Vaikeaa taidetta VII: Enkelin pelto

Sirkka Seljan Enkelin pelto (1957) on vuosikymmeniä ollut kirjahyllyssäni. Joskus nuorena olin lemmen pyörteissä ihastunut kokoelman Solfatara-runoon, mutta jätin muuten kirjan lukemisen moneen kertaan sen vaikeaselkoisuuden vuoksi. Luettuani Gregoriuksen marraskuisen Selja-postauksen, uskaltauduin jälleen kirjan ääreen ja ajattelin liittää sen kirjoittamaani Vaikeaa taidetta -sarjaan. Hyvä runous on kirjallisuuden kuninkuuslaji, koska se on monikerroksellista ja avautuu aina uudella tavalla riippuen omasta kehityksestä lukijana ja ihmisenä. Lohdullista on myös se, ettei kaikkea tarvitse ymmärtää nyt, vaan ehkä joskus myöhemmin, jos silloinkaan. Runous on lukijalle nykyistä muotitermiä käyttääkseni aina haastavaa.

Kirjan kannen on suunnitellut Tuulikki Pietilä tuoden mieleen lapsuuden väri- ja muotomaailma. Erityinen jännite syntyy paljaan puun ja kortteiden keskinäisestä elosta, joka viitannee myös runojen sisäkkäisiin maailmoihin. Kortteet tuovat viestin kivihiilikaudelta. Mieleen tulevat Inari Krohnin unenomaiset kasviaiheiset etsaukset, joissa vilahtelevat myös kortteet. Seljan runoissa on vahvasti läsnä platonilainen dualismi, jossa olemassaoleva kumpuaa ikuisista substansseista. Aila Meriluodon Duinon elegioiden käännöksessä on hieno muotoilu olevampaani tuohon vain häviäisin. Tuota olevampaa Selja myös tavoittelee runoillaan. Välittäjänä näiden maailmoiden välillä toimivat enkelit, enkelin siemenet tai enkelin pelto. Uskon, että Selja oli tutustunut Rilkeen ja tämän enkelikuvastoon. 

Miten sisäinen päivä:

syksyn puut

loistaen hillittyä valoa

järvi hopeinen järvi

kimaltaen syvällä itsessään.

Ja enkeli

ammoin vuodatettu, puhuu:

sinä minun peltoni hedelmätarhani

marmorini veistossaveni

on aika vaatia sinussa 

omaa ilmitulemistaan

niin kuin siemen joka viljassa vaatii

itseään takaisin.

Minne olenkaan valunut

omista käsistäni?

Tämä enkelin siemen

alussa hauras ja ujo

kuin vastasatanut lumi

miten vaativaksi voimaksi onkaan kasvanut.

Saveni tämä nopeasti pingoittuva savi

suree itsensä puolikuoliaaksi 

jokaista maaliin osumatonta heittoa

ja janoaa palata yhä uudelleen

tämän itseään luovan enkelin

taltan alle.

Kokoelma alkaa runolla Rea Silvia, jossa taru Rooman synnystä kasvaa kuvaukseksi naiseuden voimasta: Ikäänkuin tuulta voisi sitoa, ikäänkuin kahlehtia voisi valtamerta...Ja minä olin Tiber, maa ja susi. Runossa Kohtaaminen Selja kirjoittaa: Kuinka pidättää voin enää/tätä merta joka minussa/kuohahtaen nousee. Näistä kuvista mieli lähti etsimään vastaavaa runollista kuvaa Edit Södergranilta: Du sökte en källa och fann ett hav (Dagen svalnar). Ehkä kaikkein voimakkain naisenergian ylistys on viimeinen runo Tulivuori (Solfatara), jossa on läsnä sekä samanaikaisesti pidätetty intohimo, joka on sekä aistillista että taiteellista että alistuminen naisena olemisen kohtaloon (Minä olen hillinnyt itseni niin kauan/minä olen hillinnyt itseni kuin nainen/ja siksi minua jäytää salainen tuli). 

Seljan käyttää paljon välimerellistä ja antiikin kuvastoa, mikä antaa runoille klassista patinaa. Runoilija liukenee tai katoaa salaisiin ja sisäisiin ajattomiin maailmoihin. Tämä matkailu maailmojen välille palvelee tunkeutumista tosiolevaisen piiriin. Toisaalta tuo tavoiteltu maailma on läsnä myös tässä ajassa ja paikassa: samat enkelit jotka uinuvat/luontokappaleissa ja niiden siemenissä/samat jotka sukupuolisuuden/kipunoivassa virrassa/kahden olennon yhteensulautumisessa/valvovat/kehityksen ylenevää kaarta.

Seljan enkelin siemenet veivät ajatukset Emanuel Coccian nerokkaaseen teokseen Kasvien elämä. Sekoittumisen metafysiikkaa, joka avasi minulle uuden tavan ajatella luonnonsuojelusta ja luonnontieteiden ja filosofian suhteista. Siemenestä hän kirjoittaa näin: Jyvä voidaan ymmärtää aivoina, koska aivot ovat yksi siemenen muoto. Siemenen immanensissa muoto ei ole enää esteettistä tai aineellista vaan osoitus salaisesta sielunelämästä, tiedostamattomasta ja aineellisesta psyykestä.

Osa Seljan runoista ei auennut minulle millään tavalla, mutta jään odottamaan uutta Selja-kairosta. Iloinen olin kuitenkin hengen retkistä, joita oli mahdollista tehdä tämän hienon taiteilijan runojen äärellä. 

Pääkaupunkiseudun seurakuntien joulukalenteri 2024

Kirkon ja Kaupungin jakamat joulukalenterit ovat aiheuttaneet minussa viime vuosina ristiriitaisia tunteita. Leimaa-antavana viestinä niissä on ollut jonkinlainen alatien kristillisyyden tulkinta adventista, jossa mitään joulun eteen ei kannata tehdä, koska se tulee itsestään valmistelematta. Luukkuja avatessa on syntynyt lähinnä syyllinen olo - ehkäpä se on hyvä paaston aikana. 

Tänä vuonna yllätys oli toisenlainen: kalenteri, jonka tulkintaa tarvitaan runsaasti teologista ja filosofista esiymmärrystä. Luukkujen maksiimit oli laatinut kirjailija, esseisti ja kääntäjä Antti Nylén. Nyléniin tutustuin aikaisemmin lukiessani Huysmans´n nerokasta Vastahankaan -teosta, jonka Nylén on kääntänyt ja johon hän on kirjoittanut johdantoesseen. Olin myös lukenut hänen muita esseitään ja iloinnut siitä, että katolinen, älykäs kristitty sai paljon julkisuutta, joka pohjautui osaamisen ja oivaltamisen substanssille.

Seuraavaa kohtaamista ei olisi pitänyt tulla, jotta olisin voinut säilyttää Nylénistä saamani apollonisen kuvan. Katsoin nimittäin ohjelman Miki Liukkonen, sivullinen, jossa Liukkonen menee tapaamaan Antti Nyléniä. Kohtaamisessa ollaan vegaaneja, juodaan vihreää teetä ja kissatkin kiehnäävät kuvioissa, joten tällainen puuhelmipoikien miitti riitti minulle. Jotenkin tuntui, että Nylén laski tasoaan.

Palaan nyt vuoden 2024 joulukalenteriin. Uskon, että monelle kalenterin avaajalle kävi niin, että syntyi jonkinlainen kohtaanto-ongelma tekstien ja oman ymmärryksen välille. Miksi minä en tajua näitä juttuja? Miksi nämä ovat niin vaikeita?

Biologinen fakta: ihminen on eläin. Teologinen fakta: Jumala tuli eläimeksi. 

Uskon ja tieteen ongelmaa ei kirkkomme ole kovin innokkaasti käsitellyt, eikä evoluutiokriittisellä diskurssilla ole siellä tilaa. Tämä on sääli, koska se lyö kiilaa uskon ja tieteen välille. Erityisesti invarianssin ja todellisuuden komplementaarisen luonteen käsittely rikastaisi kovasti tätä keskustelua, mutta sitä lienee turha odottaa. Nylénin maksiimi istuu hyvin nykyajan materialistiseen maailmankuvaan. 

Sana tuli lihaksi. Hirveä sotku!

Vegaani on yllättävän kiinnostunut lihasta, ja mieleen tulee Ville Rannan verta tihkuvat piirustukset Hesarista. Rohkea kuva inkarnaatiosta, jossa lihaksi tullut Jumala aiheutti perustavalaatuisia muutoksia ihmisten ajattelussa. 

Jeesus tulee! Älä Herran nimessä ole ainakaan valmis.

Tässä tulee kuittia herätyskristillisyyden suuntaan: mitä tarkoittaa valmiina oleminen? Varoitetaanko liiasta omavanhurskaudesta? Viidesläiset vaviskaa! Samaan kategoriaan kuuluu myös:

Kiirastorstaina havahdut tähtesi himmeyteen.

Jumalasta puhumisen vaikeuden Nylén muotoilee näin:

Vaikea läksy: puhua Jumalasta kuin kiroaisi!

Kauhtuneiden sanojen takana Jeesus on aina vastasyntynyt.

Kalenterilla on monia ansioita. Isona teologisena fokuksena on pääsiäinen, jota tarkastellaan joulun kautta. Joulu on pääsiäisen porstua. Monet mietelauseista pakottavat pohtimaan omaa elämää ja sen valintoja. Lukijaa ei päästetä helpolla, ja kaikkea ei voi ymmärtää. Tätä ymmärrystä helpottamaan voi avata myös virtuaaliset kalenteriluukut, joissa Nylén avaa mietelmiään. Kaikkeen on satsattu paljon rahaa ja työtä, kalenteri on käännetty ruotsiksi ja englanniksi, mutta uskon, että moni seurakuntalainen joutui toteamaan virren 602 tapaan, että Hämmennys valtaa usein tajuntamme... Minusta oli mukavampaa avata partiolaisten kalenteria, koska se oli jouluinen, ei haastava.

Oma lukunsa on Ilja Karsikkaan kuvitustyö, joka oli kyllä taidokasta, mutta herätti ambivalenssia: kaupungin yllä punaisessa etnopaitulissa liehuva flamencotanssija ei tuo jouluisia ajatuksia mieleen. Kaikki vähemmistöt oli myös kuvituksessa otettu huomioon, kuten ajan henkeen kuuluu, mutta poc-närkästyin, kun Jeesus-lapsi ja Joosef eivät olleet ruskeat Marian tapaan.

Pitäisikö Kirkon ja Kaupungin toimittajien miettiä sitä, ketkä lehteä lukevat kaikkein eniten? Toiseuden ja vähemmistöjen ylenmääräinen esiin nostaminen alkaa kääntyä tiedotusvälineissä vähitellen itseään vastaan. Tulevan joulun kalenteri voisi olla kansanomaisempi, mikä ei tarkoita älyllisen tason laskua. 

Arkiston aarteita

Olen toukokuusta lähtien melko säännöllisesti työskennellyt Viron Kansallisarkistossa (Eesti Rahvusarhiiv) vapaehtoisena järjestely- ja digitointitehtävissä. Arkiston tehtävänä on Viron historiallisen aineiston arviointi, taltiointi ja sen monipuolisen hyödyntämisen mahdollistaminen. Arkiston keskuspaikka on Tartossa sijaitseva Noora, jonka lisäksi arkistolla on toimipaikkoja Tallinnassa, Valgassa ja Rakveressä ja tämän lisäksi Virossa on 15 maakunta-arkistoa. Kansallisarkistossa on kaikkiaan 10 miljoonaa arkistokappaletta, joista vanhimmat ovat 1200-luvulta, 25 miljoonaa digitaalista tallennetta, 9,5 miljoona metriä filmimateriaaleja, 150000 karttaa ja 1500 pergamenttidokumenttia. Kansallisarkiston nykyinen johtaja on historioitsija Priit Prisko. Seuraavassa esitän muutamia arkistoista avautuneita näkökulmia ja tekstinäytteitä Viron historiaan.

Optantit olivat joko Viron kansalaisia tai etnisesti virolaisia, jotka jäivät Tarton rauhansopimuksen jälkeen Neuvosto-Venäjälle tahtoen kuitenkin muuttaa takaisin Viroon. Optantteja oli kaikkiaan noin 150000, joista noin 80000 palasi Viroon. Näitä virolaisia oli moneen lähtöön: oli tehtaanomistajia, virkamiehiä ja toimihenkilöitä, jotka olivat jo kauan asuneet Venäjällä ja osin venäläistyneet. Joukossa oli myös paljon ihmisiä, jotka oli pidätetty erinäisistä syistä: osa poliittisen toiminnan vuoksi (agentit, valkokaartilaiset), osa taas rikollisen taustansa takia (yleensä mustanpörssin kauppa tai irtolaisuus). Jotkut onnettomat kalamiehet eksyivät Peipsijärvellä yli uuden valtakunnanrajan, ja joutuivat palaamaan kotiin Siperian kautta, osa taas oli väärässä paikassa väärään aikaan menettäen joko vapautensa tai henkensä. Syksyllä luin ja järjestin satojen virolaisten optanttien asiakirjoja, joita on säilytetty Viron Moskovan suurlähetystössä.

Oikeudenkäyttö 1920-luvun Neuvostoliitossa muistutti kovasti tämänpäiväistä venäläistä menoa: kaikkia epäiltiin, ja mitättömistä tai olemattomista syistä ihmisille saatettiin langettaa pitkiä vankeus- tai kuolemantuomioita. Oikeudenkäyntien pöytäkirjat oli usein pikaisesti sutaistu esim. vanhojen pankki- tai vakuutusyhtiöiden asiapapereiden taakse paperipulan vuoksi. Leireiltä tai vankiloista lähetetyt avunpyynnöt oli kirjoitettu vessapaperia muistuttavalle paperille lyijykynällä. Yleinen pyyntö vankilasta oli oman vangitsemisen syyn selvittäminen tai aineellisen avun pyytäminen. Suurlähetystö lähetti joillekin vangituille ruokaa ja villavaatteita, joista löytyivät myös tarkat laskut. Suurlähetystö yritti mahdollisuuksien mukaan auttaa vangittuja virolaisia, ei tosin aina menestyksellä. Seuraavassa pari dokumenttia käännettynä. Nimet olen poistanut näistä asiakirjoista, vaikka kaikki asianosaiset ovat kuolleet aikoja sitten ja asiakirjat ovat julkisia.

Anomus. Minun sukulaiseni rouva X:n mies, joka asuu Wei-sha-hossa Kiinan Harbinissa ja joka on Viron kansalainen, kotoisin Tartosta, on neuvostoviranomaisten toimesta pidätetty Siperian Blagovesthenkissä 8. tammikuuta 1924 ilman mitään perustetta. Siksi pyydän ulkoministeriötä, jos mitenkään mahdollista, vapauttamaan hänet tai ainakin selvittämään hänen kohtalonsa. Tallinnassa 28. maaliskuuta 1924.

Moskova Petrograd...7091 23 30/10 2 55. Jan-veli on tuomittu ammuttavaksi 30. lokakuuta, mutta vielä hän on elossa. Stepanova.

Asiakirjoista tulee ilmi ihmisten hätä, kun kaikki pohja omalta toiminnalta oli viety, ja myös järkytys siitä, millaiseksi neuvostoelämä oli vähitellen muodostunut. Kateelliset naapurit ja työtoverit pitivät myös huolen siitä, ettei elämä Neuvosto-Venäjällä ollut millään muotoa helppoa. Näitä kahnauksia ja ilmiantoja on runsaasti kuvattu näissä dokumenteissa. Vankilaolojen kuvaukset ovat myös karua luettavaa. Virolaisten käsitys optanteista ei ollut toisinaan kovin myönteinen, vaan heitä pidettiin kansallisesti epäluotettavana aineksena.

Optanttien tavaroita lastataan venäläisestä junasta virolaiseen
(Kuva: Rahvusrahiiv/Meediateek)

Myöhemmin syksyllä järjestin tuhansia Viron poliittisen poliisin (PolPol), Julgeolekupolitsein (Jupo), joka oli Saksan miehitysajan poliisi ja KGB:n kuulusteluasiakirjoja, joista ensimmäiset olivat 1920-luvulta ja viimeiset 1970-luvulta. Viron ensimmäisen itsenäisyyden aikana poliittinen poliisi valvoi erityisesti vasemmistolaisia ja kommunisteja. Satojen ihmisten tiedoissa oli maininta maanpetturuudesta, vakoilusta vainolaisen hyväksi tai muusta myyräntyöstä. Työväenlehtien tilaajat, työväen seuroihin ja vasemmistopuolueisiin kuuluvat ihmiset olivat myös luetteloitu esim. maininnalla, että henkilö liikkuu kyseenalaisessa seurassa, harjoittaa epäilyttävää kirjeenvaihtoa tai että tätä pitäisi tarkkailla. Kokonaisia sukukuntia toimi vakoilijoina Neuvosto-Venäjän hyväksi. Oli myös yllätys, että monet koulutetut virolaiset tukivat kommunisteja ja myös neuvostovaltaa Virossa. Seuraavassa muutama ote kortistoista.

Tiedot Viljandin apujaoksesta. Henkilö on suuri kommunistien tukija ja odottaa, että Peipsijärven takaa tulee oikea hallinto Viroon.

20.IV 1940 Vooren kunnassa Arnold Reialin kaupassa hän sanoi, että "te pirut leikkaatte meidän kurkkumme, mutta kun Stalin tulee, leikkaamme me teidän kurkkunne" sitten hän myöhemmin uhkaili paikallista konstaapelia. Poliisijohto määräsi hänelle...50 kruunua sakkoa tai 20 päivää tutkintavankeutta.

4.heinäkuuta 1936 Olustveren kunnassa heinäpellolla X teki loukkaavia huomioita riigivanemasta ja puolustusvoiminen komentajasta kenraali Laidonerista väittäen, että kenraali on puliveivari, pelkkä hamppari ja koira...tuomittiin 100 kruunun sakkoihin tai 30 päivän tutkintavankeuteen.

On myös mielenkiintoista, kuinka Virossa yritettiin varjella asiallisia välejä Saksaan ja Neuvostoliittoon. Myös kiihottamisesta omaa kansaa vastaan sai rangaistuksen.

27.VI 1940 Nõmmella Silla-kadulla "Lihatsentraalin" kaupassa hän sanoi, että "työläisten kädestä otettiin pyssyt pois ja ne annettiin huligaanien käteen, niin ettei jää muuta mahdollisuutta kuin heti tarttua kirveeseen." Neuvosto-Venäjän sotaväestä hän sanoi, että "nyt ne tulevat meille ja syövät lihat ja kaiken muun meiltä". Sisäisen turvallisuuden päällikön päätöksellä...henkilö tuomittiin 100 kruunun sakkoihin tai 14 päivän tutkintavankeuteen. 

16.XII 1939 Lihulan kansakoulun tiloissa paikalliset Nuoret kotkat järjestivät koulun kuusijuhlissa esityksen, jossa neuvosvenäläisiä sotilaita pidettiin terroristeina, jotka pitäisi viedä saunan taakse ja ampua. Esityksen oli suunnitellut X ja koulun opettaja Y. Asianosaisille on annettu varoitus.

Viron vapaussodan liiton jäsen ja kielletyn Viron isänmaallisen yhdistyksen Pärnun osaston jäsen. 4. lokakuuta 1938 hän souti joen yli huutaen "Heil Hitler" ja sitten vielä "kaikki virolaiset ovat sikoja ja pöllöpäitä, jotka eivät koskaan ole saaneet mitään aikaan. Sitten hän sanoi, että virolaiset pitäisi orjuuttaa...määrättiin 10 vuorokaudeksi tutkintavankeuteen.

11.XI 1938 X on huutanut kovaan ääneen, että saksalaiset ovat ryöväreitä ja murhamiehiä. Kaikki meidän saksalaisemme pitäisi hirttää ja tappaa. Kun näen Saksan lähetystön auton hakaristilipun kanssa, panen omin käsin pommin sen alle. Tämän lisäksi...hän pilkkasi Viron ystävällisiä suhteita Saksaan...Määrättiin 300 kruunun sakot tai 60 päivän tutkintavankeutta. 

Konstantin Päts pitämässä puhetta
(Kuva: Rahvusrahiiv/Meediateek)

Oikeusministeri O.Õpikin virkaanasettaminen. Seisomassa piirijohtaja Litzmann ja tämän vasemmalla puolella valtakunnansihteeri H.Mäe.
(Kuva: Rahvusrahiiv/Meediateek)

Saksalaismiehityksen aikana kansalaisia kontrolloi Julgeolegupolitsei (JuPo). Kommunistit ja saksalaisten vastustajat löytyvät nyt näistä kortistoista, samoin virolaiset SS-legioonan jäsenet, joita oli tuhansia. Kun poliisivalta 1945 Virossa muuttui KGB alaiseksi, oli monen virolaisen miehen tiedostoissa raskauttava tieto "SS-mies" tai "surmasi henkilökohtaisesti puna-armeijalaisia". Hyvä merkintä sen sijaan oli esim., että henkilö oli ottanut osaa luokkasotaan. 

Yleensä nämä poliisikortistot olivat varsin ankeaa luettavaa, koska jokaisen kortin takana oli yksi ihmiskohtalo, joka oli aina myös jollain tavoin traaginen. Huonossa tapauksessa ihminen saatoi joutua kolmen eri poliisi-instituution hampaisiin. Joukossa oli tosin  asiakirjoja, joissa oli myös huumorin virettä. 16.11.1940  syytetty oli kylvänyt teräviä neuloja Tallinnan elokuvateatteri Helioksen tuoleille, jossa oli määrä olla saksalaisen filmin esitys. Tragikoominen oli myös erään syytetyn rikos hänen heitettyään Otin kartanon lähellä hangelle venäjänkielisiä Markuksen evankeliumeja siinä toivossa, että venäläiset sotilaat niitä lukisivat. Yllättävä oli myös venäjänkielinen kortti, joka oli päivätty 3.4.1945, jossa mainittiin, että Risto Ryti, joka oli entinen Suomen presidentti, olisi paennut Ruotsiin. 

Jos kohtalo on meitäkin kovasti koetellut, on veljeskansamme ollut vielä ankaramman paineen alla. Kulttuurikansat tutkivat ja muistavat menneisyyttään valikoimatta sitä, mikä on ollut hyvää tai pahaa. Tässä työssä Rahvusarhiivin toiminta on varsin keskeistä Viron kulttuurin kannalta. 

Ruusukko

Ruusukkoon olen tässä kuussa törmännyt kolmessa yhteydessä: Helsingin kirjamessuilla oli Katolisen tiedotuskeskuksen esittelypiste, jossa mielenkiintoisten keskustelujen lisäksi tarttui mukaan ohjelehtinen Pyhä ruusukko. Frankfurtissa ollessani poikkesin tapani mukaan myös yhteen katoliseen kirkkoon, jossa ovenpielessä oli jaossa ruusukkorukoukseen johdattava kirjanen Betet täglich den Rosenkranz. Kolmas, tosin epäsuora viittaus ruusukkoon tulee aika ajoin Radio Suomen aalloilta, joissa Abreu laulelee 20 Ave Mariasta. Laulun viesti on sellainen, että vaikka nainen ei uskokaan Jumalaan, olisi hän valmis lukemaan 20 Ave Maria -rukousta, jos mies vain tarjoaisi sellaista kyytiä, ettei henki enää kulkisi; hohhoijaa... Erikoisia nämä nykyajan tiedostavien naisten unelmat. Kaija Koon Kaunis, rietas, onnellinen -linja on jotenkin teologisesti rehellisempää tässä musiikkilajissa. Toisaalta kuitenkin eroottinen ja uskonnollinen hurmos ovat läheistä sukua toisilleen.

Katolisen kirkon yksi suuria saavutuksia on katolisen uskonelämän maanläheisyys. Kirkko antaa tarkat ohjeet esim. siveydestä tai ripittäytymisestä. Ei paeta mihinkään teologiseen abstraktioon, vaan annetaan tarkat neuvot, kuinka kristityn ihmisen tulisi elää. Tällainen on meille kovin vierasta, ja sitä pidetään vanhanaikaisena yksityiselämään puuttumisena. Myös Neitsyt Marian asema katolisessa hengenelämässä kuuluu tähän maanläheisyyteen: kenellepä ei olisi äitiä? Ruusukkorukous on myös yksi näistä käytännöllisistä avuista, joilla katolinen kristitty voi ylläpitää ja kehittää omaa spiritualiteettiaan. 

Ruusukkorukous alkoi kehittyä 1100-luvulla Ave Maria -rukouksen pohjalta, jota hurskaan ihmisen piti rukoilla päivittäin 150 kertaa. Rukouksen jäsentelyä helpottamaan alettiin lankaan pujottaa erilaisia siemeniä ja helmiä, ja näin sai rukousnauha alkunsa. Rukoukseen liitettiin sitten Apostolinen uskontunnustus, Herran rukous ja Kunnia Isälle ja Pojalle. Loput helmistä on omistettu erilaisille salaisuuksille (iloiset, valoisat, murheelliset ja kunniakkaat salaisuudet), jotka liittyvät Jeesuksen elämään, paitsi kaksi ensimmäistä ja viimeistä salaisuutta, jotka liittyvät Mariaan. Ruusukon nimi tarkoittaa sitä, että rukoilija rukoillessaan lahjoittaa Neitsyt Marialle hengellisiä ruusuja, joista muodostuu vähitellen seppele (corona, chapelet). Ruusun kulttuurihistoriallinen muuntuminen pakanallisesta aistillisesta symbolista kristilliseksi on sinänsä hyvin mielenkiintoinen seikka, joka kietoutuu myös Marian kunnioittamiseen, hyperduliaan.

Luterilaiselle Neitsyt Marian erityinen asema katolisilla ja ortodokseilla aiheuttaa epäraamatullisuutensa vuoksi monenlaista päänvaivaa. Ruusukkorukouksen lopussa luettavan Loreton litanian Maria-attribuutit ovat meille kovin vieraita: viisauden istuin, ilomme lähde, Daavidin torni, kointähti, neitsyiden kuningatar ja perisynnitön kuningatar. Katoliset selittävät Marian asemaa siten, että Maria koskettaa tietyllä tavalla Jumalaa olemalla samalla kuitenkin luotu. Marian kulttia kutsutaan hyperduliaksi, joka on pyhimysten kunnioittamista korkeampi muoto, ja Joosefin kunnioittamista kutsutaan produliaksi, koska hän on jumalansynnyttäjän puoliso. 

Ruusukkorukous on toiminut myös poliittisena voimana: eteläranskalaiset kataarit saatiin käännytetyiksi pakanuudesta ruusukon voimalla, ja turkkilaiset voitettiin Lepaton taistelussa 1571, koska Pyhän Ruusukon kilta oli taistelupäivänä innokkaasti rukoillut paavin laivaston puolesta. Uudemman ajan tapahtumia, jotka liittyvät ruusukkoon ovat Marian ilmestyminen Bernadette Soubirous´lle Lourdesissa 1858 ja Fátimassa tapahtuneet Neitsyt Marian ilmestykset vuonna 1916. 

Em. kirjasessa esitetään, että ruusukkorukous on armon välikappale, se vahvistaa ihmisen jumalallisia ja inhimillisiä hyveitä ja antaa myös hyveiden puhjeta kukkaan. Rukous on myös olennainen osa ihmisen taistelussa perkelettä vastaan. Rukouksen voi suorittaa joko sisäisesti tai suullisesti. Ruusukkorukous on myös täydellinen ane, jonka voi suorittaa joko täydellisesti tai sitten osittain. Tässä vaiheessa luterilaisessa sielussa herää jo kysymys, onko hyviä ja parempia rukouksia. 

Olen kerran ollut ruusukkorukouksessa Kölnin tuomiokirkossa. Rukoilijoita ei ollut paljon, ja palvelusta johtanut pappi vaikutti väsyneeltä työhönsä. Seurakuntalaisten rukoilemisen intensiteetti oli kuitenkin liikuttavaa, suitsukkeen tuoksu ja vanhan katedraalin genius loci jättivät vahvan jäljen hengellisen muistin lokeroihin. 

Vaikeaa taidetta VI: Paluu Reimsiin

Ranskalaisella kulttuurilla on usein pyrkimys monipolviseen ja kryptiseen muotoiluun, vaikka klassinen sanonta ce qui n’est pas clair n’est pas français pyrkii toista väittämään. Olen aikaisemmin postannut de Musset´stä, Viime vuonna Marienbadista ja Georges Bataillesta, jotka kaikki katsoakseni kuuluvat vaikean taiteen kategoriaan, niin myös Didier Eribonin Paluu Reimsiin.

Eribon syntyi Reimsissä 1953 työläisperheeseen. Hän pääsi lukioon ja myöhemmin yliopistoon ja työskenteli myöhemmin lehtimiehenä, kirjailijana, tutkijana ja filosofina. Kotikaupunkiaan hän nimittää "loukkausten kaupungiksi", koska koki, että sekä hänen sosiaalista taustaansa että homoseksuaalisuuttaan pilkattiin tuossa kaupungissa. Lukion jälkeen hän lähti heti Pariisiin, jossa halusi tulla filosofiksi ja viettää myös homoseksuaalin elämää. Hän oli nuoruudessaan kommunisti, mutta 1968 vuoden tapahtumat ja Neuvostoliiton romahdus muuttivat hänen näkemyksiään. Nykyään hän on nimekäs Macronin politiikan vastustaja.

Kirjassa on yksi fokus: ranskalaisen luokkayhteiskunnan aiheuttama sosiaalinen eriarvoisuus. Hallitsevien luokkien kulttuurinen pääoma on sekä taloudellista että sosiologista, ja koska ne eivät ole yhteistä omaisuutta, ovat ne silloin myös vallankäytön välineitä. Tämä ajatusrakennelman isä on Pierre Bourdieu, joka oli myös Eribonin ystävä ja työtoveri. 

Kirjailija kokee tämän eriarvoisuuden ensin kotonaan, koska piti kommunistisia vanhempiaan ja sisaruksiaan karkeina ja tietämättöminä. Kun perhe pystyi rahoittamaan Eribonin lukio-opinnot, huomasi hän, että puheenpartta myöten hän on toisenlainen kuin keski- ja yläluokkaiset koulutoverinsa. Tähän erilaisuuden kokemiseen tuli vielä seksuaalisen halun heräämisen omaa sukupuolta kohtaan. Musiikintunneilla hän huomaa, että luokkatoverit tuntevat klassisen musiikin teoksia, joille hän kotonaan on tottunut nauramaan ("eihän nyt kirkossa olla"). Kirjallisuuden ja taiteen maailma avautuu koulutovereiden kautta, ei opettajien, joista Eribon antaa varsin ankean kuvan. 

Liikuttava on kuvaus kirjoittajan ystävystymisestä reimsiläisen eliittiperheen poikaan, joka oli hyvin sisäistänyt luokkansa sosiaalisen pääoman. Ystävä huomauttaa esim. Eribonille valituin sanakääntein, ettei tämän tulisi käyttää niin karkeaa kieltä. Koiranpennun tavoin kirjailija alkaa jäljitellä ystävänsä tapoja, puhetta ja kiinnostuksen kohteita. Tämä ystävyys ei sitten jatkunut koulun jälkeen. Eribon alkaa myös Reimsissä tapailla homoseksuaaleja puistoissa, mikä aiheutti hänelle sekä pelkoa että häpeää. Pariisiin päästyään homoseksuaaliset suhteet avaavat kirjailijalle myös uusia työ- ja suuntautumismahdollisuuksia (esim. perehtyminen klassiseen musiikkiin). 

Kirjan loppuosassa Eribon käsittelee laajasti homoseksuaalisuuden tuottamaa leimaa ja syrjäytymistä ranskalaisessa yhteiskunnassa. Heteroseksuaalisuus on normi, joka kuuluu myös vallankäytön välineisiin. Eribon puhuu sosiaalisesta häpeästä, jonka homoseksuaalisuus aiheuttaa. Samaista häpeää aiheuttavat myös sosiaaliset lähtökohdat (luokkahabitus), kieli, pukeutuminen, maneerit jne., joista pitää päästä eroon, jos tahtoo nousta eteenpäin ranskalaisessa luokkayhteiskunnassa. Itseään Eribon pitää poikkeuksena, joka on päässyt pohjalta yhteiskunnan huipulle. 

Paluu Reimsiin on erikoinen lukukokemus siksi, ettei lukija aina tiedä, lukeeko fiktiota vai sosiologista tutkielmaa: välillä teksti on tiukan tieteellistä alaviitteineen, välillä taas tuntee lukevansa lyyristä sosiologiaa. Vertauskohtana tulee mieleen vaikkapa Guyla Illyésin hieno Pustan kansaa. Eribonin kuvaama maailma on suomalaiselle aika vieras, koska luokkaerot ovat meillä hienovaraisemmat kuin Ranskassa, eikä meillä ihmisen puhetavasta heti voi päätellä yhteiskuntaluokkaa. Samoin sateenkaariväki ja miesoletettu-woketus ovat pitäneet vähemmistöjen ääntä hyvin kuuluvilla. Esim. Radio Suomi käsitteli tällä viikolla kolmena aamuna eri vähemmistöjä. 

Kirjan avattuani tuli heti mieleen Édouard Louisin kirja Ei enää Eddy, joka on täysin samanlainen kehityskertomus kuin Eribonilla. Louis on kertonutkin, että Paluu Reimsiin on ollut hänelle merkittävä teos. Kummankin teoksen nuoren ihmisen henkinen herääminen on mielenkiintoisesti ja riipaisevasti kuvattu. 

Miksi kirjan nimi on Paluu Reimsiin? Varmaankin siksi, että kirjassa palataan pitkän tauon jälkeen kotiin tekemään tiliä menneisyyden kanssa, mutta oma arvioni on, että kyseessä on viittaus Rossinin oopperaan Il viaggio a Reims, joka päättyy Ranskan kuningas Kaarle X:n ylistyslauluun Ranskan kulttuurille.

"Pohjimmiltaan olin yhteiskunnallisessa katsannossa kahdesti tuomittu: toinen tuomio perustui luokkaan, toinen seksuaalisuuteen. Tällaiselta tuomiolta ei voi välttyä. Kannan leimaa kummastakin tuomiosta."

Anders Ramsay: Muistoja lapsen ja hopeahapsen

Tähän alkuun pieni kirjan otsikon innoittama kulttuuriretki, joka liittyy myös ohuin sitein käsiteltävään kirjaan. YLE:n toimittaja päivitteli muutama vuosi sitten joulun alla Viktor Rydbergin Tontun sanoitusta kysyen, että mitä tarkoittaa sana hasta (Partaa sivellen aprikoi, puistaa päätä ja hasta)? Joissain laulun versioissa ongelma on kierretty muuttamalla sanat muotoon Partaa sivellen aprikoi, puistaa päätä ja haastaa. Alkuperäinen säepari tosin kuuluu För sin hand genom skägg och hår, skakar huvud och hätta. Toimittaja olisi kyllä ymmärtänyt, jos olisi sanottu, että älä lyö lasta, mutta hopeahapsi onkin sitten vaikeampi juttu, kiitos siitä Laajasalon opiston käyneille toimittajille.  

Olin jo vuosia halunnut lukea Anders Ramsayn muistelmat Sara Wacklinin ja Georg August Wallinin muistelmien innoittamana. 1300 sivua urakoitiin perheen iltalukuna, ja jo päivällä odotti, että pääsisi sukeltamaan 1800-luvun vilkkaaseen elämään teoksen äärellä. Kirja on kaikin puolin mainio teos, jonka lukemista suosittelen kaikille Suomen kulttuuri- ja taloushistoriasta kiinnostuneille.

Anders Ramsay syntyi Viipurissa 1832 maaherra Carl August Ramsayn perheeseen. Koulunsa Anders Ramsay kävi Turussa ja aloitti oikeustieteen opinnot Helsingissä, mutta poliittisen pilailun vuoksi tuli erotetuksi yliopistosta kahdeksi vuodeksi, jonka jälkeen ei enää jatkanut opintojaan. Perhe omisti Björkbodan, Sunnån ja Taalintehtaan ruukit, joista kahta ensimmäistä Ramsay alkoi uudistaa. Sunnå paloi ja oli vakuuttamaton, ja iso, myös vakuuttamaton lasti ruukin valmistamaa rautaa meni meren pohjaan haaksirikossa. Näiden vastoinkäymisten lisäksi oli ruukkien ja kotikartanon uudistaminen maksanut paljon rahaa, jonka vuoksi Ramsay oli kovissa veloissa. Björkboda jouduttiin myymään ja Ramsayn äiti auttoi poikansa ensimmäisen, muttei viimeisen kerran pulasta. Äiti lähetti poikansa Eurooppaa kiertämään moneksi vuodeksi, jonka jälkeen hän palasi takaisin ostettuun Björkbodaan.

Onni ei kuitenkaan edelleenkään ollut mukana Ramsayn suureellisissa liiketoimissa. Hän hankki metsiä ja teki puutavarakauppaa Englantiin, perusti viinatehtaan Pietariin ja impregnointitehtehtaan Ruotsiin, mutta kaikki nämä liiketoimet menivät nurin, kartanot paloivat, liikekumppanit olivat petollisia ja mitään omaisuutta ei vakuutettu. Varattomana Ramsay eleli 1886–1890 Pariisissa etsien itselleen elinkeinoa ja palasi sitten Suomeen. Tosin hänen varattomuutensa oli nykysilmin suhteellista, koska hän asui parhaissa hotelleissa ja kesäisin huvilassa Versaillesissa ja vietti muutenkin varsin vilkasta sosiaalista elämää. Suomeen palattuaan hän eli sukulaistensa tuen turvin, ja talouselämään uudelleen asettuminen ei hänelle enää onnistunut puutteellisen suomen kielen taidon vuoksi, koska 1900-luvun alun Suomi on jo toisenlainen kuin 1800-luvun sääty-yhteiskunta. 

Kirjassa Ramsay kuvaa laajasti elämäänsä Pariisissa, Englannissa ja Italiassa, joilla kaikilla matkoilla hänellä oli mukana miespuolinen ystävä. Näistä ystävistä erityisesti kuvataan taidemaalari Severin Falkmania, oopperalaulaja Filip Forsténia ja englantilaista aatelismiestä Albert Whigtiä. Tämä yllättävä näkökulma avautui vähitellen kirjaa lukiessa, kun odotti, milloin kerrotaan ensimmäisistä rakastumisista ja tai myöhemmin naisjutuista: niitä ei kirjassa ole. Ainoat naiset Ramsayn elämässä olivat sisko ja äiti. Miehiä kuvatessaan sitävastoin hän muistaa aina mainita oliko tämä kaunis tai komea. Kirja on muutenkin diskreetti tähän tematiikkaan liittyen, mutta valpas lukija kyllä ymmärtää, miten Ramsay toteutti tätä intiimiä elämänosaa. Jukka Kemppinen on blogissaan varsin suorasanaisesti kuvannut Ramsayn persoonaa.

Kirjan parasta antia on kerronnan rikkaus: talouselämän, kulttuurin, perhe-elämän ja taiteen näkökulmat punoutuvat elävästi toisiinsa. Ramsayllä oli taiteellista lahjakuutta, joka nuorena toteutui näyttelemisessä, myöhemmin taiteenharrastuksena ja lopulta löysi parhaan toteutumisuomansa kirjallisessa työssä. Suomen metallinjalostuksen ja metsäteollisuuden ensimmäiset vaiheet on mielenkiintoisesti kuvattu. Ramsay oli keinottelija, joka sortui kuitenkin varomattomuuteen, kokemattomuuteen ja maailmantalouden käänteisiin.

Seuraelämän kuvaus on myös nykyihmiselle mielenkiintoista, koska sen muodot olivat täysin toiset kuin nykyään. Ihmiset elivät, asuivat ja seurustelivat säädynmukaisesti. Ramsay puhuu avoimesti alempisäätyisistä, joiden tehtävä oli lähinnä palvella säätyläisiä. Hän kokee myös järkytyksenä, jos joku rahvaan jäsen on eksynyt herrasväen rientoihin. Ramsayn maailma on täysin ruotsinkielinen palvelijoita myöten. 1300 sivulla mainitaan ainoastaan yksi suomalainen sukunimi. Toinen suomalaisjuttu oli sairaanhoitaja, joka puhui hullunkurista ruotsia. Aj ändå! Ramsayn ystävipiiri löytyy Finlands ridderskaps och adels kalenderin sivuilta. 

Laajat matkansa Ramsay luultavasti rahoitti ystäviensä avulla, joissa hänen panoksensa lienee ollut viehättävä seura. Rahanpuutetta kirjassa ei kuitenkaan valiteta koskaan. Tämä suomenruotsalaisen eliitin ominaisuus toistuu esim. Göran Schildtin teoksissa, joissa matkustellaan vuosikaudet ympäri maailmaa lotkauttamatta korvaa taloudellisille kysymyksille. 

Kirjan matkakuvaukset erityisesti Pariisista ja Italiasta ovat eläviä ja hauskoja. Pariisissa hän on joutua naimisiin, mutta pelastuu onneksi naisten virittämästä ridasta ja saa jatkaa iloista poikamieselämäänsä. Paikoin retkiä on kuvattu niin tarkoin, että nykymatkailija voisi käyttä kirjaa matkaoppaana. Teoksen lopussa paljastuu mondeenista tekijästä todellinen isänmaanystävä hänen kuvatessaan sortovuosien tapahtumia, jotka järkyttävät edelleenkin nykylukijaa. Venäjän toimintatavat eivät ole Putinin keksintöjä, vaan niillä on pitkät historialliset juuret. 

Från barnaår till silfverhår oli Ramsayn elämäntyön kruunaus, josta tuli aikanaan suuri myyntimenestys. Suomeksi siitä ilmestyi lyhennetty laitos 1908 ja koko teos käännettiin 1966. Ramsay on mainio kertoja, joka tempaa lukijan heti mukaansa. Kirjan pitäisi olla pakollisena lektyyrinä ainakin historianopiskelijoille. Tuohon alun Rydberg-viitteeseen vielä sen verran, että joulunvietto oli Ramsaylle tärkeä asia, jota hän kuvaa kauniisti viettipä juhlaa Björkbodassa tai Pariisissa. 

(Kuva: https://www.turku.fi/blogit/kuukauden-esine/valokuva-albumien-inhimillinen-historia)

Tuokiokuvia Frankfurt am Mainista

Max Beckmann: "Jäidenlähtö" (1923)

Vietin lokakuussa neljä päivää Frankfurtissa, jossa olin käynyt edellisen kerran 1970-luvulla. Tuolloin keskikaupungilla oli vielä raunioita, eikä pilvenpiirtäjiä myöskään ollut. Katukuvakin oli tuolloin varsin saksalainen nykyiseen verrattuna. Matkan tarkoituksena oli käydä kirjamessuilla, mutta kaikki muu kaupungissa tuntui olevan mielenkiintoisempaa kuin tuo rynnistys kirjojen äärelle. 

Postauksen tittelikuva vie yhteen kaupungin mielenkiintoisimmista paikoista, Städel Museumiin. Taidekokoelma on häkellyttävän hieno, erityisesti saksalaisten ekspressionistien ja renessanssitaiteilijoiden osastot. Monet taulut ovat peräisin juutalaisilta keräilijöiltä, joilta ne joko ostettiin pilkkahintaan ja ryöstettiin 1930–1940 luvuilla. Beckmannin "Jäidenlähtö" on yksi näistä teoksista. Sen omisti juutalainen tekstiilitehtailija Fritz Neuberger, joka surmattiin perheineen Itä-Puolassa 1942. Neubergerin perilliset käräjöivät myöhemmin taulun omistuksesta, mutta nyt on sopu saatu aikaan, ja taulu pysyy Städel-museossa. Museo on tosin perusteellisesti selvittänyt taideteostensa provenienssin, mikä sen kunniaksi on mainittava. 

Museossa kulkiessa tuli sellainen olo kuin muinoin Ranskan Akatemian runokilpailussa, jossa piti kirjoittaa runo aiheesta Näännyn janoon lähteen äärellä: joka puolella tunnettuja mestariteoksia, joiden äärelle saattoi jäädä pitkäksikin ajaksi harjoittamaan ruminaatiota. Museon uusimpia hankintoja oli yksi Schjerfbeckin työ. Kaupunkiin kannattaa matkustaa jo tämän taidemuseon vuoksi.

Auguste Renoir: La fin de déjouner (1879)

Lyonel Feininger: Lammikko Gelmerodan kylässä(1922)

Jälleenrakennettua Römerbergiä

Römerberg 1945 (Kuva:Historisches Museum Frankfurt)

Römerberg on kaupungin historiallinen keskus, joka tuhoutui täysin vuoden 1944 pommituksissa. Aukio entisöitiin 1980-luvulla. Kaupungin historiallisen keskustan hävittäminen oli puhdas terroriteko, jolla pyrittiin tuhoamaan saksalaista kulttuuria ja vaikuttamaan saksalaisten mielialoihin. Saksan kaupunkien tuhoamisen oli Churchillin päätöksellä saanut erityistehtäväkseen englantilainen kenraali Arthur Harris.

Aukiolla kannattaa poiketa kaupungintalon (Römer) Keisarinsalissa (Kaisersaal), ja käydä myös katsomassa Justitia-kaivon vieressä olevaa kirjarovion muistolaattaa, josta löytyvät Heinrich Heinen paljonpuhuvat sanat: "Das war ein Vorspiel nur, dort wo man Bücher verbrennt, verbrennt man am Ende auch Menschen". Frankfurtin vanhaa keskustaa leimaa punainen väri, koska tiilenpunaista hiekkakiveä on paljon käytetty kaikkialla rakennusmateriaalina. Itse pidän kaupungissa kaikkein mielenkiintoisimpana rakennuskantana jälleenrakennuskauden taloja, koska ne viestivät optimismia, ne ovat keveitä ja niissä on usein mielenkiintoisia materiaaliratkaisuja (mosaiikit, messinkikaiteet, travertiinipinnat). 

Frankfurtin pommituksissa sai surmansa 5500 kaupunkilaista, ja 30000 Frankfurtin juutalaista surmattiin sodan aikana keskitysleireissä. Jaksan edelleen ihailla sitä perusteellista tapaa, jolla saksalaiset ovat käsitelleet raskasta menneisyyttään (Vergangenheitsbewältigung). Siitä olisi oppia vaikkapa itseriittoisille ranskalaisille, itävaltalaisille, puolalaisille ja erityisesti venäläisille, jotka eivät koskaan tule nousemaan synkästä putinismin suostaan muuten kuin käsittelemällä kriittisesti ja perusteellisesti omaa historiaansa. Oman syyllisyyden tunnustaminen myös kansallisella tasolla on puhdistava kokemus. 

Mainhattan

Frankfurtin kirjamessuilla ihminen läkähtyy kaiken runsauteen, mutta olihan se hieno elämys nähdä 150000 ihmisen rynnistävän kulttuurin äärelle. Saksassa löytyy kirjapaino jokaiseen korvasyyhyyn. Oli myös mielenkiintoista keskustella hyvin erilaisten ihmisten kanssa, joita innoittivat mitä ihmeellisemmät asiat. Ruoka- ja juomapuoli oli messuilla myös saksalaiseen tapaan hyvin hoidossa.

Perusasioiden äärellä

Kaikkein parhainta kirjallista antia olivat kuitenkin Autorenlesungit eli kirjailijahaastattelut. Römerin salissa käsiteltiin Elsa Koesterin teosta Im Land der Wölfe, joka keskittyi varsin ajankohtaiseen asiaan eli äärioikeiston nousuun itäisessä Saksassa. Keskustelu eteni kuitenkin totuttuja latuja kauhistelemalla saksalaisten natsisympatioita ja muukalaisvihaa. Keskustelun perusteella kirja on kuitenkin hyvä sosiologinen kuvaus itäsaksalaisesta sielunmaisemasta. Jotenkin tuli kuitenkin sellainen olo, että keskustelu oli hiukan von oben. Kiltti harmaapäinen maisterisyleisö tuntui leijuvan samoilla aalloilla kuin kirjailija. 

Varsin mielenkiintoinen keskustelu sen sijaan käytiin Iida Turpeisen kirjasta Das Wesen des Lebens (suom. Elolliset). Haastattelijana oli kirjan kääntäjä Maximilian Murmann. Kirjan aihe tuntuu erikoiselta, koska sen keskiössä on stellerinmerilehmä. Eläimen luurangosta ja sen vaiheista avautuvat kuitenkin laaja näkymät tieteenhistoriaan, luontokatoon ja naisten asemaan tieteessä. Kirjaa vielä lukematta arvaan, että se on merkittävä teos. Oli myös hauskaa seurata älykästä ja vilkasta keskustelua, jollaista meillä harvemmin kuulee ainakaan tiedotusvälineissä, joissa nykyään tunnutaan menevän kansan terveen ytimen käsityskyvyn mukaan. Huomattavaa on, että kaupunki tarjosi kuulijoille ilmaiset viinit. Kulttuurikansaa...

Iida Turpeinen ja Maximilian Murmann

Frankfurtin kaupunkiluonto on jo varsin eteläistä. Plataani on yleinen kadunvarsipuu luoden mukavia varjoisia holvistoja katujen ylle. Kaupungin keskustaa ympäröivä keskiaikainen bastionijärjestelmä vallihautoineen on nyt laaja puistoalue, jossa näkee jättiläismäisiä pyökkejä ja tammia. Mainin rantakadut tarjoavat myös mukavia maisemia kävelijöille.

Aivan keskustan tuntumassa on kasvitieteellinen puutarha ja palmutarha. Oli hauska huomata, kuinka runsaasti vielä syksyllä oli kukkia. Puutarha on rakennettu englantilaiseen malliin, ja eri kasvuvyöhykkeille on rakennettu omia talojaan. En löytänyt alueelta Goethen puutarhaa, mutta Siesmayerin kahvilaan kylläkin, joka on aivan puutarhan kyljessä. Silmä lepäsi vitriinin kakkurunsaudessa, joka kertoi pitkästä vauraudesta ja kulinaarisesta rikkaudesta. Söin Frankfurter Kranzin. 

 

Saksan ristiriitaiseen, mutta vaikuttavaan historiaan kuuluu myös aivan keskustan tuntumassa oleva IG-Farbenin entinen pääkonttori. Rakennus valmistui 1926 ja sen suunnittelija oli Hans Pölzig. Rakennus on neljänneskilometrin pituinen ja 35 metriä korkea. Aikoinaan se oli yksi maailman suurimpia ja moderneimpia toimistorakennuksia, ja IG-Farben yksi maailman merkittävimpiä teollisuusyrityksiä. Rakennuksen tyyliä voi kutsua uusasialliseksi, koska puhdasta funktionalismia se ei ole. Sen piti heijastella saksalaisen liike-elämän rationalisuutta („eisernes und steinernes Sinnbild deutscher kaufmännischer und wissenschaftlicher Arbeitskraft“). Talon lämpimänruskeaa travertiinipinnoitusta on ilo katsella.

IG-Farben oli yksi merkittävimpiä orjatyövoiman käyttäjiä Kolmannessa valtakunnassa, ja talon insinööritaidolla kehitettiin myös Zyklon-B-syaanivetymyrkky, jota käytettiin juutalaisten kaasuttamisessa. Tästä kaikesta kertoo rakennuksen edessä oleva pronssilaatta. Sisääntulohalli ja portaikot on päällystetty ruusunpunaisella marmorilla ja katto on maalattu hopeaiseksi. Hallista aukeaa näkymä lammelle ja sen takana olevalle kasinorakennukselle. Siinä punervassa hämyssä seistessä miettii sitä ambivalenssia, mikä vallitsi tämän erityisen esteettisen tilan ja sen välillä, mitä talossa tehtiin ja suunniteltiin. Nykyään talossa toimii Johann Wolfgang von Goethe -yliopisto. 

 

IG-Farben-Haus

Frankfurtin lentokentällä vanhan käämit olivat kärähtää, kun ihmettelin tätä meidän loputonta vieraiden ymmärtämistä ja suvaitsemista. Muslimi ei voi rukoilla toisten tunnustuskuntien kanssa siksi, että siellä ovat naiset ja miehet yhdessä, ja muutenkin siellä voi olla vääräuskoisia. Helsingissä tähän ansaan ei ole menty, koska Helsinki-Vantaan hiljainen tila on tarkoitettu kaikille tunnustuskunnille ja uskonnottomille (lattiassa on sentään kompassiruusu hengellistä suunnistusta varten). 

Ruotsissa tiedostava piispa Eva Brunne halusi poistaa ristin Tukholman merimieskirkosta, koska se hänen käsityksensä mukaan loukkasi muslimeja, ja meillä monet taiteilijat ja oppineet tukevat äänekkäästi misogyynistä ja homofobista palestiinalaista maailmankuvaa ja antavat samalla epäsuorasti tukensa antisemitismille, joka tosin on ollut meidän tiedotusvälineidemme agenda jo 1970-luvulta lähtien. En nykyään tiedä itkisikö vai nauraisiko. On surullista, että avaamme monia ovia sellaisille ihmisille, jotka eivät meitä arvosta, eivätkä tahdo jakaa meidän arvojamme. Tässä on aito kohtaanto-ongelma, josta voisi ja pitäisi myös asiallisesti keskustella julkisuudessa.