Tyyne Saastamoinen: Valitut runot

Ajattelin joululoman kunniaksi lukea yhden runokokoelman. Ennen nuorukaisena luin kovasti runoja, mutta nykyään olen niistä surukseni vieraantunut. Lausuttua runoa on sen sijaan mukava kuunnella, vaikkapa ohjelmaa Tämän runon haluaisin kuulla. Saastamoisen kirjan olen hankkinut itselleni vuonna 1982, enkä millään muista syytä tähän ostokseen. Se on odottanut kiltisti 35 vuotta hyllyssä. Saastamoisen viipurilaisuus on saattanut olla yksi hankinnan kriteeri. Valitut runot on ilmestynyt Otavan Delfiini-kirjoissa vuonna 1975. 

Luin kirjaa pari päivää, ja ensimmäinen ajatus oli, että olen liian yksinkertainen ymmärtämään näin kryptistä runoutta. Sitten alistuin ajatukseen, ettei kaikkea tarvitsekaan ymmärtää, enkä muutenkaan voi olla kaiken runollisen ymmärryksen herra. Ehkä tämä on sen verran suurta taidetta, että se avautuu vain pala palalta ajan saatossa. Tyydyin siis maistelemaan fragmentteja. Jotenkin vertaan Saastamoista Eeva-Liisa Manneriin, mutta Manner on minulle selvempää luettavaa. Kummatkin runoilijat asuivat ulkomailla ja kummallakin oli viipurilainen tausta. En juurikaan löytänyt bloggareiden tekstejä Saastamoisesta, tässä kuitenkin linkki Ketjukolaajan postaukseen kokoelmasta Perhosen siivissä keltainen tuuli. 

Jos savolaissukulaiset lukisivat tämän kokoelman, sanoisivat he varmasti, että ahistaa. Runoilijan mukaan olemme tärkeällä matkalla mutta emme mihinkään menossa. Koska olen luonteeltani iloinen hölmö, en pääse kovinkaan syvälle tuohon eksistenssiahdistukseen, joka tuntuu oleva Saastamoisen runouden keskiössä. En kuitenkaan hetkeäkään epäile, etteikö runoilija olisi tosissaan.

Siivet maata vasten, marraskuu,

olen pimeä yö jota aamuksi kutsutaan,

en jaksa nousta.

Kaikki mitä kirjoitat 

on luopumista.

Tähtää kauemmas.

Epätoivo, epätoivon syvä pohja: on kuin synnyttäisin

kuollutta lasta. Asun talossa, jonka kaikki ovet aukeavat pohjoiseen. 

Nämä ristit minun tielläni, nämä varjot.

...

Kirjallinen sitaatti löytyy runosta Ruusu on ruusu on ruusu (Gertrude Stein). Runossa hän käsittelee oivaltavasti kirjailijan tointa: sana alkaa elää vasta kun se on kuollut, kun se on siirtynyt painettuun muotoon. Runoilijan tehtävää ja runoilun yleistä problematiikkaa Saastamoinen käsittelee useassa runossaan. 

Toinen ruusuruno:

Punainen ruusun yö

ja kumarrun, tuoksu

aineetonta kuin kynttilän valo

lyhytaikainen.

Tähän em. ruusu-tematiikkaan liittyen en voi olla liittämättä tähän märehdittäväksi seuraavaa Rilken säettä:

Rose,
oh reiner Widerspruch,
Lust,
Niemandes Schlaf zu sein
unter soviel Lidern.

Runous on parhaimmillaan silloin kun se avaa lukijalle suuria näkymiä muutaman säkeen avulla. Runossa Minä tiedän maan, jossa pelataan shakkia käsitellään totalitaaristen valtioiden keskeisimmät ongelmat muutamassa säkeessä. Syvä ja hieno runo! Vieras maa -kokoelmassa Saastamoinen analysoi pessimistisesti ranskalaista elämänmuotoa ja maan politiikkaa: Välimeri, kulttuurinkehto, on täällä lojumispaikka... Hän oli selvästikin ajan hengessä tiedostava puhuessaan Marxista ja oikeudenmukaisesta vasemmistosta. 

Soisin monen lukevan Saastamoista: hän tarjoaa älyllistä haastetta ja monikerroksellista runoutta eikä päästä lukijaansa helpolla. En mistään löytänyt wikiartikkelia enempää hänen henkilökohtaisesta elämästään, eikä hänestä ole myöskään kirjoitettu elämänkertaa. Tässä vielä joitakin helmiä rakennukseksi kokoelman runoista:

Eräänä aamuna heräsin ja olin karhu.

Hiljaa soivat keuhkojen urut.

Jos kaikki ovet aukeaisivat, nähtäisiin tyhjyys.

Olen oma synkkä seurani.

Aika on hidas ystävä, olen täällä sen vieraana. 

Humala saa minut onnelliseksi.