Tuokiokuvia Skotlannista

 

Ile of Skye

Ensimmäinen kosketukseni Skotlantiin oli kodin kirjahyllyssä ollut Helmi Krohnin Järvien, vuorien ja sankarien maa, historiallispainotteinen matkakuvaus, joka synnytti nuoressa sydämessä kaipuun karuun seikkailujen maahan. Walter Scott, viski ja Matkantekijä-sarja ruokkivat myöhemmin vielä tätä kaipuuta. Em. tv-sarja on kuulemma vaikuttanut huomattavasti Skotlannin turismin kasvuun aivan samoin kuin Poldark on tuonut paljon matkailijoita Cornwalliin. Tänä kesänä lapsuuden toive sitten toteutui, kun kiersin viikon päivät Skotlantia Edinburghista Skyen saarelle: osa mielikuvista piti paikkansa, joihinkin odotuksiin sitä vastoin joutui pettymään.

 

Näkymä Edinburghin Candlemaker Rowlle

Edinburgh on aito suurkaupunki, jonka keskusta on suunniteltu näyttäväksi Lontoon edustuskorttelien tapaan, mutta josta löytyy myös kapeita keskiaikaisia kujia. Talojen hiekkakiviseinät ovat likaisenharmaat, kuten kaikkialla muuallakin Skotlannissa. Kaupunkikuva on kovin rosoinen, mutta samalla jännittävä. Siisteys ja järjestys eivät ole skottien eikä englantilaisten vahvuus, mutta puutteet korvataan ihmisten herttaisella luonteenlaadulla ja kansanomaisuudella.

Princess Street on suuri edustuskatu, jonka varrella on runsaasti liikkeitä, iso puistoalue ja jättiläismäinen Walter Scottin muistomerkki. Kun kävelee North Bridgeä pitkin ratapihan yli kohti vanhaa kaupunkia, voi poiketa Afternoon Tealle tyylikkääseen Grand Cafeehen, jossa pääsee mukavasti viktoriaanisen ajan tunnelmiin. Teen voi nauttia myös gin tonicin tai Moet & Chandonin kanssa. 

Grand Cafe

Kun kääntyy sitten oikealle, avautuu pitkä High Street (Royal Mile), joka kulkee Holy Road Abbeyn linnasta Edinburghin linnaan. Tämä on kaupungin varsinainen turistirysä, jossa puljaa suomalaisen mielestä aivan liikaa ihmisiä. Kadun varrella on kymmenittäin Harris Tweed -tuotteita myyviä kauppoja, mutta tweedasuihin pukeutuneita ihmisiä en tosin nähnyt yhtä ainutta Skotlannissa viikon aikana. 

Kadun varrella kannattaa poiketa Pyhän Egidiuksen (St Giles) katedraaliin. Siellä on saarnannut mm. Skotlannin uskonpuhdistaja John Knox, ja siellä Skotlanti on myös julistettu protestanttiseksi. Egidius oli suosittu pyhimys Skotlannissa, muttei liity maahan muuten millään tavoin, koska hän eleli Etelä-Ranskassa Camarguen soilla kauris-ystävänsä kanssa, joka oli imettänyt maailmasta luopunutta Egidiusta tämän ollessa heikkouden tilassa. Visigoottien kuningas Wamban ollessa metsällä hän ampui vahingossa Egidiuksen kauriin sijaan. Hyvittääkseen kurjan tekonsa kuningas perusti St-Gillesin luostarin.

   

High Street

Kadun päässä on Skotlannin suosituin matkakohde Edinburghin linna. Väkeä linnan alueella oli varsin runsaasti, ja linnaan pääsykin piti varata jo etukäteen. Viehättävintä paikassa on kauniit kaupunkimaisemat, keskiaikainen linnatunnelma ja Skotlannin kruununkalleudet. Linnan pihalla järjestetään myös kuuluisa tattoo.

Matkan aikana kävin vielä useassa linnassa, osa raunioina, osa aatelisperheiden asumina, mutten tässä postauksessa aio enempää puuttua niiden moninaisiin vaiheisiin. Linnat tai linnan rauniot ovat olennainen osa skotlantilaista maisemaa.

Edinburghin linnanpiha

Edinburghissa kannattaa poiketa Skotlannin kansallismuseossa, joka jo rakennuksena on mielenkiintoinen. Lisäksi näyttely on suunniteltu poikkitieteellisesti yhdistellen eri kulttuuripiirejä ja aikakausia. Koululaisille museo on ehdottoman hienosti rakennettu, jos vain opettaja näkee vähän vaivaa museopäivän suunnittelussa. Katsojalle museon konsepti on poikkeuksellisuudessaan hieman haastava (ei siis vaikea tällä kertaa), mutta palkitsee vierailijan urakan päätteeksi. Itse pidin kovasti Skotlannin rikkaan teollisen perinnön esittelystä. Museon päähalli on hieno viktoriaaninen luomus, joka toi mieleen Leedsin Cornmarketin.

Skotlannin kansallismuseon suuri sali

Pieni, viehättävä nähtävyys kaupungissa on skyenterrieri Bobbylle omistettu patsas. Bobbyn isäntä John Gray kuoli 1850-luvulla, jonka jälkeen koira vartioi isäntänsä hautaa Greyfriarsin hautuumaalla 14 vuotta. Haudan viereen kaupunkilaiset rakensivat koiralle kopin ja toivat myös ruokaa. Bobbyn suihkulähdepatsas on Candlemaker-kadun alussa. Matkailijat ovat hinkanneet koiraparan kirsun kiiltäväksi, koska se muka tuo onnea...

 

Greyfriars Bobby

Sitten ihan rehellinen mainos, josta en tosin saa puntaakaan. Jos haluaa käydä aidossa skottilaisessa pubissa, jossa kaikki elementit ovat kohdallaan, niin se on Cloisters Bar 26 Brougham Street: historiallinen luostariympäristö, ystävällinen palvelu, rapea fish and chips ja iso valikoima oluita ja siidereitä. Täällä tunsi olevansa Skotlannissa.

Edinburghista pohjoiseen sijaitsee St Andrewsin yliopistokaupunki. Kaupunki on myös golfin synnyinkaupunki. Yliopisto on perustettu 1413 ja se on nykyään yksi arvostetuimmista korkeakouluista Brittein saarilla. Kaupungin päänähtävyys on Pyhän Andreaan katedraalin rauniot, josta tulee mieleen samankaltaiset rauniot Whitbyssä. Kävin kaupungissa cream tealla samassa kahvilassa, jossa Kate ja William olivat toisensa tavanneet. Yliopiston museo on myös varsin mielenkiintoinen esitellen tutkimustyön ja opiskelijaelämän moninaisuutta.

Pyhän Andreaan kirkon rauniot

Katunäkymä St Andrewsistä

Cream Tea on aina paikallaan

St Andrewsin pohjoispuolella, Teyn salmen toisella puolella on Dundeen kaupunki, jonka merkittävin nähtävyys nykyään on Victoria & Albert Museumin designmuseo. Rakennus muistuttaa vanhaa purjelaivaa, ja sen on suunnitellut japanilainen Kengo Kuma. Betoni ei ole muualla kaunista kuin betonibrutalismissa, ja mielestäni rakennus oli raskaan näköinen, ja läheltä katsoen betonilaatat alkoivat jo murentua. Museon sisällä koggimainen tunnelma näkyi seiniä pitkin kiipeilevässä puupaneloinnissa. 

Pidin kovasti Charles Rennie Mackintoshin Tammihuoneesta (The Oakroom). Huone oli vuonna 1908 rakennettu Glasgow´hun teehuoneeksi. Huoneen esittelyssä kiinnitettiin huomiota erityisesti siihen, että tila oli tarkoitettu naisille, koska he eivät voineet rymytä kapakoissa miesten tapaan. Huone jouduttiin myöhemmin purkamaan 700 osaan, ja se siirrettiin V&A museoon vuonna 2018. Kokoaminen kesti 16 kuukautta ja maksoi 1.3 miljoonaa puntaa.

Museossa oli paljon vanhaa ja uutta skottilaista osaamista, jota oli ilo katsella, museon kaupassa saattoi tiedostava asiakas ostaa sarjakuvakirjat Greta Thunbergistä tai Amanda Gormanista. Konservatiivisempi vierailija meni sitävastoin ihailemaan museon vieressä olevaa Dundeessä rakennettua RRS Discoveryä, jolla purjehdittiin Antarktista tutkimaan1900-luvun alussa.

Tiedostaminen ja wokettaminen alkaa Skotlannissakin saada jalansijaa: yli 1500 vuotta vanhan Aberdeenin Saint Marcharin katedraalin pihalla olevassa infotaulussa ei sanallakaan mainittu, mikä tämä kirkko on ja miksi se on merkittävä. Sen sijaan siinä oli kolme ilmoitusta, miten biodiversiteetti toteutuu kirkon hautausmaalla.  

V&A Desigmuseum ja RRS Discovery

Macintoshin Oakroom

Matkalla poikkesin myös Singletonin viskitislaamoon. Viehättävä opas kuljetti meitä mäskäämöstä tislaamoon ja kertoi pitkät piustat viskin säilyttämisestä ja markkinoinnista. Kyseisen tislaamon tuotteet menevät kuulemma kaikki Kaakkois-Aasiaan, vaikka Alkonkin hyllyillä olen niitä nähnyt. Savuinen ja turpeinen viski on siitä hyvä juoma, että sen haistelu on jo puolet nautinnosta. Sitten ei tarvitse juoda kuin pieni siivu, niin viskinautinto on jo siinä, eikä enempää enää halua. Skyellä ostin pullon Raasayta, jonka säästän syksyn synkkiin hetkiin.

Mäskisammioita

Loch Ness on pitkä, syvä ja kapea järvi, jonka rannalla ei juurikaan ole asutusta, vain muutama linna. Vähän tuli sellainen olo, kuin olisi ajanut Kemijoen vartta pitkin. Suomalaiselle skottilainen järvimaisema on tutunoloinen, ja kun lähtee Loch Nessin pohjoispuolelle ovat Ylämaan maisemat kuin Lapista. Kanerva alkoi juuri kukkia. 

Loch Nessin tunnelmaa

Skyen saarelle pääsee sekä siltaa pitkin että lautalla. Luonto on siellä jo varsin karua. Retkeilijöitä näkee paljon vuorilla, ja Portreen kaupungissa on oikea mellakka käynnissä turismisesongin aikana: palvelut eivät riitä matkailijamääriin nähden ollenkaan. Kaupunki on kuitenkin pittoreski ja varsin vehreä, jos sitä vertaa ympäröivään luontoon. Myös sen historia on varsin pitkä alkaen Pyhän Kolumban ajoista, Ossianin legendasta aina Cullodenin taistelun jälkiselvittelyihin saakka.

Jos unohtaa kehnot ruuat ja vaatimattomat majapaikat, täytti Skotlanti kaikki odotukset: kauniit maisemat, hieno menneisyys ja pieni urhea sankarikansa, joka on aina ollut ison naapurinsa ahdistama.

Portreessä on mikroilmasto

Ylämaa kutsuu!

Taustalla Skyen karut kukkulat

Rasvassa paistettu Mars-patukka, nam...

Kulttuurin syrjäpoluilla Tallinnassa III: Elokuvateatteri Sõprus

 

Yksi Tallinnan viehätyksen syy on sen kaupunkikuvan monikerroksisuus. Kävellessä kaupungin halki näkee kaupungin eri kulttuurikerrokset toisiinsa limittyneinä. Tallinnassa on paljon paikkoja, joissa genius loci on vahvasti läsnä: Pyhän Knuutin kiltatalo, Vilen Künnapun kukkakauppa, Tallinnan Kunstihoone...

Lempirakennukseni Tallinnassa on Sõprus-elokuvateatteri, sillä sen estetiikka ja kulttuurihistoriallinen tausta ovat kiinnostavia. Ennen toista maailmansotaa kolmion muotoisella tontilla Vana-Posti-kadulla sijainnut rakennus tuhoutui vuonna 1944 puna-armeijan pommituksissa. Sõprus-teatteri rakennettiin vuosina 1950-1955 raunioituneelle tontille, ja sen suunnittelivat arkkitehdit Friedrich Wendach, August Volberg ja Peeter Tarvas. Wendach oli Nõmmen kaupunkiarkkitehti, ja häntä kutsuttiin "temppeliteattereiden asiantuntijaksi", koska hänen rakennuksensa edustivat stalinistista eklektismiä (esim. Punane Täht -teatteri Narvassa). Volbergin tunnetuimpia teoksia ovat Rakveren pankkitalo, Kirjanike Maja Tallinnassa ja uusi Vanemuine Tartossa. 

Elokuvateatterista piti alun perin tulla Leningrad, sitten Spartacus ja lopulta päädyttiin ystävyyteen, Sõprus, koska tuohon aikaan alettiin lämmitellä Neuvostoliiton ja Kiinan välisiä suhteita. Ystävyydellä virolaisten kanssa elokuvateatterin nimellä ei siis ole mitään tekemistä. Elokuvateatterit olivat Neuvostoliitossa keskeisiä kulttuurirakennuksia, koska elokuvaa pidettiin merkittävimpänä taidemuotona sen kansanomaisuuden vuoksi.

Neuvostoideologia heijastui rakennuksen ulkomuotoon ja sisustukseen. Stalinistisen arkkitehtuurin ihanne oli, että rakennus oli sisällöltään sosialistinen, mutta muodoltaan kansallinen. Tällaisia ​​rakennuksia löytyy esimerkiksi Rostockista, Jerevanista tai Pekingistä. Tuolloin neuvostoarkkitehtuuri on myös ennen muuta kolonialistista arkkitehtuuria, jonka tehtävänä oli propagoida neuvostoelämän ylivoimaisuutta.

Sõpruksen pylväin koristeltu julkisivu on saanut inspiraationsa paikallisista aiheista: pylväiden kapiteelit ovat kuin setunaisten paidanhihat, ja julkisivun dolomiitti on peräisin Saarenmaalta. Sivujulkisivujen metoopit kuvastavat sodankäyntiä, teollisuutta, maataloutta, mineraalien tuotantoa ja tiedettä, ja etujulkisivun kolme metooppia viittaavat kirjallisuuteen, teatteriin ja kuvataiteeseen. Rakennuksen sisustuksen tarkoituksena oli ilmaista, että elokuvateatteri on todellinen kulttuurilaitos, joka on tarkoitettu kaikkien kansanosien henkiseen kasvatukseen. Antiikkiset aiheet, eklektiset tyylipiirteet ja funktionalistinen tilajako ovat keskeisiä elementtejä stalinistisessa arkkitehtuurissa. 

Elokuvateatterissa on kaksi kerrosta. Ensimmäisessä kerroksessa on kassojen eteinen, jonka takana on tilava näyttämösali ja ruokasali. Kaikissa tiloissa on pylväiköitä ja runsasta koristelua. Rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa on myös tupakkahuone, huoneet näyttämötaiteilijoille ja hallinnolle. Toisessa kerroksessa on kaksi elokuvateatteria, joihin kumpaankin mahtuu 400 vierasta. Elokuvateatterin sisustuksen suunnitteli Maia Oselein-Laul.

Rakennus välittää monenlaisia viestejä. Se oli ensimmäisiä rakennuksia, joita tehtiin Tallinnan vanhaan kaupunkiin, jonka venäläiset olivat pahasti tuhonneet ja jota he eivät suosineet siksi, koska sen monikerroksisuus oli merkki pitkästä historiasta lännen kanssa. Elokuvateatterin piti olla merkkinä uudesta ajasta ja edistyksellisestä neuvostokulttuurista.  Rakennuksen muotokieli on selvästi neuvostoliittolainen, mutta sen monet yksityiskohdat heijastelevat monella tavalla kansallisia piirteitä sekä arkkitehtikunnan henkistä taustaa ja sitoutumista funktionalistiseen perinteeseen.

Vaikka Sõprus heijastelee neuvostoliittolaista estetiikkaa, katsoja voi myös huomata, että rakennuksessa on myös monia art deco -piirteitä. Myös materiaalien koostumus, mittasuhteet ja käsittely ovat hienostuneempia kuin yleensä neuvostoarkkitehtuurissa tuolloin. Esimerkiksi Tukholman konserttitalo ja meidän eduskuntatalomme ovat rakennuksen läheisiä esteettisiä sukulaisia. Rakennuksen viuhkamaisen muodon esikuva lienee myös Leningradin konstruktivistinen Gorki-teatteri.

Elokuvateatterin edessä oleva aukio on kaunis. Nyt siellä on nykyään myös suihkulähde, joka alun perin suunniteltiin sinne, muttei säästösyistä rakennettu. Näkymä Suur-Karja-kadulle on upea ja samalla juhlava. Rakennus kuuluu Viron kulttuurimuistomerkkien luetteloon.

Kulttuurin syrjäpoluilla Tallinnassa II: Marie Underin kadonnut synnyinkoti

 

Tällä paikalla Koidu-kadulla oli Marie Underin synnyinkoti

Marie Under (1883-1980) kuuluu Lydia Koidulan ja Betti Alverin ohella Viron suuriin naisrunoilijoihin. Häneltä on suomennettu kaksi kokoelmaa, ja muita runoja löytyy suomeksi myös erinäisissä antologioissa. Underin lyhyt elämänkerta ja hänen taiteensa keskeisimmät piirteet löytyvät Elsa Haavion toimittamasta Eestin runottaresta. Haavio kuvaa Underia termillä grand amoreuse, koska erityisesti hänen nuoruutensa eroottisväreitteinen runous synnytti lukijakunnassa sekä esteettisen että moraalisen sensaation. Myöhemmin kirjailija vakavoitui ja siirtyi kuvaamaan raskaampia sielullisia kamppailuja. Under pakeni 1944 miehensä, runoilija Artur Adsonin kanssa Ruotsiin. Tässä runonäytteenä P. Mustapään kääntämä sonetti Nyt saapuu ajat öiden valkeain:

Nyt saapuu ajat öiden valkeain.

Nyt unt´ ei taivas saa, ei maa, ei meri,

ei ihmislasten kuohuvainen veri,

nyt syttyy liekkiin rinnat kaipaavain.

Yöt verhotut on huntuin hopeaan,

ja silkkisilmusista kukkasien

käy tuoksut suitsutusten huumaavien,

ja laineet helkkää lemmenlauluaan.

Sun kultakutreillasi leikkii tuulet,

ja silmissäsi hehkuu tulihiiltä.

Maailma täynnä unt´ on valkeaa.

On povessani polte, hehkuu huulet:

oi, miksi, miksi suutele et niillä

jo tuhannesti tuhat suudelmaa.

  

Tallinnan Kassisaban kaupunginosassa, Koidu- ja Luise -katujen kulmassa on pieni puistikko ja siellä yksinäinen penkki: se on Marie Underin muistopenkki, joka on samalla paikalla kuin hänen synnyinkotinsa, joka purettiin vuonna 1984. Runoilijattaren kuoltua vuonna 1980 alettiin synnyintalon eteen tuoda kukkia ja kynttilöitä Underin syntymäpäivänä. Koska Underia pidettiin neuvostovallan vihollisena, alettiin tähän muistamiseen kiinnittää huomiota ja samalla suunnitella talon hävittämistä. Purkutyö tapahtui yöllä 3.7.1984, jolloin kaupungin kulttuuriväki oli viettämässä lomiaan ja vältyttiin samalla mahdollisilta protesteilta. Käsky synnyinkodin hävittämiseen oli tullut Neuvosto-Viron kommunistisen puolueen keskuskomitean ideologiasihteeriltä Rein Ristlaanilta. 

Voitettujen kulttuuriperinnön tuhoaminen on ollut voittajien ikiaikainen tapa. Tämä Underin synnyinkodin hävittäminen oli kaksin verroin surullisempaa siksi, että virolaiset itse halusivat hävittää omaa kulttuuriaan ulkopuolelta tuodun vieraan aatteen nimissä. Kansallisen alemmuudentunteen käsittely (esim. Tammsaaren Rakastin saksalaista) on yksi virolaisen kulttuurin perusjuonne, jonka on synnyttänyt maan vaikea historia vieraiden vallanpitäjien kanssa. 

Underin synnyinkoti (Kuva: Jaak Juske)

 

Kulttuurin syrjäpoluilla Tallinnassa I: Maarjamäen muistomerkki

Maarjamäen muistomerkki (rakennettu 1961-1975) on Tallinnassa Piritan tien varrella sijaitseva muistoalue, joka oli moniselitteisesti omistettu "Viron vapauden puolesta taistelleille". Muistomerkin keskeinen osa on 35 metriä korkea Jäämarssin obeliski. Jäämarssi oli Neuvosto-Venäjän Itämeren laivaston evakuointioperaatio vuonna 1918 Tallinnasta Helsingin kautta Kronstadtiin. Neuvostoaikana muistomerkin pylväiden välissä paloi ikuinen tuli. Rakennusvaiheessa vuonna 1975 neuvostoviranomaiset määräsivät yllättäen rakennustyöt keskeytettäviksi, koska he olivat tunnistavinaan maisemasuunnittelussa ristin muodon. Vastaava ongelmahan oli myös Itä-Berliinissä TV-tornia rakennettaessa: auringonpaisteessa tornin pintaan syntyi hohtava risti. Pintaa yritettiin hioa moni tavoin, mutta risti jäi. Ateistien taistelu uskontoa vastaan on saanut absurdeja muotoja.

Luin tallinnalaisen antropologi Francisco Martínezin artikkelin Maarjamäen muistomerkin laiminlyönnistä ja siitä, kuinka neuvostoaikaisen rakennusperinnön murentaminen on osa uutta Viron politiikkaa virolaisten toimiessa kuten venäläiset ennen. Hän kirjoittaa: "Myöhäismodernististen ihanteidemme vuoksi katsomme, että on välttämätöntä luoda yhä enemmän uusia asioita hyvin nopeasti. Neuvostoaikaiset rakennukset ja monumentit Virossa ovat usein laiminlyötyjä tai purettu kokonaan."

Martinez erottelee menneisyyden unohtamisesta syntyvät ongelmat: tietyt ihmiset ja paikat työnnetään normaaliuden ja historian marginaaliin, mikä saa heidät tuntemaan itsensä ei-toivotuiksi ja syrjäytyneiksi. Menneisyyden esteettisiä tai arkkitehtonisia arvoja vähätellään, ja uutta virolaista identiteettiä luodaan neuvostoperintöä laiminlyömällä.

Maarjamäen muistomerkin paikalla on ollut monivaiheinen kansallisten muistomerkkien historia. Viron ensimmäisen itsenäisyyden aikana paikalle haudattiin Viron vapaussodassa sankareita. Saksalaismiehityksen aikana näiden hautojen päälle haudattiin Virossa kaatuneita saksalaissotilaita ja sitten neuvostovallan aikana rakennettiin näiden hautojen päälle punasotilaiden muistomerkki. Viimeisin rakennelma tällä paikalla on Kommunismin uhrien muistomerkki (Maarjamäe kommunismiohvrite memoriaal, 2018).

Martinez uskoo, että muistomerkeillä on monia ja ristiriitaisia ​​merkityksiä, ja että jokainen sukupolvi antaa niille uusia merkityksiä, jotka poikkeavat muistomerkin luojien alkuperäisistä tarkoituksista. Muistomerkit muokkaavat yhteisön identiteettiä, joka myös muuttuu. Tämä on tärkeä seikka, koska ihmiset luovat uusia merkityksiä jokaiselle paikalle. 

Virolainen toimittaja Sergei Metlev kirjoitti, että Maarjamäen muistomerkin tulisi olla suojelukohde, koska paikalla on neljä erilaista muistoaluetta. Hänen mielestään paikalla ei ole neuvostomiehitysvaltaa ylistäviä symboleja tai tekstejä, ja muistomerkin taiteelliset arvot ovat suurempia kuin poliittiset. 

(Kuva: Sirp/Eero Vabamägi / Postimees / Scanpix)

Muistopolitiikka vaihtelee maittain: jotkut monumentit ovat hyviä ja jotkut taas eivät, mikä riippuu maan kulloisesta politiikasta. Virolaisilla on tässä suhteessa hankala tilanne, sillä neuvostoaikana kaikki Pätsin aikaiset ja varhaisemmat muistomerkit (vapaussodan ja suojeluskuntien muistomerkit) tuhottiin ja tilalle luotiin runsas määrä kommunistisia muistomerkkejä. Myös osa kulttuurihenkilöiden muistomerkeistä on uudessa poliittisessa kontekstissa monimielisiä, koska on esim. paljastunut, että ko. henkilöt olivat aktiivisia ilmiantajia neuvostovallan aikana (esim. Juhan Smuul ja hänen reliefinsä Viron kirjailijaliiton talon seinässä). 

Meillä Suomessa on myös meidän oma problematiikkamme tällä historian unohtamisen alueella: osa ortodoksisista kirkoista muutettiin sisällissodan jälkeen luterilaisiksi kirkoiksi (Suomenlinna) tai kirjastoiksi (Hämeenlinna) ja osa venäläisistä kadunnimistä (ja sukunimistä) muutettiin suomalaisiksi. Uspenskin katedraalin edessä ollut Haminan rauhan muistoksi pystytetty Rauhankappeli tervattiin, ja koska sitä ei pystytty puhdistamaan, niin se purettiin 1920, ja joidenkin toiveissa oli tuolloin myös koko katedraalin hävittäminen. Toisaalta Aleksanteri II:n patsas ja Keisarinnan kivi seisovat edelleen Helsingin keskustassa. Suomessa on ollut myös liuta Lenin-patsaita, jotka taitavat nykyään olla jo museoiden varastoissa.

Rakennustaidetta on käytetty politiikan välineenä monella tapaa: 1800-luvulla venäläiset rakennuttivat Tallinnaan Kalevin oletetun haudan päälle Toompean mäelle nykyisen Aleksanteri Nevalaisen kirkon ja Varsovaan samalle pyhälle omistetun katedraalin Puolan vapaustaistelijoiden hautojen päälle. Kirkko oli kaupungin korkein rakennus sen keskeisimmällä paikalla Plac Saskilla. Puolalaiset purkivat kirkon heti (ja parisataa muuta ortodoksikirkkoa) heti 1920-luvun alussa, koska ne olivat heidän mielestään sortajien tietoisesti rakentamia provokaatioita, mikä tietenkin oli osin totta. Viron Kaitseliit on pitänyt edelleenkin ohjelmassaan Tallinnan katedraalin muuttamisen länsimaisemman näköiseksi (sipulitornien poistaminen), koska se tuo ikävän slaavilaisen piirteen kaupungin paraatipaikalle. 

Se, kuinka Riian ortodoksikatedraali muutettiin Tieteiden taloksi, Kazanin katedraali Pietarissa Ateismin ja uskontojen museoksi ja kuinka Iisakinkirkkoon laitettiin Foucault’n heiluri todistamaan jumaluskon hulluutta, ansaitsisi jo oman postauksensa.  

Vaikeaa taidetta V: Alfred de Musset "Kirje Lamartinelle"

Alfred de Musset´n Yöt on viipyillyt kirjahyllyssäni jo vuosikymmenet, ja olen sitä silloin tällöin vilkuillutkin. Musset´n runokieli on tuntunut kovin kiemuraiselta ja runoilijan viesti pateettiselta. Rautalammin suuri poika Yrjö Kaijärvi on kääntänyt tämän runokokoelman runot vuosina 1943 ja 1949. Päätin ottaa tarkemman luvun alle runoista hankalimman "Kirje Lamartinelle". Alphonse de Lamartine kuului 1800-luvun suuriin ranskalaisiin runoilijoihin, hänen tunnetuin runonsa lienee Le Lac, jossa luonto, menetetty rakkaus ja kohtalo kietoutuvat kauniisti toisiinsa. Hän ei ollut Musset´n ystävä, vaikka runosta niin voisi päätellä. Enemminkin "Kirje Lamartinelle" on kutsu ystävyyteen, johon ei kuitenkaan koskaan tullut mitään vastakaikua. 

Ensilukemalta runo vaikuttaa sekavalta ja oudolta, mutta lähiluku auttoi jo tekstin ymmärtämisessä. Lukutapa oli sellainen, että luin säkeitä niin monta kertaa (ruminaatio), että muodostui jonkinlainen tolkullinen käsitys siitä, mitä runoilija haluaa sanoa. Myös kulttuurihistoriallisen kontekstin selvittäminen tuki tätä työtä. Otin apuun myös artikkelin La Lettre à Lamartine von Alfred de Musset. Analyse und literarische Studie. H.Kluge.Zeitschrift für französische Sprache und Literatur, Bd. 38 (1912), pp. 1-46. Jos tämän runon (jota Kluge kutsuu als eines der wundervollsten poetischen Denkmäler französischer Literatur) taustat kiinnostavat enemmän, on tämä artikkeli siihen mitä oivallisin apu: se on saksalaista akateemista tutkimusta parhaimmillaan.

Jos runon sisällön haluaa tiivistää lyhyesti, käsittelee Musset onnetonta rakkaussuhdettaan vetäen tähän selvitystyöhön mukaan aikansa suuret runoilijat Byronin ja Lamartinen. Runon alussa Musset kuvaa Byronin lemmentouhuja Ravennassa ja Kreikassa. Lamartine (jalo poika Ranskanmaan) on myös nousemassa Byronin vertaiseksi runoilijaksi osin siksi, että Byronin henki on elävöittänyt tätä nousevaa kykyä (hänen neronsa kaiku oli sinussa kohissut). 

Musset kumartaa nyt Lamartinen edessä ja uskoo, ettei koskaan nouse tämän tasolle runoilijana ja esittää kainon toiveen olla runoilijan ystävä. Musset on tullut Lamartinen jalkojen juuren oman kuolemansurunsa takia ja ennen kaikkea siksi, että Lamartine on runossaan Le Lac pystynyt kuvaamaan menetetyn rakkauden tuntoja (oma nyyhkytys yhtyneenä jumalaiseen nyyhkeeseen, joka on kuin taivas ja puhdas kuin kuulto veen) siten, että koko sukupolvi on osannut tuon runon ulkoa. 

Musset alkaa nyt puhua piinasta, syvästä haavasta ja kyynelistä, joita menetetty rakkaus (George Sand) on hänelle aiheuttanut. Tämän kärsimyksen kuvaamiseen runoilija käyttää kolmikerroksista kuvaa. Ensimmäisessä talonpoika palaa töiltään kotiin huomatakseen, että viljasato on laossa, salama on tuhonnut hänen kotinsa, tappanut hänen vaimonsa ja löytää lapsensa pihalta harhailemasta (ja katsoessansa lyötyä, kytevää viljaa savuin paksuissa mustissa pyörteissä hiljaa vie juopunut onnettomuus hänen järkensä). Toisessa kuvassa ollaan Pariisin mutaisilla syrjäkaduilla, joissa kaikki juoksevat monenlaisten huvitusten perässä (kohu halpojen ilojen iltaan kantautui). Lopulta runoilija päätyy rakastettunsa ikkunan alle, jossa ei kuitenkaan kukaan vedä verhoa raolleen. Kolmannessa kuvassa ollaan jo antiikin Rooman temppeliprostituution keskellä, jossa rietas Venus kulkee soihtu kohollaan. Runoilija tuntee olevansa kaiken loan keskellä rakastettunsa hylkäämänä.

Tähän ahdistukseen tuo Lamartinen runous lohtua (koska osaat laulaa, osaat itkeä myös), koska tämä on pystynyt pukemaan sanoiksi samanlaiset tuntemukset kuin Musset. Runoilija alkaa hehkuttaa rakkautensa syvyyttä erilaisin kielikuvin (kuolematon, timanttiakin kovempi side, rakastavaisten luut, jotka vielä haudassakin rakastavat toisiaan). Lopulta hän päätyy ajatukseen, että ihmisen osaan kuuluu ristin kantaminen, ja meidän on ennen kuolemaamme kuoltava täällä vielä useaa kertaan. Ihmisen halun kohteet vaihtavat muotoaan, mutta ne jättävät kuitenkin ihmisen tyhjäksi. Kuolema ja unohdus ovat myös meidän lapsissamme, vanhemmissamme ja ystävissämme. Runon loppuun jää jännite ikuisen rakkauden ja meidän katoavaisuuteemme välille. 

Luut lahoavat arkussa alla multavallein,

on nimesi, muistisi, maineesi ajallinen,

ei rakkautesi, jos sinulle oli se kallein:

on sielusi kuolematon, ja se muistaa sen.

Tes os dans le cercueil vont tomber en poussière

Ta mémoire, ton nom, ta gloire vont périr,

Mais non pas ton amour, si ton amour t'est chère :

Ton âme est immortelle, et va s'en souvenir.

Jos täytyi valita tämän runon ja Lamartinen Le Lacin välillä, veisi jälkimmäinen voiton. Musset´n runo on kyllä hieno ja monitasoinen, mutta minulle liian tehdyn oloinen. Myös tuo loputtoman riuduttava rakkaus tuntuu setämiehestä hiukan haetulta ja päälle liimatulta. Kaikesta huolimatta runo on hieno, ja sen yllä on Ranskan klassisen kultuurin kimmeltävää kultapölyä. 

 

Vaikeaa taidetta IV: Allen Ginsberg "Kuolema van Goghin korvalle"

Allen Ginsbergin kirja on edesmenneiden appivanhempieni kirjahyllystä siirtynyt meille. Anoppi kehotti aikoinaan minua välttämään kirjan lukemista, koska kirjailija oli onneton hullu. Olen yrittänyt sitä kuitenkin toisinaan lukea, mutta lukukokemus on ollut aina kovin tukahduttava, enkä ole varma, onko oikeasti kyseessä suuri taide vai bluffi. Minusta hän edustaa puhtaasti vaikeaa taidetta. Minulle tulee hänestä mieleen Jackson Pollockin teokset. 

Jackson Pollock "Muraali" (Kuva: Wikimedia)

Kirjan on julkaissut turkulainen Tajo-kustantamo, jota johti psykiatri Armo Hormia 1960-luvulla. Hormia oli ensimmäinen julkkispsykiatri Suomessa, jonka osaaminen liikkui runoudesta ja psykoanalyysistä aina vaimon kiduttamiseen saakka. Hahmona hän oli hyvin ambivalentti ja herätti aikanaan julkisuudessa ristiriitaisia tunteita. Tajo julkaisi rohkeaa beat-kirjallisuutta, kääntäjinä mm. Pentti Saarikoski, Anselm Hollo ja Matti Rossi. Matti Rossi oli hyvä kääntäjä, mutta olisi sitten runoilijana voinut jättää Moskovan kellojen kilkuttamisen vähemmälle. Ginsbergin runokirjassa on kaikkiaan 16 runoa, joista ehkä merkittävin on 25 sivuinen Kaddish. Pienen kustantamo jälki näkyy tekstiin livahtaneissa painovirheissä.

Ginsbergin runoja on kovin vaikea analyyttisesti lähestyä, koska niiden kieli ja käsitemaailma ovat hyvin monikerroksisia ja assosiaatiot polveilevat vapaasti: ne ovat tajunnanvirtaa. Ehkä niihin täytyisi heittäytyä, kuten nykyään on tapana sanoa. Yritän kuitenkin löytää joitakin kiinnekohtia, joita runoilija teoksissaan käyttää.

Kirjallisia hahmoja runoissa ovat ainakin Walt Whitman, William S.Burroughs, Vachel Lindsay, Garcia Lorca, Jack Kerouac, Emily Brontë, Guillaume Apollinaire, André Breton, Jean Cocteau ja Jean Genet. Tarkkaava lukija tunnistaa heti, minkä hengen lapsia näistä suurin osa on. Kirjailijan homoseksuaalisuus ei kuitenkaan tunge runoissa läpi mitenkään erityisellä tavalla, vaan se ilmenee pieninä viitteinä.

Poliittisesti Ginsberg oli anarko-vasemmistolainen, ja runoissa löytyvät mm. Lev Trotski, Tom Mooney, Sacco ja Vanzetti, Scottsboro Boys, Bertrand Russel, J. Edgar Hoover, Adolf Hitler, Timur-Lenk ja Rousseau: vasemmistolaisia filosofeja, amerikkalaisen oikeuslaitoksen uhreja ja mielipuolia. Runojen tapahtumapaikkoina ovat Manhattan, Greenwich Village, Lakehurst ja Pariisi. Kiinaan, Intiaan ja Venäjään viitataan myös. Seuraavassa käsittelen lähemmin kahta runoa Amerikkaa ja Kaddishia.

Amerikka on ajatuksenvirtarunoutta ja se alkaa lohduttomasti: America I've given you all and now I'm nothing. Runoilija on menettänyt järkensä, hän kantaa harteillaan kotimaansa kaiken kurjuuden ja ihanuuden, hän on itse Amerikka ja toisaalta hän tarkastelee Amerikkaa ulkoa päin. Ginsbergin Amerikassa sekoittuvat luumunkukat, vainotut kommunistit, trotskilaiset ja psykoanalyytikot. Aikatasot liikkuvat myös vapaasti. Runoilija muistelee lapsuutensa tapahtumia kommunistien kesäleirillä, ja toisaalta hän on kauhuissaan kiinalaisten ja erityisesti venäläisten tulevasta ekspansioista maailmassa. Runoilija haluaa mennä asetehtaaseen sorvaamaan aseiden osia ja siten kantaa oman hintinkortensa kekoon. 

 Amerikka sinä et oikeesti halua sotaa. Amerikka ne on ne pahat ryssät. Ne ryssät ne ryssät ja ne kiinalaiset. Ja ne ryssät. Venäjä haluaa syödä meidät elävältä. Venäjän valta on hullu. Ne haluaa viedä autot meidän autotalleistamme.

Erityisesti minua liikutti seuraavat säkeet:

Aiotko sinä antaa Time Magazinen johtaa tunne-elämääsi? Minä olen hulluna Time Magazineen. Minä luen sitä joka viikko...Se kertoo minulle vastuusta aina.

Ei tarvitse kuin muuttaa lehden nimi Helsingin Sanomiksi, niin pääsee hyvin indoktrinoidun suomalaisen koulutetun keskiluokan mielenmaisemaan.  

Kaddish on suuri runo. Se on järkyttävä, osin vastenmielinen, mutta uskon, että se on tosi. Ginsberg on rakentanut muistomerkin  äidilleen, ja samalla yrittänyt runon keinoin hahmottaa kokonaista elämänkaarta. Kaddiš on juutalaisen jumalanpalveluksen keskeinen rukous. Sen keskeisenä teemana on Jumalan ylistys ja kunnioitus. Useimmiten kaddiš tarkoittaa surijoiden kaddišia, joka kuuluu juutalaiseen hautaus- ja muistopalvelukseen sekä keskeisenä osana suruajan päivittäiseen rituaaliin.

Ginsberg kirjoitti elegisen proosarunonsa 40 unettoman tunnin aikana morfiinin, tupakan, kahvin ja metamfetamiinin avulla. Runo on omistettu runoilijan äidille Naomi Ginsbergille, joka oli vaipunut pitkään mielisairauteen. Hänen hautajaisissaan ei luettu kaddišia luultavaksi siksi, koska hän oli vakaumuksellinen kommunisti. 

Ginsberg on hyväksynyt äitinsä kuoleman, muttei ole vielä tunnetasolla käsitellyt asiaa. Menettäminen ja kuolema ovat runon keskeisiä teemoja, ja niitä yritetään selittää myös metafyysisellä tasolla. Toisaalta runoilija on äitinsä kuoleman murtama, toisaalta hän on iloinen, että äiti on vapautunut kaikista kärsimyksistään. Apuna tässä suremisessa on juutalainen teologia, joka kaddišin muodossa antaa mahdollisuuden käsitellä menetystä. Muistorukouksen avulla Ginsberg pyrkii luultavasti myös jonkinlaiseen katharsikseen, jolloin runoilijan äiti (hulluutensa vuoksi) nousee antiikin traagisen sankarittaren mittoihin. 

Runossa on myös löydettävissä nekyiaa, tuonelanretkeä, jonka jälkeen surija palaa elävien joukkoon entistä viisaampana. Äitiään kohtaan tuntemiaan vihantunteita hän pyrkii poistamaan siirtämällä niitä isäänsä ja veljeensä. Tähän problematiikkaan sekoittuu myös insestisiä kuvia, jossa äiti yrittää vietellä poikansa. Kuitenkin Ginsberg haluaa muistaa äitinsä nuoruuden kauneudessa soittamassa mandoliinia kommunistinuorien kesäleirillä, jolloin kaddišin tehtävänä on puhdistaa äidin muisto kaikesta hulluudesta ja elämän mukanaan tuomasta kärsimyksestä. Runon fokuksessa on lopulta toivo, joka nousee tragediasta. 

Myöhemmin tappava vyöry, kokonaisia vuorellisia homoseksuaalisuutta, penisten Matterhorneja, peräreikien Isoja Kanjoneita - paino minun surumielisen pääni päällä.

Oi venäläiskasvoinen, nainen ruohikolla, sinun pitkiä mustia hiuksiasi kruunaavat kukkaset, mandoliini on sinun polvellasi - Kommunistikaunotar, istu tässä sinä kesällä tuhatkaunojen keskellä naitu, luvattu onni käden ulottuvilla, pyhä äiti, sinä hymyilet rakastetullesi...

Oi äiti mitä minä olen jättänyt sanomatta. Oi äiti mitä minä olen unohtanut.

Vaikeaa taidetta III: Duinon elegiat

Joidenkin runoilijoiden yllä leijuu nerouden aura - Rainer Maria Rilke kuuluu näihin runoilijoihin. Tasan 50 vuotta sitten kuuntelin luentosarjan Duinon elegioista, joka oli parikymmenvuotiaalle aivan liian vaikeaa (epäilimme tosin silloin, ettei luennoitsijakaan kovin paljon siitä ymmärtänyt). Hankin kuitenkin Aila Meriluodon tekemän käännöksen ja olen silloin tällöin kirjaa selaillut, kun mieli tekee leijailla Helikonin niityillä ja ammentaa Hippokreneen lähteestä. 

Kokoelma on hankalasti lähestyttävä ja läkähdyttävän monikerroksinen, mutta haluan nyt kuitenkin yrittää edes hieman ymmärtää merkittävää teosta: Rilke on vaikeaa taidetta puhtaimmillaan. Rilke kirjoitti elegiat Duinon linnassa (1912) Triesten läheisyydessä, jossa hän oli kreivitär Marie von Thurn und Taxis-Hohenlohen vieraana. Runokokoelma on myös omistettu tälle mesenaatille. Seuraavassa en aio puuttua Rilken elämänvaiheisiin, vaikka se olisi varsin mielenkiintoista, vaan fokus on itse elegioiden tekstissä.

Ensimmäinen elegia. Runoilija vie lukijan limbukseen, jossa leijutaan elämän ja kuoleman äärellä enkelien, lintujen, rakastettujen ja nuorena kuolleitten sankarien kanssa. Keskeinen käsite on tyhjyys, mikä leimaa meidän koko elämäämme, myös kaikkein merkittävimpiä kohtaamisiamme ja kokemuksiamme.

Emme ole oikein kotonamme tässä maailmassa, ja sen ymmärtävät niin enkelit (jotka ovat kauheita) puut kuin eläimetkin.  Yö voi tuoda lohtua, samoin musiikki ja myös hetkellisesti rakastettu, mutta kuitenkin tämä on pakoa tyhjyteen (Ach, sie verdecken sich nur miteinander ihr Los). 

Rilke ottaa historiallisia esimerkkejä onnettomista, mutta jaloista ihmisistä: Gaspara Stampa ei saanut oikeasti rakastamaansa miestä, vaan joutui tyytymään korvikkeeseen, bardi Linoksen surmasi Herakles kateudesta ja Venetsian Santa Maria Formosan kirkon epitafissa (Vixi aliis dum vita fuit. / Post funera tandem / non perii, at gelido / in marmore vivo mihi) vainaja eli elämänsä toisten palvelemiseen, eikä hänestä ole enää jäljellä kuin kylmä marmorilaatta. Ihminen irtautuu vähitellen maallisesta kuin lapsi äitinsä rinnasta, eikä toivo enää mitään (Seltsam, die Wünsche nicht weiterwünschen). Lukijalle jää kuva, että tämä välitila on samalla ihana ja kauhea, koska ihminen häviää siinä olevampaansa ja ymmärtää myös paremmin elävien maailmaa.

Toinen elegia. Elegia alkaa toteamuksella, että jokainen enkeli on kauhea, tosin toisin oli raamatulliseen aikaan, jolloin arkkienkeli Rafael kulki ihmishahmossa (Jüngling dem Jüngling, wie er neugierig hinaussah) auttaen Tobiasta pelastamaan hullun naisen ja parantamaan oman isänsä sokeuden kalan sisälmysten avulla. Tämä aika on mennyt, eikä siltaa enkelien ja ihmisten välillä enää ole. 

Elegiassa ylistetään kuitenkin enkeleitä monin tavoin, he ovat mm. luomisen lemmikit, ruskottavat huiput, valon nivelet ja kukkivan jumaluuden siitepöly. Ihmisen olemus on katoava, koska me huoumme itsemme pois ja niin kuin ruohikon kaste nousee omamme meistä, kuin lämpimän ruuan höyry. Koska me liukenemme kaikkeuteen, voisi toivoa, että enkelit ottaisivat itseensä kuin vahingossa myös jotain meistä katoavaisista. 

Rilke palaa jälleen rakastavaisiin, jotka ehkä maistavat rakkaudessaan ikuisuutta, mutta joiden kohtalona on raueta tyhjyyteen. Suudellessaan toisiaan rakastavaiset muuttuvat subjekteista passiivisiksi objekteiksi, yhteiseksi juomaksi, jonka heidän läheisyytensä on tuottanut (Wenn ihr einer dem andern euch an den Mund hebt und ansetzt -: Getränk an Getränk: o wie entgeht dann der Trinkende seltsam der Handlung).

Elegia päättyy hienoon nousuun, kun se viittaa attikalaisiin steeloihin, jotka liittyvät samanlaiseen viisauteen kuin em. Tobiaan kirjan tapahtumat. Steelojen keskeinen olemushan oli siinä, että ne kuvasivat sekä läsnäollutta että tämän ruumiittomuutta, ja side näiden maailmojen välillä oli hautapaadessa kuvattu deksioosis, käden liike (Erstaunte euch nicht auf attischen Stelen die Vorsicht menschlicher Geste? war nicht Liebe und Abschied so leicht auf Schultern gelegt, als wäre es aus anderm Stoffe gemacht als bei uns?). Antiikin ihmiset ymmärsivät paremmin kuin me, mitä me olemme ja mikä kuului jumaluuuden piiriin. Meidän tehtävänämme olisi löytää puhdas, hillitty ja kapea ihmisosa. 

Kolmas elegia. Ihmiselon suuriin salaisuuksiin kuuluu seksuaalivietin ja rakkauden keskinäinen suhde. Kolmannessa elegiassa nuorukainen on vasta heräämässä tähän maailmaan, ja runoilija kysyykin, että was weiß er selbst von dem Herren der Lust. Veren kutsua Rilke vertaa eroottisiin attribuutteihin, Neptunuksen kolmikärkeen ja simpukkaan: O des Blutes Neptun, o sein furchtbares Dreizack. O der dunkle Wind seiner Brust aus gewundener Muschel. 

Toisaalta äidin suojeleva varjo on nuorukaisen yllä: äiti karkoittaa kaiken pahan ja viettimaailmasta tihkuvan omalla äidinrakkaudellaan ja selittää pimeydenkin valoksi. Toisaalta esi-isien viettiperimää ei voi välttää (Aber innen: wer wehrte, hinderte innen in ihm die Fluten der Herkunft?). Se on täynnä eläimellisesti harovia muotoja, se on ihmisen sisäinen viidakko ja alkumetsä, mitä tulee myös rakastaa ja hyväksyä itsessään. Viidakko voi tosin olla hetken myös puutarha, jolloin puhutaan sublimoidusta vietistä. Viettiä kutsutaan hirveäksi (das Furchtbare), joka on kalvanut jo edesmenneitä isiä ja äitejä, ja joka nyt iskee silmää nuorelle rakastuneelle kuin liittolainen ja hymyilee houkuttelevammin kuin äiti.

Neljäs elegia. Tässä elegiassa keskitytään siihen, minkälaista on meidän olemisemme ja tietoisuutemme tässä maailmassa. Kasvit ja eläimet ovat toisenlaisia kuin me, koska niitä ohjaavat vuodenajat ja vaistot, me sitä vastoin toimimme toisin ja laskeudumme tuntemattomaan lampeen. Toisaalta meidän tietoisuutemme ylittää eläimen tietoisuuden, koska kukoistus ja kuihtumus on aina meissä. Ihminen ajattelee, ja siksi hän ei ole enää luonnontilassa kuten linnut ja leijonat. 

Ihminen ei myöskään ole koskaan tyytyväinen siihen mitä hänellä on, vaan pyrkii aina jotain saatuaan saamaan jotain muuta. Edes rakkaus ei säästy tältä halulta (ist schon des anderen Aufwand fühlbar). Rilke kuvaa ihmiselämää nukketeatteriksi, jossa enkelit vetelevät nukkien naruja. Enkeli on Luojan ja ihmisen välillä oleva olento, joka pystyy vapaasti liikkumaan sfääreissä elävien ja kuolleitten välillä. Ensimmäisen ja toisen elegian enkelit ovat jälleen läsnä elämän nukketeatterissa. 

Vanhemmat elävät lapsissaan edelleen, niin muistoissa kuin ikiaikaisessa perimässä (kolmas elegia!). Rilkelle erityisesti isän varjo on raskas (Du, der um mich so bitter des Leben schmeckte, meines kostend, Vater, den ersten trüben Aufguß meines Müssens...). Korkeimpana ihmisen olomuotona Rilke pitää lapsen tietoisuutta, koska hän on aina hetkessä, ei menneessä eikä tulevassa (O Stunden der Kindheit, da hinter den Figuren mehr als nur Vergangnes war und vor uns nicht die Zukunft). Viimeisissä säkeissä Rilke ylistää lapsena olemista, vaikka tämäkin on kuolemalle vihitty, muttei ole siitä tietoinen (noch vor dem Leben so sanft zu enthalten und nicht bös zu sein, ist unbeschreiblich).

Viides elegia. Tässä elegiassa hyppäsi aluksi silmään kaksi Meriluodon käännösvirhettä: Pflaster on käännetty laastariksi, vaikka puhutaankin katukivistä ja Fransen on käännetty ripsiksi, vaikka puhutaankin ripsuista tai hapsuista. No, tämä on pientä siihen verrattuna, kuinka vaikea tämä elegia muuten on ymmärtää.

Elegia avataan akrobaatteja kuvaamalla, joiden hyppyjä ja liikehdintää voi verrata meidän tavallisten ihmisten touhuihin. He muodostavat kaikenlaisia liikesarjoja, tippuvat jaloilleen kuluneelle matolle, joka onkin ikuisesta hyppimisestä kulunut ja leijuu avaruudessa. Kaikki tämä on epävakaata ja muuttuvaa. Akrobaatit kehittävät voimiaan unohtaakseen elämän raskauden, mutta he ovat voimassaan karkeita ja yksinkertaisia (Aber der junge, der Mann, als wär er der Sohn eines Nackens und einer Nonne: prall und strammig erfüllt mit Musken und Einfalt). Taiteilijoiden häilyviä pyrkimyksiä verrataan myös August Väkevän nyrkillään rutistamaan tinalautaseen ja ruusun kukkimiseen ja kuihtumiseen. 

Rakastavaiset ovat verrannollisia akrobaattien kanssa, ja heidän kohtauspaikkansa on katu, tori tai kulunut matto, jossa heitä kaikkia maan levottomia odottaa madame Lemort, kuolema. Elegian lopussa kuvataan ajan ulkopuolella olevaa täyttymyksen paikkaa, jossa rakastavaiset voisivat näyttää sydäntensä rohkeat ylväät hahmot, ja halun tornit sekä heittää eteemme iäti käypäiset onnenlantit (ewig gültigen Münzen des Glücks). 

Elegiassa leijutaan monella tasolla, ja sen kielikuvat ovat rikkaita, mutta vaikeasti tavoitettavia. Minulle tuli tästä elegiasta mieleen Picasson Tyttö ja pallo, koska synkkyys ja hurmio ovat siinä samanaikaisesti läsnä. 

(Kuva: Wikimedia)

Kuudes elegia. Varsin erotiikkaa tihkuva on elegian alku: runoilija ylistää viikunapuuta monin tavoin (Wie der Fontäne Rohr treibt dein gebogenes Zweig abwärts den Saft und hinan: und er spingt aus dem Schlaf...ins Glück seiner süßesten Leistung). Lukiessa tuli mieleen Hans Snydersin vanha maalaus, jossa torikauppiasnainen pitelee kädessään viikunaa, johon miesasiakas halulla tarttuu. Tähän Rilke tuo vielä kuvan Ledasta ja joutsenesta. Lukija on näin tuotu sekä sankarin viettielämän että henkisen ylemmyyden äärelle. Kun edellisessä elegiassa pyöriskeltiin ihmisen voimattomuuden ympärillä, noustaan tässä elegiassa sankaruuden hurmioon.

Frans Snyders: Hedelmä- ja vihannestorilla (1650)

(Kuva: Alte Pinakothek)

Viikunapuuhun liittyy se problematiikka, ettei sen kukista tule hedelmiä vaan se tekee ne puun runkoon. Näyttää siis siltä, että puussa on paljon lehtiä, muttei hedelmiä. Tämä kysymys on löydettävissä jo evankeliumeissa, jossa Jeesus kiroaa viikunapuun (siis temppelikultin ja Israelin kansan vertauskuvan). Näistä kukista ja hedelmistä lähtee Rilke liikkeelle kuudennessa elegiassa. Sankari ei ehdi kukkia, kuten tavalliset ihmiset, vaan syöksyy eteenpäin toteuttamaan näkemystään, kuin faaraon sotilas sotavaumussaan (Diese stürzen dahin: dem eigenen Lächeln sind sie voran, wie das Rossengespann in den milden muldigen Bildern von Karnak dem siegenden König). 

Runoilija palaa vielä prenataaliseen vaiheeseen, missä äidin kohdun nesteissä sankari valikoituu tuhansista vaihtoehdoista toteuttamaan tehtäväänsä (seine herrische Auswahl). Lapsuudessaan sankari sitten haaveilee Simsonista, jonka äiti oli aluksi hedelmätön, mutta Herran enkeli ilmoitti hänelle raskaudesta, ja siten syntyi sankari Simson, joka kaatoi filistealaisten temppelin pylväät (Und wenn er Säulen zerstieß...). Myös tulevat naiset on määrätty tuhoutumaan sankarin myötä, koska heidän tehtävänsä on ainoastaan palvella tätä (tyydyttää ja synnyttää) ja sortua tämän mukana (klagend, schon die Mädchen getürzt, künftig die Opfer dem Sohn). Tämä elegia on kuin suoraan Kolmannen valtakunnan yli-ihmis- ja kuolemankultista, sori siitä...

Seitsemäs elegia. Elegia alkaa lintujen soitimen kuvauksella, joka on alkuvoimainen, mutta jota ihminen ei omissa soidinmenoissaan osaa enää matkia, koska on luonnosta vieraantunut. Tavoitteena on saavuttaa rakastetun suosio hengen voimin (deinem erkühnten Gefühl die erlühte Gefühlin). Elegian saatossa runoilija pyrkii jälleen yhteyteen enkelien kanssa, kuten oli jo laita ensimmäisessä elegiassa. 

Rilke tuo tuon em. kutsuhuudon kevääseen, jossa se kasvaa metafyysisiin mittoihin (Ruf-Stufen hinan, zum geträumten Tempel der Zukunft). Kevätkuvaan tuodaan jälleen suihkulähdevertaus: sen nousevissa vesipatsaissa on jo niiden kuolema läsnä, elämän nousuissa on ilon loppu jo näkyvissä - tämä tuntuu olevan Rilken lempiajatus. Kuolleet ystävät ja ystävättäret nousevat haudoistaan ja muistelevat lapsuuttaan (Schicksal sei mehr, als das Dichte der Kindheit). Lapset ovat yksi Rilken suosimista kuvista ehkä juuri heidän henkisen läsnäolonsa tavan vuoksi.

Todellisen olemassaolon hetkellisyyden kuvaukseen Rilke käyttää ilotyttöjä, jotka rypevät kaikessa loassa, mutta hetkellisesti voivat olla olemassa (Die Adern voll von Dasein). Henkinen olemassaolo ei ole siis tarkoitettu vain rikkaille kaunosieluilla, vaan kaikille ihmisille. Rilke puhuu täällä olosta (Hiersein), joka on ihanaa, kun ihmisen ruumis ja henki ovat edes hetken täydesti läsnä. 

Seuraavaksi elegiassa ylistetään sisäisen elämän voimaa: ihmiselossa ulkoisen pitäisi vähetä ja henkisen saada lisää tilaa (Nirgends, Geliebte, wir die Welt sein, als innen). Rilken käsityksen mukaan kaikkein lähimpänä tätä olevampaa ovat lapset, rakastavaiset ja eläimet. 

Kahdeksas elegia. Elegiassa liikutaan ikään kuin Platonin luolavertauksen maailmassa, ja ihminen sekä eläin asetetaan vastakkain kyvyssään olla hetkessä. Eläimet katsovat avoimeen (das Offene), mutta me käännämme katseemme sisäänpäin ja opetamme lapsemmekin niin tekemään. Tyydymme katselemaan elämän varjoja itse elämättä oikeaa elämää, johon emme ehkä kykenisikään oman konstituutiomme perusteella, mikä meitä myös ahdistaa. Ketjukolaaja kirjoittaa osuvasti tämän elegian keskeisestä ajatuksesta: "Runoilijan mukaan ihminen seisoo aina väärinpäin katsellen kohti tulevaisuutta, kuolemaa, kun mennyt lapsuuden puhdas tila on aina takanamme. Vapaa eläin sen sijaan katsoo avoimesti kohti elämää ja jättää kuoleman kulkemaan takanaan. Rakastavaiset, toisiinsa takertuneina, voivat hetkellisesti päästä kurkistamaan jumalia toistensa selän takaa."

Rilke tuo lisää kuvia vapaista olennoista ylistämällä hyönteisiä ja lepakoita, sillä kohtua on kaikki (denn Schooß ist alles). Elegian lopussa Rilke palaa toisen elegian deksiosikseen kuvatessaan etruskien hautoja, joiden korkokuvissa on ymmärretty sielun ja lintujen lennon yhtäläisyys. Tämä tuntuu jotenkin kokoavalta elegialta, jossa palataan edellä käsiteltyihin teemoihin, mutta nyt fokuksessa ovat eläimet. 

Yhdeksäs elegia. Kun edellinen elegia oli jotenkin ymmärrettävä, on tämä seuraava kovinkin syväpäätyistä runoutta. Kasvien ystävänä kiinnitin huomiota kahteen kielikuvaan: laakeripuuhun ja gentiaanaan. Romano Guardini, joka oli tunnettu katolinen teologi, mutta myös Rilke-tutkija, kirjoittaa laakeri-vertauskuvasta seuraavaa: "Der Lorbeer etwa, dessen Erscheinung den Dichter einmal betroffen hat, als er im Süden durch das Gebüsch am Berghang wanderte: das edle Gewächs mit den festen, klar geformen Zweigen, den genau sitzenden Beeren, den kostbar geformten Blättern und ihrem welligen Rand, so daß ihm das schwer nachzuvollziehende, aber doch so einfühlsame Bild einfiel, dieser Blattrand sei "wie eines Windes Lächeln". 

Rilkeläiseen maailmaan riittäisi jo pelkästään eläinten ja kasvien olemassaolo antamaan kaikelle olevaiselle merkityksen. Rilke käyttää gentiaanaa kuvana ainutlaatuisesta, joka tuodaan kaukaa kaikkien ihailtavaksi (sondern ein erworbenes Wort, reines, den gelben und blaun Enzian). Runoilijan tehtävänä on tiivistää olevaisen keskeisimmät asiat sanallisesti, tuoda ylhäältä lumisilta huipuilta runouden sininen kukka alas laaksoon.

Elegian lopussa on lohduttavat sanat Überzähliges Leben entspingt mir im Herzen, ylenpalttinen oleminen sydämestäni pursuaa. Lisäksi sieltä löytyvät Aleksis Kiven sanat minä elän. 

Nyt alkaa marssiväsymys tuntua: olen lukenut nyt viikon varsin tiiviistä näitä runoja ja päässyt nyt paljon syvemmälle kuin kuvittelin. Rilke kirjoitti elegioita kymmenen vuotta, joten on kohtuullista, että lukija myös panostaa aikaa niiden ymmärtämiseen. Nyt alkavat myös hahmottua runoilijan topokset ja lempiajatukset. Nämä ovat kyllä suuria runoja!

Kymmenes elegia. Tässä elegiassa Rilke käsittelee ihmisen kärsimystä monelta kannalta. Kärsimys on luovuuden lähde, ja kärsiessään ihminen on olevimmillaan. Runoilija tuo eteen monenlaisia kuvia tuskankaupungista, jossa kaikki on tyhjää, pöyhkeää ja valheellista. 

Kirkko ja usko ovat joskus aikaisemmin tuoneet lohtua ja olleet substanssien lähteenä, muttei enää, vaan niistä on tullut lohdunmarkkinat, jotka on suljettu kuin postitoimisto sunnuntaina. Lohdunmarkkinoita kuvataan myös ampumaratana, olutmainoksena ja rahan sukuelimenä. Ihminen voi kuitenkin tulla kosketuksiin alkutuskan kanssa, johon kätkeytyy myös luovuuden alku. Kaikkein parhaimmat tuskantuntijat ovat varhain kuolleet sankarit, jotka pääsevät Valituksen laakson kuutamossa hohtavan ilon lähteen äärelle. 

Und wir, die an steigendes Glück

denken, empfänden die Rührung,

die uns beinah bestürzt,

wenn ein Glückliches fällt.

Urakka on nyt suoritettu, ja uskon, että elegioiden lähiluku oli vaivan arvoinen. Kuitenkin tuntuu, että pystyin vasta aivan hiukan lippomaan Rilken lähteestä, mistä on se lohtu, että ammennettavaa vielä riittää. Kaikkia Rilken ajatuksia en pysty jakamaan, mutta se, että henki on kaiken takana, ja että se on ainut tavoittelemisen arvoinen asia elämässä, on kestävä, hieno ja lohdullinen ajatus. 

Elegioista ovat postanneet Kiiltomato ja Ketjukolaaja. Uudempi, kiitetty käännös on Arja Meskin tekemä. Kirjoittaessani sain apuja Hans Egon Holthusenin kirjasta Rilke ja wikisivustustosta Lyrikrilke.de. Elegioista voi myös yrittää etsiä elegisen distikonin poljentoa (esim. Ateenalaisten laulu). Luin runot saksaksi, ja voin vain sanoa, että niissä kaunis saksan kieli kukkii rehevimmillään.