Kotikirjaston kertomaa II

Reclamin, Otavan Suomalaisen Parnasson ja Manessen runokirjoja

Runous on kirjallisuuden essenssi, sen korkein puhkeento, siitä olin vakuuttunut jo varsin nuorena. Ellen-mummoni lausui toisinaan runoja Ella Erosen tapaan kotioloissaan töitä tehden. Mummon erityisiä suosikkeja olivat Leinon Helkavirret, Danten Jumalainen näytelmä ja V.A.Koskenniemen runot. Väräjävällä paatoksella lausuttu Yksin oot sinä ihminen on saatellut minua jo lapsuudesta alkaen. Oma runoharrastukseni alkoi em. runoilijoiden lisäksi Kaarlo Sarkian Unen kaivon myötä. Lukioaikainen suomenopettajamme vei meidät kerran syksyllä Sarkian kotimuseoon Kiikkaan. Kun astui matalaan pirttiin, ymmärsi heti Rukkilaulun viestin. Pöydällä oli vielä Kalle Sulinin kasvio - kosketin sitä kuin pyhäinjäännöstä... Hieno retki, joka avasi minulle uuden näköalan taiteen maailmaan ja genius locin kokemukseen.

Lukioajan löytöihin kuuluivat myös Edith Södergranin runot (tietenkin ruotsiksi), antologia Unkarin lyyra (erityisesti Endre Adyn ja Attila Józsefin runot) ja tietenkin Faust I, jota nousin joskus lukemaan kolmiomittaustornin huipulle. Södergrania halusin opetella ulkoa, ja muistan vieläkin tarpeen tullen muutamia hänen runojaan. Ruotsinopetuksesta olen ollut aina kiitollinen. Aikanaan ruotsin taito laajensi huomattavasti luettavan kirjallisuuden piiriä ja samalla maailmankuvaa. Nuoruuden toilailuihin kuului myös joskus pienessä tuiskeessa hypätä pöydälle lausumaan Kailaan runoa Rajalla, mikä on jälleen mitä ajankohtaisin teos. 

Ensimmäisinä opiskeluvuosinani liikuin paljon runopoikien ja -tyttöjen parissa: runoista puhuttiin kovasti ja niitä kirjoitettiinkin paljon, mutta kenestäkään ei kuitenkaan tullut runoilijaa, mutta tolkun ihmisiä kylläkin. Saksan- ja venäjäntaidon karttuessa aloin lukea Paul Celania, Georg Traklia, Anna Ahmatovaa ja Osip Mandelštamia. Puolalaista runoutta luin saksalaisina käännöksinä, koska minulla oli tuolloin Puola-vimma. Reclamin Polnische Lyrik der Gegenwart kului tuolloin käsissäni. Tuntui kuin juuri Puolassa olisi ollut Itä-Euroopan kulttuurin henkiaukko. Polańskin Veitsi vedessä oli tuolloin minusta elokuvataiteen korkein saavutus. 

Tarjosin Parnassoon kääntämääni Mandelštamin Hevosenkengän löytäjää, mutta tuolloin se ei oikein istunut lehden linjaan, kun piti olla tiedostava. Onneksi ajan vaa´assa Mandelštamin paino on säilynyt ja luokkataistelurunoilijoiden huvennut. Olin päässyt kuitenkin maistamaan Helikonin lähteen vettä. Tuntui kuin uudet maailmat olisivat puhjenneet kukkaan hyvää runoutta lukiessa. 

Nuoruuden mentoreita

Aikuisiällä runouden harrastukseni hiipui, ja vain ajoittain palasin lemmikkieni luo. Runoymmärrykseni pysähtyy Eeva-Liisa Mannerin ja tätä vanhempien kirjailijoiden runoihin, uudempi runous on minulle hieman outoa, vaikka olen ihan tosissani joskus yrittänyt sitä lukea. Ehkä joku lukijani antaa minulle vihjeen tuohon maailmaan? Mielelläni luen Kiveä, Kailasta, Manneria, Harmajaa, Jylhää ja Mustapäätä, koska uskon, että heissä kaikissa paloi todellisen runoilijan liekki.  

Joihinkin runokirjoihin minulla on myös puhtaasti fyysinen suhde: ne ovat kauniita, niitä on mukava pitää kädessä ja ne saavat avaamattakin mielikuvituksen liikkeelle kertoen menneistä tai viitaten tulevaisuuteen. Suomalaisen Parnasson pienet norsunluunväriset 28 nidosta tarjoaa läpileikkauksen vanhempaan suomalaiseen runouteen. Niteillä on paksut kannet, paperi on kermankeltaista ja jokaisessa kirjassa on silkkinen kirjanmerkki. Tämä on kulttuuria puhtaimmillaan. 

Aikanaan vaikeasti hankittavissa olleet Boris Pasternakin, Anna Ahmatovan ja Osip Mandelštamin runokokoelmat muistuttavat myös siitä, miten pelottava kulttuurin voima voi olla vallanpitäjille. Ranskan miehitysviranomaisten luvalla julkaistu kaksikielinen Das französiche Gedicht vuodelta 1947 on kauniisti sidottu teos, jonka avulla aina pääsee aina Ranskan tuoksuviin runolehtoihin. Georg Traklin Gedichte hankin 1976 Budapestistä, luin sen riekaleiksi ja myöhemmin sidotutin lehdet preussinsinisiin kansiin - yksi pyhistä kirjoistani. V.A.Žukovskin Eolova arfan kansi kertoo paljon venäläisten kulttuurin suuresta ajasta, jota nykyään on erityisesti  ikävä. Tätä luetteloa voisi jatkaa pitkään, ja jotenkin tuntuu, kuin puhuisi vanhoista ystävistään. Kirjastossani runot ovat kunniapaikalla, vaikkei niitä määrällisesti ole kuin parin metrin verran.

  

Neuvostoestetiikkaa lapsille

 

Napolista etelään

Eero Hämeenniemi on monipuolinen säveltäjä, pianotaiteilija, kirjailija ja opettaja. Teoksessaan Napolista etelään (2021) hän kuvaa elämää Etelä-Italiassa, erityisesti Napolissa ja Palermossa. Kirja on kevyen pakinamainen, siinä on paljon ruokatietoutta ja italialaisen tapakulttuurin kuvausta, mutta välillä sukelletaan syvällekin alueen historiaan ja taide-elämään. Teos on kaikin puolin älykäs ja hauska, kirjan kieli on elävää, ja Etelä-Italian kulttuurin monikerroksellisuus avataan lukijalle oikein hyvin. Laadusta kertonee se, että teoksesta on otettu jo kolme painosta. Kirja on varsin toisella tavalla kirjoitettu kuin perinteiset kulttuurimatkaajien Italia-kuvaukset.

Hämeenniemi antaa uuden näkökulman Italian etelän tarkasteluun: alue on aikaisemmin (siis ennen Italian yhdistymistä) ollut maan taloudellinen veturi, mutta vähitellen teollisuuden painopiste siityi Lombardiaan, ja Mezzogiornosta tuli ainoastaan työvoiman ja raaka-aineiden tuottaja. Myös tänään Italian valtio tukee etelää vähemmän kuin pohjoista. Lisäksi etelää vaivaavat monenlaiset rikollisjärjestöt, jotka menestyvät korruptoituneessa yhteiskunnassa. Jos tähän problematiikkaan haluaa tutustua taiteen kautta, kannattaa katsoa Viscontin elokuva Rocco ja hänen veljensä.

Kirjan luettuani voisi kuvitella ihastuvansa alueen herkullisiin ruokiin, viineihin, rikkaaseen alueelliseen kulttuuriin ja rakennustaiteeseen. Italialaisten elämänasenne voisi sen sijaan tuottaa haastetta, jos maassa aikoisi asua pidempää. Toisaalta ollaan rentoja, toisaalta jäädään kiinni pikkumaisuuksiin, eikä ihmisten käytös ole oikein ennustettavaa. Hämeenniemi kirjoittaa:

Täällä arvostetaan itsevarmuutta, tiettyä härskiyttäkin...Italiassa ei pohjoismaisella vaatimattomuudella pitkälle päästä. Täällä pitää näyttää hyvältä ja näkyä...Ihanteeksi nostettu käsite on "la bella figura". 

Ihmisten ylenmääräinen sosiaalisuus alkaa riepoa jo Saksassa: mitä se lienee Italiassa? Kirjoittaja kuitenkin nauttii täysin rinnoin väittelyistä ja loputtomista keskusteluista paikallisten kanssa, jotka ovat usein henkeviä, teräviä jopa pisteliäitä, mutta ihmiset tuntevat tällaisen mittelön pelisäännöt. 

Italialaista palvelukulttuuria kirjassa esitellään laajalti: asiakas voi kokea kaikenlaista, mutta yleensä palvelu on moitteetonta, ruoka on hyvää ja henkilökunta osaa improvisoida tarpeen vaatiessa monenlaisia ratkaisuja asiakkaan hyväksi. Ruokailu on italialaisille (ja muille romaaneille) hyvin merkittävä tapahtuma, sitä meidän on toisinaan vaikea ymmärtää. Riittää kun katsoo meillä italialaisia poliisisarjoja (Montalbano ja Fosca): yhden jakson aikana esitellään vähintäänkin pari ruokalajia. Hämeenniemi on hyvin sisäistänyt tämän maailman esitellessään laajalti erilaisten ravintoloiden ruokia ja kokkeja.

Etelä-Italiaan matkaava saa kirjasta monenlaista ideaa Napolin ja Palermon matkaansa varten. Varsin mielenkiintoinen on esim. matkakuvaus Ravellosta, joka lienee yksi Italian kuvatuimmista maisemista. Kaupungin merinäkymät innoittivat Wagneria säveltämään Parsifalin (Klingsorin puutarha löytyy Ravellosta). Kaupungista kävivät hakemassa innoitusta myös mm. D.H.Lawrence, André Gide, Virginia Woolf ja E.M.Foster. 

Kirjaa rikastavat myös kirkkohistorialliset ekskurssit, Sisilian monikulttuurisuuden esittely ja laaja luku seudun vulkaanisista nähtävyyksistä. Yhdessä luvussa kirjoittaja sivuaa myös paikallista musiikkielämää, joka tuntuu kovasti poikkeavan meidän vastaavasta. 

Kirja antoi monenlaista mietittävää ja herätti myös ikävän Italian etelään. Hämeenniemi on kirjoittanut myös teoksen Kulkija Venetsiassa.

Kotikirjaston kertomaa I

Kotikirjasto on monikerroksinen muistojen kokoelma

Bibliofiilissä on aika-ajoin mielenkiintoisia esityksiä ihmisten kotikirjastoista. Ne ovat aina omistajiensa erityisen kiintymyksen kohteina ja heijastelevat siten kerääjänä sielumaisemaa ja harrastuksia. Varsin rikas teos aiheesta on myös vuonna 1946 julkaistu Oma kirjastoni: Suomen yksityiskirjastoja omistajiena kuvaamina, jossa monipuolisesti käsitellään hyvinkin erilaisia kotikirjastoja, niiden omistajia ja kotikirjaston tehtäviä. 

Kirjojen omistaminen on monisyinen kysymys, ja laajemmat yksityiset kirjakokoelmat tuntuvat nykyään olevan vähenemässä. Oma kirjastoni ei ole suuri eikä pieni, kaikkiaan noin 3500 teosta, josta 600 on kaunokirjallisuutta, 900 vanhempaa suomalaista matkakirjallisuutta ja loput tieteellistä kirjallisuutta, pääasiassa teologiaa, historiaa ja kulttuurihistoriaa. Aikaisemmin minulla oli laajahko venäjänkielinen Neuvostoliitto-kokoelma, mutta makuloin sen jo parikymmentä vuotta sitten, koska siinä oli lopulta vähän kirjoja, joihin olisin halunnut myöhemmin palata. 

Siivoan kirjat kerran vuodessa kesän alussa imuroimalla ja pesemällä hyllyt. Samalla katson, mikä joutaa pois ja mihin kannattaa uudelleen tarttua. Se on aika mukavaa työtä, vähän kuin hoitaisi kasvimaata. Kirjojeni vaiheet muistan verrattain hyvin: missä hankittu, milloin ja mitä tarkoitusta varten. Tämä tuo tullessaan tunnesiteen noihin esineisiin, koska ne heijastelevat oman elämäni eri vaiheita. Vintissä on myös kirjalaatikoita, joita ajoittain perkaan.

Ostan nykyään aika vähän kirjoja, ainoa poikkeus on vanhemmat suomalaiset matkakirjat, joita hankin aina, kun antikvariaatti vain on lähellä. Kirjastolaitos on Suomessa erinomainen, josta saa miltei kaiken tarvitsemansa. Helsingissä tosin joskus pitää jonottaa aika kauan jotain tiettyä saadakseen (esim. nyt haluavat kaikki helsinkiläiset lukea liiviläisen nykyrunouden antologiaa). 

Tiettyihin kirjoihin kehittyy syvempi suhde, joka voi perustua hyvin erilaisille seikoille. Maat ja kansat -teos tuoksuu edelleen samalle kuin 60 vuotta sitten, jolloin sitä ensi kertaa luin. Sama tuoksu on myös Gummeruksen Tietosankirjassa. Goethen Faustin Reclamin keltainen, moneen kertaan paikattu taskupainos on yksi kruununjalokivistäni: kirja avasi lukiolaiselle portin suureen kulttuuriin ja kieleen, joka on ollut merkittävä elämässäni. Liikutuksella otan myös käteeni Wolfgang Borchertin Draußen vor der Tür -taskukirjan, joka ravisteli kovasti nuorta mieltä ja herätti ymmärtämään kirjallisuuden eettisen merkityksen. Samoihin nuoruudenkokemuksiin kuuluu myös Tšehovin näytelmien venäläinen painos. Puhtaasta kauneudenilosta voi pitää käsissään Insel-kustantamon kirjoja Goethe und der Ginkgo ja Ch´i Po-shih Farbige Pinselzeichnungen.

Sitten on kirjoja, joihin täytyy aina uudestaan palata: Aino Kallaksen Päiväkirjat, Czesław Miłoszin Vangittu mieli, Alexander von Schönburgin Die Kunst des stilvollen Verarmens, Eeva Mannerheim-Sparren keittokirja, Vuoden 1701 virsikirja, Kersti Bergrothin Alkusoitto ja Löytöretki, Lempi Jääskeläisen Kevät vanhassa kaupungissa, Stefan Zweigin Die Welt von gestern... Nämä ja monet muut teokset jaksavat edelleen innoittaa ja antaa minulle pakopaikan kavalalta maailmalta. 

Näin on tehty pieni retki kirjastooni. Aion jatkossa kertoa tietyistä kirjaryhmistä, kirjoista, lukukokemuksista ja kirjojen vaiheista. 

Nämä lemmikit ovat aina käsillä lukunurkkani vierellä.

 

Runon hirveä hiihtämässä

Tolvajärven kivisilta

Iivo Härkönen (1882–1941) oli suomenkarjalainen monipuolinen kirjailija, opettaja ja karjalaisen kansanperinteen kerääjä. Hän toimi Savon Sanomissa ja Karjalan lehdessä ja oli myös Itä-Karjalan toimituskunnassa 1920-luvulla. Härkösen kirjallinen tuotanto on varsin laaja käsitellen pääasiassa Raja-Karjalaan liittyviä aiheita. Nykylukijalle hän on tuntematon hahmo, kuten monet muutkin aikansa tunnetut kirjailijat. Luin hänen vuonna 1928 julkaisemansa teoksen Runon hirveä hiihtämässä, jossa hän kuvaa 1900-luvun alussa tekemiään runonkeruumatkojaan Raja-Karjalaan ja Aunukseen. 

 

Hankin kirjan alun perin sen kauniin kansikuvan vuoksi: kanteen oli liimattu Väinö Hämäläisen työ Hiiden hirven hiihto, tosin peilikuvana. Teos lienee yksi Hämäläisen parhaista maalauksista, koska se on samanaikaisesti varsin dynaaminen, ja talvi-iltaisen hangen värit on kuvattu hienostuneesti. Kirjan toisinto teoksesta on tosin seepian värinen.

Hyvin monesta kirjasta voi sanoa, että toimittamalla siitä olisi tullut parempi. Näin on myös tämän teoksen laita. Fokus tuntuu puuttuvan, vaikka kuvattava aihe olisi mitä mielenkiintoisin. Kirja ei oikein pääse nousuun, ja sekalaista karjalan murteella kirjoitettua kansanrunoutta on runsaasti lukijan ymmärtämättä, että mihin se oikein liittyy. Olisi ollut myös mukava saada tietää enemmän kansan elintavoista ja myös siitä, minkälaista oli matkanteko jalan Karjalan korvissa, mutta tekijän visiona oli viimeisten Karjalan runonlaulajien löytäminen. Ongelmana tosin oli, että Kalevalan laulajat olivat jo menneet manan majoille, ja nuorempien laulut olivat usein pelkkää silkkoa tai aikansa viihderunoutta. Härkönen teki näitä matkoja SKS:n stipendin turvin.

 

Kirjalla on myös kiistämättömät ansiot: se on eloisasti kirjoitettu, luonnonkuvaukset ovat kauniita ja kirjan kuvitus on todella mielenkiintoinen. Tekijä on lahjakas piirtäjä, ja hänellä on ollut kyky ymmärtää hyvin oman heimonsa väkeä. Maanittelemalla, viinalla tai pienellä korvauksella hän sai ihmiset lausumaan runoja. Monet laulatettavat tuntuivat olevan Härköselle myös kaukaista sukua ja he olivat kirjailijan tapaan myös idänuskoisia, mikä helpotti pagizemista. Itäinen tunnelma on kertomuksessa vahvasti läsnä, vaikka Härkönen tuntuu vetävän jyrkän rajan Suomen karjalaisten ja venäläisten välille. 

                                     Oizingo omalla mualla -

igäv´on omuada muada,

oman puolen buolazija,

oman muan on mantshikkazie,

oman pihan piigazija,

oman rannan lapsozija.

 

Tekijää matkaa jalan kylästä kylään, usein kymmeniä peninkulmia päivässä. Keskeisinä paikkakuntina mainitaan Suojärvi, Jehkilä, Loimola, Tolvajärvi, Suistamo, Porajärvi, Korpiselkä ja Soanlahti. Kuvista voi vain ihailla näitä luonnonkauniita paikkakuntia, joissa kuitenkin näkyy ihmiskäden kevyt jälki. Erityisen vaikuttava on Tolvajärven kylänraitti mahtavine karjalaistaloineen. Tämä maailma on ajan aaltoihin uponnut Atlantis. Tässä pieni tyylinäyte:

 

Kymmenittäin pieniä, matalia kumpuja siinä etualalla, aavan hiekkamaan laidalla, paljaina, pyöreinä kuin mitkäkin suuren hiekkaerämaan hiekkakummut, ja niiden välissä pilkottelee yhtä lukuisia pieniä mustapintaisia lampeja (!), joiden vesi on kirkas kuin lähteen ja reuna valkea, hiekkasorainen. Ja polku, polku niiden väleissä kiertelee kuin missäkin labyrintissa, yrittäen aivan pään sekoittaa…

Loimolan itkijänainen Matjoi Blattonen

 

 

Addio del passato bei sogni ridenti

Venäjän tulevaisuus on sumun peitossa

Alkusyksyllä olin Joutsenlammen ensi-illassa. Illan aikana tuli väistämättä mieleen, että tämähän on venäläinen teos, oikeastaan todellinen venäläisen kulttuurin kruununjalokivi. Pitäisikö ruveta känselöimään kaikkea venäläistä? Kuitenkin päällimmäisenä oli ajatus, että Tšaikovskin musiikki on ennen muuta osa maailmankulttuuria, jossa on tosin venäläinen sävy. 

Venäjä kiinnosti minua jo pikkupoikana. Yhtenä mielikuvitukseni ravintona oli isoäitini minulle lahjoittama Aarno Karimon Kumpujen yöstä, jonka kuva itäisestä naapurista on tosin kovin karu, mutta suurelta osin tosi. Venäjän suhteen tein koululaisena ratkaisun, että kieltä on opittava, jos tahtoo päästä syvemmälle venäläiseen maailmaan. Luin venäjää työväenopistossa pari vuotta, minkä kruunasi Akateemisesta tilaamani Tšehovin näytelmien venäläinen painos, jonka tavasin sanakirjan avulla kannesta kanteen. Tästä innostuksesta on kiittäminen myös tuolloisen Ylen kulttuuripolitiikkaa ja televisioteatteria, joka esitti hienosti ohjattuja Tšehovin draamoja (taustalla vaikutti Venäjällä opiskellut Eino Kalima). 

Tšehov oli avain uuteen maailmaan: ihmissielun monimutkaisuuteen ja venäläisen sielun arvoituksellisuuteen. Venäjä tarjosi myös monenlaisia kulttuurikerrostumia aina hopeakauden subtiilista kulttuurista karkeaan neuvostovenäläisyyteen, josta tosin ei myöskään metafysiikkaa puuttunut. Mikä runsaudensarvi! Mikä Helikonin lähde!

Myöhempi elämäni vei minut Turkuun, Müncheniin ja Helsinkiin opiskelemaan slavistiikkaa, ja työelämässäni olin yli 40 vuotta tekemisissä Neuvostoliiton ja Venäjän kanssa. Toisena slaavilaisena kielenäni oli puola, joka avasi sitten aivan toisenlaisen henkisen maailman. Venäjän kielen helppous johtuu siitä, että se on tyypillinen indoeurooppalainen synteettinen kieli, kuten vaikkapa saksa. Runsas lainasanojen määrä helpottaa myös kielen oppimista. Menneessä ajassa on vain neljä muotoa, mutta futuuri on sitten hieman konstikkaampi. Venäläistä kiinnostaa se, miten tekeminen tulevaisuudessa suoritetaan: tehdäänkö se loppuun, vain jätetäänkö silleen. Tämä on oikeastaan kovin venäläistä...

Venäjää voi puhua kauniisti tai rumasti kuten muitakin kieliä. Kauneinta venäjää on venäläinen runous: se on kirkas lähde, josta kannattaa ammentaa isolla lipillä alkaen pyhästä Puškinista aina nykyrunoilijoihin saakka. Suuri kokemus oli minulle nuorena Osip Mandelštamin runouden ja proosan löytäminen: Egyptiläinen postimerkki ja Ajan kohina ovat ainutlaatuisia venäläisen hengen tuotteita, koska niissä yhtyy syvällinen historian ja oman runoilijakohtalon ymmärrys. Mandelštamin myötä löysin myös Ahmatovan tuotannon äärelle. Venäläiset kirjailijakohtalot ovat usein silkkaa draamaa, ja politiikan pyörteissä myös kirjailijoiden tuotannon arvo on noussut ja laskenut, hyvänä esimerkkinä vaikkapa aikoinaan juhlittu Jevgeni Jevtušenko, jonka ainoaksi kestäväksi teokseksi jäänee Babi Jar. Ambivalenssia herättää jo hänen tunnettu runonsa Haluavatko venäläiset sotaa, jota meille muinoin penttisaaritsat ja sinikkasokat tyyräsivät.

Venäläisestä arkkitehtuurista, taiteesta, kirjallisuudesta, luonnosta ja filosofiasta voisi nostaa lukuisia kuolemattomia asioita, jotka ovat rakentaneet myös maailmankulttuuria. Nyt kaikki tämä on valjastettu suurvenäläisen sovinismin rattaiden eteen vetämään ruumisvankkureita tuntemattomaan tulevaisuuteen. En tiedä millä omolla kaiken tahratun saa jälleen puhtaaksi. Eniten minun käy sääliksi venäläisiä, jotka olisivat ansainneet parempaakin, mutteivät käyttäneet etsikkoaikaansa oikein. 

Ihailin aina venäläisten luovuutta ja kekseliäisyyttä hankalissa tilanteissa. Monetkaan asiat eivät menneet niin kuin aluksi oli suunniteltu, vaan aivan toisin, usein jopa paremmin. Venäläinen elämä on seurallista, viipyilevää ja hetkessä olemista. Turha metafysiikka ei ihmisiä vaivaa, ei myöskään huoli huomisesta, vaan kulloisestakin tilanteesta otetaan ilo irti ja ollaan siinä läsnä. Venäläisten emotionaalisuus vaatii myös totuttelua, koska aina ollaan lähellä, myös fyysisesti. Olin heille Jormuša, Jormulja, golubtšik (kyyhkyläinen), angel... Ihmisten kova arki ruokkii samanaikaisesti kovuutta ja pehmeyttä: julkisesti ollaan turskeja ja töykeitä, privaatisti ystävällisiä ja herttaisia. Toisaalta jopa hienoimmissa venäläisissä löytyy suurvenäläistä sovinismia: onhan heillä dostojevskiläinen pelastustehtävä! Sanon teille rakkaat venäläiset kuitenkin hyvästi, koska olette ainakin passiivisesti tukeneet Putinin aggressiota, ja antaneet totalitarismin syövän tulla työpaikkoihinne ja elämäänne.

Se, mihin putinismi oli maata vievä, oli nähtävissä jo yli kaksikymmentä vuotta sitten: kansalaisyhteiskunnan tukahduttaminen, keskusjohtoisuuden lisääminen, yhteiskunnan militarisointi ja historian vääristely. Venäjä on nykyään oikea Augiaan talli, josta täytyisi ensin luoda vuosisatainen lanta, ja sitten pestä paikat kunnolla. Kukapa sen tekisi, kun kansakaan ei oikein jaksa eikä edes osaa. Mallia voisi ottaa vaikkapa saksalaisista, jotka ovat erinomaisesti selvitelleet omaa raskasta ja monimutkaista kansallista menneisyyttänsä. 

Ajattelin nyt jättää hyvästit venäläiselle kulttuurille ja muistella kaikkea hyvää ja kaunista, millä tuo maa on elämääni rikastuttanut. Kun mietin, mikä olisi paras jäähyväismusiikki tähän teemaan, niin ei jäänyt kuin yksi mahdollisuus, Violettan kuolinaaria Addio del passato bei sogni ridenti Verdin La Traviatasta Juanita Caracciolon hienona esityksenä: Hyvästi menneen ajan onnelliset haaveet... 

Suomi kutsuu taas!

 

Siilinjärven linja-autoseman postmodernia estetiikkaa

Suomi on varsin monikerroksinen matkailumaa, jonka pienimmiltäkin paikkakunnilta löytyy hienoja kulttuuri- ja luontokohteita. Koronakesinä olen kirjoittanut parhaista matkakokemuksistani postauksissa Suomi kutsuu! ja Suomi kutsuu jälleen! Tämä kesä jätti taas lähtemättömät muistijälkensä: On mulle Suomi suloisin! 

Kuopion seutu on varsinainen matkailijan aarreaitta. Kuopio on myös yksi Suomen lehtokeskuksista, jonka luonto poikkeaa rehevyydellään tavallisesta savolaisesta maisemasta. Kuopion Haminalahden kulttuuripolku kulkee von Wright-veljesten maisemissa. Oppaassa sanottiin sitä helpohkoksi, mutta totuus oli toinen, eli jalkavaivaiset pysykööt kotonaan. Reitin varrella on alueen kulttuurihistoriasta kertovia tauluja, mielenkiintoisin oli jyrkkä Mustamäki entisellä Vesanto-Kuopio maantiellä, jossa autot muinoin joutuivat talvisaikaan pakilla ajamaan mäen päälle. Maisemat olivat vaikuttavat, ja hienoin kohta oli näkymä von Wrightien kartanolle. Maisemassa oli erämaata, viljeltyä kulttuurimaata ja kaunista Järvi-Suomea. Osassa tauluista oli kuvattuna Magnus von Wrightin maalauksia kulloisestakin maisemasta. Hikevän kävelyn kruunasi matto mustia torvisieniä, joista tehtiin myöhemmin kastiketta, jota nautittiin uusien perunoiden ja ahventen kera. Metsä oli myös täynnä mustikoista - siis oikea runsaudensarvi!

Haminalahden hovi

Kuopioon poikkeavat kesällä monet lähialueen mökkiläiset kokemaan kaupunkitunnelmaa, kun halonhakkuu ja kalanperkuu alkavat tympiä. VB-keskuksessa, uudessa Kuopion museossa, torilla ja kauppahallissa kannattaa aina käydä. VB-keskuksen enakkoluulottomuutta kuvannee se, että muutama vuosi sitten siellä oli hieno Leni Riefenstahlin valokuvien näyttely. Hyviä kahvipaikkojakin on kaupungissa runsaasti, ja kotona voi vielä muistella Kuopion matkaa maistelemalla Truben vehnästä. Kesäisessä Kuopiossa on jotain etelämaalaista, ovathan savolaiset Suomen ranskalaisia...

Ehdoton matkakohde Kuopion vieressä on myös Siilinjärvi. Kunta on mm. entisten sairaaloiden kaupunki. Yhden sukulaisen päätä hoidettiin Harjamäessä, ja toisen keuhkoja typetettin Tarinaharjussa.  Moottoritien varrella kallion päällä oleva kultainen Ilmestys-peura (Pekka Jylhä) toivottaa tulijat tervetulleiksi Siilinjärvelle. Peurassa on jotain hubertus- ja jägermeistermaista: vain hohtava risti sarvien välistä puutuu... 

Siilinjärven postmoderni keskusta (erikoisesti Kuiluntien seutu) on harvinaisen tyylikkäästi suunniteltu ja henkii hillittyä vaurautta ja tulevaisuususkoa: avaria aukioita, suihkulähteitä, taloissa maurilaishenkistä tiililimitystä, design-penkkejä. Jotenkin tuntuu kuitenkin siltä, ettei tällaista estetiikkaa vielä oikein osata arvostaa. 1990 Siilinjärvi äänestettiin Suomen rumimmaksi kunnaksi, mikä on mielestäni täysin käsittämätöntä. Perinteisempää etsivä voi käydä katsomassa vaikkapa Suurmarttyyri Georgios Voittajan kirkkoa. Siilinjärvi on mainio paikka kaikkiaan Kuopio-päivän päätteeksi, sen kruunaa esimerkiksi pulahdus Fontanellassa, tyylipuhtaassa postmodernissa kylpylässä.  

Konna houkuttelee Kuopion kauppahalliin ostoksille

Savonlinnassa vallitsi heinäkuussa trooppinen tunnelma. Jos Kuopio tuntui eteläiseltä, niin Savonlinnassa oltiin jo Välimerellä. Päivettyneet, iloiset ihmiset, täydet rantaravintolat ja baarit sekä huoleton kesäinen tunnelma ovat kaupungin valtteja oopperan lisäksi. Talvella ovat asiat sitten toisin tässä kylässä. Kaupungissa on myös kaksi hyvin hoidettua antikvariaattia, joiden kätköitä aina löytyy etsimääni kirjallisuutta.

Kävimme kuuntelemassa Carmenin, joka oli oikein oiva esitys. Oopperajuhlien ohjelma on laskettu varman päälle, mutta eikö voisi joskus kokeilla vaikkapa Offenbachia, Lehária, Weberiä, Wagneria tai Tšaikovskia? Juhlille oli levinnyt myös ikävä pohjoiskorealainen puoluekokoustapa taputtaa tahdissa. Hohhoijaa...

Kasinosaaren vieressä on Sulosaari, jossa kannattaa poiketa Kalliolinnaan lettuloelle, ja kiertää sitten koko saari. Säätyläisten suviloista on enää jäljellä vain raunioita, joista opastetaulut kertovat tarinaansa. Saaren eksotiikkaa lisäävät myös keltasiniset lehtomaitikat. Ruotsalaiset kutsuvat kukkaa joko nimellä natt och dag tai sitten svenska flaggan. 

Visakoivuinen funkisripa Olavintorin varrella

Savonlinnan rakennusperintö on varsin rikas. Hieno funkisympäristö on Olavintorilla ja Auvisenrinteessä, ja Linnankadulta löytyy kaikkea modernismista keskiaikaiseen arkkitehtuuriin. Vastaavaa näkymää täytyy mennä jo etsimään Viipurin Luostarinkadulta. Savonlinnan sijainti on myös ainutlaatuinen. Paljon muistoja sitoo minua tähän varhaislapsuuteni kaupunkiin, joka silloin tuntui todelliselta neonvaloissa kylpevältä suurkaupungilta.

 

Kuva Juminkeon Karelore näyttelyn karjalankielisestä sarjakuvasta

Kuhmon kamarimusiikkijuhlille pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni. Joka päivä seitsemän tuntia klassista musiikkia ei voi olla jälkiä jättämättä: on ihminen ennen ja jälkeen Kuhmon. Sukulainen, joka käy Kuhmossa säännöllisesti, sanoo, että hän puhdistuu siellä henkisesti. Kuhmoa voi verrata väkevään Wagner-iltaan. Hienoa oli myös katsoa, kuinka kaikki tilaisuudet olivat täynnä, ja ihmiset todella intensiivisesti keskittyivät huippuluokan kamarimusiikkiesityksiin.

Kuhmossa on myös monenmoista näkemistä. Outo Juminkeko, joka vaikutti keskittyvän rajantakaiseen karjalaiseen kulttuuriin, Talvisotamuseo, joka oli varsin laaja ja opettavainen, varsinkin meidän idänsuhteitamme ajatellen. Näissä kummassakin museossa tuntui olevan venäjänkielinen henkilökunta. Tuupalan talomuseo, sen vieressä virtaava Pajakkakoski ja yläjuoksun rannalla oleva Kuhmon puukirkko ovat hienoa suomalaista kulttuurimaisemaa. Ruokapuoli on kylässä kovin heikko. Yhdestä paikasta, jossa luki "ravintola" etsimme ruokaa, mutta turski tarjolija sanoi meille, että täällä keskitytään oleelliseen, eli siis juomiseen - ruokaa ei tarjoiltu. Ravintolasalissa olikin menossa todelliset bakkanaalit. Onneksi kulttuuri korvasi kuitenkin ravinnon puutteet. 

Tänä kesänä toteutui myös monivuotinen toive päästä Naantalin musiikkijuhlille. Olimme kuulemassa Tommi Hakalan esittämää Schubertin Winterreisea. Naantalin luostarikirkko ei ollut täynnä, mutta ilta oli hyvin intensiivinen, ja yleisö sai mitä oli tullut hakemaan. Die Krähe ja Der Leiermann olivat hienoja tulkintoja, vaikkei Fischer-Dieskaun sfääreissä liikuttukaan. Tommi Hakala esiintyi tällä viikolla Wagnerin Valkyyriassa vakuuttavana Wotanina.

Naantali on oikea turistikaupunki, eikä syyttä. Itseäni innostavat aina Jöns Budden hauta, birgittalaiset, vanhat puutalot sekä menneisyyden ja nykyisyyden limittäisyys. Opiskelijana pyöräiltiin usein Naantaliin, ja yhden kesän olin yövartijana Nesteen jalostamolla. Muistojen kaupunki...

Metsäpapurikkko nauttii kesästä ohdakkeiden seurassa

Kasvien elämä. Sekoittumisen metafysiikka

 

Hankin Emanuel Coccian teoksen Kasvien elämä. Sekoittumisen metafysiikkaa (Tutkijaliitto Helsinki 2020) toissa jouluna itselleni lahjaksi ajatuksella, että Darjeeling-kupin ääressä voisin vaipua metafyysisiin maailmoihin, mutta vasta tänä kesänä luin teoksen, joka liikkuu tosin minun ymmärryskykyni ja osaamiseni ylärajoilla, mutta kosketti minua siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi voimakkaasti. Minua on aina riiponut se, että luonnontieteissä pyritään sulkemaan kaikki metafyysisen pois, ikään kuin sitä ei olisi olemassakaan. Kartesiolaisuus on kaikista tiedettä edistävistä ansioistaan huolimatta myös köyhdyttänyt länsimaista ajattelua, samoin siitä poikinut materialistinen maailmankuva. Coccian mukaan kartesiolaisuudessa mieli ja henki kutistuivat antropologiseksi varjoksi. Coccia kritisoi myös sitä, että luonnontieteet ovat kärsineet siitä, että luonto suljettiin pois filosofian piiristä. Luonto nähtiin vain kaikkena sinä, mikä edeltää henkeä ja millä ei ole mitään hengen ominaisuuksia. 

Coccian kirjasta avautuvat laajat näkymät metafysiikan maailmaan, mutta kasvitieteen kautta. Olen pitänyt kasveista koulun kasvion keräämisestä alkaen aina kodin viherkasvien vaalimiseen saakka. Myös Immanuel Kantin näkemys, että kukkien kauneus on pyyteetöntä, on liikuttanut minua. Kasvit ovat kahden maan kansalaisia pyrkiessään ylöspäin ja yhteyttäessään sekä tunkeutuessaan maahan hakemaan vettä ja ravinteita. Coccian mukaan ei olisi mitään elämää eikä kulttuuria ilman yhteyttämistä, mikä tuottaa happea, jota me ihmiset sitten lainaamme hengittäessämme. Ihmiset ovat siis jonkinlaisia kasvien käenpoikia, jotka hengittäessään varastavat kasveilta tuottaen itse hiilidioksidia. Ihmisiä vaivaa animaalinen sovinismi, joka pitää ihmistä ja eläimiä kasveja korkeampina olentoina. Eläinoikeusliike ulottaa Coccian mukaan darwinismin innoittamana ihmisnarsismin eläinkuntaan. 

Coccian kieli on varsin tiivistä ja aforisminomaista, mutta yritän seuraavassa hahmotella muutamia kirjan keskeisiä ajatuskulkuja. Hänen mukaansa kasvien tutkiminen merkitsee maailmassa-olemisen ymmärtämistä, ja kasvien elämä on päättymätöntä kosmista kontemplointia. Kasvit kykenevät muuttamaan kosmokseen hajonneen aurinkoenergian eläväksi ruumiiksi muuttamalla muodoton ja yhteensopimaton aine koherentiksi, järjestetyksi ja yhtenäiseksi todellisuudeksi. Kaikki korkeampi animaalinen elämä on kasvien ansiota (happi, kasvit ravintona), joten koko maailmamme on ensisijaisesti kasvien tekoa. Kasvien kautta tapahtuu myös koko elollisen maailman kiertokulku. Tätä kiertoa tai hengitystä kutsuttiin antiikissa pneumaksi tai spiritukseksi, vanhatestamentillinen ruah puhuu myös samasta asiasta. Kyseessä on siis henki, joka läpäisee kaiken luodun. 

Coccia lähtee viemään ajatuskulkuaan eteenpäin käsittelemällä kasvin lehtiä, juuria ja kukkia. Lehden synty liittyi kasvien kuivan maan valloitukseen ja niiden intohimoon ilmassa elämiseen. Lehdet ovat luoneet ilmakehän ja siten edellytykset muuhun elämään maailmassa. Kaikki elollinen on fluidisessa tilassa, oli se sitten vettä tai happea, tai tarkemmin, kaikki aine on fluidista katsomatta sen olomuotoon. Jokainen elävä olento on kaikkien elävien olentojen paradigma, joka elää immersiivisessä olotilassa. Tästä immersiivisyydestä Coccia ottaa esimerkiksi musiikin kuuntelun, jolloin olemme kuin kaloja, jotka reagoivat ääniaaltoihin. Musiikki avaa meille myös tien maailman syvimmän rakenteen ymmärtämiseen. 

Yhteyttämisen ajatus laajenee Coccialla näkemykseen, että ilma, jota hengitämme, on toisten elollisten hengitystä, se on toisten elämän sivutuote. Organismeilla on identiteetti toisten elollisten olentojen elämän ansiosta, ja jokainen elämä sekoittuu toisten eliöiden elämään. Asiat sekoittuvat menettämättä kuitenkaan omaa identiteettiään. Maailma on yhteisen ja universaalin henkäyksen yhdistämä, jota voi kutsua logokseksi, koska juuri se saa aikaan universaalin sekoittumisen. Kasvit ovat kaikkien elävien olentojen hengitystä, maailma henkenä. Ilmakehä on siis syvästi ontologinen asia, koska se koskee sitä, miten asiat ovat olemassa. 

Juuret ovat merkkinä kasvin amfibisestä luonteesta. Juuressa ilmenee nurinkurinen voima, joka työntää kasvia valoon, ja samalla siinä toteutuu nietzscheläinen amor fati, kasvin rakkaus maaperään (maailman kivilihaan), joka mahdollistaa kasvin maanpäällisen aktiivisen toiminnan. 

Kukka on kasvin väline, jolla se onnistuu kaappaamaan ja imemään maailman itseensä. Sen tehtävä on olla attraktori, se on sekoittumisen aktiivinen instrumentti, jonka päämääränä on maailman vetäminen kasvia kohti. Kukissa on myös jotain demonstratiivista, jolla ei ole mitään tekemistä hyödyllisyyden kanssa (Kant!). Kukissa toteutuu myös kohtaamisen tavoite, yhtyminen. Coccia kirjoittaa, että kukka on itsessään elämän ja tekniikan, aineen ja mielikuvituksen sekä hengen ja ulottuvuuden yksiin käymisen täydellinen ilmaus. 

Luvussa Järki on sukupuolielin Coccia syventää näkemyksiään yhä enemmän metafysikaan suuntaan. Elämä antaa aineelle mahdollisuuden tulla hengeksi. On olemassa henki, joka on immanentti orgaaniselle aineelle. Tästä esimerkkinä on vaikkapa siemen, jossa on tietoa, toimintaohjelma ja kaava, joidenka avulla se toimii virheettömästi kaiken, minkä se tekee. Jyvä voidaan ymmärtää aivoina, koska aivot ovat yksi siemenen muoto. Siemenen immanensissa muoto ei ole enää estettistä tai aineellista vaan osoitus salaisesta sielunelämästä, tiedostomattomasta ja aineellisesta psyykestä.

Kasvien sukupuolisuudesta Coccia kirjoittaa, ettei se ole patologinen hämärien affektien paikka, vaan se on syvästi rationaalista. Sukupuolielämä luo rakenteen kohtaamiselle, se on kosmoksen liikettä, jonka tavoitteena on sekoittuminen ja olevien identiteettien uudistaminen.

Kasvien elämä oli minua syvästi liikuttanut teos, koska se avasi ilmastoskeptikolle järjellisesti lähestyttävän tavan ymmärtää ilmastoon liittyviä kysymyksiä. Myös ihmisenä olemisen salaisuuteen Coccia loi näkökulmia, jotka ovat yhdistettävissä hengelliseen elämänkatsomukseen. Suosittelen lukutavaksi lähilukua ja myös viitteisiin tutustumista, siksi rikas kirja on sisällöltään.Teoksen on ansiokkaasti kääntänyt Jussi Palmusaari.