Afrikka-kirja

Homo Victor

Akseli Gallen-Kallelan Afrikka-kirja vuodelta 1931on varsin erikoinen ja ambivalenssia herättävä matkakirja. Jos teoksen käsikirjoituksen olisi antanut nykyaikaiselle kokemuslukijalle (sensitivity reader), olisi siitä jäänyt tuskin mitään julkaisukelpoista eläinkuvauksia lukuun ottamatta, koska kenialaisia on kirjassa kovasti toiseutettu. Teos kuvaa taiteilijan ja hänen perheensä matkaa Keniaan vuosina 1909–1910. Matkalla oli kaksi tavoitetta: se oli sekä safari, jolla saalistettiin suurriistaa, että retki taiteilijan ilmaisun laajentamiseksi. Kirja on painettu kermankeltaiselle vesileimapaperille, ja teoksen taide- ja valokuvajäljennökset ovat korkeatasoisia. Kirjan on koonnut taiteilijan poika Jorma Gallen-Kallela isänsä päiväkirjojen ja muistiinpanojen pohjalta.

Tana-joella

Kirjan parasta antia on afrikkalaisen luonnon kuvaus: Gallen katselee luontoa taiteilijan silmin ja analysoi myös väri- ja valokokemuksiaan, jotka sitten välittyivät yli 150 maalauksessa, jotka hän teki tuon matkan aikana. Gallenin Afrikka-aiheiset työt ovat olleet ulkokehällä taiteilijan tuotantoa käsiteltäessä, koska yleensä on arvostettu ennen muuta hänen kansallisiin aiheisiinsa perustuvia teoksiaan. 

Kirjan perusteella Gallen nauttia elämästään safarilla, myös hänen perheensä, vaikka nykynäkökulmasta on ollut varsin vastuutonta viedä esim. lapset alkeellisiin oloihin ja vaaroihin. Pieni Jorma Gallen oppi matkan aikana suurriistan metsästäjäksi, jolla oli myös oma aseenkantajansa. Muutenkin hän tuntui oppineen, kuinka siirtomaaherran pitää käyttäytyä. Kymmenet kantajat ja palvelijat mahdollistivat Gallenin perheelle savannilla säädynmukaisen elämän kylpyineen ja katettuine päivällispöytineen. Jorma Gallen-Kallelan kohtalona oli kuolla talvisodan ensimmäisenä päivänä: heittäytymällä ratsumestari Adolf Ehrnroothin päälle hän pelasti tämän hengen itse menehtyen. 

Ammuttu virtahevonpoikanen

Nykylukijan voimille ottaa loputun eläinten tappamisen yksityiskohtainen kuvaaminen. Eläimet olivat pääosin ryhmän ravintona, mutta osa eläimistä preparoitiin, säilöttiin spriihin tai niiden osia kuivattiin ja lähettiin Helsinkiin museoihin. Osa eläimistä tapettiin ainoastaan tappamisen ilosta, tosin tämä alkoi vähitellen olla myös Gallen-Kallelalle vastenmielistä. Norsuja ja kirahveja hän ei enää halunnut ampua lainkaan. 

Mustien toiseuden korostaminen ottaa myös välillä voimille, vaikkei olisikaan taipumusta anakronismiin. Neekerit haisevat, juovat verta suoraan eläinten valtimoista, hierovat itseensä tapettujen eläinten sisälmyksiä ja haluavatpa jopa maistaa valkoisen miehen lihaa. Toisaalta Gallen kuvaa jopa eroottisesti kenialaisten miesten kauneutta ja heidän alkukantaista voimaansa. Kuvauksista tuli mieleen Leni Riefenstahlin nuba-kuvat. Gallenille syntyi retken aikana luottamussuhde paikallisiin metsästäjiin, joiden luonnonymmärystä hän osasi arvostaa.

Hänen täydellisen kaunis klassillinen muotonsa, hänen hartiainsa komeat kaaret, paisuvat kaulajänteet, koko hänen himmeässä tulenloimossa loistava mustasilkkinen ihonsa, kaikki syöpyi liekkien välkkeessä silmänräpäyksessä lujasti mieleen. Hänen lujat mantelinmuotoiset silmänsä loivat minuun miehekkään katseen ja hänen sieraimensa kaartuivat värähtelevinä kuin nuoren gasellin; koko hänen asentonsa oli luja kuin pronssiin valettu.

 

Ensi vuoden tammikuun loppuun on Tarvaspään museossa Paluu Keniaan -näyttely, jossa luodaan nykyaikainen näkemys tästä taiteilijan Afrikan matkasta. Mukaan on otettu ajan hengessä myös kenialaisten näkemyksiä. Museoon kannattaa poiketa katsomaan hienoja maalauksia ja muita esineitä Gallen-Kallelan Afrikan matkalta. Kirjaan kannattaa tarttua kauniiden kuvien ja piirustusten vuoksi. 

Teltat kuutamossa Kahara-vuorella

 

Siegfried

Ring-leivos

Olin toissailtana nauttimassa kulttuuriluksusta eli kuuntelemassa Wagnerin Siegfriediä, kanssani oli 1300 muuta kuulijaa. Teoksen kaikki esityksen ovat olleet loppuunmyytyjä, ja ooppera on myös striimattu, joten katsojia lienee ollut toistakymmentätuhatta. Koska Suomessa oopperalaitosta tuetaan, emme maksa sellaisia hintoja lipuista, kuin esim. saksalaiset tai italialaiset johtavissa oopperataloissaan. Wagner-esityksissä on aina erityinen tunnelma: ihmiset ovat juhlamielellä, koska odotettavissa on aito Wagner-Rausch, viisituntinen heittäytymien tunteiden vuohon. Olen aikaisemmin postannut Nürnbergin mestarilaulajista, Parsifalista ja lentävästä hollantilaisesta sekä Tristanista ja Isoldesta.

Siegfridin tapahtumat menevät tiivistetysti näin: Sieglinden ja Siegmundin sukurutsaisesta suhteesta (tässä yhteydessä kannattaa lukea Thomas Mannin novelli Wälsungen Blut) syntyi Siegfried, ja Sieglinden kuollessa synnytykseen Ikimetsässä, joutuu poika Mime-kääpiön kasvatettavaksi. Lapsen mukana tulivat myös Notung-miekan sirpaleet. Siegfried herää vähitellen miehuuteensa ja haluaa takoa Notungin ehjäksi ja onnistuukin siinä. Siegfried haluaisi myös oppia tuntemaan, mitä on pelko. Mime kuitenkin juonittelee saadakseen haltuunsa sormuksen ja muut Nibelungin aarteet sekä toivoo onnistuvansa tässä kasvattamansa Siegfried-sankarin avulla. Wotan saapuu Vaeltajan hahmossa ja hän kertoo Mimelle, että Siegfried on vapaa sankari, joka palauttaa sormuksen Reinintyttärille ja samalla vapauttaa jumalat Alberich-kääpiön kirouksesta. 

Fafner-jättiläinen on muuttanut itsensä Tarnhelm-kypärän avulla lohikäärmeeksi ja vartioi Niebelungin aarteita. Lohikäärmeen luolan edessä pitää vahtia Mimen veli Alberich, joka myös himoaa aarteita. Wotan paljastaa itsensä ja ennustaa Siegfriedin tulevaisuuden. Siegfried tappaa Fafnerin Notung-miekallaan ja myös kavalan Mimen, joka aikoi hänet myrkyttää. Siegfried maistaa miekastaan Fafnerin verta ja saa samalla kyvyn ymmärtää paikalle lentäneen Metsälinnun laulua, joka johdattaa hänet Brünnhilden, Erdan tyttären luo. Wotan pitää vielä neuvoa maasta kohonneen Erdan kanssa, ja hän yrittää estää Siegfriediä pääsemästä kalliolla, tulikehän takana lepäävän Brünnhilden luo, mutta Siegfried lyö miekallaan rikki Wotanin keihään, joka oli aiemmin lyönyt Notung-miekan pirstaleiksi, ja pääsee Brünnhilden luo. 

Päästyään naisen luo hän luulee kohtaavansa kuolleen äitinsä, mutta paljastuukin, että kyseessä on valkyyria Brünnhilde. Nyt Siegfried alkaa tuntea pelkoa ja samalla lemmenkiihkoa. Aluksi Brünnhilde pidättelee Siegfriedin hurmiota, koska sankarin pitää olla puhdas, mutta lopulta he heittäytyvät toistensa syliin antautuen ruumiilliselle rakkaudelle ja vannoen Valhallan ja sen jumalten tuhoa. 

Kun edellisen kertomuksen riisuu myyteistä, jää jäljelle kertomuksen ydin, rakkauden ja vallan vastakkaisuus, mikä kulkee läpi koko Ring-tetralogian. Mimen hahmossa (pieni, ahne ja juonikas) voi myös nähdä itäisen naapurimme johtajan, joka on valmis myrkyn ja murhan avulla saavuttamaan tavoitteensa. 

Illan esityksessä teos oli todellakin riisuttu monista Wagner-kliseistä. Ensimmäisen näytöksen ympäristö oli kuin suoraan Tattarisuolta, Siegfried oli keskenkasvuinen peräkamarin poika ja Brünnhilde olisi asunsa puolesta paremmin sopinut temppareihin. Laulu ja rekvisiitta kulkivat aivan omia latujaan ja herättivät humoristisia riitasointuja, mutta ehkä sillä oli syvempi merkitys. Bataillen mukaan nauru ja kuolema ovat sisarukset ja ne aiheuttavat luisumia tavassa, jolla käsittelemme ympärillä olevaa maailmaa. Nauru paljastaa ihmiselle asioiden äärellisyyden ja katoavaisuuden sekä muistuttaa meitä omasta haavoittuvaisuudestamme (Georges Bataille, Sisäinen kokemus s.271). 

Daniel Brennanin Siegfried oli riisuttu kaikesta sankaruudesta, hän oli kuin miehuuteensa heräävä teinipoika. Johanna Rusasen Brünnhilde oli vakuuttava, ja viimeinen näytös oli jo sinänsä taidesuoritus, jota voi vain ihailla. Tommi Hakalan Wotan oli voimakas ja Dan Karlströmin Mime vikkelä. Krista Kujalan Metsälintu nosti esitystä jo metafyysiselle tasolle. Orkesteria johti Hannu Lintu. Musiikillisesti ilta oli suurenmoinen. Väliajalla söin Ring-leivoksen, jossa sormus oli upotettu Fafnerin vereen...

Amelie Materna oli ensimmäinen Brünnhilde
(Kuva: Richard-Wagner-Verband Bamberg e. V.)

Sisäinen kokemus

Georges Bataillen teos Sisäinen kokemus (Gaudeamus 2020) on vaikeaselkoinen mutta nerokas teos. Luin sen kahteen kertaan, koska siitä jatkuvasti tuntui avautuvan uusia ovia ja kaninkoloja kuin Liisan seikkailuissa ihmemaassa. Viljami Hukan ja Anna Nurmisen käännös on todellinen kulttuuriteko, jota on tukenut Koneen säätiö. Olen aikaisemmin postannut Bataillen teoksesta Madame Edwarda. 

Bataille toimi Ranskan kansalliskirjastossa numismaatikkona, mutta vietti samalla varsin vilkasta taiteilijaelämää ja kirjoitti myös hyvin paljon. Bataillen maine on kasvanut vuosien saatossa ehkä osaksi siksi, että hän on osannut sanoittaa modernin (uskonnottoman) ihmisen sisäisen etsinnän vaikeutta. Bataillen filosofian kasvualustana ovat toimineet Kierkegaard, Durkheim, Heidegger, Hegel, Proust ja Nietzsche sekä kristilliset mystikot. Sisäinen kokemus on sisällöltään kuin teema ja muunnelmat, joita kirjoittaja käsittelee seuraavien otsikoiden alla: Hahmotelma johdatuksesta sisäiseen kokemukseen, Piina, Komedia, Uusi mystinen teologia ja runokokoelma Manibus date lilia plenis.  

Bataillen tarjoama lukukokemus oli vastaava kuin kesällä lukemani Emanule Coccian Kasvien elämä: koko ajan oli tunne, että liikut ymmärryskykysi äärirajoilla, ja teksti tarjoisi jatkuvasti uusia virikkeitä ja ajatuspolkuja. Seuraavassa tyydyn kuitenkin käsittelemään muutamia Bataillen teoksen ajatuskulkuja, jotka tuntuivat olevan keskeisiä. Eilen illalla olin kuuntelemassa Wagnerin Siegfriediä, josta löytyi myös bataillelainen problematiikka: elämän arvoitus, ihmisen oma arvoitus ja halu päästä näiden salaisuuksien sisälle. 

Bataille sanoo kirjoittavansa epätoivosta, joka syntyy siitä, että maailma annetaan ihmiselle arvoituksena, jota hän pyrkii kuumeisesti ratkaisemaan. Keino ymmärtää tai ainakin lähestyä tätä ongelmaa on sisäinen kokemus, joka on sukua ekstaasille, mutta joka on kuitenkin paljas ja mihinkään kiinnittymätön (ei siis esim. uskonnollinen tai seksuaalinen hurmio). Sisäisessä kokemuksessa ei epätäydellinen yhdy täydelliseen kuten uskonnollisessa kokemuksessa, se ei myöskään ole tieteellinen, taiteellinen tai esteettinen kokemus, vaan ihminen lopettaa sisäisessä kokemuksessa diskursiivisen, siis loogisesti etenevän ajattelun. Sisäinen kokemus on ihmisen matka mahdollisen ääriin, ja se kieltää muut arvot ja auktoriteetit ja muuttuu itse arvoksi ja auktoriteetiksi. Toisaalta em. arvot ja niihin liittyvät diskurssit ovat edellytyksenä sisäisen kokemuksen tuntemiselle. Ihminen joutuu ei-tiedon tilaan, josta ainoana ulospääsynä on ekstaasi. 

Sanat, joilla ajattelemme ja puhumme ovat myös osa diskurssia, joka on kuin lentohiekka, johon hautaamme itsemme ollaksemme näkemättä. Kieli luo äärettömän labyrintin, johon me olemme tuomittuja harhailemaan, sanat ovat kuin väsymätön muurahaislauma, joka kokoaa elämämme pienimmätkin osat, mutta me aavistamme, että on olemassa jokin käsittämätön osa sanojen diskurssin tietämättömissä. Ihmisen tulisi suojata itseään puheen orjuudelta. Toisaalta runous on Batailelle väline matkalla sisäiseen kokemukseen. Hän sanoo, että runous johdattaa tiedetystä tuntemattomaan ja luo sellaista, mitä me emme voi tietää, ja on näin sanojen diskurssin ulkopuolella. 

Bataillen ajattelun taustalta löytyy transgression ajatus, jota eri ajattelijat ovat lähestyneet monin tavoin. Kristilliset mystikot vaelsivat sisäisessä linnassa etsien kaikkein salaisinta huonetta, jossa minä ja Jumala voisivat kohdata. Hindut haluavat siirtyä korkeampaan tietoisuuteen hengitysharjoitusten avulla (Bataille esittelee laajasti hindulaisia ja buddhalaisia ajatustapoja). Kierkegaardilla oli uskon hyppy, jolla päästään sisäiseen kokemukseen ja Nietzschellä se on dionyysinen sankarielämä, joka ammentaa voimansa hurmiosta. Durkheimillä ihmisyhteisö kohoaa metafyysiseen asemaan. Kaikkien em. ajattelijoiden jälki näkyy Bataillen filosofiassa.

Sisäinen kokemus aiheuttaa lukijassaan levottomuutta ja vastustusta. Toiset etsivät uskon hyppyä jääkiekosta ja kaljasta, toiset Wagnerista. Näillä ei batallelaisessa maailmassa ole laatueroa, koska kumpikin kuuluu diskurssin piiriin, kuten myös uskonto, taiteet ja tieteet. Jäljelle tuntuu jäävän vain ahdistus, tyhjyys ja kuolema. Kaikesta huolimatta Sisäinen kokemus on rikas teos, johon jokaisen lukevan ihmisen kannattaisi tutustua, ajattelipa sitten mitä tahansa Bataillen näkemyksistä.   

Hurskastelijoiden äänillä on vastaus kaikkeen.

Ilon huippu ei ole iloa, sillä ilossa aistin ennalta, että se tulee päättymään.

Jokainen ihminen, joka jättää kulkematta mahdollisen ääriin, on ihmisyyden orja tai vihollinen.

Katkeraan loppuun asti nautittuna kristinusko on pelastuksen poissaoloa ja Jumalan epätoivoa.

Tahto harmoniaan on suurta orjuutta.

Ekstaasissa ei ole enää subjekti-objekti-suhdetta vaan "ammottava aukko" kahden osapuolen välillä.

Kaikki mahdollinen merkitys päätyy lopulta merkityksettömyyteen.

Mongolian matkalta

Ruhtinaallinen rahastonhoitaja puolisoineen

Sakari Pälsi on kirjoittanut neljännessata matkakirjaa, ja hän on suomalaisen matkakirjallisuuden suuria nimiä. Olen aiemmin postannut hänen matkoistaan Balkanilla, ja nyt alkuvuodesta olen lukenut hänen teoksensa "Pohjankävijän päiväkirjasta", jossa hän kuvaa tutkimusmatkaansa vuonna 1916–1918 Koillis-Siperiassa ja "Mongolian matkalta", jossa Pälsi kertoo yhteisestä tutkimusmatkastansa G.J. Ramstedtin kanssa Mongoliassa 1909.

Suomalais-ugrilainen Seura rahoitti kaksi retkikuntaa, joiden tehtävänä oli tutkia uigurilaisia muinaisjäännöksiä. Erityisinä tutkimuskohteina olivat kirjoituksilla varustetut arkkuhaudat ja steelat. Ramstedtia pidetään mongolistiikan perustajana, ja hän liittyy viime vuosisadan merkittävien suomalaisten tiedemiesten joukkoon. Kirjassa liikutaan erityisesti burjaattien alueella. Burjatian pojat ovat nyt joutuneet tykinruuaksi Ukrainaan Putinin puhdistaessa omia ja muidenkin nurkkia etnisesti.

Pälsin ja Ramstedtin matka alkoi Verhneudinskista ja jatkui sitten Kjahtaan, Urgaan, Lamin Gegeniin ja sieltä takaisin Urgaan. Pälsi kuvaa elävästi matkantekoa, mongolien elämää ja ryhmän tieteellistä työtä, jonka tekeminen oli ajoittain varsin hankalaa, koska mongolit eivät pitäneet siitä, että heidän pyhiä paikkojaan tutkittiin tai kaivettiin esiin. Ramstedt puhui paikallisia kieliä, ja hän pystyi herättelemään mongoleissa myös ylpeyttä heidän omasta kulttuuristaan. Pälsin kertojanansioksi on sanottava, ettei hän kaunistele paikallista elämää, muttei myöskään tuomitse todella toisenlaisia elämänmuotoja. Hän uskoo kuvailun voimaan ja siihen, että lukija osaa tehdä omat johtopäätöksensä. Kirjan ansio on Pohjois-Mongolian elämän ja kulttuurin monipuolinen ja ymmärtävä esittely. 

Pälsi oli myös erinomainen valokuvaaja, yksi hänen tunnetuimmista kuvistaan lienee šamaani Ötshir-böön kuva, jonka löytää useista muinaisuskontoja esittelevistä kirjoista.

Mongolian pääkaupungin nimi oli tuolloin Urga. Aikaisemmin se oli Örgöö (palatsijurtta), Dhaa-Khure (iso luostari) tai Bogdin-Khure (taivaallinen luostari). Neuvostovallan myötä kaupunki sai nimen Ulan Bator (punainen sankari). Pälsi kuvaa kaupunkia seuraavasti:

Ihmisten ja koirain puhtaaksikaluamia luita, karvoja ja nahan palasia, rääsyjä ja muuta roskaa on joka paikassa, ja sateen tästä sekotuksesta liuottama kura on ihmeen lemuavaa. Päällimiten katsoen luulisi koko Urgaa isonpuoliseksi sontaläjäksi.

Urga oli kuitenkin ennen muuta uskonnollinen pääkaupunki, jossa asui mongolien hengellinen päämies bogdin gegen. Kaupungissa oli neljä kaupunginosaa: luostari, lamojen kaupunki, kiinalaisten kaupunginosa ja tavallisten mongolimaallikkojen kaupunginosa. Bogdin gegestä Pälsi ei anna kovin mairittelevaa kuvaa, vaan kutsuu tätä maailmanmieliseksi herraksi, joka harrastaa juominkeja ja mässäyksiä, ja jolla on rajaton kokoilukiihko (mm. leikkikalut, norsu Hampurin eläintarhasta). Varat tähän elämään ja hovin ylläpitoon tuli kymmenyksistä, joita saatiin uskovaisten yleisistä vastaanotoista ja synninpäästötilaisuuksista, joissa gegen kulkee ojennettujen lippujen kanssa kansalaisten ohi, jonka jälkeen heiltä kerätään rahaa.

Urgassa oli myös yliopisto, joka oli samalla pappisseminaari, jossa opetettiin myös tähti- ja lääketiedettä. Opiskelijoita oli paljon, mutta opinnot eivät olleet kovin intensiivisiä, vaan opiskelijat keskittyivät lähinnä kaupantekoon, juopotteluun ja tyttöihin, joita varten on rakennettu oma kaupunginosansa ja risaisten kaupunginosa, jossa saattoi viettää repaleisissa teltoissa laatuaikaa neitojen kanssa. Joissakin luostareissa, missä naisten läsnäoloa ei sallittu, harjoitettiin poikahyväilyä (omiatuntoja täydellisesti rauhoittava myöntöperäinen ratkaisu). 

Pälsin antama kuva buddhalaisesta spiritualiteetista on kovin masentava. Kaikesta päätellen lamat vastasivat eurooppalaista aatelissäätyä, jonka tehtävänä oli hallinnoida, ei edistää kansalaisten uskonnollista elämää. Myös maallikot siirtyivät hengelliseen säätyyn iän myötä: naiset 40-vuotiaina, jolloin he ajavat päänsä paljaaksi ja miehet 50-vuotiaina, jolloin he alkavat kasvattaa pujopartaa. Naisilla on myös vapaus lähteä huonosta avioliitosta pois ottamalla mukaan perheen jurtan, jonka hän oli tuonut myötäjäisinä. Pälsi kuvailee elävästi myös mongolien naimatapoja.

Mongolit olivat paimentolaisia, jotka karjan ravintotilanteen mukaan siirtyivät useita kertoja vuodessa paikasta toiseen. Leirin purkaminen kävi nopeasti, myös sen pystyttäminen. Lampaat ja hevoset olivat talouden tukijalat. Hevosen maidosta tehtiin kumissia, joka oli kansallisjuoma, ja lampaasta saatiin villaa ja lihaa. Myös nautoja kulki heidän mukanaan, mutta maitotalous ei ollut kovin kehittynyttä. Venäläisiltä kiertäviltä kauppiailta ostettiin muita tuotteita. On ihme, että niin karuissa oloissa kuin mongolit elivät, elettiin kuitenkin hyvää elämää. Aina retkikunnan tullessa uuteen jurttaan otettiin vieraat lämpimästi vastaan, tarjottiin voiteetä, kumissia ja keitettyä lihaa. Mongolit olivat myös oivallisia ratsastajia, jotka oppivat taitonsa jo pikkulapsina. Pääasia oli, että hevosilla mentiin lujaa. Pälsi kertoo laajasti sekä hevostaloudesta että myös siitä, miten jurtassa tuli elää ja käyttäytyä.

Oli aika ihme, että Pälsi ja Ramstedt löysivät etsimänsä rauniot ja steelat, koska kartat olivat varsin viitteellisiä tai vääriä. Oikeaan paikkaan päästiin kuitenkin alkuasukkaiden avulla, jotka tosin suhtautuivat nihkeästi ryhmän työskentelyyn. Ramstedt sai kuitenkin kopioitua runsaasti kivien tekstejä. Kuuntele iloksesi kurkkulaulua, ja anna mielesi laukata pitkin Gobin aavikoita. 

Shamaani Ötshir-böö

Sübrot

Elsass on viehättävä osa Ranskaa, jossa tuntuu yhtyvän saksalaisuuden ja ranskalaisuuden parhaat puolet. Kulttuuria ja kulinariaa on runsaasti tarjolla, ja viinikellareiden kätköihin voi jäädä pitempäänkin. Edelliset Elsassin muistot ovat yli kymmenen vuoden takaa Eguisheimistä.

Leivoin elsassilaista leipää, Sübrotia. Leivän nimi tarkoittaa yhden soun leipää - se oli köyhien ihmisten leipä sotien välisenä aikana. Kahteen leipään tarvitaan seuraavat aineet:

400 g vehnäjauhoja

275 g kylmää vettä

3 g hiivaa

8 g suolaa

Sekoita jauhot veteen ja anna levätä 20 minuuttia. Sekoita sitten suola ja hiiva keskenään ja alusta ne taikinaan noin viiden minuutin ajan. Tämän jälkeen taikinan annetaan levätä puoli tuntia, jonka jälkeen se taitellaan liinan alle 12 tunnin (yö)lepoon. Taikina vaikuttaa timakalta, mutta ei huolta, aamulla se leipoutuu oikein hyvin.

Seuraavana aamuna jaa taikina kahteen osaan ja taputtele/kauli siitä kaksi 15x15 cm levyä. Sivele yhden levyn päälle kevyesti ruokaöljyä ja laita toinen levy sen päälle. Leikkaa sitten levystä neljä yhtä suurta palasta. Aseta leivinliinalle kaksi palasta vierekkäin siten että yksi kulma osoittaa ylöspäin. Tee sama toisten palasten kanssa. Anna niiden kohota leivinliinan tukemina puoli tuntia. Lämmitä uuni 250 asteeseen ja paista pellille laitettuja leipäpareja noin 20 minuuttia. Sumuta uuniin vettä silloin tällöin. Leivät avautuvat paistettaessa kauniisti ja näyttävät rustiikeilta. Maku on hienon hapan, ja rakenne on mukavan ilmava. Leipä huutaa päälleen voita, juustoa tai kinkkua. 

Jos olet kokeneempi leipuri, voit tehdä leivän myös hapanjuuresta. Alustaminen ja nostatukset kestävät noin neljä tuntia.

1 kg vehnäjauhoja

640 g vettä

12 g hiivaa

20 g suolaa

100 g vehnähapanjuurta

 

 

Eutanasia-asiaa

Eutanasia on kreikkalainen käsite (ευ-θάνατος), joka tarkoittaa armokuolemaa. Kreikassa ja Roomassa päästiin ei-toivotusta elämästä eroon joko tappamalla tai jättämällä heitteille. Tämä koski siis lähinnä naisia, lapsia ja orjia, koska heillä ei ollut täysiä kansalaisoikeuksia. 

Darwinin ja Haeckelin innoittamina eutanasia otettiin aktiivisesti käyttöön esim. Natsi-Saksassa. Suomessakin oltiin eutanasiasta innostuneita (Martti ja Lauri Pihkala, Arvo Ylppö ja Mauno Vannas). Eutanasiaunelmat liittyivät samalla äärioikeistolaisiin visioihin puhdasrotuisen Suomen tulevaisuudesta. Psykiatrian ylilääkäri Yrjö Suominen kirjoitti vuonna 1943 seuraavasti:”Tervettä kansanruumista jäytävät loiset ja lurjukset, jotka käyttävät hyväkseen kulttuuriyhteiskunnan humanitäärisiä oloja, lisääntyvät nopeammin kuin parempi kansanaines eivätkä edes kaadu rintamalla. Sellaisia oli Suomessa arviolta puoli miljoonaa. Sterilisoimistoimet olivat riittämättömiä – ’tiettyjä tuhansia’ olisi tapettava, jotta vapautuisi poliiseja, vanginvartijoita ja mielisairaanhoitajia.” Itänaapurissamme toteutetaan nykyään eugeniikkaa lähettämällä rintamalle rikollisia ja vähemmistökansallisuuksien edustajia, joita suurvenäläiset pitävät itseään alempina ihmisinä.

Meillä Suomessa on nyt suuret paineet saada eutanasia lailliseksi. Uskoisin, että Hesarin seuraava indoktrinaatiokampanja liittyy tähän teemaan. Yli 70 kansanedustajaa kannattaa eutanasiaa, 30 vastustaa sitä ja loput eivät osaa sanoa vielä mitään asiaan eli tulevat äänestämään "kyllä". Eutanasian kannattajissa oli paljon sellaisia edustajia, joita en edes painajaisissanikaan äänestäisi.

Päätöksenteon tueksi tuon kuitenkin tuoreen näkökulman eutanasiakeskusteluun Sakari Pälsin teoksesta "Pohjankävijän päiväkirjasta" (1919), jossa tekijä kuvaa tutkimusmatkaansa Tšuktšien niemimaalle 1917–1918. Tähän kirjassa esitettyyn eugeeniseen ratkaisumalliin tutustuin jo 1970-luvulla Saksassa, jossa minulta kysyttiin, että onko totta, että suomalaiset ajavat kuolemansairaat vanhukset lumihankeen. Kerroin heille sitten, että meillä on tapana ripustaa kuolevat nahkahihnoilla koivunoksaan, jotta pääsevät näin paremmin taivasmatkalle...

Kappaleessa Vanhan Njutshäengänin kuolema Pälsi kuvaa, kuinka tšuktšit toteuttivat armokuoleman. Kerrottu tapaus tapahtui Venäjällä vuonna 1918. Virkavalta ei ollut kiinnostunut tšuktšien oudoista tavoista, joten armomurhasta ei nostettu syytettä. Tšuktšeilla oli tapana surmata "kykenemättömät" vanhukset. Tämä tehtävä kuului vanhimmalle pojalle, ja jos tätä ei ollut tai poika ei kyennyt tappamaan vanhusta, hankittiin tappaja erikseen tätä toimenpidettä varten. Armokuolema toteutettiin ainoastaan silloin, kun kuoleva sitä itse toivoi. Surmaaminen toteutettiin kuristamalla tai puukolla. Ennen kuolemaa pidettiin pidot:

Njutshäengän söi ja joi vahvasti sekä otti vilkkaasti osaa keskusteluun. Eukko oli hyvällä tuulella, laski leikkiä, nauroi ja ilakoi. Hän oli uudelleen nuortunut, ei vanhuuttaan eikä lapsekkaaksi, vaan elämäniloiseksi ja pirteäksi...Sitten vanhusta rupesi raukaisemaan. Syönti rasitti raihnaan ruumiin ja puhelu väsytti heikon hengen...Pian hän nukkui. Hetki oli käsissä. Ystävä lähestyi nukkuvaa. Hän tarttui äkisti tämän kurkkuun ja puristi lujasti. Vanha ruumis vavahteli ja kädet kohottautuivat ylös. Elonmerkit sammuivat pian, ja hetken päästä Aijonga hellitti otteensa sekä siirtyi sivulle. Njutshäengän oli saanut pyytämänsä rauhan.

Tämän jälkeen kuollut puettiin parhaisiin vaatteisiinsa, sidottiin hihnoilla tšuktšien tavan mukaan ja kannettiin tundralle. Mukaan pantiin naistenveitsi ja kuokka, jolla hän hyvinä päivinä oli nylkenyt mursuja ja huonoina kaivanut tundralta juuria hätäruuaksi. 

Kotikirjaston kertomaa VI

Uskonnolliset kysymykset ovat kiinnostaneet minua jo aivan pienestä pitäen, ja leipänikin hankin neljännesvuosisadan teologina, mutten koe olevani kummoinenkaan jumaluusoppinut, pikemminkin ihan tavallinen. Pääaineeni oli systematiikka, mutta enemminkin olen ollut kiinnostunut kirkkohistoriasta, erityisesti patristiikasta. Uskonnosta olen kirjoittanut blogissani aika vähän, en tiedä miksi näin. Seuraavassa on näkymiä teologiseen maailmaani muutaman kirjan kautta.

Pro-graduni kirjoitin englantilaisesta kirkkoisä Beda Venerabiliksestä, innoittavasta ja mielenkiintoisesta kirkonopettajasta, joka toi Kristuksen valoa anglosaksien keskuuteen 700-luvulla. Teoksessaan Historia ecclesiastica gentis Anglorum Beda kuvaa niitä ongelmia, joita anglien ja saksien käännyttäminen kohtasi. Erityiskysymyksiä olivat mm. kirkon järjestykseen (esim. pääsiäiskiista) ja siveyteen liittyvät ongelmat. Beda oli lempeä ja ymmärtäväinen hengenmies, ja häntä voi pitää myös Englannin historiankirjoituksen isänä. Englantilainen vanhempi teologia on varsin mielenkiintoista, kuten esim. Anselm Canterburylaisen ajattelu (jumalatodistukset) tai Juliana Norwichlaisen näyt.

Kirkkohistoria on siksi antoisaa, että siinä tutkitaan erilaisia kristillisen spiritualiteetin muotoja aikojen saatossa. Kaikenlaista ovat ihmiset kokeilleet kurottuessaan kohti numeenista maailmaa. Erityisesti pidän pyhimysten elämänkerroista, koska ne ovat usein varsin rikkaita kertomuksia ihmisen taivasikävästä ja ne ovat myös monella tavalla rakentavia. Omat suosikkini ulottuvat Honoratuksesta Luciuksen ja Theodulin kautta Nennolinaan saakka. En rukoile heitä, enkä myöskään palvo millään tavalla, mutta ihailen heidän johdonmukaista ja sitkeää antautumistaan uskolle.

Hildegard Bingeniläinen kuuluu niiden monien merkittävien kirkon naisten joukkoon, jotka ovat osaamisellaan aikanaan rakentaneet kristillistä kirkkoa. Hildegardin universaalisuus puhuttelee minua, koska hän on löytänyt pyhän kasveista, eläimistä, ruuasta, seksuaalisuudesta... Erityisesti se, että hän arvostaa ihmisen ruumiillisuutta kolminaisuuden ilmentymänä, on merkittävä ajatus. Kaikki oleva liittyy kaikkeen salatulla tavalla Hildegardin maailmassa. Hän oli myös suuri visionääri, joka näyissään (Scivias) käsitteli laajasti uskoa ja kristityn elämää. Hildegard on tietyissä piireissä ollut pinnalla jo pidemmän aikaa ruoka- ja terveysohjeidensa ansiosta. Hän oli myös muusikko, ja vielä nykyäänkin Hildegardin lauluja esitetään ja lauletaan hartausmusiikkina.

Ortodoksiseen kirkkoon suhteeni on ambivalentti. Meillä ortodoksit ovat olleet valtamedian lemmikkejä jostain käsittämättömästä syystä. Ortodoksikirkko on vanhakantainen, riitainen eikä hyväksy esim. naispappeutta, mutta tämä ei tunnu häiritsevän Hesarin ja YLE:n toimittajia heidän loruillessaan pääsiäisen aikana ortodoksien suurimmasta juhlasta. Venäjän ortodoksien meno nykyään on jo siirtynyt heresian puolella, eikä sikäläistä kirkkoa voitane tällä hetkellä pitää enää edes kirkkona. Monet entiset stalinistikellokkaat Suomessa ovat löytäneet uuden henkisen kotinsa ortodoksien parista, kun Moskovan kellot eivät enää helisseet niin kauniisti. Pääasia heille kuitenkin on, että meno on bysanttilaista. 

Toisaalta ortodoksinen teologia on mielenkiintoista, koska siellä edelleen uskontaan uskon mysteeriin, ja ortodoksisen kirkon historia on vielä mielenkiintoisempi. Varsin syvällisen esityksen idän kirkon vaiheista on laatinut Hans von Eckardt (Russisches Christentum), jonka em. teoksesta käy myös hyvin ilmi ortodoksisen kirkon iso ongelma - ripustautuminen maalliseen esivaltaan ja sen orjalliseen palvelemiseen. Erityisesti olen pitänyt Alexander Schmemannin teologiasta, mm. ajatuksesta, että "uskonto ja ideologia orjuuttavat ihmistä, mutta usko vapauttaa". 

Suomalaisista ortodoksiteologeista pidän eniten arkkipiispa Paavalista. Hän oli myös viimeinen ortodoksipiispa, joka oikeasti näytti hengenmieheltä, ei sybariitilta. Hänen teoksensa Uskon pidot on mielenkiintoinen ortodoksisen liturgian esitys. Kirkko on Paavalille ennen muuta eukaristinen yhteisö, jossa taivaan valtakunta on läsnä jo maan päällä. Kyseessä on siis mysteerio, jota voi tarkastella vain uskon ja kokemisen kautta. Eukaristiassa aika menettää merkityksenä, koska siinä on sekä menneisyys että tulevaisuus läsnä. Paavali käy askel askeleelta läpi ehtoollisjumalanpalveluksen, ja mikä luterilaiselle pistää silmään on se, että saarnan asema on ortodokseille vaatimaton ("Sananselitys tapahtuu kirkon nimissä eikä ole saarnaajan oman viisauden loistoa"). Tämä nihkeä käsitys saarnan merkityksestä tulee tekstissä esille muuallakin. Monipolvista eukaristiaa voi pitää muotomenona, mutta kuitenkin se liittyy kirkon pitkään perinteeseen ja ilmentää kauniisti uskon mysteeriluonnetta. Toisenlaisen lähestymistavan ortodoksiseen teologiaan tarjoaa piispa Arsenin Ikonikirja, jossa kirkon oppia tarkastellaan ikoniteologian kautta. 

Suomalaisen kulttuurin ja kielitajun muotoutumiseen on paljon vaikuttanut vuoden 1701 virsikirja. Palaan tähän kirjaan usein sen rikkaan kielen ja varsin syvällisen teologian vuoksi. Virsistä löytyy varsin realistinen kuva ihmisen elämästä, ja se ohjaa lukijaansa "kristilliseen nöyryyteen ja kärsivällisyyteen", kuten kirjan johdannossa sanotaan. Virret on jaoteltu seuraavasti: katekismus-, juhla-, opetus-, katumus-, rukous-, ylistysvirret, sekä erinäisiä virsiä "kaikinaisisa tarpeisa", virret säädyistä, ruoka-, aamu- ja ehtoovirret sekä virret kuolemasta, hautaamisesta ja ihmisen tilasta kuoleman jälkeen. Nykylukijasta esim. virret Antichristuksesta, Lihan ja Hengen riidasta, Haureutta ja hekumaa vastaan, Näljän vaivasta ja Opettajan rukous jaksavat aina ilahuttaa ja hirmuttaa. Ei turhaa somastelua eikä mitään herkkiä heleitä tyyliin "Hämmennys valtaa usein tajuntamme". 

Pyövel' pyhän miehen pään kantoi Piikan pa-

han porton käteen. Se viekkaall' äitillens' antoi, Kuin

pään verisen veti eteens'; Herodias herkku-palans' sai,

Päät' veristä vielä tukkas', Ihastui vallan saaneens'

näin Pääll' kielen, kuin hänt' lukkas'.

(Virsi 219 Herodes häijynilkinen)

Lopuksi muutama huomio teologin perustyökaluista kommentaareista ja Raamatun alkukielistä. Saarnaa valmistellessa pitää ottaa selvää siitä, mitä alkutekstissä sanotaan, siksi teologit opiskelevat VT:n hepreaa ja UT:n kreikkaa. Alkukieliset tekstit ovat  jonkinlainen tukirakenne taustalla, jonka yksityiskohtien ei tarvitse näkyä itse saarnassa mitenkään. Alkukielellä lukeminen poistaa käännöksen tuottaman tulkintakerroksen. 

Heprea on näistä kielistä hankalin, koska se ei ole indoeurooppalainen kieli. Kohtalaisen lukutaidon saa noin parin vuoden intensiivisillä opinnoilla. VT:n tekstinä on Biblia Hebraica Stuttgartensia ja sanakirjana Gesenius-Buhlin Hebräisches und aramäisches Handwörterbuch über das Alte Testament. UT:n tekstinä on Nestle-Alandin Novum, mukava taskukokoinen sininen kirja, jota voi pitää helposti myös matkalukemistona. Kreikka on indoeurooppalainen kieli, tosin synteettinen eli sana saa merkityksensä päätteiden avulla, mutta kuitenkin se on hyvin opittavissa. 

Itse pidin kovasti näiden kielten lukemisesta. Suoritin ne aikanaan Göttingenin yliopistossa, jossa alkukielten ymmärtämiselle annettiin suuri paino, ja kaikki teologit joutuivat suorittamaan Graecumin ja Hebraicumin. Tentti meni niin, että kuulustelija avasi jonkun kohdan Raamatusta ja sanoi, että ala kääntää, sen jälkeen piti selittää muodot. Kivan vanhanaikaista. Minulle on jäänyt lämpimät muistot tuolloisista opettajistani, vaikka olivatkin nykymittapuulla kovinkin ankaria. 

Raamatun kirjojen kommentaarit ovat välttämättömiä teoksia Raamatun tekstin ymmärtämisen ja tulkinnan kannalta. Kommenteissa heijastuu usein tekijän omat teologiset painotukset, mikä on ainoastaan mielenkiintoista. On antoisaa lukea itseään oppineemman ihmisen näkemyksiä ja tulkintoja Raamatun teksteistä.