääsi, kun kävi vieressä olevassa kauppahallissa katselemassa sianpäitä ja hapankaalirukoja. Hieno paikka ja suomalaiselle halpa. 



Niguliste kirik eli Pyhälle Nikolaukselle omisettu kirkko on Tallinnan helmi, vaikkei se enää kirkon virkaa toimitakkaan. Bernt Notken Kuolemantanssi on pysähdyttävä maalaus, myös taideteoksena se on ainutlaatuinen maailmassa. Näytteillä oli myös arkistojen kätköistä löytyneitä, nyt entisöityjä uskonnollisia maalauksia. Minua puhutteli erityisesti alttaritaulu Koirat nuolevat Lasaruksen paiseita. Ennen tuo teologia oli hieman suorempaa. Nykyään veisataan vaan, että Hämmennys valtaa usein tajuntamme. Hohhoijaa... Hämmennys valtasi kyllä mielen, kun katseli kaljoissaan toikkaroivaa kansan tervettä ydintä laivalla. Siitä huolimatta Tallinnaan kannattaa aina matkustaa. Hieno kaupunki, hieno maa, hieno kansa. Kuuntele iloksesi virolaista bossanovaa.



sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Ekonomi Etelänristin valtakunnassa

Rosvopällikköjen irtihakatut päät näytteillä maceiólaisen liikkeen ikkunassa

Reino Siiralan kirja Ekonomi Etelänristin valtakunnassa (Porvoo 1945) kuvaa tekijän matkoja 1930-luvun Brasiliassa. Kirjassa kuvaillaan elävästi Brasilian rikasta luontoa ja kulttuuria, mutta suuriin matkakirjoihin tämä kirja ei kuitenkaan yllä. Sinänsä on aina nautinnollista lukea kertomuksia vieraista maista vuosikymmenten takaa. Kirjoittajasta ei löytynyt minkäänlaista tietoa, mutta kirjan perusteella hän oli ekonomi, joka oli lähetetty Brasiliaan selvittämään mahdollisuuksia suomalaiselle puutavaran viennille. 

Matka alkaa Mäntyluodosta, josta purjehditaan Pohjanmeren kautta Portugaliin ja sieltä Las Palmasiin. Turismi ei tuolloin vaivannut tuota kaupunkia: kaduilla kulki vain runsaasti mustapukuisia hunnutettuja naisia. Tekijä haukkuu ajan tavan mukaan sekä juutalaiset että hindukauppiaat, jotka yrittävät kaikin keinoin vedättää ulkomaalaisia. Saaresta annetaan varsin alkuperäisen oloinen kuva: puolivillit ihmiset kauniin luonnon keskellä. 

Kun Siirala saapuu Rio de Janeiroon, kuvataan kaupunkia hehkuvin värein, samoin uiskentelua Copacabanan praialla, jossa kuulemma hukkuneiden määrä joka sunnuntai oli huomattava. Tekijä nimittää kaupunkia lumoavaksi ja ihmeelliseksi. Myös mustaihoisten runsaus häkellyttää häntä: valkoisia on brasilialaisista 10 %, mustia ja punaisia 20%, loppujen ollessa enemmän tai vähemmän sekarotuisia. Riottaret ovat myös huomattavan kauniita huolimatta sekarotuisuudestaan. Miehet ovat naisellisen siroja ja hentojäsenisiä, heillä on pienet viikset ja vilkkaat eleet. Ihmiset ovat sydämellisiä, myötätuntoisia ja iloisia. Lapset ovat mitä eläväisempiä. Näin tekijä kertoo lasten reaktioista Tarzan-näytännössä: " Kun sitten tapahtui oikein hauskaa taikka tuli jännittävä paikka, nousivat kaikki ylös ja valtava meteli täytti koko salin. Pettymysten kohdatessa yleisesti valitettiin ja jopa jotkut yrittivät varoittaa Tarzan parkaa vaaroista." Kirjoittaja sai kyseisestä näytöksestä myös kirppuja mukaansa. Yleisesti ottaen elämä Riossa oli kuumaa, vauhdikasta ja värikylläistä.

Kirjan parasta antia ovat kuvaukset laivamatkalta Amazonasille ja tutustuminen suomalaisten perustamaan Penedon utopiasiirtolaan. Tekijä purjehtii Riosta Salvadorin, Recifen ja Belemin kautta Manaukseen keskellä Amazon-jokea. Jokainen reitin kaupunki kuvaillaan perusteellisesti ja ihaillaan talouselämän ja kulttuurin saavutuksia. Samalla tekijä tapaa erilaisia tehtailijoita ja tukkukauppiaita, mutta mitään erityisempää näistä liikesuhteista ei tunnu syntyvän. Tarkasti kuvataan myös kumin, kahvin ja kaakaonviljelyn käytäntöjä ja ongelmia, mikä sinänsä on varsin mielenkiintoista. Amazonasin mittasuhteita annetaan seuraava kuva:

Olihan Amazonas maailman vesirikkain joki ja niin ollen sopi jotain tällaista odottaakin. Sen vedet kerääntyvät aina yli 5500 kilometrin päästä paikka paikoin yli 3000 metrin korkeudelta, Andeilta. Yli kaksisataa lisäjokea, joista kolmattakymmentä on suurempia kuin Rein, on laskettu kokoavan vedet kaksi kertaa suuremmalta alueelta kuin Venäjä.

On mielenkiintoista tietää, että keskellä sademetsää ja jättiläsivirtaa on kymmeniä suurkaupunkeja, joista löytyi sekä täysin länsimaista elämää, että myös varsin alkukantaista menoa. Parhain esimerkki tästä on Manauksen kaupunki, joka nousi suureen rikkauteen kumikaupalla. Kaupungin merkittävin nähtävyys lienee Manauksen ooppera, Teatro Amazonas. Yllättävää on, että tekijä tapaa paljon suomalaisia näissä Amazonasin kaupungeissa. 

Kaikkein mielenkiintoisin suomalaistapaaminen on kirjoittajalla Penedon suomalaissiirtokunnassa. Pastori Toivo Uusikallio perusti tämän ihanneyhteisön 1929, jonka kantavina periaatteina oli kasvissyönti, yhteisomistus ja siveä elämäntapa. Tämä elämänmuoto oli tullut jo tiensä päähän 1930-luvun lopulla, koska olosuhteet olivat liian vaikeat kunnon toimeentulon hankkimiseen. Tekijä kuvailee värikkäästi viidakossa juoksentelevia pellavapäisiä lapsia ja saunomista keskellä viidakkoa. 

Siiralan kirja on kaikin puolin lukemisen arvoinen: hän suhtautuu asiallisesti itselleen vieraisiin tapahtumiiin ja ilmiöihin ja esittelee Brasilian elämää monipuolisesti. Talouselämän kuvailu tuo myös lisäsyvyyttä kirjaan. Tähän sopii kuunnella Bachianas Brasileirasia.

keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Tyyne Saastamoinen: Valitut runot


Ajattelin joululoman kunniaksi lukea yhden runokokoelman. Ennen nuorukaisena luin kovasti runoja, mutta nykyään olen niistä surukseni vieraantunut. Lausuttua runoa on sen sijaan mukava kuunnella, vaikkapa ohjelmaa Tämän runon haluaisin kuulla. Saastamoisen kirjan olen hankkinut itselleni vuonna 1982, enkä millään muista syytä tähän ostokseen. Se on odottanut kiltisti 35 vuotta hyllyssä. Saastamoisen viipurilaisuus on saattanut olla yksi hankinnan kriteeri. Valitut runot on ilmestynyt Otavan Delfiini-kirjoissa vuonna 1975. 

Luin kirjaa pari päivää, ja ensimmäinen ajatus oli, että olen liian yksinkertainen ymmärtämään näin kryptistä runoutta. Sitten alistuin ajatukseen, ettei kaikkea tarvitsekaan ymmärtää, enkä muutenkaan voi olla kaiken runollisen ymmärryksen herra. Ehkä tämä on sen verran suurta taidetta, että se avautuu vain pala palalta ajan saatossa. Tyydyin siis maistelemaan fragmentteja. Jotenkin vertaan Saastamoista Eeva-Liisa Manneriin, mutta Manner on minulle selvempää luettavaa. Kummatkin runoilijat asuivat ulkomailla ja kummallakin oli viipurilainen tausta. En juurikaan löytänyt bloggareiden tekstejä Saastamoisesta, tässä kuitenkin linkki Ketjukolaajan postaukseen kokoelmasta Perhosen siivissä keltainen tuuli. 

Jos savolaissukulaiset lukisivat tämän kokoelman, sanoisivat he varmasti, että ahistaa. Runoilijan mukaan olemme tärkeällä matkalla mutta emme mihinkään menossa. Koska olen luonteeltani iloinen hölmö, en pääse kovinkaan syvälle tuohon eksistenssiahdistukseen, joka tuntuu oleva Saastamoisen runouden keskiössä. En kuitenkaan hetkeäkään epäile, etteikö runoilija olisi tosissaan.

Siivet maata vasten, marraskuu,
olen pimeä yö jota aamuksi kutsutaan,
en jaksa nousta.

Kaikki mitä kirjoitat 
on luopumista.
Tähtää kauemmas.

Epätoivo, epätoivon syvä pohja: on kuin synnyttäisin
kuollutta lasta. Asun talossa, jonka kaikki ovet aukeavat pohjoiseen. 
Nämä ristit minun tielläni, nämä varjot.
...
Kirjallinen sitaatti löytyy runosta Ruusu on ruusu on ruusu (Gertrude Stein). Runossa hän käsittelee oivaltavasti kirjailijan tointa: sana alkaa elää vasta kun se on kuollut, kun se on siirtynyt painettuun muotoon. Runoilijan tehtävää ja runoilun yleistä problematiikkaa Saastamoinen käsittelee useassa runossaan. 

Toinen ruusuruno:
Punainen ruusun yö
ja kumarrun, tuoksu
aineetonta kuin kynttilän valo
lyhytaikainen.

Tähän em. ruusu-tematiikkaan liittyen en voi olla liittämättä tähän märehdittäväksi seuraavaa Rilken säettä:

Rose,
oh reiner Widerspruch,
Lust,
Niemandes Schlaf zu sein
unter soviel Lidern.

Runous on parhaimmillaan silloin kun se avaa lukijalle suuria näkymiä muutaman säkeen avulla. Runossa Minä tiedän maan, jossa pelataan shakkia käsitellään totalitaaristen valtioiden keskeisimmät ongelmat muutamassa säkeessä. Syvä ja hieno runo! Vieras maa -kokoelmassa Saastamoinen analysoi pessimistisesti ranskalaista elämänmuotoa ja maan politiikkaa: Välimeri, kulttuurinkehto, on täällä lojumispaikka... Hän oli selvästikin ajan hengessä tiedostava puhuessaan Marxista ja oikeudenmukaisesta vasemmistosta. 

Soisin monen lukevan Saastamoista: hän tarjoaa älyllistä haastetta ja monikerroksellista runoutta eikä päästä lukijaansa helpolla. En mistään löytänyt wikiartikkelia enempää hänen henkilökohtaisesta elämästään, eikä hänestä ole myöskään kirjoitettu elämänkertaa. Tässä vielä joitakin helmiä rakennukseksi kokoelman runoista:



Eräänä aamuna heräsin ja olin karhu.

Hiljaa soivat keuhkojen urut.

Jos kaikki ovet aukeaisivat, nähtäisiin tyhjyys.

Olen oma synkkä seurani.

Aika on hidas ystävä, olen täällä sen vieraana. 

Humala saa minut onnelliseksi.



tiistai 2. tammikuuta 2018

Keisarin keittiössä


Pietarin Dom knigistä tuli mukaan Venäjän keisarihovin ruokakulttuurista kertova teos Imperatorskaja kuhnja (Moskva-Sankt-Peterburg 2015), tekijöinä I.Zimin, A.Sokolov ja I.Lazerson. Teoksessa keskitytään tsaarin hovin 1800-1900 -lukujen ruokatalouteen. Kirja on varsin seikkaperäinen esitys hovin monipolvisesta ruokailusta ja sen ympärille punoutuneista käytänteistä, mukana on myös laaja tilasto-osio, joista käy selville, mitä hovissa syötiin ja juotiin ja mihin hintaan. Kirjassa on myös muutama käyttökelpoinen resepti tsaarillisesta keittiöstä. Teoksessa on tieteellinen apparaatti, joten kulttuurihistorian tutkijoille se on varsin oiva lähde. Kirja ei myös millään tavalla ihannoi tuolloista elämänmuotoa, mutta siitä käy hyvin esille, kuinka merkittävä yhteiskunnallinen ja kulttuurinen tehtävä tsaarin ruokailuilla oli pelkän ravinnon nauttimisen ohella.

Ruokataloudesta vastasi hovimarsalkka, jonka alaisuudessa toimi satoja kokkeja, lakeijoita, ruokien toimittajia, puutarhureita, kalastajia... Ateriat luokiteltiin aterioitsijan aseman mukaisesti: "korkein kattaus" saattoi olla tavallinen, juhlallinen tai paraatikattaus. Tavallisessa kattauksessa oli viisi ruokalajia, paraatikattauksessa kahdeksan. Lisäksi oli muille hovin jäsenille viisi eri ruokailukategoriaa. Myös kullekin ryhmälle annettavat alkoholiannokset ja lajit sekä tarjottavat hedelmät oli tarkoin määritelty hierarkian mukaan. Tsaarin pöydässä saatettiin syödä huhtikuussa tuoreita mansikoita ja kirsikoita, kun alemmat hovin virkamiehet söivät kuivattuja luumuja ja omenoita. 

Juomat olivat parasta mahdollista laatua. Alkoholia juotiin myös päivittäin. Yleensä viinit tuotiin Ranskasta, Saksasta tai omilta viinitarhoilta Etelä-Venäjän Livadiasta. Sellaiset juomat kuin Chateau Kirwan, Chauteau Lafite ja Chateau d´Yquem kuuluivat hovin normaalijuomiin. Esim. tammikuun 1.1886 toimitettiin tsarevitš Nikolain huoneeseen kaksi pulloa Chateau Lafitia, 14 pulloa kotikaljaa (kvas) ja pullo olutta. Outo ambivalenssi alkoi vaivata lukijaa, kun tsaarin viinikellarin sisältö tunnettaan pulloa myöten, mutta myöhemmin Neuvostolan pyörteissä katosi kokonaisia kansoja ja ihmisryhmiä mitään jälkiä jättämättä. Siinäpä olisi kulttuurihistorioitsijalle hyvä tutkimuksen aihe.

Tässä malliksi Japanin prinssin Taksaiton kunniaksi tarjotun juhlaillallisen menu 26. huhtikuuta 1889:

Skotlantilaista keittoa
Korvasienikeittoa
Pieniä piirakoita
Sampea samppanjassa
Vasikkaa hyytelössä
Peltopyyn fileitä hanhenmaksan kera
Kuninkaallista vaahtoa
Madeirapunssia
Paistettua Bressen kananpoikaa
Salaattia
Parsaa
Montmorency-kohokas
Keisarillinen jäätelöannos
Jälkiruokaa

Kirjan tekijät kuvaavat seikkaperäisesti hovimarsalkan toimia, keittiörakennuksia, leipomoita, viinikellareita, ruokaturvallisuutta, hovihankkijoita ja ruokatalouden hintaa. Varsin laajasti käsitellään myös ruokailun seremoniallista merkitystä: se mitä pöydässä kulloinkin tarjottiin, vastasi aina tarkalleen kulloisenkin tapahtuman ja vierasjoukon luonnetta ja säätyä. Ruokailu oli sosiaalinen tapahtuma, mutta ennen muuta vallankäytön väline. 

Jos lukijaa kiinnostaa keisarillisen keittiön reseptit, on Risto ja Ritva Lehmusoksan Keisarillisen Pietarin keittiö (Keuruu 1999) varsin oiva teos tähän tarkoitukseen. Kirjoittajat käsittelevät myös laajasti venäläistä kulttuurihistoriaa. 

Laitan tähän yhden Venäjän keisarien suosikkireseptin, jota itsekin keittelen toisinaan. Pozarskin pihvit valmistetaan seuraavasti:

Kananrintoja 400 g
50 g vaaleaa leipää
Muna
Kahvikuppi kermaa
Tujaus votkaa
Pippuria
Voita ja korppujauhoja

Jauha rinnat tai osta valmista kanajauhelihaa. Liota kuoreton vaalea leipä kermassa, ja sen pehmettyä sekoita jauhelihaan. Lisää keltuainen (hieman viinaa) ja mausta makusi mukaan suolalla ja pippurilla. Jos on lötköä, niin lisää korppujauhoja. Sekoita seosta niin kauan, ettei se enää tartu käsiin. Jaa taikina 12 osaan ja muotoile niistä pieniä pihvejä. Laita jokaisen pihvin sisään noin 1x1 cm kokoinen voikuutio. Pyörittele pihvit vatkatussa valkuaisessa ja sitten korppujauhoissa ja paista pihvit voissa. Sirottele päälle tuoreita yrttejä. Riisi käy hyvin näiden pihvien kanssa, jos haluat kastiketta, tee vaalea béchamel-kastike tai kaada päälle voisulaa. Juomaksi Moselin rieslingiä tai Abrau Dursoa (tulee tsaarien entiseltä viinitilalta). Syödessäsi voit kuunnella suurta Maria Judinaa