Ruusukko

Ruusukkoon olen tässä kuussa törmännyt kolmessa yhteydessä: Helsingin kirjamessuilla oli Katolisen tiedotuskeskuksen esittelypiste, jossa mielenkiintoisten keskustelujen lisäksi tarttui mukaan ohjelehtinen Pyhä ruusukko. Frankfurtissa ollessani poikkesin tapani mukaan myös yhteen katoliseen kirkkoon, jossa ovenpielessä oli jaossa ruusukkorukoukseen johdattava kirjanen Betet täglich den Rosenkranz. Kolmas, tosin epäsuora viittaus ruusukkoon tulee aika ajoin Radio Suomen aalloilta, joissa Abreu laulelee 20 Ave Mariasta. Laulun viesti on sellainen, että vaikka nainen ei uskokaan Jumalaan, olisi hän valmis lukemaan 20 Ave Maria -rukousta, jos mies vain tarjoaisi sellaista kyytiä, ettei henki enää kulkisi; hohhoijaa... Erikoisia nämä nykyajan tiedostavien naisten unelmat. Kaija Koon Kaunis, rietas, onnellinen -linja on jotenkin teologisesti rehellisempää tässä musiikkilajissa. Toisaalta kuitenkin eroottinen ja uskonnollinen hurmos ovat läheistä sukua toisilleen.

Katolisen kirkon yksi suuria saavutuksia on katolisen uskonelämän maanläheisyys. Kirkko antaa tarkat ohjeet esim. siveydestä tai ripittäytymisestä. Ei paeta mihinkään teologiseen abstraktioon, vaan annetaan tarkat neuvot, kuinka kristityn ihmisen tulisi elää. Tällainen on meille kovin vierasta, ja sitä pidetään vanhanaikaisena yksityiselämään puuttumisena. Myös Neitsyt Marian asema katolisessa hengenelämässä kuuluu tähän maanläheisyyteen: kenellepä ei olisi äitiä? Ruusukkorukous on myös yksi näistä käytännöllisistä avuista, joilla katolinen kristitty voi ylläpitää ja kehittää omaa spiritualiteettiaan. 

Ruusukkorukous alkoi kehittyä 1100-luvulla Ave Maria -rukouksen pohjalta, jota hurskaan ihmisen piti rukoilla päivittäin 150 kertaa. Rukouksen jäsentelyä helpottamaan alettiin lankaan pujottaa erilaisia siemeniä ja helmiä, ja näin sai rukousnauha alkunsa. Rukoukseen liitettiin sitten Apostolinen uskontunnustus, Herran rukous ja Kunnia Isälle ja Pojalle. Loput helmistä on omistettu erilaisille salaisuuksille (iloiset, valoisat, murheelliset ja kunniakkaat salaisuudet), jotka liittyvät Jeesuksen elämään, paitsi kaksi ensimmäistä ja viimeistä salaisuutta, jotka liittyvät Mariaan. Ruusukon nimi tarkoittaa sitä, että rukoilija rukoillessaan lahjoittaa Neitsyt Marialle hengellisiä ruusuja, joista muodostuu vähitellen seppele (corona, chapelet). Ruusun kulttuurihistoriallinen muuntuminen pakanallisesta aistillisesta symbolista kristilliseksi on sinänsä hyvin mielenkiintoinen seikka, joka kietoutuu myös Marian kunnioittamiseen, hyperduliaan.

Luterilaiselle Neitsyt Marian erityinen asema katolisilla ja ortodokseilla aiheuttaa epäraamatullisuutensa vuoksi monenlaista päänvaivaa. Ruusukkorukouksen lopussa luettavan Loreton litanian Maria-attribuutit ovat meille kovin vieraita: viisauden istuin, ilomme lähde, Daavidin torni, kointähti, neitsyiden kuningatar ja perisynnitön kuningatar. Katoliset selittävät Marian asemaa siten, että Maria koskettaa tietyllä tavalla Jumalaa olemalla samalla kuitenkin luotu. Marian kulttia kutsutaan hyperduliaksi, joka on pyhimysten kunnioittamista korkeampi muoto, ja Joosefin kunnioittamista kutsutaan produliaksi, koska hän on jumalansynnyttäjän puoliso. 

Ruusukkorukous on toiminut myös poliittisena voimana: eteläranskalaiset kataarit saatiin käännytetyiksi pakanuudesta ruusukon voimalla, ja turkkilaiset voitettiin Lepaton taistelussa 1571, koska Pyhän Ruusukon kilta oli taistelupäivänä innokkaasti rukoillut paavin laivaston puolesta. Uudemman ajan tapahtumia, jotka liittyvät ruusukkoon ovat Marian ilmestyminen Bernadette Soubirous´lle Lourdesissa 1858 ja Fátimassa tapahtuneet Neitsyt Marian ilmestykset vuonna 1916. 

Em. kirjasessa esitetään, että ruusukkorukous on armon välikappale, se vahvistaa ihmisen jumalallisia ja inhimillisiä hyveitä ja antaa myös hyveiden puhjeta kukkaan. Rukous on myös olennainen osa ihmisen taistelussa perkelettä vastaan. Rukouksen voi suorittaa joko sisäisesti tai suullisesti. Ruusukkorukous on myös täydellinen ane, jonka voi suorittaa joko täydellisesti tai sitten osittain. Tässä vaiheessa luterilaisessa sielussa herää jo kysymys, onko hyviä ja parempia rukouksia. 

Olen kerran ollut ruusukkorukouksessa Kölnin tuomiokirkossa. Rukoilijoita ei ollut paljon, ja palvelusta johtanut pappi vaikutti väsyneeltä työhönsä. Seurakuntalaisten rukoilemisen intensiteetti oli kuitenkin liikuttavaa, suitsukkeen tuoksu ja vanhan katedraalin genius loci jättivät vahvan jäljen hengellisen muistin lokeroihin. 

 

   

Vaikeaa taidetta VI: Paluu Reimsiin

Ranskalaisella kulttuurilla on usein pyrkimys monipolviseen ja kryptiseen muotoiluun, vaikka klassinen sanonta ce qui n’est pas clair n’est pas français pyrkii toista väittämään. Olen aikaisemmin postannut de Musset´stä, Viime vuonna Marienbadista ja Georges Bataillesta, jotka kaikki katsoakseni kuuluvat vaikean taiteen kategoriaan, niin myös Didier Eribonin Paluu Reimsiin.

Eribon syntyi Reimsissä 1953 työläisperheeseen. Hän pääsi lukioon ja myöhemmin yliopistoon ja työskenteli myöhemmin lehtimiehenä, kirjailijana, tutkijana ja filosofina. Kotikaupunkiaan hän nimittää "loukkausten kaupungiksi", koska koki, että sekä hänen sosiaalista taustaansa että homoseksuaalisuuttaan pilkattiin tuossa kaupungissa. Lukion jälkeen hän lähti heti Pariisiin, jossa halusi tulla filosofiksi ja viettää myös homoseksuaalin elämää. Hän oli nuoruudessaan kommunisti, mutta 1968 vuoden tapahtumat ja Neuvostoliiton romahdus muuttivat hänen näkemyksiään. Nykyään hän on nimekäs Macronin politiikan vastustaja.

Kirjassa on yksi fokus: ranskalaisen luokkayhteiskunnan aiheuttama sosiaalinen eriarvoisuus. Hallitsevien luokkien kulttuurinen pääoma on sekä taloudellista että sosiologista, ja koska ne eivät ole yhteistä omaisuutta, ovat ne silloin myös vallankäytön välineitä. Tämä ajatusrakennelman isä on Pierre Bourdieu, joka oli myös Eribonin ystävä ja työtoveri. 

Kirjailija kokee tämän eriarvoisuuden ensin kotonaan, koska piti kommunistisia vanhempiaan ja sisaruksiaan karkeina ja tietämättöminä. Kun perhe pystyi rahoittamaan Eribonin lukio-opinnot, huomasi hän, että puheenpartta myöten hän on toisenlainen kuin keski- ja yläluokkaiset koulutoverinsa. Tähän erilaisuuden kokemiseen tuli vielä seksuaalisen halun heräämisen omaa sukupuolta kohtaan. Musiikintunneilla hän huomaa, että luokkatoverit tuntevat klassisen musiikin teoksia, joille hän kotonaan on tottunut nauramaan ("eihän nyt kirkossa olla"). Kirjallisuuden ja taiteen maailma avautuu koulutovereiden kautta, ei opettajien, joista Eribon antaa varsin ankean kuvan. 

Liikuttava on kuvaus kirjoittajan ystävystymisestä reimsiläisen eliittiperheen poikaan, joka oli hyvin sisäistänyt luokkansa sosiaalisen pääoman. Ystävä huomauttaa esim. Eribonille valituin sanakääntein, ettei tämän tulisi käyttää niin karkeaa kieltä. Koiranpennun tavoin kirjailija alkaa jäljitellä ystävänsä tapoja, puhetta ja kiinnostuksen kohteita. Tämä ystävyys ei sitten jatkunut koulun jälkeen. Eribon alkaa myös Reimsissä tapailla homoseksuaaleja puistoissa, mikä aiheutti hänelle sekä pelkoa että häpeää. Pariisiin päästyään homoseksuaaliset suhteet avaavat kirjailijalle myös uusia työ- ja suuntautumismahdollisuuksia (esim. perehtyminen klassiseen musiikkiin). 

Kirjan loppuosassa Eribon käsittelee laajasti homoseksuaalisuuden tuottamaa leimaa ja syrjäytymistä ranskalaisessa yhteiskunnassa. Heteroseksuaalisuus on normi, joka kuuluu myös vallankäytön välineisiin. Eribon puhuu sosiaalisesta häpeästä, jonka homoseksuaalisuus aiheuttaa. Samaista häpeää aiheuttavat myös sosiaaliset lähtökohdat (luokkahabitus), kieli, pukeutuminen, maneerit jne., joista pitää päästä eroon, jos tahtoo nousta eteenpäin ranskalaisessa luokkayhteiskunnassa. Itseään Eribon pitää poikkeuksena, joka on päässyt pohjalta yhteiskunnan huipulle. 

Paluu Reimsiin on erikoinen lukukokemus siksi, ettei lukija aina tiedä, lukeeko fiktiota vai sosiologista tutkielmaa: välillä teksti on tiukan tieteellistä alaviitteineen, välillä taas tuntee lukevansa lyyristä sosiologiaa. Vertauskohtana tulee mieleen vaikkapa Guyla Illyésin hieno Pustan kansaa. Eribonin kuvaama maailma on suomalaiselle aika vieras, koska luokkaerot ovat meillä hienovaraisemmat kuin Ranskassa, eikä meillä ihmisen puhetavasta heti voi päätellä yhteiskuntaluokkaa. Samoin sateenkaariväki ja miesoletettu-woketus ovat pitäneet vähemmistöjen ääntä hyvin kuuluvilla. Esim. Radio Suomi käsitteli tällä viikolla kolmena aamuna eri vähemmistöjä. 

Kirjan avattuani tuli heti mieleen Édouard Louisin kirja Ei enää Eddy, joka on täysin samanlainen kehityskertomus kuin Eribonilla. Louis on kertonutkin, että Paluu Reimsiin on ollut hänelle merkittävä teos. Kummankin teoksen nuoren ihmisen henkinen herääminen on mielenkiintoisesti ja riipaisevasti kuvattu. 

Miksi kirjan nimi on Paluu Reimsiin? Varmaankin siksi, että kirjassa palataan pitkän tauon jälkeen kotiin tekemään tiliä menneisyyden kanssa, mutta oma arvioni on, että kyseessä on viittaus Rossinin oopperaan Il viaggio a Reims, joka päättyy Ranskan kuningas Kaarle X:n ylistyslauluun Ranskan kulttuurille.

"Pohjimmiltaan olin yhteiskunnallisessa katsannossa kahdesti tuomittu: toinen tuomio perustui luokkaan, toinen seksuaalisuuteen. Tällaiselta tuomiolta ei voi välttyä. Kannan leimaa kummastakin tuomiosta."

Anders Ramsay: Muistoja lapsen ja hopeahapsen

Tähän alkuun pieni kirjan otsikon innoittama kulttuuriretki, joka liittyy myös ohuin sitein käsiteltävään kirjaan. YLE:n toimittaja päivitteli muutama vuosi sitten joulun alla Viktor Rydbergin Tontun sanoitusta kysyen, että mitä tarkoittaa sana hasta (Partaa sivellen aprikoi, puistaa päätä ja hasta)? Joissain laulun versioissa ongelma on kierretty muuttamalla sanat muotoon Partaa sivellen aprikoi, puistaa päätä ja haastaa. Alkuperäinen säepari tosin kuuluu För sin hand genom skägg och hår, skakar huvud och hätta. Toimittaja olisi kyllä ymmärtänyt, jos olisi sanottu, että älä lyö lasta, mutta hopeahapsi onkin sitten vaikeampi juttu, kiitos siitä Laajasalon opiston käyneille toimittajille.  

Olin jo vuosia halunnut lukea Anders Ramsayn muistelmat Sara Wacklinin ja Georg August Wallinin muistelmien innoittamana. 1300 sivua urakoitiin perheen iltalukuna, ja jo päivällä odotti, että pääsisi sukeltamaan 1800-luvun vilkkaaseen elämään teoksen äärellä. Kirja on kaikin puolin mainio teos, jonka lukemista suosittelen kaikille Suomen kulttuuri- ja taloushistoriasta kiinnostuneille.

Anders Ramsay syntyi Viipurissa 1832 maaherra Carl August Ramsayn perheeseen. Koulunsa Anders Ramsay kävi Turussa ja aloitti oikeustieteen opinnot Helsingissä, mutta poliittisen pilailun vuoksi tuli erotetuksi yliopistosta kahdeksi vuodeksi, jonka jälkeen ei enää jatkanut opintojaan. Perhe omisti Björkbodan, Sunnån ja Taalintehtaan ruukit, joista kahta ensimmäistä Ramsay alkoi uudistaa. Sunnå paloi ja oli vakuuttamaton, ja iso, myös vakuuttamaton lasti ruukin valmistamaa rautaa meni meren pohjaan haaksirikossa. Näiden vastoinkäymisten lisäksi oli ruukkien ja kotikartanon uudistaminen maksanut paljon rahaa, jonka vuoksi Ramsay oli kovissa veloissa. Björkboda jouduttiin myymään ja Ramsayn äiti auttoi poikansa ensimmäisen, muttei viimeisen kerran pulasta. Äiti lähetti poikansa Eurooppaa kiertämään moneksi vuodeksi, jonka jälkeen hän palasi takaisin ostettuun Björkbodaan.

Onni ei kuitenkaan edelleenkään ollut mukana Ramsayn suureellisissa liiketoimissa. Hän hankki metsiä ja teki puutavarakauppaa Englantiin, perusti viinatehtaan Pietariin ja impregnointitehtehtaan Ruotsiin, mutta kaikki nämä liiketoimet menivät nurin, kartanot paloivat, liikekumppanit olivat petollisia ja mitään omaisuutta ei vakuutettu. Varattomana Ramsay eleli 1886–1890 Pariisissa etsien itselleen elinkeinoa ja palasi sitten Suomeen. Tosin hänen varattomuutensa oli nykysilmin suhteellista, koska hän asui parhaissa hotelleissa ja kesäisin huvilassa Versaillesissa ja vietti muutenkin varsin vilkasta sosiaalista elämää. Suomeen palattuaan hän eli sukulaistensa tuen turvin, ja talouselämään uudelleen asettuminen ei hänelle enää onnistunut puutteellisen suomen kielen taidon vuoksi, koska 1900-luvun alun Suomi on jo toisenlainen kuin 1800-luvun sääty-yhteiskunta. 

Kirjassa Ramsay kuvaa laajasti elämäänsä Pariisissa, Englannissa ja Italiassa, joilla kaikilla matkoilla hänellä oli mukana miespuolinen ystävä. Näistä ystävistä erityisesti kuvataan taidemaalari Severin Falkmania, oopperalaulaja Filip Forsténia ja englantilaista aatelismiestä Albert Whigtiä. Tämä yllättävä näkökulma avautui vähitellen kirjaa lukiessa, kun odotti, milloin kerrotaan ensimmäisistä rakastumisista ja tai myöhemmin naisjutuista: niitä ei kirjassa ole. Ainoat naiset Ramsayn elämässä olivat sisko ja äiti. Miehiä kuvatessaan sitävastoin hän muistaa aina mainita oliko tämä kaunis tai komea. Kirja on muutenkin diskreetti tähän tematiikkaan liittyen, mutta valpas lukija kyllä ymmärtää, miten Ramsay toteutti tätä intiimiä elämänosaa. Jukka Kemppinen on blogissaan varsin suorasanaisesti kuvannut Ramsayn persoonaa.

Kirjan parasta antia on kerronnan rikkaus: talouselämän, kulttuurin, perhe-elämän ja taiteen näkökulmat punoutuvat elävästi toisiinsa. Ramsayllä oli taiteellista lahjakuutta, joka nuorena toteutui näyttelemisessä, myöhemmin taiteenharrastuksena ja lopulta löysi parhaan toteutumisuomansa kirjallisessa työssä. Suomen metallinjalostuksen ja metsäteollisuuden ensimmäiset vaiheet on mielenkiintoisesti kuvattu. Ramsay oli keinottelija, joka sortui kuitenkin varomattomuuteen, kokemattomuuteen ja maailmantalouden käänteisiin.

Seuraelämän kuvaus on myös nykyihmiselle mielenkiintoista, koska sen muodot olivat täysin toiset kuin nykyään. Ihmiset elivät, asuivat ja seurustelivat säädynmukaisesti. Ramsay puhuu avoimesti alempisäätyisistä, joiden tehtävä oli lähinnä palvella säätyläisiä. Hän kokee myös järkytyksenä, jos joku rahvaan jäsen on eksynyt herrasväen rientoihin. Ramsayn maailma on täysin ruotsinkielinen palvelijoita myöten. 1300 sivulla mainitaan ainoastaan yksi suomalainen sukunimi. Toinen suomalaisjuttu oli sairaanhoitaja, joka puhui hullunkurista ruotsia. Aj ändå! Ramsayn ystävipiiri löytyy Finlands ridderskaps och adels kalenderin sivuilta. 

Laajat matkansa Ramsay luultavasti rahoitti ystäviensä avulla, joissa hänen panoksensa lienee ollut viehättävä seura. Rahanpuutetta kirjassa ei kuitenkaan valiteta koskaan. Tämä suomenruotsalaisen eliitin ominaisuus toistuu esim. Göran Schildtin teoksissa, joissa matkustellaan vuosikaudet ympäri maailmaa lotkauttamatta korvaa taloudellisille kysymyksille. 

Kirjan matkakuvaukset erityisesti Pariisista ja Italiasta ovat eläviä ja hauskoja. Pariisissa hän on joutua naimisiin, mutta pelastuu onneksi naisten virittämästä ridasta ja saa jatkaa iloista poikamieselämäänsä. Paikoin retkiä on kuvattu niin tarkoin, että nykymatkailija voisi käyttä kirjaa matkaoppaana. Teoksen lopussa paljastuu mondeenista tekijästä todellinen isänmaanystävä hänen kuvatessaan sortovuosien tapahtumia, jotka järkyttävät edelleenkin nykylukijaa. Venäjän toimintatavat eivät ole Putinin keksintöjä, vaan niillä on pitkät historialliset juuret. 

Från barnaår till silfverhår oli Ramsayn elämäntyön kruunaus, josta tuli aikanaan suuri myyntimenestys. Suomeksi siitä ilmestyi lyhennetty laitos 1908 ja koko teos käännettiin 1966. Ramsay on mainio kertoja, joka tempaa lukijan heti mukaansa. Kirjan pitäisi olla pakollisena lektyyrinä ainakin historianopiskelijoille. Tuohon alun Rydberg-viitteeseen vielä sen verran, että joulunvietto oli Ramsaylle tärkeä asia, jota hän kuvaa kauniisti viettipä juhlaa Björkbodassa tai Pariisissa. 

(Kuva: https://www.turku.fi/blogit/kuukauden-esine/valokuva-albumien-inhimillinen-historia)

Tuokiokuvia Frankfurt am Mainista

Max Beckmann: "Jäidenlähtö" (1923)

Vietin lokakuussa neljä päivää Frankfurtissa, jossa olin käynyt edellisen kerran 1970-luvulla. Tuolloin keskikaupungilla oli vielä raunioita, eikä pilvenpiirtäjiä myöskään ollut. Katukuvakin oli tuolloin varsin saksalainen nykyiseen verrattuna. Matkan tarkoituksena oli käydä kirjamessuilla, mutta kaikki muu kaupungissa tuntui olevan mielenkiintoisempaa kuin tuo rynnistys kirjojen äärelle. 

Postauksen tittelikuva vie yhteen kaupungin mielenkiintoisimmista paikoista, Städel Museumiin. Taidekokoelma on häkellyttävän hieno, erityisesti saksalaisten ekspressionistien ja renessanssitaiteilijoiden osastot. Monet taulut ovat peräisin juutalaisilta keräilijöiltä, joilta ne joko ostettiin pilkkahintaan ja ryöstettiin 1930–1940 luvuilla. Beckmannin "Jäidenlähtö" on yksi näistä teoksista. Sen omisti juutalainen tekstiilitehtailija Fritz Neuberger, joka surmattiin perheineen Itä-Puolassa 1942. Neubergerin perilliset käräjöivät myöhemmin taulun omistuksesta, mutta nyt on sopu saatu aikaan, ja taulu pysyy Städel-museossa. Museo on tosin perusteellisesti selvittänyt taideteostensa provenienssin, mikä sen kunniaksi on mainittava. 

Museossa kulkiessa tuli sellainen olo kuin muinoin Ranskan Akatemian runokilpailussa, jossa piti kirjoittaa runo aiheesta Näännyn janoon lähteen äärellä: joka puolella tunnettuja mestariteoksia, joiden äärelle saattoi jäädä pitkäksikin ajaksi harjoittamaan ruminaatiota. Museon uusimpia hankintoja oli yksi Schjerfbeckin työ. Kaupunkiin kannattaa matkustaa jo tämän taidemuseon vuoksi.

Auguste Renoir: La fin de déjouner (1879)

Lyonel Feininger: Lammikko Gelmerodan kylässä(1922)

Jälleenrakennettua Römerbergiä

Römerberg 1945 (Kuva:Historisches Museum Frankfurt)

Römerberg on kaupungin historiallinen keskus, joka tuhoutui täysin vuoden 1944 pommituksissa. Aukio entisöitiin 1980-luvulla. Kaupungin historiallisen keskustan hävittäminen oli puhdas terroriteko, jolla pyrittiin tuhoamaan saksalaista kulttuuria ja vaikuttamaan saksalaisten mielialoihin. Saksan kaupunkien tuhoamisen oli Churchillin päätöksellä saanut erityistehtäväkseen englantilainen kenraali Arthur Harris.

Aukiolla kannattaa poiketa kaupungintalon (Römer) Keisarinsalissa (Kaisersaal), ja käydä myös katsomassa Justitia-kaivon vieressä olevaa kirjarovion muistolaattaa, josta löytyvät Heinrich Heinen paljonpuhuvat sanat: "Das war ein Vorspiel nur, dort wo man Bücher verbrennt, verbrennt man am Ende auch Menschen". Frankfurtin vanhaa keskustaa leimaa punainen väri, koska tiilenpunaista hiekkakiveä on paljon käytetty kaikkialla rakennusmateriaalina. Itse pidän kaupungissa kaikkein mielenkiintoisimpana rakennuskantana jälleenrakennuskauden taloja, koska ne viestivät optimismia, ne ovat keveitä ja niissä on usein mielenkiintoisia materiaaliratkaisuja (mosaiikit, messinkikaiteet, travertiinipinnat). 

Frankfurtin pommituksissa sai surmansa 5500 kaupunkilaista, ja 30000 Frankfurtin juutalaista surmattiin sodan aikana keskitysleireissä. Jaksan edelleen ihailla sitä perusteellista tapaa, jolla saksalaiset ovat käsitelleet raskasta menneisyyttään (Vergangenheitsbewältigung). Siitä olisi oppia vaikkapa itseriittoisille ranskalaisille, itävaltalaisille, puolalaisille ja erityisesti venäläisille, jotka eivät koskaan tule nousemaan synkästä putinismin suostaan muuten kuin käsittelemällä kriittisesti ja perusteellisesti omaa historiaansa. Oman syyllisyyden tunnustaminen myös kansallisella tasolla on puhdistava kokemus. 

Mainhattan

Frankfurtin kirjamessuilla ihminen läkähtyy kaiken runsauteen, mutta olihan se hieno elämys nähdä 150000 ihmisen rynnistävän kulttuurin äärelle. Saksassa löytyy kirjapaino jokaiseen korvasyyhyyn. Oli myös mielenkiintoista keskustella hyvin erilaisten ihmisten kanssa, joita innoittivat mitä ihmeellisemmät asiat. Ruoka- ja juomapuoli oli messuilla myös saksalaiseen tapaan hyvin hoidossa.

Perusasioiden äärellä

Kaikkein parhainta kirjallista antia olivat kuitenkin Autorenlesungit eli kirjailijahaastattelut. Römerin salissa käsiteltiin Elsa Koesterin teosta Im Land der Wölfe, joka keskittyi varsin ajankohtaiseen asiaan eli äärioikeiston nousuun itäisessä Saksassa. Keskustelu eteni kuitenkin totuttuja latuja kauhistelemalla saksalaisten natsisympatioita ja muukalaisvihaa. Keskustelun perusteella kirja on kuitenkin hyvä sosiologinen kuvaus itäsaksalaisesta sielunmaisemasta. Jotenkin tuli kuitenkin sellainen olo, että keskustelu oli hiukan von oben. Kiltti harmaapäinen maisterisyleisö tuntui leijuvan samoilla aalloilla kuin kirjailija. 

Varsin mielenkiintoinen keskustelu sen sijaan käytiin Iida Turpeisen kirjasta Das Wesen des Lebens (suom. Elolliset). Haastattelijana oli kirjan kääntäjä Maximilian Murmann. Kirjan aihe tuntuu erikoiselta, koska sen keskiössä on stellerinmerilehmä. Eläimen luurangosta ja sen vaiheista avautuvat kuitenkin laaja näkymät tieteenhistoriaan, luontokatoon ja naisten asemaan tieteessä. Kirjaa vielä lukematta arvaan, että se on merkittävä teos. Oli myös hauskaa seurata älykästä ja vilkasta keskustelua, jollaista meillä harvemmin kuulee ainakaan tiedotusvälineissä, joissa nykyään tunnutaan menevän kansan terveen ytimen käsityskyvyn mukaan. Huomattavaa on, että kaupunki tarjosi kuulijoille ilmaiset viinit. Kulttuurikansaa...

Iida Turpeinen ja Maximilian Murmann

Frankfurtin kaupunkiluonto on jo varsin eteläistä. Plataani on yleinen kadunvarsipuu luoden mukavia varjoisia holvistoja katujen ylle. Kaupungin keskustaa ympäröivä keskiaikainen bastionijärjestelmä vallihautoineen on nyt laaja puistoalue, jossa näkee jättiläismäisiä pyökkejä ja tammia. Mainin rantakadut tarjoavat myös mukavia maisemia kävelijöille.

Aivan keskustan tuntumassa on kasvitieteellinen puutarha ja palmutarha. Oli hauska huomata, kuinka runsaasti vielä syksyllä oli kukkia. Puutarha on rakennettu englantilaiseen malliin, ja eri kasvuvyöhykkeille on rakennettu omia talojaan. En löytänyt alueelta Goethen puutarhaa, mutta Siesmayerin kahvilaan kylläkin, joka on aivan puutarhan kyljessä. Silmä lepäsi vitriinin kakkurunsaudessa, joka kertoi pitkästä vauraudesta ja kulinaarisesta rikkaudesta. Söin Frankfurter Kranzin. 

 

Saksan ristiriitaiseen, mutta vaikuttavaan historiaan kuuluu myös aivan keskustan tuntumassa oleva IG-Farbenin entinen pääkonttori. Rakennus valmistui 1926 ja sen suunnittelija oli Hans Pölzig. Rakennus on neljänneskilometrin pituinen ja 35 metriä korkea. Aikoinaan se oli yksi maailman suurimpia ja moderneimpia toimistorakennuksia, ja IG-Farben yksi maailman merkittävimpiä teollisuusyrityksiä. Rakennuksen tyyliä voi kutsua uusasialliseksi, koska puhdasta funktionalismia se ei ole. Sen piti heijastella saksalaisen liike-elämän rationalisuutta („eisernes und steinernes Sinnbild deutscher kaufmännischer und wissenschaftlicher Arbeitskraft“). Talon lämpimänruskeaa travertiinipinnoitusta on ilo katsella.

IG-Farben oli yksi merkittävimpiä orjatyövoiman käyttäjiä Kolmannessa valtakunnassa, ja talon insinööritaidolla kehitettiin myös Zyklon-B-syaanivetymyrkky, jota käytettiin juutalaisten kaasuttamisessa. Tästä kaikesta kertoo rakennuksen edessä oleva pronssilaatta. Sisääntulohalli ja portaikot on päällystetty ruusunpunaisella marmorilla ja katto on maalattu hopeaiseksi. Hallista aukeaa näkymä lammelle ja sen takana olevalle kasinorakennukselle. Siinä punervassa hämyssä seistessä miettii sitä ambivalenssia, mikä vallitsi tämän erityisen esteettisen tilan ja sen välillä, mitä talossa tehtiin ja suunniteltiin. Nykyään talossa toimii Johann Wolfgang von Goethe -yliopisto. 

 

IG-Farben-Haus

Frankfurtin lentokentällä vanhan käämit olivat kärähtää, kun ihmettelin tätä meidän loputonta vieraiden ymmärtämistä ja suvaitsemista. Muslimi ei voi rukoilla toisten tunnustuskuntien kanssa siksi, että siellä ovat naiset ja miehet yhdessä, ja muutenkin siellä voi olla vääräuskoisia. Helsingissä tähän ansaan ei ole menty, koska Helsinki-Vantaan hiljainen tila on tarkoitettu kaikille tunnustuskunnille ja uskonnottomille (lattiassa on sentään kompassiruusu hengellistä suunnistusta varten). 

Ruotsissa tiedostava piispa Eva Brunne halusi poistaa ristin Tukholman merimieskirkosta, koska se hänen käsityksensä mukaan loukkasi muslimeja, ja meillä monet taiteilijat ja oppineet tukevat äänekkäästi misogyynistä ja homofobista palestiinalaista maailmankuvaa ja antavat samalla epäsuorasti tukensa antisemitismille, joka tosin on ollut meidän tiedotusvälineidemme agenda jo 1970-luvulta lähtien. En nykyään tiedä itkisikö vai nauraisiko. On surullista, että avaamme monia ovia sellaisille ihmisille, jotka eivät meitä arvosta, eivätkä tahdo jakaa meidän arvojamme. Tässä on aito kohtaanto-ongelma, josta voisi ja pitäisi myös asiallisesti keskustella julkisuudessa. 

Tuokiokuvia Skotlannista

 

Ile of Skye

Ensimmäinen kosketukseni Skotlantiin oli kodin kirjahyllyssä ollut Helmi Krohnin Järvien, vuorien ja sankarien maa, historiallispainotteinen matkakuvaus, joka synnytti nuoressa sydämessä kaipuun karuun seikkailujen maahan. Walter Scott, viski ja Matkantekijä-sarja ruokkivat myöhemmin vielä tätä kaipuuta. Em. tv-sarja on kuulemma vaikuttanut huomattavasti Skotlannin turismin kasvuun aivan samoin kuin Poldark on tuonut paljon matkailijoita Cornwalliin. Tänä kesänä lapsuuden toive sitten toteutui, kun kiersin viikon päivät Skotlantia Edinburghista Skyen saarelle: osa mielikuvista piti paikkansa, joihinkin odotuksiin sitä vastoin joutui pettymään.

 

Näkymä Edinburghin Candlemaker Rowlle

Edinburgh on aito suurkaupunki, jonka keskusta on suunniteltu näyttäväksi Lontoon edustuskorttelien tapaan, mutta josta löytyy myös kapeita keskiaikaisia kujia. Talojen hiekkakiviseinät ovat likaisenharmaat, kuten kaikkialla muuallakin Skotlannissa. Kaupunkikuva on kovin rosoinen, mutta samalla jännittävä. Siisteys ja järjestys eivät ole skottien eikä englantilaisten vahvuus, mutta puutteet korvataan ihmisten herttaisella luonteenlaadulla ja kansanomaisuudella.

Princess Street on suuri edustuskatu, jonka varrella on runsaasti liikkeitä, iso puistoalue ja jättiläismäinen Walter Scottin muistomerkki. Kun kävelee North Bridgeä pitkin ratapihan yli kohti vanhaa kaupunkia, voi poiketa Afternoon Tealle tyylikkääseen Grand Cafeehen, jossa pääsee mukavasti viktoriaanisen ajan tunnelmiin. Teen voi nauttia myös gin tonicin tai Moet & Chandonin kanssa. 

Grand Cafe

Kun kääntyy sitten oikealle, avautuu pitkä High Street (Royal Mile), joka kulkee Holy Road Abbeyn linnasta Edinburghin linnaan. Tämä on kaupungin varsinainen turistirysä, jossa puljaa suomalaisen mielestä aivan liikaa ihmisiä. Kadun varrella on kymmenittäin Harris Tweed -tuotteita myyviä kauppoja, mutta tweedasuihin pukeutuneita ihmisiä en tosin nähnyt yhtä ainutta Skotlannissa viikon aikana. 

Kadun varrella kannattaa poiketa Pyhän Egidiuksen (St Giles) katedraaliin. Siellä on saarnannut mm. Skotlannin uskonpuhdistaja John Knox, ja siellä Skotlanti on myös julistettu protestanttiseksi. Egidius oli suosittu pyhimys Skotlannissa, muttei liity maahan muuten millään tavoin, koska hän eleli Etelä-Ranskassa Camarguen soilla kauris-ystävänsä kanssa, joka oli imettänyt maailmasta luopunutta Egidiusta tämän ollessa heikkouden tilassa. Visigoottien kuningas Wamban ollessa metsällä hän ampui vahingossa Egidiuksen kauriin sijaan. Hyvittääkseen kurjan tekonsa kuningas perusti St-Gillesin luostarin.

   

High Street

Kadun päässä on Skotlannin suosituin matkakohde Edinburghin linna. Väkeä linnan alueella oli varsin runsaasti, ja linnaan pääsykin piti varata jo etukäteen. Viehättävintä paikassa on kauniit kaupunkimaisemat, keskiaikainen linnatunnelma ja Skotlannin kruununkalleudet. Linnan pihalla järjestetään myös kuuluisa tattoo.

Matkan aikana kävin vielä useassa linnassa, osa raunioina, osa aatelisperheiden asumina, mutten tässä postauksessa aio enempää puuttua niiden moninaisiin vaiheisiin. Linnat tai linnan rauniot ovat olennainen osa skotlantilaista maisemaa.

Edinburghin linnanpiha

Edinburghissa kannattaa poiketa Skotlannin kansallismuseossa, joka jo rakennuksena on mielenkiintoinen. Lisäksi näyttely on suunniteltu poikkitieteellisesti yhdistellen eri kulttuuripiirejä ja aikakausia. Koululaisille museo on ehdottoman hienosti rakennettu, jos vain opettaja näkee vähän vaivaa museopäivän suunnittelussa. Katsojalle museon konsepti on poikkeuksellisuudessaan hieman haastava (ei siis vaikea tällä kertaa), mutta palkitsee vierailijan urakan päätteeksi. Itse pidin kovasti Skotlannin rikkaan teollisen perinnön esittelystä. Museon päähalli on hieno viktoriaaninen luomus, joka toi mieleen Leedsin Cornmarketin.

Skotlannin kansallismuseon suuri sali

Pieni, viehättävä nähtävyys kaupungissa on skyenterrieri Bobbylle omistettu patsas. Bobbyn isäntä John Gray kuoli 1850-luvulla, jonka jälkeen koira vartioi isäntänsä hautaa Greyfriarsin hautuumaalla 14 vuotta. Haudan viereen kaupunkilaiset rakensivat koiralle kopin ja toivat myös ruokaa. Bobbyn suihkulähdepatsas on Candlemaker-kadun alussa. Matkailijat ovat hinkanneet koiraparan kirsun kiiltäväksi, koska se muka tuo onnea...

 

Greyfriars Bobby

Sitten ihan rehellinen mainos, josta en tosin saa puntaakaan. Jos haluaa käydä aidossa skottilaisessa pubissa, jossa kaikki elementit ovat kohdallaan, niin se on Cloisters Bar 26 Brougham Street: historiallinen luostariympäristö, ystävällinen palvelu, rapea fish and chips ja iso valikoima oluita ja siidereitä. Täällä tunsi olevansa Skotlannissa.

Edinburghista pohjoiseen sijaitsee St Andrewsin yliopistokaupunki. Kaupunki on myös golfin synnyinkaupunki. Yliopisto on perustettu 1413 ja se on nykyään yksi arvostetuimmista korkeakouluista Brittein saarilla. Kaupungin päänähtävyys on Pyhän Andreaan katedraalin rauniot, josta tulee mieleen samankaltaiset rauniot Whitbyssä. Kävin kaupungissa cream tealla samassa kahvilassa, jossa Kate ja William olivat toisensa tavanneet. Yliopiston museo on myös varsin mielenkiintoinen esitellen tutkimustyön ja opiskelijaelämän moninaisuutta.

Pyhän Andreaan kirkon rauniot

Katunäkymä St Andrewsistä

Cream Tea on aina paikallaan

St Andrewsin pohjoispuolella, Teyn salmen toisella puolella on Dundeen kaupunki, jonka merkittävin nähtävyys nykyään on Victoria & Albert Museumin designmuseo. Rakennus muistuttaa vanhaa purjelaivaa, ja sen on suunnitellut japanilainen Kengo Kuma. Betoni ei ole muualla kaunista kuin betonibrutalismissa, ja mielestäni rakennus oli raskaan näköinen, ja läheltä katsoen betonilaatat alkoivat jo murentua. Museon sisällä koggimainen tunnelma näkyi seiniä pitkin kiipeilevässä puupaneloinnissa. 

Pidin kovasti Charles Rennie Mackintoshin Tammihuoneesta (The Oakroom). Huone oli vuonna 1908 rakennettu Glasgow´hun teehuoneeksi. Huoneen esittelyssä kiinnitettiin huomiota erityisesti siihen, että tila oli tarkoitettu naisille, koska he eivät voineet rymytä kapakoissa miesten tapaan. Huone jouduttiin myöhemmin purkamaan 700 osaan, ja se siirrettiin V&A museoon vuonna 2018. Kokoaminen kesti 16 kuukautta ja maksoi 1.3 miljoonaa puntaa.

Museossa oli paljon vanhaa ja uutta skottilaista osaamista, jota oli ilo katsella, museon kaupassa saattoi tiedostava asiakas ostaa sarjakuvakirjat Greta Thunbergistä tai Amanda Gormanista. Konservatiivisempi vierailija meni sitävastoin ihailemaan museon vieressä olevaa Dundeessä rakennettua RRS Discoveryä, jolla purjehdittiin Antarktista tutkimaan1900-luvun alussa.

Tiedostaminen ja wokettaminen alkaa Skotlannissakin saada jalansijaa: yli 1500 vuotta vanhan Aberdeenin Saint Marcharin katedraalin pihalla olevassa infotaulussa ei sanallakaan mainittu, mikä tämä kirkko on ja miksi se on merkittävä. Sen sijaan siinä oli kolme ilmoitusta, miten biodiversiteetti toteutuu kirkon hautausmaalla.  

V&A Desigmuseum ja RRS Discovery

Macintoshin Oakroom

Matkalla poikkesin myös Singletonin viskitislaamoon. Viehättävä opas kuljetti meitä mäskäämöstä tislaamoon ja kertoi pitkät piustat viskin säilyttämisestä ja markkinoinnista. Kyseisen tislaamon tuotteet menevät kuulemma kaikki Kaakkois-Aasiaan, vaikka Alkonkin hyllyillä olen niitä nähnyt. Savuinen ja turpeinen viski on siitä hyvä juoma, että sen haistelu on jo puolet nautinnosta. Sitten ei tarvitse juoda kuin pieni siivu, niin viskinautinto on jo siinä, eikä enempää enää halua. Skyellä ostin pullon Raasayta, jonka säästän syksyn synkkiin hetkiin.

Mäskisammioita

Loch Ness on pitkä, syvä ja kapea järvi, jonka rannalla ei juurikaan ole asutusta, vain muutama linna. Vähän tuli sellainen olo, kuin olisi ajanut Kemijoen vartta pitkin. Suomalaiselle skottilainen järvimaisema on tutunoloinen, ja kun lähtee Loch Nessin pohjoispuolelle ovat Ylämaan maisemat kuin Lapista. Kanerva alkoi juuri kukkia. 

Loch Nessin tunnelmaa

Skyen saarelle pääsee sekä siltaa pitkin että lautalla. Luonto on siellä jo varsin karua. Retkeilijöitä näkee paljon vuorilla, ja Portreen kaupungissa on oikea mellakka käynnissä turismisesongin aikana: palvelut eivät riitä matkailijamääriin nähden ollenkaan. Kaupunki on kuitenkin pittoreski ja varsin vehreä, jos sitä vertaa ympäröivään luontoon. Myös sen historia on varsin pitkä alkaen Pyhän Kolumban ajoista, Ossianin legendasta aina Cullodenin taistelun jälkiselvittelyihin saakka.

Jos unohtaa kehnot ruuat ja vaatimattomat majapaikat, täytti Skotlanti kaikki odotukset: kauniit maisemat, hieno menneisyys ja pieni urhea sankarikansa, joka on aina ollut ison naapurinsa ahdistama.

Portreessä on mikroilmasto

Ylämaa kutsuu!

Taustalla Skyen karut kukkulat

Rasvassa paistettu Mars-patukka, nam...

Kulttuurin syrjäpoluilla Tallinnassa III: Elokuvateatteri Sõprus

 

Yksi Tallinnan viehätyksen syy on sen kaupunkikuvan monikerroksisuus. Kävellessä kaupungin halki näkee kaupungin eri kulttuurikerrokset toisiinsa limittyneinä. Tallinnassa on paljon paikkoja, joissa genius loci on vahvasti läsnä: Pyhän Knuutin kiltatalo, Vilen Künnapun kukkakauppa, Tallinnan Kunstihoone...

Lempirakennukseni Tallinnassa on Sõprus-elokuvateatteri, sillä sen estetiikka ja kulttuurihistoriallinen tausta ovat kiinnostavia. Ennen toista maailmansotaa kolmion muotoisella tontilla Vana-Posti-kadulla sijainnut rakennus tuhoutui vuonna 1944 puna-armeijan pommituksissa. Sõprus-teatteri rakennettiin vuosina 1950-1955 raunioituneelle tontille, ja sen suunnittelivat arkkitehdit Friedrich Wendach, August Volberg ja Peeter Tarvas. Wendach oli Nõmmen kaupunkiarkkitehti, ja häntä kutsuttiin "temppeliteattereiden asiantuntijaksi", koska hänen rakennuksensa edustivat stalinistista eklektismiä (esim. Punane Täht -teatteri Narvassa). Volbergin tunnetuimpia teoksia ovat Rakveren pankkitalo, Kirjanike Maja Tallinnassa ja uusi Vanemuine Tartossa. 

Elokuvateatterista piti alun perin tulla Leningrad, sitten Spartacus ja lopulta päädyttiin ystävyyteen, Sõprus, koska tuohon aikaan alettiin lämmitellä Neuvostoliiton ja Kiinan välisiä suhteita. Ystävyydellä virolaisten kanssa elokuvateatterin nimellä ei siis ole mitään tekemistä. Elokuvateatterit olivat Neuvostoliitossa keskeisiä kulttuurirakennuksia, koska elokuvaa pidettiin merkittävimpänä taidemuotona sen kansanomaisuuden vuoksi.

Neuvostoideologia heijastui rakennuksen ulkomuotoon ja sisustukseen. Stalinistisen arkkitehtuurin ihanne oli, että rakennus oli sisällöltään sosialistinen, mutta muodoltaan kansallinen. Tällaisia ​​rakennuksia löytyy esimerkiksi Rostockista, Jerevanista tai Pekingistä. Tuolloin neuvostoarkkitehtuuri on myös ennen muuta kolonialistista arkkitehtuuria, jonka tehtävänä oli propagoida neuvostoelämän ylivoimaisuutta.

Sõpruksen pylväin koristeltu julkisivu on saanut inspiraationsa paikallisista aiheista: pylväiden kapiteelit ovat kuin setunaisten paidanhihat, ja julkisivun dolomiitti on peräisin Saarenmaalta. Sivujulkisivujen metoopit kuvastavat sodankäyntiä, teollisuutta, maataloutta, mineraalien tuotantoa ja tiedettä, ja etujulkisivun kolme metooppia viittaavat kirjallisuuteen, teatteriin ja kuvataiteeseen. Rakennuksen sisustuksen tarkoituksena oli ilmaista, että elokuvateatteri on todellinen kulttuurilaitos, joka on tarkoitettu kaikkien kansanosien henkiseen kasvatukseen. Antiikkiset aiheet, eklektiset tyylipiirteet ja funktionalistinen tilajako ovat keskeisiä elementtejä stalinistisessa arkkitehtuurissa. 

Elokuvateatterissa on kaksi kerrosta. Ensimmäisessä kerroksessa on kassojen eteinen, jonka takana on tilava näyttämösali ja ruokasali. Kaikissa tiloissa on pylväiköitä ja runsasta koristelua. Rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa on myös tupakkahuone, huoneet näyttämötaiteilijoille ja hallinnolle. Toisessa kerroksessa on kaksi elokuvateatteria, joihin kumpaankin mahtuu 400 vierasta. Elokuvateatterin sisustuksen suunnitteli Maia Oselein-Laul.

Rakennus välittää monenlaisia viestejä. Se oli ensimmäisiä rakennuksia, joita tehtiin Tallinnan vanhaan kaupunkiin, jonka venäläiset olivat pahasti tuhonneet ja jota he eivät suosineet siksi, koska sen monikerroksisuus oli merkki pitkästä historiasta lännen kanssa. Elokuvateatterin piti olla merkkinä uudesta ajasta ja edistyksellisestä neuvostokulttuurista.  Rakennuksen muotokieli on selvästi neuvostoliittolainen, mutta sen monet yksityiskohdat heijastelevat monella tavalla kansallisia piirteitä sekä arkkitehtikunnan henkistä taustaa ja sitoutumista funktionalistiseen perinteeseen.

Vaikka Sõprus heijastelee neuvostoliittolaista estetiikkaa, katsoja voi myös huomata, että rakennuksessa on myös monia art deco -piirteitä. Myös materiaalien koostumus, mittasuhteet ja käsittely ovat hienostuneempia kuin yleensä neuvostoarkkitehtuurissa tuolloin. Esimerkiksi Tukholman konserttitalo ja meidän eduskuntatalomme ovat rakennuksen läheisiä esteettisiä sukulaisia. Rakennuksen viuhkamaisen muodon esikuva lienee myös Leningradin konstruktivistinen Gorki-teatteri.

Elokuvateatterin edessä oleva aukio on kaunis. Nyt siellä on nykyään myös suihkulähde, joka alun perin suunniteltiin sinne, muttei säästösyistä rakennettu. Näkymä Suur-Karja-kadulle on upea ja samalla juhlava. Rakennus kuuluu Viron kulttuurimuistomerkkien luetteloon.

Kulttuurin syrjäpoluilla Tallinnassa II: Marie Underin kadonnut synnyinkoti

 

Tällä paikalla Koidu-kadulla oli Marie Underin synnyinkoti

Marie Under (1883-1980) kuuluu Lydia Koidulan ja Betti Alverin ohella Viron suuriin naisrunoilijoihin. Häneltä on suomennettu kaksi kokoelmaa, ja muita runoja löytyy suomeksi myös erinäisissä antologioissa. Underin lyhyt elämänkerta ja hänen taiteensa keskeisimmät piirteet löytyvät Elsa Haavion toimittamasta Eestin runottaresta. Haavio kuvaa Underia termillä grand amoreuse, koska erityisesti hänen nuoruutensa eroottisväreitteinen runous synnytti lukijakunnassa sekä esteettisen että moraalisen sensaation. Myöhemmin kirjailija vakavoitui ja siirtyi kuvaamaan raskaampia sielullisia kamppailuja. Under pakeni 1944 miehensä, runoilija Artur Adsonin kanssa Ruotsiin. Tässä runonäytteenä P. Mustapään kääntämä sonetti Nyt saapuu ajat öiden valkeain:

Nyt saapuu ajat öiden valkeain.

Nyt unt´ ei taivas saa, ei maa, ei meri,

ei ihmislasten kuohuvainen veri,

nyt syttyy liekkiin rinnat kaipaavain.

Yöt verhotut on huntuin hopeaan,

ja silkkisilmusista kukkasien

käy tuoksut suitsutusten huumaavien,

ja laineet helkkää lemmenlauluaan.

Sun kultakutreillasi leikkii tuulet,

ja silmissäsi hehkuu tulihiiltä.

Maailma täynnä unt´ on valkeaa.

On povessani polte, hehkuu huulet:

oi, miksi, miksi suutele et niillä

jo tuhannesti tuhat suudelmaa.

  

Tallinnan Kassisaban kaupunginosassa, Koidu- ja Luise -katujen kulmassa on pieni puistikko ja siellä yksinäinen penkki: se on Marie Underin muistopenkki, joka on samalla paikalla kuin hänen synnyinkotinsa, joka purettiin vuonna 1984. Runoilijattaren kuoltua vuonna 1980 alettiin synnyintalon eteen tuoda kukkia ja kynttilöitä Underin syntymäpäivänä. Koska Underia pidettiin neuvostovallan vihollisena, alettiin tähän muistamiseen kiinnittää huomiota ja samalla suunnitella talon hävittämistä. Purkutyö tapahtui yöllä 3.7.1984, jolloin kaupungin kulttuuriväki oli viettämässä lomiaan ja vältyttiin samalla mahdollisilta protesteilta. Käsky synnyinkodin hävittämiseen oli tullut Neuvosto-Viron kommunistisen puolueen keskuskomitean ideologiasihteeriltä Rein Ristlaanilta. 

Voitettujen kulttuuriperinnön tuhoaminen on ollut voittajien ikiaikainen tapa. Tämä Underin synnyinkodin hävittäminen oli kaksin verroin surullisempaa siksi, että virolaiset itse halusivat hävittää omaa kulttuuriaan ulkopuolelta tuodun vieraan aatteen nimissä. Kansallisen alemmuudentunteen käsittely (esim. Tammsaaren Rakastin saksalaista) on yksi virolaisen kulttuurin perusjuonne, jonka on synnyttänyt maan vaikea historia vieraiden vallanpitäjien kanssa. 

Underin synnyinkoti (Kuva: Jaak Juske)