Yrjö Hirn: Diderot

 

Merkkimiehiä-sarja edustaa yli sata vuotta vanhaa hienoa suomalaista esseistiikkaa. Olen aikaisemmin postannut sarjaan kuuluvasta Eino Kailan kirjoittamasta Ernest Renanin pienoiselämänkerrasta. Yrjö Hirnin Diderot on vuodelta 1917. Hirn oli aikansa huomattavimpia suomalaisia humanisteja ja joka oli myös kansainvälisesti arvostettu tutkija. Hänen päätyönsä ovat tutkimukset The Origins of Art (1900) ja Det heliga skrinet (1909). Edelleenkin kurantti teos on Hirnin Esteettinen elämä, joka on suomalaisen esteettisen tutkimuksen perusteos. Valtameren saari vuodelta 1928 on myös mainio esseekokoelma.

Denis Diderot sai tiukan uskonnollisen kasvatuksen jesuiittakoulussa, jonka positiivisena seurauksena oli kiivas tiedonjano ja negatiivisena ateistinen elämänasenne. Tämä aversio näkyy hänen kirjoittamassaan romaanissa La Religieuse (Nunna), jossa hän kuvaa luostarielämän turmiollisuutta. Nuoruuden kovat kokemukset tekivät hänet herkäksi toisten kärsimyksille. Diderot´n avioliitto oli onneton osin puolison yksinkertaisuuden ja henkisten tavoitteiden puutteen, osin Diderot´n uskottomuuden vuoksi. Diderot´ta ohjasi voimakas perinnäistapojen kritiikki ja pyrkimys ymmärtää kaikkea uutta. Tämä johti siihen, ettei hänellä ollut malttia syventyä mihinkään tieteelliseen kysymykseen syvällisesti.  

Diderot tunnetaan kahdesta saavutuksesta: Ensyklopediasta ja Rameaun veljenpojasta. Ensyklopedian tavoitteena oli koota koko saatavilla oleva tietämys kaikista elämänilmiöstä kirjalliseen muotoon. Nämä tieteelliset artikkelit aakkostettiin, ja samalla luotiin myös tieteiden ja taiteiden sukupuu. Tärkeää oli, että kaikkia tieteitä tutkittiin järkeä käyttämällä. Diderot koki merkittävänä työväestön ongelmiin puuttumisen tutkiessaan artikkeleita varten erilaisia työkaluja ja työmenetelmiä. Hän ymmärsi, että jos työkansa voi huonosti, niin koko kansakunta voi huonosti. 

Tällaiset edistykselliset ajatukset eivät miellyttäneet kirkkoa eikä hallitusta, jonka seurauksena oli teossarjan kieltäminen. Toisaalta Ensyklopedialla oli huomattavia tukijoita kuten Ludvig XV:n rakastajatar Madame de Pompadour. Lopputulos oli, että teossarja saatiin valmiiksi useiden käänteiden jälkeen vuonna 1765. Hirn toteaa, että kirjasarjan arvo ei niinkään ole tieteellisten artikkeleiden luotettavuudessa vaan siinä, että se sytytti ihmiset ajattelemaan uudella tavalla. Monien tieteellisten ja yhteiskunnallisten saavutusten siemenet oli kylvetty Ensyklopediassa.

Erityisen vaiheen Diderot´n elämään toi suhde Venäjän keisarinnaan Katariina Suureen. Keisarinna kävi tiivistä kirjeenvaihtoa Voltairen, Rousseau´n ja Diderot´n kanssa. Diderot toimitti myös Correspondance littéraire´iä, jota luki erityisesti Euroopan aristokratia. Diderot toimi myös maalaustaiteen välittäjänä Venäjän hoviin. 1774–1774 Diderot matkusti Venäjälle osin siksi, että pystyisi maksamaan tyttärensä myötäjäiset. Matka oli vanhalle Diderot´lle koettelemus, tosin talousasiat hän sai kuntoon. Hirn ei kuvaa Venäjän-matkaa, mutta Henri Troyat´n Katariina Suuri -teoksessa on mehevä kuvaus Katariinan ja Diderot´n keskinäisestä seurustelusta. 

Teoksensa lopussa Hirn kirjoittaa: "Hänen persoonallisuudeltaan puuttui uskoakseni se syvyys ja se vahvuus, jotka saattavat paljon lahjattomammistakin miehistä tehdä suuria runoilijoita tai mahtavia ajattelijoita. Hänen vehmas ja kirjava tuotantonsa tarjoaa nähtäväksemme enemmän katkelmia kuin kokonaisuuksia..."

Diderot´n aamutakin ympärille on syntynyt käsite Diderot-efekti.

(Dmitri Levitski: Diderot punaisessa aamutakissa
Kuva: Wikimedia)

Jean de La Bruyère: Luonnekuvia

(Kuva: Wikimedia. Nicolas de Largillière: 
Jean de La Bruyère)

Jean de La Bruyèren (1645–1696) maine perustuu teokseen Les Caractères. J.A.Hollo käänsi teoksen suomeksi vuonna 1958 nimellä Luonnekuvia eli tämän vuosisadan tapoja. Kun Diderot´n Rameaun veljenpoikaa voi pitää 1700-luvun ranskalaisen elämän kuvauksena, niin de La Bruyèren teos antaa osuvan kuvauksen 1600-luvun säätyläiselämästä Ranskassa.

Kirjailija oli kotoisin porvarisperheestä, hän opiskeli lakia ja toimi sitten Pariisissa asianajajana. Sitten hän osti viran Caenin kaupungin taloushallinnosta, mikä ei edellyttänyt läsnäolo, mutta josta hän sai riittävät tulot ja jonka nojalla hänet myös aateloitiin. Hän asui yksityishenkilönä Pariisissa ja harjoitti tieteellistä toimintaa. Tässä yhteydessä hän törmäsi Theofrastoksen henkilötutkielmiin (Luonteita), joita hän alkoi ranskantaa. Tämä työ inspiroi häntä kirjoittamaan vastaava teos ranskaksi. 

La Bruyèren toimi sitten Bourbonin herttuan pojanpojan kotiopettajana ja hän alkoi liikkua aateliston piireissä tarkkaillen samalle heidän elämäntapaansa. Caractères oli suuri menestys ja ärsytyksen aihe ilmestyessään jo senkin vuoksi, että monet kirjan hahmoista olivat tunnistettavissa. Vuonna 1693 kuninkaan suosituksella La Bruyère valittiin jäseneksi Ranskan akatemiaan. La Bruyèren elämänvaiheita tutkiessani tuli kuva kaikissa yrityksissään menestyvästä ihmisestä, jota elämän kovuus ei päässyt koettelemaan.

Teos on jakaantunut kuuteentoista lukuun, jotka käsittelevät maksiimien muodossa erilaisia elämän ilmiöitä, kuten esimerkiksi Naiset, Sydän, Onnen antimet, Muoti, Saarnatuoli tai Uskonkieltäjät. Osa maksiimeista on lyhyitä, osa taas pidempiä moraalisia kertomuksia. Teoksessa oli myös laaja selitysosio, joka auttaa paikoin tekstin ymmärtämisessä. 

Teoksen perusvire on hurskastelun, teeskentelyn ja itsekkyyden kritiikki. Elinympäristössään hän luultavimmin näki paljokin em. inhimillisiä vikoja, koska niin rikkaasti ja monipuolisesti hän arvostelee näitä heikkouksia. Teoksen fokus on pohjimmiltaan kristillinen, erityisesti Vuorisaarnan innoittama. Pidin lukukokemusta puhuttelevana, koska samalla joutui myös tutkistelemaan omia edesottamuksiaan. Kirjan rikkaimmat osat ovat kaksi viimeistä lukua, joissa uidaan jo syvissä teologisissa vesissä. Vastaava uudempi, tosin kevyempi teos on Alexander von Schönburgin Tyylikkään köyhäilyn taito. 

On siis hyvä ja huono taideaisti, ja makuasioista kiistellään aiheellisesti.

Vaatimattomuus merkitsee ansiokkuudelle samaa kuin varjot maalauksen kuvioille: luo siihen tehoa ja reliefiä.

Maailmassa ei ole mitään ihastuttavampaa kuin seurustelu kauniin naisen kanssa, jolla on kunnon miehen hyvät ominaisuudet...

Oppinutta naista katsellaan kuin kaunista asetta: se on siselöity taiteellisesti, hiottu ihailtavasti...

Vilpittömässä ystävyydessä on mielihyvää, jota eivät saa koskaan kokea ne, jotka ovat syntyneet keskinkertaisiksi. 

Koskaan en kykene todistamaan ettei Jumalaa ole, tämä osoittaa minulle hänen olemassaolonsa.

Ihminen on synnynnäinen valehtelija: totuus on yksinkertainen ja selvä, mutta hän tahtoo näennäistä ja koristeltua.

Denis Diderot: Rameaun veljenpoika

Hankin Rameaun veljenpojan opiskeluaikana hyllyyni ja yritin lukea sitä muutaman kerran siitä kuitenkaan innostumatta. Ikä on kuitenkin tehnyt tehtävänsä, koska nyt lukukokemus oli nautittava, ja erityinen ansio siitä lankeaa Edwin Hagforsin oivalle käännökselle ja selitysapparaatille. Diderot on jäänyt kouluajoilta mieleen lähinnä ensyklopedistina ja valistuksen sanansaattajana. 

Denis Diderot (1713–84) syntyi sepän poikana, opiskeli kaikenlaista, mutta alkoi lopulta viettää boheemielämää Pariisissa elättäen itseään kirjavilla kirjallisuuteen liittyvillä töillä. Hänen elämäntyönsä oli suuren Encyclopédien toimittaminen. Voltaire kutsui Diderot´ta Le Pantophileksi, kaiken rakastajaksi, siksi monipuoliset olivat Diderot´n harrastukset. Mielenkiintoinen on myös hänen matkansa Venäjälle. Hän oli kirjeenvaihdossa Katariina II:n kanssa, toimi tsaarittaren taidehankkijana ja myi myös hänelle kirjastonsa. Rameaun veljenpojan käsikirjoitus löytyi vasta 1890-luvulla Weimarista, minne se oli kantautunut Pietarista.

Diderot´ta syytettiin ateismista ja nuorison turmelemisesta, ja käsiteltävä teos oli tuolloin julkaisukiellossa. Diderot istui myös vankilassa vuonna 1749 teostensa vuoksi. Diderot ei ollut metafyysikko ja hänen suhteensa uskontoon oli penseä, koska hänen mielestään "kirkko oli rikkonut luonnollisen ihmisen vapaata ja pakotonta moraalia vastaan." Häneltä on suomennettu kolme teosta. 

Teos koostuu kahden ihmisen, Hänen ja Minän välisestä vuoropuhelusta. Minä, Diderot´n alter ego, lähtee iltakävelylle Palais Royaliin. Siellä hän tapaa Jean-François Rameaun, jonka hän on tuntenut jonkin aikaa, ja lyhyen keskustelun jälkeen kutsuu hänet Café de la Régenceen. Jean-François Rameau eli Hän on kuuluisan säveltäjän Jean-Philippe Rameaun veljenpoika. Alkaa koko kirjan kestävä dialogi, jota voisi pitää koko ranskalaisen 1700-luvun sivistyselämän yleiskatsauksena. Minä tuntee sekä vetoa että vastenmielisyyttä Häntä kohtaan. Veljenpoika on kyynikko, joka kaunopuheisesti, ilmeikkäästi, viehättävästi ja häpeilemättä paljastaa loismaisen elelynsä ja moraalittomuutensa, mutta samalla hän näyttää, kuinka ihmiset menestyvät näissä turmeluksen naamiaisissa, joissa kukaan ei ole sitä, miltä näyttää. 

Kevyesti ja naljoin höystetyn sanailun muodossa alkava keskustelu muuttuu vähitellen yhä vakavammaksi. Se johtaa lopulta perustavanlaatuisiin moraalisiin, taiteellisiin ja filosofisiin kysymyksiin. Rameau kritisoi ranskalaista kulttuurielämää ja paljastaa samalla oman riippuvuutensa siitä. Epätoivoinen yhteiskunnallinen ihmisvihaaja asettuu vastakkain herkän minäkertojan, valistuksen ajan filosofin, kanssa. Kyynikon pettynyt maailmankuva kohtaa filosofin valistuneen ihmisrakkauden. Diderotin omat ajatukset voidaan erottaa molemmista hahmoista. Romaanin Hän pitää itseään hapatteena, joka panee tympäisevän samankaltaisuuden käymistilaan. 

Jos Diderot joutui vankilaan nuorison turmelemisesta, vastaava teos nykyaikana aiheuttaisi herjausyytteitä, siksi karkealla kädellä Diderot käsittelee tunnettuja aikalaisiaan. Rikkaat riistävät köyhiä, filosofit ja tiedemiehet tutkivat olemattomia asioita, tuomarit, papit ja valtion korkeat virkamiehet kätkevät viheliäisen elonsa pöyhkeyden kuoren alle. Taiteilijat eivät ole oikeita taiteilijoita (paitsi Racine, joka vielä tuhannen vuoden päästä saa kyyneliä vuotamaan). Noita hurskastelijoita, valetaiteilijoita ja historian oikealla puolella olevia löytyy runsaasti myös meidän ajastamme.

Noista kolmesta varastosta olen hankkinut itselleni naurettavan näköisä naamioita; jotka asetan mitä vakavimpien henkilöiden kasvoille, ja näe ylhäisarvoisessa papissa kujeilijan, presidentissä satyyrin, luostarimunkissa porsaan, ministerissä kameelikurjen, hänen ensimmäisessä kirjurissaan hanhen.

Varsin hykerryttävä on kohta, jossa Hän esittää useita aikansa klassisen musiikin teoksia elehtien ja esitelmöiden samalla niistä. Käännöksen apparaatti auttoi ymmärtämään tekstin taustoja, välillä lukeminen oli tosin hieman takkuista näitä viitteitä selvitellessä. 

Vanhojen käännösten kieli herättää monenlaisia ajatuksia, mutta tästä kirjasta poimin seuraavat somat ilmaukset: vilhusilmäinen, nykerönenäinen naikkonen, o stercus pretiosum, keimeä, tarvetuoli, juorukontti, nenäpiuvi, irve, papinrähjys, Homeroon Apollo ja ahneilla. 

Kirjoitin tämän tekstin kuunnellen samalla Rameau´n Les Indes galantes -oopperaa, jota en olisi tiennyt ilman tätä teosta. Muutenkin olisi mielenkiintoista kuunnella noita kirjassa mainittuja musiikkiteoksia, esim, vaikkapa laulua Viens dans ma cellule...

Teoksesta on postannut Prosperon kirjahylly

Kulttuurin syrjäpoluilla Tallinnassa VI: Pavlova

Ei Tallinnan matkaa ilman Pavlovaa! Tätä leivosta saa kaupungissa useasta paikasta, eikä se petä koskaan. Jälkiruoka on alun perin kotoisin Uudesta Seelannista, ja se on siellä sekä Australiassa perinteinen kesäherkku. Leivos lienee luotu ballerina Anna Pavlovan kiertueen kunniaksi 1920-luvulla Australiassa: marenkireunus muistuttaa ballerinan tutua. Pavlovaa syödessä tulee ylellinen olo, ja ihminen irtautuu mukavasti kaikesta arkisesta. Leivosten kulttuurihistoriasta on Bo Lönnqvist kirjoittanut mainion teoksen Leivos. Seuraavassa resepti Pavlovan tekoon.

Lämmitä uuni 160 asteeseen (kiertoilma) ja levitä pellille leivinpaperi. Vatkaa neljä munanvalkuaista suolarivauksen kanssa vaahdoksi ja lisää siihen vähitellen 200 g sokeria, 1 tl vaniljasokeria ja lopuksi 1 tl valkoviinietikkaa tai sitruunamehua sekä 2 tl Maizenaa tai perunajauhoja. Ylijääneiden keltuaisten käyttöön auttaa Kotilieden artikkeli.

Pursota tai tee lusikalla pesiä, joiden halkaisija on noin 10 cm. Laita pyöröt uuniin 50 minuutiksi, ota sitten lämpö pois ja jätä ne uuniin 4–5 tunniksi.

Täyte voi olla tällainen: raasta kahden limen kuori ja purista niistä mehu. Vatkaa 4 dl kermaa vaahdoksi ja lisää siihen 150 g maustamatonta tuorejuustoa. Lisää seokseen limemehu, 65 g sokeria ja kahden passiohedelmän liha. Täytä marengit tällä seoksella ja koristele ne tuoreilla vadelmilla, mustikoilla, mansikoilla tai granaattiomenan siemenillä. 

Jean Racine: Atalja

 

(Gustve Doré: Ataljan kuolema. Kuva: Wikimedia)

Ataljan (Athalie) Jean Racine kirjoitti vuonna 1691. Se esitettiin, kuten myös hänen edellinen draamansa Ester, Saint-Cyrin aatelisneitojen sisäoppilaitoksessa. Teos on rakennettu antiikin draamojen tapaan kuoro-osuuksin. Teoksen on myöhemmin säveltänyt Georg Friedrich Händel (1733) nimellä Athalia. Tätä postausta varten luin draaman J.Donkersleyn englanninnoksena vuodelta 1825 ja kuuntelin myös Händelin oratorion.  

Näytelmän päähenkilöt ovat seuraavat (käytän suomalaisen raamatunkäännöksen nimiä): Atalja (Joramin leski, Jooasin isoäiti), Jojad (ylimmäinen pappi), Joseba (Jooasin täti, Jojadin vaimo), Jooas (Ahasjan poika, Ataljan lapsenlapsi), Mattan (Baalin pappi), Nabal (Mattanin luottomies) ja Leevin heimosta peräisin olevien nuorten tyttöjen kuoro. Kohtaus sijoittuu Jerusalemin temppeliin, ylipapin asunnon eteishalliin.

Kun Jeehu murhasi kuningas Ahasjan, kuningataräiti Atalja otti vallan seitsemäksi vuodeksi. Hän murhautti kaikki poikiensa jälkeläiset ja osallistui itse aktiivisesti surmatöihin. Vain Jooas, hänen pojanpojistaan ​​nuorin, selvisi salamurhayrityksestä, kun ylimmäisen papin Jojadin vaimo Joseba pelasti hänet. Poika piilotettiin temppeliin ja kasvatettiin nimellä Eljakim. Temppelialueen ulkopuolella kukaan ei tiennyt hänen olemassaolostaan. Joseba ja Jojad pelkäsivät, että Atalja tappaisi välittömästi Jooasin ja tuhoaisi temppelin. 

Ensimmäisessä näytöksessä Jojad kertoo Ataljan kataluudesta ja siitä, kuinka Israelin kansa on joutunut tuuliajolle Baalin palvonnan vuoksi. Toisaalta Jojad aavisti tulevan kuninkaan pelastavan kansan vääryydeltä. Kuoro kertoo, kuinka Jumala jo aiemmin oli tuhonnut Israelin kansan sortajat, ja että sama kaitselmus tulee toteutumaan myös tulevaisuudessa. Atalja häpäisee temppelin pirskottelemalla Baalin uhrieläinten vertaa sadonkorjuujuhlan leipien päälle.

Baalia palvova Atalja näkee yöllä näkyjä, joissa hänen pojanpoikansa on selvinnyt verilöylystä, ja jota ylipappi Jojad suojelee temppelissä. Hän menee temppeliin ja tunnistaa Jojadin/Eljakimin unessaan nähneeksi lapseksi. Kun hän kysyy lapselta, kuka tämä on, niin tämä vastaa, että hänet löydettiin susien joukosta. Poika kertoo elämästään ja siitä, kuinka kiitollinen hän on siitä, että saa elää temppelissä. Jumalanpalveluksessa hän näkee ikuisen järjestyksen toteutuvan. Hän ennustaa myös Jahven vastustajien tulevan tuhon. Atalja kertoo väkivaltaisesta lapsuudestaan ja myös siitä, kuinka omin käsin tappoi yli kymmenen Jooasin veljeä. Atalja kutsuu Jooasin palatsiinsa kohdellakseen häntä kuin omaa poikaansa. 

Kun Jooas ei kuitenkaan tottele, koska hän tunnistaa Ataljan jumalattomuuden, lähettää Atalja Baalin palvelijan Mattanin hakemaan pojan. Joad kieltäytyy luovuttamasta Jooasia. Joseba aikoo piilottaa nyt seitsenvuotiaan pojan toisen kerran vastoin Joadin tahtoa, tällä kertaa erämaahan. Tämä ei kuitenkaan toteudu. Näytöksen keskiössä on huoli temppelin pelastamisesta epäjumalanpalvojilta. Samalla muistellaan kuinka jo Egyptissä ja kuningas Daavidin aikana Jumala on suojellut kansaa ja ohjannut sitä oikealle tielle. Näytöksessä muistellaan myös Isebelin, Ataljan äidin kohtaloa. Isebel oli tuonut Baalin kultin israelilaisten keskuuteen ja vainosi myös profeetta Eliaa. Isebelin kohtaloksi tuli joutua hevosten tallomaksi ja koirien syömäksi. 

Viimeisessä näytöksessä Jojad aseistaa salaa leeviläiset aseilla, joita oli aikaisemmin jo kastellut filistealaisten veri ja julistaa Jooasin uudeksi kuninkaaksi kansan edessä. Kun Atalja saapuu ja alkaa piirittää Temppelivuorta palkkasoturiarmeijallaan, Jojad houkuttelee hänet ansaan. Pienen seurueen kanssa Atalja menee temppeliin ja näkee Jooasin kruunattuna valtaistuimella. Ataljan palkkasoturit olivat jo paenneet. Jojad pidättää Ataljan ja leeviläiset teloittivat hänet. Draaman lopussa todetaan, että Atalja sai juuri sen palkinnon, jonka oli ansainnut hirveistä rikoksistaan. Juudan uutta prinssiä kehotetaan tulevissa toimissaan muistamaan, että kuninkaiden yläpuolella on aina ankara tuomari, joka on orpojen isä kantaen viattomuuden miekkaa.

Atalja on lukemistani Racinen tragedioista teologisin. Tapahtumia peilataan jatkuvasti Israelin kansan menneisyyteen ja sieltä ammennetaan myös voimaa nykyisiin toimiin. Kansaa jakaa epäjumalanpalvonta, joka vierottaa sen pois omimmasta uskonnollisesta perinteestä. Draamassa kauheinta on Baalin palvojien jumalattomat menot ja kuvainpalvonta. Jerusalemin temppeliä uhkaa jatkuvasti häpäisy, mitä vastaan näytelmän sankarit taistelevat. Jooas on kertomuksen Kristus-hahmo, joka takaa Davidin suvun jatkumisen valtaistuimella. Pidin paljon kuoron osuuksista, koska ne liikkuivat aina kerronnan metatasolla. 

Mielestäni Atalja on parhain lukemistani Racinen draamoista. Epäjumalien palvonta ajaa ihmisen väkivaltaan ja hillittömyyteen, oikean Jumalan palvonta sitävastoin rakentaa sekä yksilöä että yhteisöä. Atalja on sekä poliittinen että uskonnollinen draama. On sääli, ettei meillä enää esitetä näitä klassisia teoksia, vaikka niiden sanoma olisi mitä ajankohtaisin, samoin niiden ihmiskuva. Minusta Racinen hahmot ovat uskottavampia ja modernimpia kuin Molièren. Tosin myös antiikin klassikot loistavat poissaolollaan meidän teattereistamme. Nykyistä kulttuuriväkeä loukannee teoksen uskonnollisuus ja juutalaiset hahmot, ja luultavasti he eivät ole edes kuulleet Racinesta. Olisi myös hienoa nähdä antiikin draamoja, kuten esim. Antigonea tai Medeiaa näyttämöllä. 

Felix Mendelsohn on säveltänyt Ataljan innoittamana teoksen Kriegsmarsch der Priester, ja Georg Friedrich Händelin Athalia-oratorio on myös ehdottomasti kuuntelun arvoinen.

Jean Racine: Britannicus

Britannicus on Jean Racinen viisinäytöksinen, aleksandriinimittaan kirjoittama näytelmä, joka sijoittuu antiikin Roomaan, keisari Neron aikaan. Vaikka teoksen nimi on Britannicus, on sen keskiössä kuitenkin keisari Neron ja tämän äidin Agrippinan välinen dynamiikka. 

Draaman ensiesitys oli Pariisissa vuonna 1666. Luin teoksen Mauno Mannisen Intimiteatterille tekemänä vapaana, tosin mitallisena suomennoksena vuodelta 1952. Mauno Manninen oli monella tapaa lahjakas persoona, mutta hän tuli tunnetuksi lähinnä siitä, että meni naimisiin Prahan pyövelin Reinhard Heydrichin lesken, Linan kanssa. 

Näytelmän henkilöt ovat seuraavat: keisari Nero (Agrippinan poika), Britannicus (keisari Claudiuksen ja Messalinan poika, Neron velipuoli), Agrippina (keisari Claudiuksen leski ja Neron äiti), Junia (keisari Augustuksen tyttärentytär ja Britannicuksen rakastettu), Burrus (Neron opettaja), Narkissos (Britannicuksen opettaja) ja Albina (Agrippinan uskottu). Näytelmän loimi on vallanhimo, johon luodaan erotiikan ja väkivallan kudetta.

Draaman kulku on seuraava. Agrippina odottaa pääsyä poikansa Neron luo, joka on juuri siepannut palatsiinsa Junian, Britannicuksen rakastetun kertomatta siitä äidilleen. Britannicus on laillinen valtaistuimen perijä, mutta Agrippina on syrjäyttänyt hänet Neron hyväksi, joka syntyi hänen ensimmäisestä avioliitostaan Ahenobarboksen kanssa. Nero kieltäytyy ottamasta äitiään vastaan. Agrippina, joka on huolissaan sekä poikansa valtiomiestaitojen heikkenemisestä että vaikutusvaltansa hupenemisesta, ilmoittaa Britannicukselle Junian kohtalosta ja tarjoaa tälle tukeaan Neroa vastaan. Britannicus hyväksyy tarjouksen opettajansa Narkissoksen kannustamana, joka on todellisuudessa Neron palkkaama kätyri.

Narkissos varoittaa Neroa juonittelusta, ja tämän seurauksena Nero aikoo hylätä vaimonsa Octavian ja mennä naimisiin Junian kanssa. Neron liehittelystä huolimatta Junia kieltäytyy liitosta keisarin kanssa. Nero käskee Juniaa katkaisemaan suhteensa Britannicuksen kanssa, muussa tapauksessa hän surmaa Britannicuksen. Junia joutuu teeskentelemään kylmyyttä Britannicuksen edessä, mikä ärsyttää tätä Neron tarkkaillessa salaa rakastavaisten kohtaamista. Junia kertoo Britannicukselle kuitenkin, että hän on joutunut valehtelemaan Neron käskystä ja kehottaa rakastajaansa pakenemaan.

Burrhus ei onnistu lepyttämään Agrippinaa tai Neroa, ja Junia paljastaa Neron juonen Britannicukselle. Narkissoksen varoittama Nero kuitenkin saapuu paikalle ja vangitsee kilpailijansa pitäen myös Juniaa vangittuna palatsissaan.

Neron toimet saavat Agrippinan puuttumaan asiaan. Hän nuhtelee ankarasti poikaansa ja toteaa, että Junia on luvattu Britannicukselle, ja että tämän pitäisi valita aviomiehensä. Keisari kapinoi äitiään vastaan ​​eikä enää halua olla hänen äänitorvensa ja välikappaleensa. Yhtäkkiä Nero antaa kuitenkin periksi ja muuttaa mielensä. Hän julistaa suuren sovintojuhlan velipuolensa kanssa. Tämä on kuitenkin lumetta, koska Britannicus aiotaan kuitenkin murhata juhlissa. 

Narkissos on jo pyytänyt tunnettua myrkynkeittäjää Lucustaa valmistamaan myrkyn. Lucusta oli jo aiemmin toimittanut myrkyn Agrippinalle, jolla hän myrkytti miehensä Claudiuksen. Nero kuitenkin epäröi, koska ei halua saada myrkyttäjän mainetta. Narkissos hyödyntää kuitenkin epäröivän Neron heikkoutta. 

Britannicus huokaisee helpotuksesta uskoen, että hänen velipuolensa haluaa sittenkin sopia hänen kanssaan, mutta Junia pelkää ansaa. Agrippina haluaa uskoa poikansa hyviin aikeisiin. Britannicus kuitenkin myrkytetään juhlissa. Nero väittää, että velipuoli kärsii vain kaatumataudista. Narkissoksen ja Burrhuksen läsnä ollessa Agrippina kutsuu poikaansa murhaajaksi. Junian onnistuu pakenemaan Vestan neitseiden suojiin, ja raivostunut väkijoukko surmaa Juniaa takaa-ajavan Narkissoksen. Burrhus huokaa näytelmän lopussa: "Oi jumalat, suokaa, että tämä olisi hänen viimeinen rikoksensa". Nero hankkiutui sitten eroon äidistään vuonna 59 murhauttamalla tämän veneonnettomuuden varjolla. 

Racinen draamoissa ilahduttaa henkilöhahmojen monikerroksisuus. Kukaan ei edusta jotain tiettyä luonteenpiirrettä, vaan he ovat eläviä ihmisiä, joilla on monenlaisia pyrkimyksiä ja ajatuksia. Draaman Nero on samalla vallanhimoinen pyrkyri, äitinsä helmoissa oleva mammanpoika ja kuitenkin aitoa rakkautta ikävöivä ihminen, joka ei kuitenkaan saa sitä, mitä tavoitteli ja turmelee sen, mitä jo omistaa. Näytelmässä ilmenee hyvin, kuinka valta vähitellen alkaa turmella Neroa. Minulle keisari Nero assosioituu välittömästi Peter Ustinovin hienoksi hahmoksi Quo vadis? -filmissä. 

Agrippina on todellinen pelinainen, joka ajaa uupumatta omaa agendaansa, mutta on valmis tarvittaessa muuttamaan toimintatapojaan. Racinen draamoissa muutenkin naiset ovat dynaamisia ja pyörittävät tapahtumia aktiivisesti. Siinä mielessä Racinen naiskuva on varsin moderni. Britannicuksessa toistuu sama traaginen piirre kuin Andromachessa: kukaan ei saa lopulta sitä, mitä tavoitteli. Eikö siinä ole jotain koskettavaa ja totta?

Ihailen Ludvig XIV:ta myös siksi, että hän suosi Racinea, vaikka kirjailijan suurissa draamoissa olevat hallitsijat ovat heikkoja, horjuvia tai tyranneja. Olisi mielenkiintoista tietää, esitetäänkö nykyään Moskovan näyttämöillä Racinea? Hänen kaikki draamansa on käännetty venäjäksi. 

Tyrannit lupaavat aluksi onnea aina...

Rouva, jos aavistatte jo turmaa, välttäkää myrkkyä, joka Teidät surmaa.

Ilman ääriä täällä on Caesarin valta. Seinät kuulevat, silmät katsovat kaikkialta. Caesar ei ole poissa täältä hetkeäkään.

Mutta Rooma tahtoo herran eikä emäntää.

Veressä veriset kätenne saatte pestä.

Jatka, aloitit veljelläsi, äitisi verta pian tihkuu tuo käsi.

Jean Racine: Ester

Ester (Esther) on Jean Racinen vuonna 1689 kirjoittama kolminäytöksinen näytelmä Raamatun Esterin kirjan pohjalta. Draaman ensiesitys oli Ludvig XIV:n toisen puolison Madame de Maintenonin perustamassa köyhien aatelisneitojen sisäoppilaitoksessa Saint-Cyrissä ja siitä tuli aikoinaan suuri menestys. Racine oli ennen draaman kirjoittamista luopunut näytelmien kirjoittamisesta, mutta hovin pyynnöstä hän kirjoitti sekä Esterin että Athalien, jotka kummatkin ovat teemaltaan uskonnollisia. Esterin kuoro-osuuksiin sävelsi Jean-Baptise Moreau musiikin.

Seuraavassa käytän meidän Raamatun suomennoksen nimiä, koska näytelmää ei ole käännetty eikä myös esitetty suomeksi. Luin teoksen Carl Theodor Gardertzin saksannoksena. Näytelmän henkilöt ovat seuraavat: Kserkses/Ahasverus (Persian kuningas), Ester (Persian kuningatar), Mordokai (Esterin kasvatusisä), Haman (Kserkseen suosikki), Sere (Hamanin vaimo), Hydaspes (kuninkaan palatsin virkamies), Asaf (toinen kuninkaan upseeri), Elisa (Esterin ystävätär), Taamar (Esterin seuralainen) ja juutalaisneitojen kuoro. Näytelmä tapahtuu Susan kaupungissa Kserkseen hovissa.

Ester kertoo ystävälleen Elisalle, kuinka hänestä tuli kuninkaan suosikki paljastettuaan salaliiton tätä vastaan ​​kasvatusisänsä Mordokain avulla. Mordokai kertoo Esterille, että kuningas Kserkses on suosikkinsa Hamanin neuvosta antanut julistuksen, jolla määrätään kaikkien Persian valtakunnan juutalaisten surmaaminen tulevina päivinä.

Amalekilaisten jälkeläinen Haman vihaa Mordokaita, koska Mordokai toistuvasti kielsi häneltä asianmukaisen kunnioituksen eikä koskaan polvistunut hänen edessään. Samaan aikaan Kserkses on saanut tietää, että Mordokai pelasti hänet salaliitolta vuosia aiemmin. Kuningas käskee Hamania järjestämään Mordokaille kiitoskulkueen. Ester on järkyttynyt juutalaisten tulevasta kohtalosta ja hän päättää pelastaa kansansa järjestämällä kutsut, joihin tulisivat Kserkses, Haman ja Mordokai.

Keskustellessaan vaimonsa kanssa ennen juhlaa Haman häpeää sitä, että hänen täytyi osoittaa kunnioitusta juutalaiselle Mordokaille. Siitä huolimatta hän pitää kuningattaren kutsua kunnioituksen osoituksena. Juhlassa Ester tunnustaa kuninkaalle aiemmin salaamansa juutalaisen verenperintönsä. Hän vakuuttaa kuninkaalle, ettei hänen kansansa haaveile salaliitosta häntä vastaan, ​​ja että Haman aikoo tuhota heidät kostaakseen kokemansa loukkaukset. Nyt alkaa Kserkseen sappi kiehua, ja kun Haman anelee kuningattarelta armoa ja heittäytyy tämän jalkoihin katuen rikoksiaan, raivostunut kuningas tuomitsee hänet kuolemaan ja nimittää Mordokain seuraajakseen. Näytelmä päättyy kuoron laulamaan kiitosrukoukseen.

Que son nom soit béni. Que son nom soit chanté.

Que l'on célèbre ses ouvrages,

Au-delà des temps et des âges,

Au-delà de l'éternité.

Näytelmän alussa Ester tuo esille oman tyytymättömyytensä korkeaan asemaansa ja hän halveksii hovin jumalatonta menoa ja loistoa. Häntä liikuutta eniten oman kansansa tuleva kohtalo Persian valtakunnassa. Antiikin draamojen tapaan kuoro tulkitsee päähenkilön mielentiloja ja ennustaa myös tulevia tapahtumia. Kuoro myös ennakoi tulevia kauhuja, joissa ei säästetä edes lapsia eikä vanhuksia, mutta toisaalta se pitää kansanmurhaa rangaistuksena isien synneistä.

Hydaspes on tyypillinen kätyrihahmo, joka kantelee Hamanille jopa Kserkseen unennäöt. Haman on keskittynyt rikkauksien ja vallan kahmimiseen ja käyttää juutalaisvihaa siinä välikappaleena. Samantyyppinen hahmo on myös Asaf, joka on valmis kertomaan, että Mordokai on juutalainen. Hamanin puoliso Sares tekee myös parhaansa horjuttaakseen Esterin valtaa juonimalla miehensä kanssa. Tässä draamassa naiset tuntuvat olevan oikeita pelinaisia ja he pyörittävät miehiä mielensä mukaan. Samantapaista naisvoimaa löytyy myös Racinen Andromakhesta.

Esterin kirja kannattaa lukea ennen tämän näytelmän lukemista, koska draamassa on raamatullinen pohjavire, mutta kerronta ja päähenkilöiden sielunliikkeet ovat jo varsin moderneja. Esim. kuningas Kserkseen hahmo on varsin ristiriitainen ja siinä mielessä myös nykyaikainen, koska hän ei edusta ainoastaan yhtä luonteenpiirrettä. Tämä lieneekin ollut yksi Racinen tuoma uudistus näytelmäkirjallisuuteen. Näytelmän lopun kuninkaan ylistys lienee aikanaan uponnut hyvin Ludvig XIV:een. 

Jos tätä draamaa ei vaivaudu lukemaan, niin Esterin kirja kannattaa aina lukea: siinä on draamaa, rokotusta antisemitismiä vastaan ja kerrotaanhan siinä myös purim-juhlan synty. Sopii miettiä myös Jeesus-silmälasit päässä, miten lukea Esterin kirjan sanomaa kristillisesti. 

Jos aikakoneella voisi siirtyä joihinkin menneisiin tapahtumiin, olisin mielelläni 6. elokuuta 1933 Kustavin kirkossa kuuntelemassa, kun Volter Kilpi lukee Alastalon salin ensimmäistä lukua Kirkkomaa. Olisin myös hyvin mielelläni ollut kärpäsenä Saint-Cyrin luostarikoulun katossa tammikuun 26. päivänä vuonna 1689.