Elegia päättyy hienoon nousuun, kun se viittaa attikalaisiin steeloihin, jotka liittyvät samanlaiseen viisauteen kuin em. Tobiaan kirjan tapahtumat. Steelojen keskeinen olemushan oli siinä, että ne kuvasivat sekä läsnäollutta että tämän ruumiittomuutta, ja side näiden maailmojen välillä oli hautapaadessa kuvattu deksioosis, käden liike (Erstaunte euch nicht auf attischen Stelen die Vorsicht menschlicher Geste? war nicht Liebe und Abschied so leicht auf Schultern gelegt, als wäre es aus anderm Stoffe gemacht als bei uns?). Antiikin ihmiset ymmärsivät paremmin kuin me, mitä me olemme ja mikä kuului jumaluuuden piiriin. Meidän tehtävänämme olisi löytää puhdas, hillitty ja kapea ihmisosa.
Kolmas elegia. Ihmiselon suuriin salaisuuksiin kuuluu seksuaalivietin ja rakkauden keskinäinen suhde. Kolmannessa elegiassa nuorukainen on vasta heräämässä tähän maailmaan, ja runoilija kysyykin, että was weiß er selbst von dem Herren der Lust. Veren kutsua Rilke vertaa eroottisiin attribuutteihin, Neptunuksen kolmikärkeen ja simpukkaan: O des Blutes Neptun, o sein furchtbares Dreizack. O der dunkle Wind seiner Brust aus gewundener Muschel.
Toisaalta äidin suojeleva varjo on nuorukaisen yllä: äiti karkoittaa kaiken pahan ja viettimaailmasta tihkuvan omalla äidinrakkaudellaan ja selittää pimeydenkin valoksi. Toisaalta esi-isien viettiperimää ei voi välttää (Aber innen: wer wehrte, hinderte innen in ihm die Fluten der Herkunft?). Se on täynnä eläimellisesti harovia muotoja, se on ihmisen sisäinen viidakko ja alkumetsä, mitä tulee myös rakastaa ja hyväksyä itsessään. Viidakko voi tosin olla hetken myös puutarha, jolloin puhutaan sublimoidusta vietistä. Viettiä kutsutaan hirveäksi (das Furchtbare), joka on kalvanut jo edesmenneitä isiä ja äitejä, ja joka nyt iskee silmää nuorelle rakastuneelle kuin liittolainen ja hymyilee houkuttelevammin kuin äiti.
Neljäs elegia. Tässä elegiassa keskitytään siihen, minkälaista on meidän olemisemme ja tietoisuutemme tässä maailmassa. Kasvit ja eläimet ovat toisenlaisia kuin me, koska niitä ohjaavat vuodenajat ja vaistot, me sitä vastoin toimimme toisin ja laskeudumme tuntemattomaan lampeen. Toisaalta meidän tietoisuutemme ylittää eläimen tietoisuuden, koska kukoistus ja kuihtumus on aina meissä. Ihminen ajattelee, ja siksi hän ei ole enää luonnontilassa kuten linnut ja leijonat.
Ihminen ei myöskään ole koskaan tyytyväinen siihen mitä hänellä on, vaan pyrkii aina jotain saatuaan saamaan jotain muuta. Edes rakkaus ei säästy tältä halulta (ist schon des anderen Aufwand fühlbar). Rilke kuvaa ihmiselämää nukketeatteriksi, jossa enkelit vetelevät nukkien naruja. Enkeli on Luojan ja ihmisen välillä oleva olento, joka pystyy vapaasti liikkumaan sfääreissä elävien ja kuolleitten välillä. Ensimmäisen ja toisen elegian enkelit ovat jälleen läsnä elämän nukketeatterissa.
Vanhemmat elävät lapsissaan edelleen, niin muistoissa kuin ikiaikaisessa perimässä (kolmas elegia!). Rilkelle erityisesti isän varjo on raskas (Du, der um mich so bitter des Leben schmeckte, meines kostend, Vater, den ersten trüben Aufguß meines Müssens...). Korkeimpana ihmisen olomuotona Rilke pitää lapsen tietoisuutta, koska hän on aina hetkessä, ei menneessä eikä tulevassa (O Stunden der Kindheit, da hinter den Figuren mehr als nur Vergangnes war und vor uns nicht die Zukunft). Viimeisissä säkeissä Rilke ylistää lapsena olemista, vaikka tämäkin on kuolemalle vihitty, muttei ole siitä tietoinen (noch vor dem Leben so sanft zu enthalten und nicht bös zu sein, ist unbeschreiblich).
Viides elegia. Tässä elegiassa hyppäsi aluksi silmään kaksi Meriluodon käännösvirhettä: Pflaster on käännetty laastariksi, vaikka puhutaankin katukivistä ja Fransen on käännetty ripsiksi, vaikka puhutaankin ripsuista tai hapsuista. No, tämä on pientä siihen verrattuna, kuinka vaikea tämä elegia muuten on ymmärtää.
Elegia avataan akrobaatteja kuvaamalla, joiden hyppyjä ja liikehdintää voi verrata meidän tavallisten ihmisten touhuihin. He muodostavat kaikenlaisia liikesarjoja, tippuvat jaloilleen kuluneelle matolle, joka onkin ikuisesta hyppimisestä kulunut ja leijuu avaruudessa. Kaikki tämä on epävakaata ja muuttuvaa. Akrobaatit kehittävät voimiaan unohtaakseen elämän raskauden, mutta he ovat voimassaan karkeita ja yksinkertaisia (Aber der junge, der Mann, als wär er der Sohn eines Nackens und einer Nonne: prall und strammig erfüllt mit Musken und Einfalt). Taiteilijoiden häilyviä pyrkimyksiä verrataan myös August Väkevän nyrkillään rutistamaan tinalautaseen ja ruusun kukkimiseen ja kuihtumiseen.
Rakastavaiset ovat verrannollisia akrobaattien kanssa, ja heidän kohtauspaikkansa on katu, tori tai kulunut matto, jossa heitä kaikkia maan levottomia odottaa madame Lemort, kuolema. Elegian lopussa kuvataan ajan ulkopuolella olevaa täyttymyksen paikkaa, jossa rakastavaiset voisivat näyttää sydäntensä rohkeat ylväät hahmot, ja halun tornit sekä heittää eteemme iäti käypäiset onnenlantit (ewig gültigen Münzen des Glücks).
Elegiassa leijutaan monella tasolla, ja sen kielikuvat ovat rikkaita, mutta vaikeasti tavoitettavia. Minulle tuli tästä elegiasta mieleen Picasson Tyttö ja pallo, koska synkkyys ja hurmio ovat siinä samanaikaisesti läsnä.
 |
(Kuva: Wikimedia)
|
Kuudes elegia. Varsin erotiikkaa tihkuva on elegian alku: runoilija ylistää viikunapuuta monin tavoin (Wie der Fontäne Rohr treibt dein gebogenes Zweig abwärts den Saft und hinan: und er spingt aus dem Schlaf...ins Glück seiner süßesten Leistung). Lukiessa tuli mieleen Hans Snydersin vanha maalaus, jossa torikauppiasnainen pitelee kädessään viikunaa, johon miesasiakas halulla tarttuu. Tähän Rilke tuo vielä kuvan Ledasta ja joutsenesta. Lukija on näin tuotu sekä sankarin viettielämän että henkisen ylemmyyden äärelle. Kun edellisessä elegiassa pyöriskeltiin ihmisen voimattomuuden ympärillä, noustaan tässä elegiassa sankaruuden hurmioon.
Frans Snyders: Hedelmä- ja vihannestorilla (1650) (Kuva: Alte Pinakothek)
Viikunapuuhun liittyy se problematiikka, ettei sen kukista tule hedelmiä vaan se tekee ne puun runkoon. Näyttää siis siltä, että puussa on paljon lehtiä, muttei hedelmiä. Tämä kysymys on löydettävissä jo evankeliumeissa, jossa Jeesus kiroaa viikunapuun (siis temppelikultin ja Israelin kansan vertauskuvan). Näistä kukista ja hedelmistä lähtee Rilke liikkeelle kuudennessa elegiassa. Sankari ei ehdi kukkia, kuten tavalliset ihmiset, vaan syöksyy eteenpäin toteuttamaan näkemystään, kuin faaraon sotilas sotavaumussaan (Diese stürzen dahin: dem eigenen Lächeln sind sie voran, wie das Rossengespann in den milden muldigen Bildern von Karnak dem siegenden König).
Runoilija palaa vielä prenataaliseen vaiheeseen, missä äidin kohdun nesteissä sankari valikoituu tuhansista vaihtoehdoista toteuttamaan tehtäväänsä (seine herrische Auswahl). Lapsuudessaan sankari sitten haaveilee Simsonista, jonka äiti oli aluksi hedelmätön, mutta Herran enkeli ilmoitti hänelle raskaudesta, ja siten syntyi sankari Simson, joka kaatoi filistealaisten temppelin pylväät (Und wenn er Säulen zerstieß...). Myös tulevat naiset on määrätty tuhoutumaan sankarin myötä, koska heidän tehtävänsä on ainoastaan palvella tätä (tyydyttää ja synnyttää) ja sortua tämän mukana (klagend, schon die Mädchen getürzt, künftig die Opfer dem Sohn). Tämä elegia on kuin suoraan Kolmannen valtakunnan yli-ihmis- ja kuolemankultista, sori siitä...
Seitsemäs elegia. Elegia alkaa lintujen soitimen kuvauksella, joka on alkuvoimainen, mutta jota ihminen ei omissa soidinmenoissaan osaa enää matkia, koska on luonnosta vieraantunut. Tavoitteena on saavuttaa rakastetun suosio hengen voimin (deinem erkühnten Gefühl die erlühte Gefühlin). Elegian saatossa runoilija pyrkii jälleen yhteyteen enkelien kanssa, kuten oli jo laita ensimmäisessä elegiassa.
Rilke tuo tuon em. kutsuhuudon kevääseen, jossa se kasvaa metafyysisiin mittoihin (Ruf-Stufen hinan, zum geträumten Tempel der Zukunft). Kevätkuvaan tuodaan jälleen suihkulähdevertaus: sen nousevissa vesipatsaissa on jo niiden kuolema läsnä, elämän nousuissa on ilon loppu jo näkyvissä - tämä tuntuu olevan Rilken lempiajatus. Kuolleet ystävät ja ystävättäret nousevat haudoistaan ja muistelevat lapsuuttaan (Schicksal sei mehr, als das Dichte der Kindheit). Lapset ovat yksi Rilken suosimista kuvista ehkä juuri heidän henkisen läsnäolonsa tavan vuoksi.
Todellisen olemassaolon hetkellisyyden kuvaukseen Rilke käyttää ilotyttöjä, jotka rypevät kaikessa loassa, mutta hetkellisesti voivat olla olemassa (Die Adern voll von Dasein). Henkinen olemassaolo ei ole siis tarkoitettu vain rikkaille kaunosieluilla, vaan kaikille ihmisille. Rilke puhuu täällä olosta (Hiersein), joka on ihanaa, kun ihmisen ruumis ja henki ovat edes hetken täydesti läsnä.
Seuraavaksi elegiassa ylistetään sisäisen elämän voimaa: ihmiselossa ulkoisen pitäisi vähetä ja henkisen saada lisää tilaa (Nirgends, Geliebte, wir die Welt sein, als innen). Rilken käsityksen mukaan kaikkein lähimpänä tätä olevampaa ovat lapset, rakastavaiset ja eläimet.
Kahdeksas elegia. Elegiassa liikutaan ikään kuin Platonin luolavertauksen maailmassa, ja ihminen sekä eläin asetetaan vastakkain kyvyssään olla hetkessä. Eläimet katsovat avoimeen (das Offene), mutta me käännämme katseemme sisäänpäin ja opetamme lapsemmekin niin tekemään. Tyydymme katselemaan elämän varjoja itse elämättä oikeaa elämää, johon emme ehkä kykenisikään oman konstituutiomme perusteella, mikä meitä myös ahdistaa. Ketjukolaaja kirjoittaa osuvasti tämän elegian keskeisestä ajatuksesta: "Runoilijan mukaan ihminen seisoo aina väärinpäin katsellen kohti tulevaisuutta, kuolemaa, kun mennyt lapsuuden puhdas tila on aina takanamme. Vapaa eläin sen sijaan katsoo avoimesti kohti elämää ja jättää kuoleman kulkemaan takanaan. Rakastavaiset, toisiinsa takertuneina, voivat hetkellisesti päästä kurkistamaan jumalia toistensa selän takaa."
Rilke tuo lisää kuvia vapaista olennoista ylistämällä hyönteisiä ja lepakoita, sillä kohtua on kaikki (denn Schooß ist alles). Elegian lopussa Rilke palaa toisen elegian deksiosikseen kuvatessaan etruskien hautoja, joiden korkokuvissa on ymmärretty sielun ja lintujen lennon yhtäläisyys. Tämä tuntuu jotenkin kokoavalta elegialta, jossa palataan edellä käsiteltyihin teemoihin, mutta nyt fokuksessa ovat eläimet.
Yhdeksäs elegia. Kun edellinen elegia oli jotenkin ymmärrettävä, on tämä seuraava kovinkin syväpäätyistä runoutta. Kasvien ystävänä kiinnitin huomiota kahteen kielikuvaan: laakeripuuhun ja gentiaanaan. Romano Guardini, joka oli tunnettu katolinen teologi, mutta myös Rilke-tutkija, kirjoittaa laakeri-vertauskuvasta seuraavaa: "Der Lorbeer etwa, dessen Erscheinung den Dichter einmal betroffen hat, als er im Süden durch das Gebüsch am Berghang wanderte: das edle Gewächs mit den festen, klar geformen Zweigen, den genau sitzenden Beeren, den kostbar geformten Blättern und ihrem welligen Rand, so daß ihm das schwer nachzuvollziehende, aber doch so einfühlsame Bild einfiel, dieser Blattrand sei "wie eines Windes Lächeln".
Rilkeläiseen maailmaan riittäisi jo pelkästään eläinten ja kasvien olemassaolo antamaan kaikelle olevaiselle merkityksen. Rilke käyttää gentiaanaa kuvana ainutlaatuisesta, joka tuodaan kaukaa kaikkien ihailtavaksi (sondern ein erworbenes Wort, reines, den gelben und blaun Enzian). Runoilijan tehtävänä on tiivistää olevaisen keskeisimmät asiat sanallisesti, tuoda ylhäältä lumisilta huipuilta runouden sininen kukka alas laaksoon.
Elegian lopussa on lohduttavat sanat Überzähliges Leben entspingt mir im Herzen, ylenpalttinen oleminen sydämestäni pursuaa. Lisäksi sieltä löytyvät Aleksis Kiven sanat minä elän.
Nyt alkaa marssiväsymys tuntua: olen lukenut nyt viikon varsin tiiviistä näitä runoja ja päässyt nyt paljon syvemmälle kuin kuvittelin. Rilke kirjoitti elegioita kymmenen vuotta, joten on kohtuullista, että lukija myös panostaa aikaa niiden ymmärtämiseen. Nyt alkavat myös hahmottua runoilijan topokset ja lempiajatukset. Nämä ovat kyllä suuria runoja!
Kymmenes elegia. Tässä elegiassa Rilke käsittelee ihmisen kärsimystä monelta kannalta. Kärsimys on luovuuden lähde, ja kärsiessään ihminen on olevimmillaan. Runoilija tuo eteen monenlaisia kuvia tuskankaupungista, jossa kaikki on tyhjää, pöyhkeää ja valheellista.
Kirkko ja usko ovat joskus aikaisemmin tuoneet lohtua ja olleet substanssien lähteenä, muttei enää, vaan niistä on tullut lohdunmarkkinat, jotka on suljettu kuin postitoimisto sunnuntaina. Lohdunmarkkinoita kuvataan myös ampumaratana, olutmainoksena ja rahan sukuelimenä. Ihminen voi kuitenkin tulla kosketuksiin alkutuskan kanssa, johon kätkeytyy myös luovuuden alku. Kaikkein parhaimmat tuskantuntijat ovat varhain kuolleet sankarit, jotka pääsevät Valituksen laakson kuutamossa hohtavan ilon lähteen äärelle.
Und wir, die an steigendes Glück
denken, empfänden die Rührung,
die uns beinah bestürzt,
wenn ein Glückliches fällt.
Urakka on nyt suoritettu, ja uskon, että elegioiden lähiluku oli vaivan arvoinen. Kuitenkin tuntuu, että pystyin vasta aivan hiukan lippomaan Rilken lähteestä, mistä on se lohtu, että ammennettavaa vielä riittää. Kaikkia Rilken ajatuksia en pysty jakamaan, mutta se, että henki on kaiken takana, ja että se on ainut tavoittelemisen arvoinen asia elämässä, on kestävä, hieno ja lohdullinen ajatus.
Elegioista ovat postanneet Kiiltomato ja Ketjukolaaja. Uudempi, kiitetty käännös on Arja Meskin tekemä. Kirjoittaessani sain apuja Hans Egon Holthusenin kirjasta Rilke ja wikisivustustosta Lyrikrilke.de. Elegioista voi myös yrittää etsiä elegisen distikonin poljentoa (esim. Ateenalaisten laulu). Luin runot saksaksi, ja voin vain sanoa, että niissä kaunis saksan kieli kukkii rehevimmillään. 
