Kulttuurin syrjäpoluilla Tallinnassa VIII: Tuljak-kahvila

(Kuva: ERR)

Viimeisellä työmatkallani Tallinnaan poikkesin ravintola Tuljakiin, johon olin aikaisemmin tutustunut Viron arkkitehtuurihistorian kautta. Ravintolasta avautuu kaunis näkymä Tallinnan lahdelle ja se on mitä miellyttävin paikka poiketa ihailemaan virolaisen hengen saavutuksia ja myös syömään.

On masentavaa ajatella, että niin monet virolaiset taiteilijat kiistattomasta lahjakkuudestaan ​​huolimatta jäivät vaille kansainvälistä huomiota neuvostovallan aikana. Valve Pormeister, Tuljak-kahvilan suunnittelija, kuuluu näihin kykyihin, jonka osaaminen oli kansainvälistä tasoa. Pormeister työskenteli erityisesti maaseutu- ja maisema-arkkitehtuurin aloilla ja hän oli tunnettu arkkitehti Neuvostoliitossa, jonka töitä löytyy Itämeren rannoilta Sahaliniin. 

Pormeisterin esikuvina olivat monet suomalaiset arkkitehdit, erityisesti Alvar Aalto ja Aarne Ervi. Tämä vaikutus näkyy erityisesti Pormeisterin tavassa käsitellä tilaa. Arkkitehdilla oli myös mahdollisuus matkustaa Länsi-Eurooppaan, esimerkiksi Saksaan, Itävaltaan ja Suomeen ja hän luki myös jatkuvasti länsimaista arkkitehtuurikirjallisuutta, koska hän osasi saksaa ja englantia.

Valve Ulm (myöhemmin Pormeister) syntyi vuonna 1922 Tallinnassa, mutta vietti lapsuutensa Albun maaseudulla. Hänen isänsä oli maanviljelijä ja äitinsä puutarhuri, joten maaseudun elämä oli arkkitehti Pormeisterille tuttua. Sen jälkeen hän opiskeli agronomiaa, filosofiaa ja taidehistoriaa Tarton yliopistossa ja hän opiskeli myös puutarha- ja puistosuunnittelua sekä arkkitehtuuria. Pormeister työskenteli Viron maaseudun rakennusprojekteissa, joissa hän toimi 70-vuotiaaksi asti. Pormeisterin suurin saavutus oli orgaaninen arkkitehtuuri, joka ottaa huomioon maiseman, johon talo rakennetaan. Pormeister oli erittäin vaativa rakennusten viimeistelyn suhteen, mikä valitettavasti ei aina ollut yleistä Neuvostoliitossa. Lahjakkuutensa ja maineensa ansiosta hän pystyi hankkimaan ulkomaisia ​​rakennusmateriaaleja, ja siksi Pormeisterin rakennukset näyttävät länsimaisilta, eivät neuvostoliittolaisilta.

Pormeisterin ensimmäinen merkkiteos on Kukkapaviljonki Tallinnassa, joka sijaitsee aivan Tuljakin vieressä. Se aloitti uuden aikakauden Viron post-stalinistisessa arkkitehtuurissa, jolle oli ominaista selkeys, epäsymmetrisyys ja läpinäkyvyys. Kukkapaviljonki näyttää kiipeävän mäkeä pitkin, tila on porrastettu ja luonto jatkuu rakennukseen. Tilaa koristavat kukkapenkit ja suihkulähteet, ja viimeinen huone on suuri, lähes 600 neliömetrin kokoinen sali, joka on kuitenkin intiimi. Sisätiloista on näkymät merelle ja puutarhaan. 

(Kuva: ETERA)

Kukkapaviljongin viereen Pormeister suunnitteli myös uuden kahvila Tuljakin, joka sijaitsee dramaattisesti Piritan tien varrella. Kahvila on tilava ja valoisa, ja sisätilojen suunnittelivat aikansa parhaat sisustusarkkitehdit. On mielenkiintoista seurata näiden kahden rakennuksen keskinäistä dynamiikkaa: avautuvia ja sulkeutuvia tiloja sekä materiaalien hienovaraista käyttöä.

Pormeisterin tärkeimmät rakennukset eivät kuitenkaan ole Tallinnassa, vaan maaseudulla. Niiden joukossa ovat Jänedan sovhoosin ammattikoulu, Kurtnan LKJ:n päärakennus ja EPA:n tiedekuntarakennus Tartossa. Myös Maarjamäen muistomerkin maisemasuunnittelun Tallinnassa on osittain tehnyt Pormeister. 

Pormeisterin rakennukset ovat plastisia ja ne istuvat hyvin ympäristöönsä. On myös huomionarvoista se, että hän oli naisarkkitehti, joka kykeni rakentamaan merkittävän uran alalla, jota yleensä hallitsevat miehet. Ehkä naiseus mahdollisti hänelle poikkeuksellisen uran miesten keskuudessa. 

Tuljakin ruokasali on entisöity ja modernisoitu pieteetillä. Ruskean, oranssin ja kuparin sävyt toivat mieleen oman lapsuuden värimaailman. Ravintolan pihalla on uima-allas ja sininen Volga. Palvelu oli virolaisittain huomaavaista, muttei päälle tunkevaa. Tunsin olevani aikamatkalla, siksi paljon salista löytyi kiinnekohtia 1960-luvun maailmaan.

Ravintola on Michelinin tähdillä palkittu, mikä näkyy lähinnä annosten eksoottisessa ulkonäössä ja hinnassa. Keittiön terveinen oli tosin reippaan kansanomainen: tummaa leipää, paistettua sipulia, voita ja ylikypsä siansivu - jalostettu tirripaisti. Syömäni meribassiannos on alla kuvattuna. Kalan valmistuksessa voisin antaa kokille ohjeita. Aterimia ja lautasliinoja myöten kaikki oli sävy sävyssä, mutta ruoka ei ihan yltänyt designin tasolle, mutta hyvää se kuitenkin oli. Kaikessa oli liian yrittämisen leima. Toivottavasti ravintolat alkaisivat luopua syvistä, tummista keramiikkalautasista ja palaisivat takaisin valkeaan posliiniin, jossa ruoka näyttää kauniilta eikä sitä tarvitse kalastella kupin pohjalta. 

Frankfurtin pauloissa

Pari vuotta sitten postasin Frankfurtista kirjamessujen tuoksinassa, nyt huhtikuussa olin  jälleen kaupungissa Eläkeläisten keikalla ja vierailemassa Städel Museumin Monet-näyttelyssä. Frankfurt on rikas ja monikerroksinen kulttuurikaupunki, jonka plataanikäytävillä on tuulahdus eteläistä Eurooppaa. Berliiniin vaeltavat voisivat välillä poiketa myös Frankfurtiin huomatakseen, kuinka monipuolinen ja viehättävä suurkaupunki voi olla. Suomalaisille Frankfurtin kaupunkikuva on tullut olohuoneisiin Kahden keikan kautta. 

Koska parsa-aika oli Saksassa parhaimmillaan, piti tientenkin aluksi syödä keitettyä valkoista parsaa perunoiden ja béarnaisekastikkeen kera, juomana saksalaista grauburgunderia. Seuraavana päivinä oli sitten vuorossa toinen suosikkini, keitetty naudan kulmapaisti Tafelspitz, kyytipoikana litran kannu (Bempel) Äppelvoita eli omenaviiniä. Tuhdin perusruuan ystävän paratiisi on Saksa, missä annokset ovat tanakoita (zünftig) ja kansanomaisia. Nykyään Saksasta kyllä löytyy myös oraansuojelijoille monenlaisia tofutupia. 

Städel Museumin perusnäyttely on jo sinänsä Frankfurtin matkan arvoinen. Erityisesti vanhojen mestareiden ja saksalaisen ekspressionistien kokoelmat ovat vaikuttavat. Heinäkuulle saakka on museossa Claude Monet -näyttely, joka on keskittynyt siihen, kuinka Étretat´n kylpyläkaupunki ja sen ympäristö inspiroivat taiteilijoita ja ennen muuta Monet´ta. Syyskuulla avautuu suuri Maria Magdaleena -näyttely. Monet-näyttely oli varsin perusteellinen ja taiteilijan merimaalaukset lumoavia. Paljastui mm. myös se, että Arsène Lupinin luoja Maurice Leblancin kesäasunto oli Étretat´ssa ja että hän sijoitti yhden Lupin-romaanin kyseiseen kaupunkiin. Näyttely oli oikea cornu copiae, jossa päivä kului rakentavasti. 

Täysin toisenlainen kulttuurikokemus oli Eläkeläisten keikka Brotfabrikissa. Eläkeläiset nauttivat Saksassa kulttibändin mainetta soittamalla omia sovituksiaan ja sävellyksiään reippaassa humppatahdissa ja herjaamalla yleisöä. Väki oli kypsempää, joten en poikennut harmaapäänä joukosta. Ihmisillä oli päällään erilaisia humppa-teemaisia paitoja. Ensimmäisestä kappaleesta alkaen oli salissa vauhti päällä, pogoaminen villiä ja monet saksalaiset lauloivat suomeksi bändin kappaleita. Kuulin onneksi lemmikkini Poltetun humpan (Turpiinsa sietäisi ruma sakemanni/humppasi vaan vaikka paloi Rovaniemi). Lurex-siipistä ihanaa humppaperhosta en kuitenkaan valitettavasti kuullut. Kourassani ollut pullollinen Faust-olutta auttoi selviytymään illasta. 

La Fontaine: Tarinoita

Jean de La Fontaine (1621–1695) syntyi metsänhoitajan perheeseen, yritti harjoittaa oikeustieteen opintoja, peri isänsä viran, vietti boheemielämää, eli suosijoiden ja varakkaiden naisten tukemana vanhoille päivilleen saakka, jolloin muuttui hurskastelevaksi hartaudenharjoittajaksi. Isänä ja puolisona La Fontaine oli kuvausten perusteella poissaoleva ja vaatimaton. La Fontainen merkittävin teos on Fables Choisies (1668), jonka Yrjö Jylhä on kääntänyt suomeksi nimellä Tarinoita (1935).  Aarno Saleva on kääntänyt faabelit uudelleen vuonna 2005. 

Faabeleiden kirjoittajana hän asettuu pitkään perinteeseen, joka alkaa Aisopoksesta. Hän nimitti faabeleitaan laajaksi satavaiheiseksi huvinäytelmäksi, jonka näyttämönä on maailma ja jossa ihmiset, jumalat, eläimet, kaikki esittävät jotain osaa. Kertomuksia ei ole tarkoitettu lapsille, koska häntä pikkuväki ei kiinnostanut.

Faabeleissa on myös usein kyyninen perusvire, mitä saduissa ei juuri löydy. Faabeleiden lapset eivät ole herttaisia, vaan julmia ja hävityksenhaluisia. La Fontainea arvosteltiinkin kyynikkona, jonka teoksia ei lapsille pitäisi lukea. Faabeleilla on kuitenkin Ranskassa ollut suuri merkitys eettisenä kasvattajana ja kielikuvien luojana. Esim. karhunpalvelus on peräisin faabelista Karhu ja tarhuri. Aarne Anttila on kirjoittanut kirjailijasta seuraavaa:

Huolimatta kaikista arvosteluista ja vuosisatojen vierimisestä La Fontainen faabelit kuuluvat yhä Ranskan kaikkien ikäpolvien henkiseen ravintoon ja ulkomaalaiselle edustavat sen kansan älyvoittoisen, teräväsilmäisen ja sulavaliikkeisen hengenlaadun eräitä keskeisimpiä ominaisuuksia ja samalla faabelirunouden kultivoiduinta kukkaa.

Tarinat ovat ennen muuta eettisiä tutkielmia ihmisistä, joiden toimia eläimet esittävät. Ehkei pidä mennä niin pitkälle kuin Hippolyte Taine aikoinaan, jonka mukaan eläimet esittivät 1600-luvun ranskalaista yhteiskuntaa (kuningas - jalopeura, hovimies - kettu, porvari - rotta jne.). Ennemminkin kirjailija kuvaa universaaleja heikkouksia ja hyveitä. Kertomuksissa on selvä piilo-opetussuunnitelma. Pieni on lopulta suuri, rehellisyys ja jalous palkitaan, mutta ylpeydestä ja röyhkeydestä seuraa rangaistus. La Fontainen teos on runomuotoinen versio Jean de La Bruyèren Luonnekuvista.

Jylhän runokieli on rikasta ja sujuvaa ilman heittomerkkejä. Sanapäärlyjä ovat mm. mairemieli, kaalamo, ilmain tytär, maan mauriainen, kärpäsmukaelma, osattaret, karhun kartano, pöyrykarva, Pomonan pappi, naishemppu ja vuohineito. Hidas lukeminen palkitsee lukijan nautinnollisella runokielellä, joka on samalla puhuttelevaa. 

Kykymme rajat tuntekaamme,

tai muuten ikävyyttä saamme.

Omaisuus tyhjää on, jos käyttämättä jää.

Tee työtä, ahkeroi ja raada,

parempaa aarrett´ et voi saada.

Se sanoi mulle, että jahka

on karhu kaadettu, myy sitten vasta nahka.

Pahempi aina, Herra ties,

on tyhmä ystävä kuin viisas vihamies.

         (Gustave Dore L'Ours Et L'Amateur/Wikimedia)

Stig Dagerman: Tysk höst

 

Mutkan takaa löysin tämän hienon teoksen; Zeitissa oli pitkä artikkeli Stig Dagermanista, jonka novellikokoelma on hiljattain käännetty saksaksi. Saksalaisia kosketti erityisesti kirjailijan sodanjälkeistä Saksaa käsittelevä teos Tyska höst. Tunnen kovin huonosti ruotsalaista kirjallisuutta, mutta tutkittuani asiaa hiukan syvemmin paljastui, että Dagerman kuuluu todella suuriin ruotsalaisiin kirjailijoihin, jota edelleenkin luetaan paljon. Kirjailijan ennenaikainen kuolema oman käden kautta lienee lisännyt myös Dagermanin mainetta. Suomeksi häneltä on käännetty teokset Käärme ja Äidin varjossa.

Tysk höst on matkakuvaus Saksasta talvella 1946–1947. Dagerman oli teosta tehdessään 23-vuotias aloitteleva runoilija. Teos koostuu kahdestatoista artikkelista, jotka kirjailija toimitti Expressen-lehdelle. Dagerman matkusti Saksaan amerikkalaisten ja brittien vyöhykkeille osin sukulaisvierailun varjolla, jolloin hänen ei tarvinnut ilmoittaa mitään miehitysviranomaisille, jotka muuten olisivat voineet puuttua artikkeleiden sisältöön. Takavarikon pelossa hän kirjoitti osan artikkeleista saksaksi.

Luettuani teoksen tuli minulle välittömästi mieleen Wolfgang Borchertin näytelmä Ovien ulkopuolella ja hänen novellinsa.  Samanlainen iluusioton tunnelma kuin Borchertin teoksissa vallitsee myös Dagermanin kirjassa. Kirjailija käy rauniokodeissa, tapaa monenlaisia saksalaisia, käy oikeusistunnoissa, joissa saksalaiset yrittävät vapautua natsimenneisyydestään, matkustaa pimeissä, likaisissa ja tungokseen asti täynnä olevissa junissa ja yrittää samalla ymmärtää, miten saksalaiset voivat henkisesti ja fyysisesti selviytyä karmeissa olosuhteissa. 

Dagermanin kerronta tuo lukijan eteen todellisia ihmisiä ja tilanteita, joihin ei suhtauduta sentimentaalisesti, kyynisesti tai ylimielisesti. Kirjailija pystyy nostamaan tavalliselta tutuvat kuvaukset metatasolle. Maakuopissa ja raunioissa asuvat ihmiset eivät jaksaneet pohtia kollektiivisen syyllisyyden ongelmaa tai muuta metafysiikkaa, kun elämä keskittyi ruuan ja lämmön hankkimiseen. Kirjan saksalaiset ottivat kohtalonsa annettuna, eivät problematisoi asioita enempää eivätkä ennen muuta syytä itseään. 

Politiikasta ei olla kiinnostuneita, kulttuurista kylläkin, vaikka sitä oli kovin vähän saatavilla. Miehitysviranomaiset tekivät parhaansa, että saksalaiset ymmärtäisivät paikkansa, ja paikallinen byrokratia teki myös arkielämän hankalaksi. Tuhotun maan lisäksi ongelmana oli maansisäinen pakolaisongelma: muukalaisvihaa tunnettiin myös omia kansalaisia kohtaan, jos nämä sattuivat olemaan pakolaisia Itä-Preussista tai Sleesiasta. 

Varsin mielenkiintoinen oli Dagermanin vierailu aristokraattisen kirjailijan huvilassa Ruhrin alueella. Ruhrin kaupungit oli tuhottu, mutta kirjailijan huvila puistossa oli säilynyt. Hävityksen keskellä huvilassa yritettiin viettää säädynmukaista elämää, vaikkei lautasella ollut muuta kuin lehtikaalia ja juotavana teen korviketta. Perhe oli sublimoidut kärsimyksen näkemykseen, että todelliseen saksalaisuuteen kuuluu kärsimys. Dagerman tarkasteli perheen laajaa kirjastoa ja huomasi siellä Hölderlinin ja Möriken teosten sotilaille tarkoitettuja kenttäpainoksia.

Teoretiskt låter det tänka sig att tyska soldater med Mörikes dikter i innerfickan betvang Grekland, sedan ytterligare en rysk by blivit jämnad med marken återgick den tyske soldaten till sin avbrutna läsning av Hölderlin, den tyske diktaren som sagt om kärleken att den besegrar både tiden och den lekamliga döden.

Tysk höst käsittelee hienosti sodan aiheuttamia traumoja ja tapoja, joilla ihmiset yrittävät niitä käsitellä. Tämän kirjan pitäisi kuulua ulkomaantoimittajien pakolliseen lektyyriin. Teos on edelleenkin mitä ajankohtaisin. 

Koti taideluomana

 

Kylmien ja lämpimien värien valööriasteikot

Arkkitehti ja taidekriitikko Gustaf Strengell kirjoitti 1920-luvulla kolme arkkitehtuurin estetiikkaan liittyvää teosta: Koti taideluomana, Rakennus taideluomana ja Kaupunki taideluomana. Nämä teokset tarjoavat varsin intensiivisen lukukokemuksen, jos niitä jaksaa lukea lähiluvun periaatteella, siksi tiivistä ja osin kryptistä kirjoittajan tyyli on. Osansa hankalaan luettavuuteen tuo arkkitehti Salme Setälän suomennos (ei liene isän E.N.Setälän vaikutusta). Koti taideluomana -teos on omistettu kauniisti Vaimolleni, ja teoksessa on muutama värivalokuva, useita pohjapiirroksia sekä väri- ja pintakudelmaerittelyjä kirjoittajan kodista Loviisassa. 

Gustav Strengellin tunnetuin työ on Tamminiemen huvila (Villa Nissen) Helsingissä. Hän toimi yhdessä arkkitehti Sigurd Frosteruksen kanssa (mm. Helsingin päärautatieaseman suunnittelukilpailu). Arkkitehtuurinäkemyksissään hän vastusti kansallisromantiikkaa. Hän oli myös Euterpe-ryhmän jäsen. Strengellin viimeiset vaiheet olivat surulliset: wikiartikkelin mukaan Strengell plågades svårt av alkoholism, överdriven självkritik och depression, och tog sitt liv 59 år gammal. Strengell ampui itsensä Helsingin Pörssiklubilla sen jälkeen, kun oli tehnyt jäähyväisvierailun Alvar Aallon luona. 

Kirjan johdannossa Strengell kirjoittaa, että teos on neuvonantaja siihen, miten koti on taiteellisesti järjestettävä. Kaunis koti on merkityksellinen sekä yksilölle että myös yhteiskunnalle. Tämä kodin tehtävä korostuu erityisesti nuorten kasvattamisessa: "Tässä ei tarvinne lähemmin selittää mikä luonnetta muovaileva merkitys kasvavalle polvelle on saada aikaisemmat ja siten tulevaisuudelle tärkeimmät vaikutelmat muovautumaan kauniissa ympäristössä." Strengellin näkemys on ympäristödeterministinen: kaunis ympäristö muovaa hyviä ihmisiä. Tämä käsityshän oli perustavalaatuinen puutarhakaupunkeja suunniteltaessa (Hellerau, Kulosaari, Letchworth, Tapiola). 

Kirja jakaantuu lukuihin, joissa käsitellään väriä, sommittelua, mittakaavaa ja sopusointua. Mielenkiintoinen on myös tekijän Loviisan kodin sisutuksen tarkka analyysi: piirroksin, värivalokuvin ja selityksin käydään läpi jokainen huone, huonekalu ja esine. Ohessa on myös laajat perustelut huonekalujen ja taideteosten sijoittelulle sekä sisutuksen väri- sekä pintakudelmaerittelyt. Kirjan kuvitus koostuu amerikkalaisten, englantilaisten ja ruotsalaisten yläluokkaisten kotien sisustuksista, suomalaisia koteja edustavat kuvat Frosteruksen ja kirjoittajan kodeista, Jakkarilan kartanosta ja hämäläisestä talonpoikaistuvasta.

Värejä käsitellään varsin perusteellisesti, samoin niiden käyttöä keskenään. Tässä näyte Strengellin tyylistä: "Sinen on punaisen täysi vastakohta, kylmä, laimea väri. Se on vastapainona punaiselle, se neutralisoi punaisen ja keltaisen liian voimakkaan vaikutuksen, kun kaikki kolme esiintyvät yhtä aikaa. Sininen tekee kylmän, levollisen ja pidättyvän vaikutuksen." Tekijä johdattelee myös laajasti komplementtivärien ja sukulaissävyjen käyttöön. Tavoitteena on sisustuksen harmonia, jossa väreillä on keskeinen tehtävä. 

Tekijä korostaa useaan otteeseen, ettei hänen kuvaamansa estetiikka ole vain varakkaiden perintöosa, vaan varatonkin koti voi olla aistikkaasti sisustettu. Kaksi esteettistä näkemystä on vaikuttanut länsimaiseen käsitykseen kauniista sisustuksesta: kreikkalainen ja japanilainen näkemys (rokokoosta alkaen). Kreikkalainen estetiikka perustui matematiikkaan (esim. kultainen leikkaus tai pylväiden entaasis), japanilainen taas vuosisataiseen intuitioon siitä, mitä on harmonia. Tätä esteettistä eroa Strengell kuvaa seuraavasti: "Vastakohtana tälle perustuu kaikkialla japanilaisessa taiteessa tavattu suhteellisuus pääasiallisesti vuosisatojen kuluessa vaistoksi kehittyneeseen tunteeseen: japanilaisia suhteita, jotka ovat erittäin hienot ja hienostuneet, on hyvin vaikea ilmaista matemaattisin suhdeluvuin...". Japanilaisilla on hyvin kouliintunut tasapainon taju ilman suoranaista symmetrian tuntua.

Kun olen muutaman kerran vieraillut asuntomessuilla tai katsellut lehdistä kotien sisustuksia, tulee halu palata Strengnellin kuvaamaan maailmaan eikä tulla sieltä takaisin. Nykyään ihmiset asuvat valko-harmaissa kodeissa, joissa ei ole verhoja eikä mattoja, joissa keittiö törröttää keskellä olohuonetta, jossa kahvi juodaan muumimukista ja joista puuttuu kirjasto. Niin köyhiksi me kasvoimme...

Ilman väriä ei ole mitään muotoja.

Jokainen yksityinen väri herättää väriherkässä henkilössä määrättyjä kuvitelmia ja tunteita.

Vastakohtaan perustuva kokonaisvaikutus on tosin luonteeltaan rikkaampi ja siksi myöskin mielenkiintoisempi kuin yhtäläisyyteen perustuva. 

Yksinomaan kyllästetyt värit vaikuttavat sivistymättömiltä ja raaoilta. 

- ankarasti tyyliä seuraavat sisustukset tulevat hyvin helposti kuiviksi...

Tässä näemme, että mittakaavan lähtökohta sisustustaiteessa on ihminen suhteineen ja mittoineen...

Ensiksi varoitus: vältettäköön kaikkea naturalistista koristelua! Luonto on luonto ja taide on taide...

Filokalia

 

Filokalia on valikoima idän kirkon suurten kilvoittelijaisien kirjoituksia. Teoksen täydellinen nimi on "Raitishenkisten pyhien rakkaus kauneuteen: kokoelma pyhien ja jumalankantajaisien kirjoituksia, joiden kontemplatiivisen eettisen filosofian kautta mieli puhdistuu, kirkastuu ja täydellistyy". Teoksessa on noin neljänkymmenen kirjoittajan tekstejä tuhannen vuoden ajalta. Tekstit koottiin Athoksella ja ne on kreikaksi kirjoitettu. Filokalian tarkoituksena on johdattaa lukijansa sisäiseen rukoukseen ja se on uskovalle välineenä theosikseen eli jumalallistumiseen, joka on kristityn elämän pohjimmainen tarkoitus. Jumalallistumisessa ihminen tulee osalliseksi jumalallisesta luonnosta jo tässä ajassa. 

Luterilaisena on vaikea ymmärtää tai hyväksyä theosis-oppia, koska meidän ihmiskuvamme on toinen. Toisaalta on koskettavaa ja arvokasta lukea ankarasti kilvoitelleiden ihmisten ajatuksia, koska he ovat menneet varsin syvälle jumalasuhteen ja ihmisluonnon jännitteiden ymmärtämisessä. Platonilaisuuden vaikutus on nähtävillä monen kirkkoisän teksteissä.

Aloitin teoksen ensimmäisen osan lukemisen joulunpyhinä ruminaation periaatteella: luin hitaasti märehtien itselleni tärkeiltä tuntuvia kohtia. Pääsiäisenä sain luvun loppuun. Tekstit olivat varsin sopivia paaston aikaan, koska siksi ankarasti siinä suomittiin ihmisen halua tehdä kaikenlaista syntiä. Synti lähestyy ihmistä ensin houkutuksen avulla, jonka jälkeen kiusaaja saa ihmisen keskustelemaan pahojen ajatusten kanssa. Lopulta seuraa alistuminen synnin houkutuksille ja lopulta itse synninteko. 

Hengellisen harjoituksen tavoitteena on himottomuus, apatheia. Tässä työssä keskeisiä käsitteitä ovat myös arvostelukyky eli diakrisis, joka auttaa näkemään omien mielenliikkeiden ja muidenkin ilmiöiden todellisen luonteen, ja hengellinen raittius eli nepsis, jossa seisomme vartiossa sydämemme portilla päästämättä sisäämme hajottavia ajatuksia. Perkeleen varsinainen toimihan on hajoittaminen (dia-bolos). Kilvoittelijan lopullinen tavoite on hengellinen tutkistelu eli theoria, mikä on myös Platonilla ajattelun korkein muoto, jossa aineellinen katoaa aineettomaan henkeen. 

Koin Filokalian lukemisen rakentavana ja puhdistava kokemuksena, vaikken kaikkea lukemaani ymmärtänyt enkä monia ajatuskulkuja myöskään hyväksynyt. Erityisesti näissä teksteissä kosketti uskon mysteeriluonteen ymmärtäminen. Oma suhteeni ortodoksiaan on varsin ambivalentti ja olen kirjoittanut siitä kotikirjastoani esitellessäni. Jos haluat perusteellisen johdatuksen Filokalian maailmaan, niin päihdepsykiatri Juha Kemppisen postaus on siihen tarkoitukseen mainio.

Vyötettiin ja vietiin

 

Pertti Nieminen (1929–2015) on tunnettu runoilija ja kääntäjä. Runokokoelmia hän teki noin kaksikymmentä. Niemisen merkittävin taiteellinen saavutus lienee hänen klassisen kiinalaisen runouden käännöksensä. 

Kirjaston alelaarista löysin Niemisen runokokoelman Vyötettiin ja vietiin vuodelta 2003. Runot ovat hieman ristorasamaisia, lyhyitä tuokiokuvia, mutta joissa osassa käsitellään jo varsin suuria teemoja. Kokoelman teki minulle viehättäväksi se, että siinä kuvataan herkästi isoisänä olemista. Pekka Streng sävelsi vuonna 1970 kappaleen Sisältäni portin löysin: uskon, että lapsenlapset avaavat monelle isovanhemmalle sisäisen portin uuteen maailmaan, näin on ollut uskoakseni myös Niemisen laita. 

Vanha mikä vanha,

köpittelee saarnikeppi kädessä,

kuuntelee mielissään

kassaneitien sinuttelua.

Itse teitittelee.

Teoksen ensimmäinen runo antoi aihetta monenlaisiin mietteisiin. Olen elänyt ja tehnyt töitä ihmisten parissa, joissa teitittely on elävä puhuttelumuoto ja jolla ilmaistaan tiettyä etäisyyttä, mutta samalla kunnioitusta toista ihmistä kohtaan. Virolaiset työtoverini eivät osaa luontevasti sinutella minua, vaikka sinunkaupat on jo ammoin tehty, venäläiset kollegat teitittelevät sitkeästi toisiaan, vaikka ovat tehneet töitä ja viettäneet yhteistä vapaa-aikaa vuosikymmeniä ja saksalaisellakin on selvä raja, milloin ollaan du tai Sie. Vanhempani teitittelivät omia vanhempiaan, ja muistan, kuinka appeni ehdotti isälleni sinunkauppoja vasta muutaman vuoden sukulaisuuden jälkeen. On myös viehättävää kuunnella, kun Claude Chabrolin filmeissä puolisot ja rakastavaiset teitittelevät toisiaan. Tämä on meillä nykyään radikaalisti toisin, ja ehkä hyvä niin, koska oikeaa teitittelymuotoa ei oikein tunnuta osattavan käyttää edes radiossa. 

Kokoelman alkupään runoissa kuvataan lyhyitä hetkiä lastenlasten kanssa ja iloitaan heidän viisaudestaan ja läsnäolostaan. Lapset tuntuvat ymmärtävän asioiden oikeat suhteet ja he kantavat myös tavallaan huolta maailman asioista. Lasten kaltaisten on taivasten valtakunta...

Kantaaottavissa runoissa kritisoidaan rahanvaltaa, väkivaltaista miehisyyttä (nykysuomeksi "toksinen maskuliinisuus") ja valitellaan, ettei vallankumous syty. Nykylukijalle runoilijan punertava pasifistinen voivottelu tuntuu hieman aikansa eläneeltä, kun aseellisesta varustautumisesta on pakon sanelemana tullut välttämättömyys. 

Naakoista on monta runoa, samoin muista linnuista ja luonnonilmiöistä. Ehkä asuminen Pyhän Laurin kirkon kupeessa on edesauttanut runoilijan naakkatietoisuutta. Oma omenanviljelynikin tuli mieleen runosta:

Hämmästyin sanattomaksi,

kun valkea kuulaskin avasi kukkansa

morsiuspitsiksi. Viime vuonna

se kasvatti kuusi omenaa.

Kirjan lopussa on historiaa ja aikaa koskevia runoja, joiden perussävy on pessimistinen. Runoilija ymmärtää oman katoavaisuutensa erityisesti silloin, kun kevät on kauneimmillaan. Huominen on ylihuomenna historiaa, ja on vain menneitä hetkiä, tulevaisuudessakin. Ihmiskunnan loppu ei Niemiselle ole fyysinen, vaan eettinen. 

Kirja on ollut hyllynlämmittäjänä jo kymmenen vuotta, mutta kaikella on aikansa: Niemis-kairos oli juuri nyt. Hänen lyriikkansa on pienten piirtojen taidetta. Voisin aavistella, että kiinalainen runous on tässä ollut esikuvana. Ehkä paras seuraus tämän runokokoelman lukemisesta on se, että aion ottaa luvun alle hänen kiinalaisen runouden käännöksensä, joita joskus yritin vaivalla lukea. Ehkä ikä on nyt tehnyt tehtävänsä, toivon niin.