Suomi kutsuu aina vaan: Suloista Savoa

Kuopion korttelimueso

Aaro A. Nuutisen matkakirjaklassikkoa Suvista Savoa mukaillen vietin koko heinäkuun suloisessa Savossa, joka on todellinen lomailijan hub. Suomalaiselle Suomi on paras lomamaa. Liitän tämän kuvauksen aikaisempiin Suomi kutsuu -postauksiini. 

Kun Savon korvesta tahtoo lähteä kulttuurin pariin, täytyy mennä Kuopioon. Tällä kerralla kävin Korttelimuseossa, joka ympäristönä antaa hienon kuvan vanhemmasta suomalaisesta kaupunkikulttuurista, olipa sitten mitä mieltä tahansa ruutuasemakaavasta. Museossa on mm. Minna Canthin huone, jossa on huonekaluja kirjailijan kodista. Canth on museokaupassa myös hyvin tuotteistettuna (Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää -t-paita sopii heittäytyvälle ihmistyypille), ja suotavaa olisi ehkä myös, että Canthia luettaisiin. Koulussa luettiin Kauppa-Lopo, ja myöhemmin luin Salakarin, jonka suhdesekoilu on varsin modernia, mutta teoksen naiskuva on outo.

Korttelissa oli myös apteekkimuseo, Kuopion vanha apteekki, joka siirrettiin kortteliin vuonna 1987, on Turun Qwenselin apteekin veroinen nähtävyys. Sisustus on varsin rikas ja näyttely mielenkiintoinen ulottuen kansanparannuksesta suomalaisen lääketeollisuuden vaiheisiin. Esineistö on kerätty Savon vanhoista apteekeista. Hota-pakkauksen kuvaan voisi nykyään monikin wokettaja puuttua...

Hotaa ja Pervitiiniä vaivoihin...

Kuopiossa täytyy aina myös poiketa VB-keskuksessa katsomassa valokuvanäyttelyitä. Tänä kesänä on esillä varsin koskettava Lars Tunbjörkin kuvien näyttely, josta tuli myös mieleen oman lapsuuden tunnelmat. Muistoissa on vielä vuosien takainen Leni Riefenstahlin Afrikka-valokuvien näyttely - varsin ennakkoluuloton valinta. Museon kauniilla sisäpihalla on vohvelikahvila. Hyvät kahvit ja jäätelöt saa myös torilla italialaisesta La Dolce Vitasta, ja kauppahallista voi ottaa matkaan vielä vyötäisille mukavasti asettuvia juustoja ja Truben vehnästä. Hankin myös uuden syyseleganssin paikallisista vaatehtimoista, joissa on aina savolaiseen tapaan lupsakka ja asiantunteva palvelu. Kuopio on kaikella tapaa hieno kaupunki.

Lars Tunbjörk, Skara sommarland 1991
(Kuva: VB-keskus)

Kun lähtee Kuopiosta Karttulan suuntaan, niin kannattaa aluksi poiketa Haminanlahden kulttuuripolulle, joka vie von Wright-veljesten ja Matti Karppasen maisemiin. Polku vaatii hieman kuntoa, mutta maisemat ja mustat torvisienet palkitsevat vaivan. Jos voimia riittää, kannatta Karttulassa ehdottomasti poiketa Riuttalan talonpoikaismuseoon, ainutlaatuiseen kulttuuriympäristöön. Aivan samoin kuin Kuopion museokortteli, heijastelee Riuttalakin ihmisen rakentaman ympäristön ja luonnon orgaanista suhdetta, mikä usein katosi myöhemmässä rakentamisessa. Riuttalaan saapuminen korpiteitä pitkin on jo kokemus: yhtäkkiä edessä aukeaa rikas kulttuurimaisema, mihin savolaisten työ on painanut pysyvän jäljen. 

Riuttalan talomuseo

Rautalampi on vanha emäpitäjä, minkä muistona on vielä suuri puukirkko. Pitäjän kulttuurielämä on kesäisin vilkasta, kohokohtina tänä kesänä Rautalammin museon Yrjö Kaijärvi ja Reidar Särestöniemi -näyttely, Timo Korhosen kitarakonsertti ja Runon ja Laulun Rautalampi -tapahtuma. Seurakunnan täyttäessä kesällä 465 vuotta, järjestettiin myös juhlamessu. Rautalammilla kannattaa myös poiketa hautausmaalla, missä on monen rautalampilaisen kansanrunoilijan hauta. Siellä lepäävät myös Yrjö Kaijärvi ja Matti Rossi. Rautalammin raitti oli täynnä ihmisiä, kun Irina esiintyi museon puistossa. Irina tuntui puhuttelevan ja voimannuttavan erityisesti naisia. Minun oli miehenä vaikea päästä sisään taitelijattaren laulujen psykologisoivaan maailmaan, paitsi tietenkin Mä haluun olla yksin/

Lukee vaikka kirjaa/Junamatka Turkuun ihana ois, on aika kiva värssy. Rautalammin kirjasto on myös nähtävyys. Tänä kesänä museon näyttelytilassa esiteltiin rautalampilaisen tekstiilitaiteilija Jukka Vesterisen tuotantoa. 

Rautalammin kirkko

Irma Mattila: Kansanrunoilijat ja muusa (1988)

Rautalammin naapuripitäjästä Suonenjoelta löytyy merkittävän naivistin, Aulis Jalkasen ITE-Aulis-kotimuseo. Paikka on rikkaudessaan (5000 teosta) ja kansanomaisessa neroudessaan todellinen nähtävyys taiteen ystävälle. Jos Aulis Jalkanen olisi saanut akateemista taidekoulutusta, olisi hän ilman muuta noussut taide-elämämme kärkeen. Olin museossa Kesäkihhaus-päivänä, ohjelmassa oli mm. lettuja, lohikeittoa, haitarimusiikkia ja stand-uppia: kaikki oli kotikutoista ja herttaista. 

Naisenikävä oli Jalkasen elämässä keskeinen asia

 

Taiteilija käytti maitopurkkien pahvia teostensa pohjana

Nerokas viimeinen säe vie platonilaisten alkukuvien maailmaan

Viimeinen pysähdys suloisessa Savossa on Varkaus. Varkauden ytimeen pääsee parhaiten käsiksi menemällä Konstiin, Varkauden museokeskukseen, missä kaupungin metsäteollisuuden historia ja nykyisyys on monipuolisesti esitettynä. Vuoden 1918 tapahtumista ei puhuta mitään, ei edes Huruslahden arpajaisista, mutta ehkä hyvä niin. Mänttä ja Kotka tulevat mieleen näyttelyssä kulkiessa. Varsin mielenkiintoinen oli näyttely tunnetuimmasta varkautelaisbändistä Magyarista, joka tuntuu olevan merkittävä paikallinen ilmiö. 

Saman puiston äärellä, missä on Konsti, on myös Varkauden pääkirkko. Kirkko valmistui syksyllä 1939 ja se sijaitsee aivan tehdasalueen vieressä. Kirkon suunnitteli funktionalismin hengessä arkkitehti Martti Paalanen. Kirkon alttarifresko Tulkoon Sinun valtakuntasi, on Lennart Segerstrålen maalaama ja se on lajissaan Pohjoismaiden suurin. Kirkon ympärillä olevat seurakunnan rakennukset istuvat hienosti pengerrettyyn puutarhaan. Satojen varkautelaisten sankarivainajien nimet oli kaiverrettu kirkon eteisen kivitauluun.

Varkauden vesitorniin kannattaa myös poiketa jo talon arkkitehtuurin vuoksi. Varkauden kaupunginarkkitehti Kalevi Väyrysen suunnittelema vesitorni ja kerrostalon yhdistelmä on tyylikäs jälleenrakennuskauden optimismia heijasteleva rakennus. Vastaavia komplekseja pitää lähteä hakemaan Virosta saakka Narvasta, Elvasta ja Paidesta. 

Etsin Elonetistä vanhoja filmejä Varkaudesta ja löysin lyhytfilmin Varkauden Sokoksen avajaisista vuodelta 1960. En ollut uskoa silmiäni, kun näin appiukkovainaan 34-vuotiaana seisovan miehuutensa kukassa kutsuvieraiden joukossa. Lyhyt väläys tuolloisesta elämästä kertoo monenlaista: ihmisten muodollisesta käytöksestä, hyvin istuvista räätälin tekemistä vaatteista ja positiivisesta elämänasenteesta. Olisin halunnut nähdä vielä Matleena Jäniksen filmin Jäniksenä Varkaudessa, joka esitettiin muutama vuosi sitten televisiossa, mutta sitä ei löytynyt mistään. Tuossa filmissä minua kosketti erityisesti entisaikojen varkautelaisten yhteisöllinen elämäntapa.

Varkauden vaurauden avain

Varkauden vesitorni heijastelee tulevaisuudenuskoa

Varkauden pääkirkon fresko

Varkauden pääkirkon sisäänkäynti

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 23: Eduard Graf von Keyserling "Dumalan pastori"

Eduard Graf von Keyserling syntyi vuonna1855 Tels-Paddernin linnassa Kuurinmaalla ja kuoli vuonna 1918 Münchenissä. Hän oli baltiansaksalainen aatelismies ja kirjailija, joka aikanaan oli varsin tunnettu, mutta vaipui sittemmin unohduksiin. Keyserling kuvaa mestarillisesti sammuvaa baltiansaksalaista kulttuuria. Nykyään Keyserlingiä pidetään yhtenä merkittävimmistä 1900-luvun alun saksalaisista kirjailijoista, jota mm. Thomas Mannin piti esikuvanaan.

Kirjailija syntyi kymmenentenä lapsena kaksitoistalapsiseen perheeseen. Hän kävi koulunsa Goldingenin (nyk. Kuldīga) saksalaisessa lukiossa, opiskeli sitten oikeustiedettä Tarton yliopistossa, muutti Wieniin opiskelemaan taidehistoriaa ja filosofiaa ja työskenteli tuolloin jonkin aikaa sanomalehtimiehenä. Elantonsa hän hankki isännöimällä perintökartanoitaan Kuurinmaalla. Menetettyään omistuksensa Kuurinmaalla hän muutti sitten siskonsa kanssa Müncheniin, jossa asui kuolemaansa asti. Keyserling sairastui neurosyfilikseen, mikä johti hänen vähittäiseen sokeutumiseensa. Viimeisimmät romaaninsa hän saneli siskolleen. Suomeksi Keyserlingiltä on käännetty romaanit Illan varjot (1919), Ruhtinattaria (1919) ja Dumalan pastori (1920), jota käsittelen tässä klassikkohaasteessa.

Löysin Keyserlingin lukiessani Hermann Kurzken Thomas Mann: Das Leben als Kunstwerk -elämänkertaa. Hankin sitten Saksasta neljä Keyserlingin romaania hyllyyni, mutten ole saanut niitä yrityksistä huolimatta vielä luettua. Klassikkohaaste on aina innoittanut tarttumaan näihin hyllynlämmittäjiin, jotka miltei poikkeuksetta ovat osoittautuneet erinomaisiksi kirjoiksi. Keyserlingin mestaruus on Theodor Fontanen kaltaista: hienovaraista ympäristön, sosiaalisten suhteiden ja luonnon kuvausta, joihin ihmiskohtalot lomittuvat. 

Romaani alkaa viehättävän koti-illan kuvauksella, jossa teoksen yksi päähahmoista, Dumalan pastori Erwin Werner laulaa vaimonsa Lenen säestyksellä Schubertin "Am Meer" -liediä. Lapsenomainen vaimo palvoo miestään, verraten tätä Siegfriediin ja kiitellen tämän miehistä olemusta. Tosin liedin viimeinen säkeistö antaa jo oivaltaa, mihin suuntaan kertomus on etenevä:

Seit jener Stunde verzehrt sich mein Leib,

Die Seele stirbt vor Sehnen; -

Mich hat das unglückseel'ge Weib

Vergiftet mit ihren Thränen.

Liedhetken lumous liudentuu kuitenkin arkipäivään, kun Lene kertoo nähneensä Dumalan linnan emännän paronitar Karola Werlandin kiitäneen päivällä reellä pappilan ohi päällään uusi takki ja turkislakki. Lene huomauttaa hieman katkerasti, että naisen eleganssi on tyrmäävä, ja että paronittarella oli taipumus vietellä paikallisia miehiä, mistä Werner silminnähden vaivautuu. Ilta päättyy kuitenkin täytettyjen ohukaisten syöntiin ja kevyeen lörpöttelyyn takan loisteessa. 

Karola Werland asuu yhdessä miehensä paroni Werlandin kanssa rappeutuvassa Dumalan linnassa. Herra on vanha, vammainen ja sukunsa viimeinen. Paroni ei pysty enää kävelemään, ja Karola pitää miehestään huolta mm. hieromalla tämän jalkoja jatkuvasti. Pastori Werner käy säännöllisesti linnanherran ja tämän puolison luona rippi-isänä ja ystävänä. Werner on syvästi ihastunut paronittareen, mutta suhde pysyy platonisena.

Werner käy myös sielunhoitotehtävissä kylillä, ja juopolta metsänvartija Ermanilta pastori saa tietoonsa, että lähikartanossa asuva paroni Behrent von Rast käy öisin Werlandien linnassa lystäilemässä paronitar Karolan kanssa.  Paroni von Rast ajelee öisin reellä Dumalan linnaan salapolkuja pitkin ja ylittää jyrkän laakson rapistuneen Hirsipuusillan kautta. Werner ei ilmeisesti ollut ainoa, joka oli ihastunut Karolaan, koska vanha Werland oli tunnustanut hänelle, että hänen sihteerinsä, nuori runoilija Karl Pichwit oli myös toivottomasti rakastunut hänen vaimoonsa. Tämä suhde ei kuitenkaan saanut minkäänlaista vastakaikua, koska Karola pitää miestä lapsena.

Pastori ei pidä von Rastin flirttailusta linnan emännän kanssa, koska hän pitää miestä karkeana viettelijänä. Werner vierailee usein Dumalan linnassa, koska ei jaksa kuunnella vaimonsa tyhjänpäiväistä loruilua, muttei pääse kuitenkaan kovin pitkälle myöskään Karolan kanssa, joka kokee komean von Rastin eroottisesti vetävämpänä (musta parta, valkoiset hampaat, leveät hartiat ja silmät kuin mustansininen liekki). Mustasukkainen Pichwit ei jätä käyttämättä yhtäkään tilaisuutta salakuunnella pariskunnan intiimejä hetkiä linnan tornihuoneessa, jossa jo linnan aiemmat sukupolvet ovat toteuttaneet salavuoteutta sängyssä, jossa on kauhtuneen vihreät damastiverhot.

Metsänvartija Ermanin paljastus ja Pichwitin kertomukset pitävät pastori Wernerin öisin hereillä: hän käy linnan liepeillä vakoilemassa pariskunnan yöllisiä tapaamisia. Eräänä yönä hän lähtee pappilastaan Pirunsillan luo ja virittää kilpailijalleen ansan: irrottaa sillasta muutamia lankkuja. Von Rastin lähestyessä reellä siltaa Werner tulee kuitenkin katumapäälle ja paljastaa, mitä oli tekemäisillään. Paroni pilkkaa pastoria, ja hän purattaa myöhemmin sillan ja jatkaa yöllisiä retkiään.

Karola tekee lopulta kareninat ja karkaa rakastajansa kanssa Italiaan, Firenzeen. Karolan ja von Rastin suhde kuitenkin päättyy ja Karola aikoo palata miehensä sairasvuoteelle, mutta tämä ehtii kuolla ennen vaimonsa saapumista. 

Linnaan saapuu paljon paroni Werlandin sukulaisia perinnön toivossa, mutta paljastuu, että paroni Werland on antanut vaimolleen aviorikoksen anteeksi eikä ole tehnyt Karolasta perinnötöntä. Meluava suku häipyy linnasta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Kirjan loppu antaa ymmärtää, että Wernerin ja Karolan suhdekin sammuu.

Keyserlingin kuvaama maailma on kadonnut: Baltian luterilainen maaseudun aristokratia, joka ei ole onnistunut henkisesti uudistumaan, mikä luo kartanoihin tukahtuneen ja itseensä käpertyneen ilmapiirin. Porvaristo esiintyy romaaneissa lähinnä pastoreina, kauppiaina ja opettajina, jotka ovat usein yksinkertaisia ja karkeita, mutta sopeutuneet kartanoiden elintapoihin. Maarahvas edustaa Keyserlingille alkukantaista voimaa, joka luo aristokratian elämän aineellisen perustan ja jonka keskuudessa aatelismiehet ja -naiset voivat myös tyydyttää elämänhimoaan. Keyserlingin sankarit palavat halusta elää toisin kuin elävät, mutta heiltä puuttuu tahto ja taito toteuttaa tätä elämänmuutosta. Huomattavaa on myös se, että Keyserlingin romaaneissa tapahtumia tarkkaillaan usein naisen näkökulmasta. 

Vaikka romaanissa kuvattu maailma on kadonnut, siinä kuvatut ihmiskohtalot ovat varsin universaaleja: elämäänsä tyytymättömät ihmiset etsivät muutosta eroottisista seikkailuista, eikä kukaan lopulta saa sitä, mitä haluaa. Lene on lahjakas lapsivaimo, joka ei saa yrityksistään huolimatta vastarakkautta mieheltään. Hänen kohtalonaan on nuutua lapsettomana sammuvaan suhteeseen leipoen ja säestäen kodin liediltoja pianolla. Pastori Werner ei saa tyydytystä avioelämästään eikä työstään, ja Karolan kohdattuaan hän on valmis eroottisiin seikkailuihin, joista kuvittelee avautuvan todellisen elämän. Karola on sekä uhrautuva vaimo että myös moderni pelinainen, joka ottaa sen, mitä haluaa ja on kaunis, rietas ja ehkä onnellinen. Paroni von Rast on älyllisesti rehellinen viettielämälle omistautunut mies, josta aikaisemmin olisi käytetty sanaa elostelija, joka poimii hedelmiä sieltä missä niitä on vain tarjolla. Kirjailija antaa kaikkein epämiellyttävimmän kuvan pastori Werneristä, joka ei ole heittäytyjä. Karola valitsee Rastin, koska tämä tarjosi luultavasti vauhdikkaampaa menoa kuin pastori Werner.

Kirjan parasta antia oli hienovarainen ihmissuhteiden kuvaus. Kertomuksessa on myös voimakas eroottinen vire, mutta se on kuitenkin diskreetti, mikä tekee lukukokemuksesta nauttivan.  Kirjan käännös (G.G. Ronimus) oli paikoin hieman kömpelö ja nykylukijalle jo vanhahtava. Keyserlingin saksa on rikasta ja hienostunutta, josta aistii myös kirjoitusajankohdan. Aion ehdottomasti jatkaa von Keyserlingin romaanien lukemista.

Ulkona tippui sumu katolta. - alituisena, ahertavana kuiskeena, salaisena surullisena tarinana, jonka yö itselleen kertoi.

Matkan loppuvaiheilla ei enää puheltu. Hiljaisina astuivat he lasinkirkkaassa kuutamoyössä. Karola oli väsynyt ja nojasi raskaasti Wernerin käsivarteen. Heidän edessään liukuivat molemmat varjot niin lähellä toisiaan painautuneina kuin syleilisivät toisiaan.

Lustig waren der weiße Wald mit dem roten Sonnenschein und der die klare Frostluft. Alles sah so geschmückt aus, als sollte hier etwas Gutes, etwas Festliches geschehen...Durch den Wald tönte Schellengeklingel, sehr hell, wie ein silbernes Lachen.

Lovis Corinth: Eduard Graf von Keyserling
(1900). Kuva: Wikipedia

 

Kaupunki taideluomana

 

Rikas katukuva Karjaportinkadulta Viipurista

Gustav Strengellin teos Kaupunki taideluomana. Silmäys historialliseen kaupunkirakennustaiteeseen (Helsinki 1923) on osa kirjasarjaa, jossa tekijä käsittelee kaupunkien ohella koteja ja rakennuksia taideteoksina. Strengellin tuotantoa ja persoonaa olen aiemmin käsitellyt Koti taideluomana -postauksen yhteydessä. Käsiteltävänä oleva kirja tarjoaa lukijalle varsin intensiivisen lukukokemuksen, jolle antaa vielä lisäväriä hieman koukeroinen kieli, joka osin johtuunee Salme Setälän käännöksestä. 

Kirja on jakaantunut seuraaviin lukuihin: Kaupunki suljettuna ääriviivana, Kaupunki suljettuna plastillisena kokonaisuutena, Kaupunki itsenäisenä, rakennustaiteellisena taideluomana, Katu, Aukea, Kaupunki taiteellisena organismina ja Kaupunkirakennustaiteen yhtenäisyyspyrkimykset 1600- ja 1700-luvuilla. Kirjan kuvitus on laaja, ja lukija joutuu ahkeraan selaamaan teosta etsiessään tekstin kuvaviitteitä. Oivaltavan tekstin vuoksi tämä pieni vaiva palkitaan.

Strengellin innoittaja on ollut Camillo Sitten teos Städtebau nach seinen künstlerischen Grundsätzen (1889). Sitte ihaili keskiaikaisia kaupunkeja ja niiden orgaanisen, suljetun ja epäsäännöllisen rakenteensa vuoksi. Ruutukaava, symmetria ja suorat kadut syntyivät myöhemmin liikenteen, talouden ja hygienian vaatimuksista, mutta se loi samalla ikävää ja köyhää kaupunkikuvaa. Strengell halusi teoksensa olevan taiteellis-opettavainen, jonka avulla opittaisiin tarkastelemaan erilaisia kaupunkikuvia kriittisesti ja erottamaan ruma sekä muotopuoli kauniista. Jos Helsingissä haluaa tehdä pienen retken sitteläiseen maailmaan, niin voi poiketa Hilda Flodinin kujalle Pikku-Huopalahteen. Siellä katulaatoissa on kuvattuna vanhojen Välimeren kaupunkien asemakaavoja Knossoksesta Venetsiaan. 

Kaupunkien ääriviivoille loivat ensimmäiset kohokohdat sakraalirakennukset, ja aikojen saatossa eri tyylisuuntien kirkontornit rikastivat kaupunkinen siluetteja. Esimerkkejä onnistuneista kaupunkikuvista Strengell analysoi Kölniä, Porvoota, Dresdeniä ja Marburg an der Lahnia verraten niitä varsin oivaltavasti New Yorkin maisemaan, joka suuresti muistuttaa keskiaikaista, italialaista feodaalikaupunkia. 

Porvoo on suomalaisen kaupunkirakentamisen helmi
vanhan Turun ja Viipurin ohella

Kadun merkitystä Strengell käsittelee laajasti: sillä täytyy olla point de vue, kohokohta, johon sen liike tähtää. Tämä kohokohta ei saa olla keskellä kadun keskilinjaa. Katu ei saa olla viivasuora, jonka pää katoaa horisonttiin, vaan sen pitää olla kaareva ja polveileva, jolloin tien jännite säilyy.  Keskiaikaiset kaupungit kehittyivät orgaanisesti, jolloin niitä ei suunniteltu arkkitehdin pöydällä, mikä loi monenlaiselle poikkeamalle tilaa, mikä taas rikastutti kaupunkikuvaa. Strengell kehuu erityisesti barokkiajan tilantajua, jolloin katu ymmärrettiin todellisena organismina. Esimerkkeinä hienoista katukokonaisuuksista Strengell mainitsee Berninin suihkulähteeseen päätyvä Scalinata della Trinità dei Monti Roomassa, jossa onnistunut jännite luotiin siten, että suihkulähde oli hiukan kadun keskilinjan oikealla ja portaiden yläpäässä oleva kirkko hiukan sen vasemmalla puolella. Onnistuneita katutiloja olivat myös Maximililianstrasse Augsburgissa, Karjaportinkatu Viipurissa ja High Street Oxfordissa.

Aukeiden tehtävänä on olla paikka, minne kadun liike on johdettu: siellä se asettuu lepoon. Aukeiden reunoille on sijoitettu merkkirakennuksia, jolloin aukeista kehittyy kaupunkien huippukohtia. Aukion piti olla bien percé, hyvin lävistetty siten, että aukiolle päätyvät ja sieltä lähtevät kadut tarjosivat rikkaita näkymiä. Strengell pahoittelee sitä, kuinka keskiaikaisten arkkitehtien hieno tilantaju alkoi sitten erityisesti empiren myötä yksinkertaistua (Maanmittari on ottanut johdon käsiinsä): suuri ei ole kaunista, vaan sopusuhtainen. Strengellin mukaan kaupunkirakennustaide ei ole asemakaavataidetta, vaan se on kolmiulotteista taidetta, tilataidetta, joka edellyttää sekä tunnetta että älyä. 

Strengell käsittelee varsin laajasti 1700-luvun ranskalaista kaupunkisuunnittelua, erityisesti Pariisin ja Nancyn esimerkkejä käyttäen. Nancy lienee paras esimerkki rikkaasta kaupunkikuvasta, joka on yhtenäinen ja syntynyt lyhyessä ajassa. Haussmannin Pariisin asemakaavaa, jolle tyypillistä olivat suuret bulevardit, pitää Strengell epäonnistuneena ratkaisuna, joka kieli ainoastaan arkkitehtonisen ymmärryksen köyhtymisestä.

Strengellin kirja ei ole helppolukuinen, mutta viitseliään lukijansa se palkitsee hyvin. Erityisesti minua liikkuttivat kuvat kadonneista tai olennaisesti muuttuneista kaupunkien keskustoista, varsinkin näkymät Viipurista ja Turusta olivat hienoja: yksinkertainen, provinsiaalinen arkkitehtuuri asettuu suurten taideluomien rinnalle.

Augsburgin Fuggerei on hieno esimerkki
varhaisesta sosiaalisesti orientoituneesta kaupunkisuunnitelusta. 

Kulttuurin syrjäpoluilla Tallinnassa VIII: Tuljak-kahvila

(Kuva: ERR)

Viimeisellä työmatkallani Tallinnaan poikkesin ravintola Tuljakiin, johon olin aikaisemmin tutustunut Viron arkkitehtuurihistorian kautta. Ravintolasta avautuu kaunis näkymä Tallinnan lahdelle ja se on mitä miellyttävin paikka poiketa ihailemaan virolaisen hengen saavutuksia ja myös syömään.

On masentavaa ajatella, että niin monet virolaiset taiteilijat kiistattomasta lahjakkuudestaan ​​huolimatta jäivät vaille kansainvälistä huomiota neuvostovallan aikana. Valve Pormeister, Tuljak-kahvilan suunnittelija, kuuluu näihin kykyihin, jonka osaaminen oli kansainvälistä tasoa. Pormeister työskenteli erityisesti maaseutu- ja maisema-arkkitehtuurin aloilla ja hän oli tunnettu arkkitehti Neuvostoliitossa, jonka töitä löytyy Itämeren rannoilta Sahaliniin. 

Pormeisterin esikuvina olivat monet suomalaiset arkkitehdit, erityisesti Alvar Aalto ja Aarne Ervi. Tämä vaikutus näkyy erityisesti Pormeisterin tavassa käsitellä tilaa. Arkkitehdilla oli myös mahdollisuus matkustaa Länsi-Eurooppaan, esimerkiksi Saksaan, Itävaltaan ja Suomeen ja hän luki myös jatkuvasti länsimaista arkkitehtuurikirjallisuutta, koska hän osasi saksaa ja englantia.

Valve Ulm (myöhemmin Pormeister) syntyi vuonna 1922 Tallinnassa, mutta vietti lapsuutensa Albun maaseudulla. Hänen isänsä oli maanviljelijä ja äitinsä puutarhuri, joten maaseudun elämä oli arkkitehti Pormeisterille tuttua. Sen jälkeen hän opiskeli agronomiaa, filosofiaa ja taidehistoriaa Tarton yliopistossa ja hän opiskeli myös puutarha- ja puistosuunnittelua sekä arkkitehtuuria. Pormeister työskenteli Viron maaseudun rakennusprojekteissa, joissa hän toimi 70-vuotiaaksi asti. Pormeisterin suurin saavutus oli orgaaninen arkkitehtuuri, joka ottaa huomioon maiseman, johon talo rakennetaan. Pormeister oli erittäin vaativa rakennusten viimeistelyn suhteen, mikä valitettavasti ei aina ollut yleistä Neuvostoliitossa. Lahjakkuutensa ja maineensa ansiosta hän pystyi hankkimaan ulkomaisia ​​rakennusmateriaaleja, ja siksi Pormeisterin rakennukset näyttävät länsimaisilta, eivät neuvostoliittolaisilta.

Pormeisterin ensimmäinen merkkiteos on Kukkapaviljonki Tallinnassa, joka sijaitsee aivan Tuljakin vieressä. Se aloitti uuden aikakauden Viron post-stalinistisessa arkkitehtuurissa, jolle oli ominaista selkeys, epäsymmetrisyys ja läpinäkyvyys. Kukkapaviljonki näyttää kiipeävän mäkeä pitkin, tila on porrastettu ja luonto jatkuu rakennukseen. Tilaa koristavat kukkapenkit ja suihkulähteet, ja viimeinen huone on suuri, lähes 600 neliömetrin kokoinen sali, joka on kuitenkin intiimi. Sisätiloista on näkymät merelle ja puutarhaan. 

(Kuva: ETERA)

Kukkapaviljongin viereen Pormeister suunnitteli myös uuden kahvila Tuljakin, joka sijaitsee dramaattisesti Piritan tien varrella. Kahvila on tilava ja valoisa, ja sisätilojen suunnittelivat aikansa parhaat sisustusarkkitehdit. On mielenkiintoista seurata näiden kahden rakennuksen keskinäistä dynamiikkaa: avautuvia ja sulkeutuvia tiloja sekä materiaalien hienovaraista käyttöä.

Pormeisterin tärkeimmät rakennukset eivät kuitenkaan ole Tallinnassa, vaan maaseudulla. Niiden joukossa ovat Jänedan sovhoosin ammattikoulu, Kurtnan LKJ:n päärakennus ja EPA:n tiedekuntarakennus Tartossa. Myös Maarjamäen muistomerkin maisemasuunnittelun Tallinnassa on osittain tehnyt Pormeister. 

Pormeisterin rakennukset ovat plastisia ja ne istuvat hyvin ympäristöönsä. On myös huomionarvoista se, että hän oli naisarkkitehti, joka kykeni rakentamaan merkittävän uran alalla, jota yleensä hallitsevat miehet. Ehkä naiseus mahdollisti hänelle poikkeuksellisen uran miesten keskuudessa. 

Tuljakin ruokasali on entisöity ja modernisoitu pieteetillä. Ruskean, oranssin ja kuparin sävyt toivat mieleen oman lapsuuden värimaailman. Ravintolan pihalla on uima-allas ja sininen Volga. Palvelu oli virolaisittain huomaavaista, muttei päälle tunkevaa. Tunsin olevani aikamatkalla, siksi paljon salista löytyi kiinnekohtia 1960-luvun maailmaan.

Ravintolaa suosittelee Michelinin opas, mikä näkyy lähinnä annosten eksoottisessa ulkonäössä ja hinnassa. Keittiön terveinen oli tosin reippaan kansanomainen: tummaa leipää, paistettua sipulia, voita ja ylikypsä siansivu - jalostettu tirripaisti. Syömäni meribassiannos on alla kuvattuna. Kalan valmistuksessa voisin antaa kokille ohjeita. Aterimia ja lautasliinoja myöten kaikki oli sävy sävyssä, mutta ruoka ei ihan yltänyt designin tasolle, mutta hyvää se kuitenkin oli. Kaikessa oli liian yrittämisen leima. Toivottavasti ravintolat alkaisivat luopua syvistä, tummista keramiikkalautasista ja palaisivat takaisin valkeaan posliiniin, jossa ruoka näyttää kauniilta eikä sitä tarvitse kalastella kupin pohjalta. 

Frankfurtin pauloissa

Pari vuotta sitten postasin Frankfurtista kirjamessujen tuoksinassa, nyt huhtikuussa olin  jälleen kaupungissa Eläkeläisten keikalla ja vierailemassa Städel Museumin Monet-näyttelyssä. Frankfurt on rikas ja monikerroksinen kulttuurikaupunki, jonka plataanikäytävillä on tuulahdus eteläistä Eurooppaa. Berliiniin vaeltavat voisivat välillä poiketa myös Frankfurtiin huomatakseen, kuinka monipuolinen ja viehättävä suurkaupunki voi olla. Suomalaisille Frankfurtin kaupunkikuva on tullut olohuoneisiin Kahden keikan kautta. 

Koska parsa-aika oli Saksassa parhaimmillaan, piti tientenkin aluksi syödä keitettyä valkoista parsaa perunoiden ja béarnaisekastikkeen kera, juomana saksalaista grauburgunderia. Seuraavana päivinä oli sitten vuorossa toinen suosikkini, keitetty naudan kulmapaisti Tafelspitz, kyytipoikana litran kannu (Bempel) Äppelvoita eli omenaviiniä. Tuhdin perusruuan ystävän paratiisi on Saksa, missä annokset ovat tanakoita (zünftig) ja kansanomaisia. Nykyään Saksasta kyllä löytyy myös oraansuojelijoille monenlaisia tofutupia. 

Städel Museumin perusnäyttely on jo sinänsä Frankfurtin matkan arvoinen. Erityisesti vanhojen mestareiden ja saksalaisen ekspressionistien kokoelmat ovat vaikuttavat. Heinäkuulle saakka on museossa Claude Monet -näyttely, joka on keskittynyt siihen, kuinka Étretat´n kylpyläkaupunki ja sen ympäristö inspiroivat taiteilijoita ja ennen muuta Monet´ta. Syyskuulla avautuu suuri Maria Magdaleena -näyttely. Monet-näyttely oli varsin perusteellinen ja taiteilijan merimaalaukset lumoavia. Paljastui mm. myös se, että Arsène Lupinin luoja Maurice Leblancin kesäasunto oli Étretat´ssa ja että hän sijoitti yhden Lupin-romaanin kyseiseen kaupunkiin. Näyttely oli oikea cornu copiae, jossa päivä kului rakentavasti. 

Täysin toisenlainen kulttuurikokemus oli Eläkeläisten keikka Brotfabrikissa. Eläkeläiset nauttivat Saksassa kulttibändin mainetta soittamalla omia sovituksiaan ja sävellyksiään reippaassa humppatahdissa ja herjaamalla yleisöä. Väki oli kypsempää, joten en poikennut harmaapäänä joukosta. Ihmisillä oli päällään erilaisia humppa-teemaisia paitoja. Ensimmäisestä kappaleesta alkaen oli salissa vauhti päällä, pogoaminen villiä ja monet saksalaiset lauloivat suomeksi bändin kappaleita. Kuulin onneksi lemmikkini Poltetun humpan (Turpiinsa sietäisi ruma sakemanni/humppasi vaan vaikka paloi Rovaniemi). Lurex-siipistä ihanaa humppaperhosta en kuitenkaan valitettavasti kuullut. Kourassani ollut pullollinen Faust-olutta auttoi selviytymään illasta. 

La Fontaine: Tarinoita

Jean de La Fontaine (1621–1695) syntyi metsänhoitajan perheeseen, yritti harjoittaa oikeustieteen opintoja, peri isänsä viran, vietti boheemielämää, eli suosijoiden ja varakkaiden naisten tukemana vanhoille päivilleen saakka, jolloin muuttui hurskastelevaksi hartaudenharjoittajaksi. Isänä ja puolisona La Fontaine oli kuvausten perusteella poissaoleva ja vaatimaton. La Fontainen merkittävin teos on Fables Choisies (1668), jonka Yrjö Jylhä on kääntänyt suomeksi nimellä Tarinoita (1935).  Aarno Saleva on kääntänyt faabelit uudelleen vuonna 2005. 

Faabeleiden kirjoittajana hän asettuu pitkään perinteeseen, joka alkaa Aisopoksesta. Hän nimitti faabeleitaan laajaksi satavaiheiseksi huvinäytelmäksi, jonka näyttämönä on maailma ja jossa ihmiset, jumalat, eläimet, kaikki esittävät jotain osaa. Kertomuksia ei ole tarkoitettu lapsille, koska häntä pikkuväki ei kiinnostanut.

Faabeleissa on myös usein kyyninen perusvire, mitä saduissa ei juuri löydy. Faabeleiden lapset eivät ole herttaisia, vaan julmia ja hävityksenhaluisia. La Fontainea arvosteltiinkin kyynikkona, jonka teoksia ei lapsille pitäisi lukea. Faabeleilla on kuitenkin Ranskassa ollut suuri merkitys eettisenä kasvattajana ja kielikuvien luojana. Esim. karhunpalvelus on peräisin faabelista Karhu ja tarhuri. Aarne Anttila on kirjoittanut kirjailijasta seuraavaa:

Huolimatta kaikista arvosteluista ja vuosisatojen vierimisestä La Fontainen faabelit kuuluvat yhä Ranskan kaikkien ikäpolvien henkiseen ravintoon ja ulkomaalaiselle edustavat sen kansan älyvoittoisen, teräväsilmäisen ja sulavaliikkeisen hengenlaadun eräitä keskeisimpiä ominaisuuksia ja samalla faabelirunouden kultivoiduinta kukkaa.

Tarinat ovat ennen muuta eettisiä tutkielmia ihmisistä, joiden toimia eläimet esittävät. Ehkei pidä mennä niin pitkälle kuin Hippolyte Taine aikoinaan, jonka mukaan eläimet esittivät 1600-luvun ranskalaista yhteiskuntaa (kuningas - jalopeura, hovimies - kettu, porvari - rotta jne.). Ennemminkin kirjailija kuvaa universaaleja heikkouksia ja hyveitä. Kertomuksissa on selvä piilo-opetussuunnitelma. Pieni on lopulta suuri, rehellisyys ja jalous palkitaan, mutta ylpeydestä ja röyhkeydestä seuraa rangaistus. La Fontainen teos on runomuotoinen versio Jean de La Bruyèren Luonnekuvista.

Jylhän runokieli on rikasta ja sujuvaa ilman heittomerkkejä. Sanapäärlyjä ovat mm. mairemieli, kaalamo, ilmain tytär, maan mauriainen, kärpäsmukaelma, osattaret, karhun kartano, pöyrykarva, Pomonan pappi, naishemppu ja vuohineito. Hidas lukeminen palkitsee lukijan nautinnollisella runokielellä, joka on samalla puhuttelevaa. 

Kykymme rajat tuntekaamme,

tai muuten ikävyyttä saamme.

Omaisuus tyhjää on, jos käyttämättä jää.

Tee työtä, ahkeroi ja raada,

parempaa aarrett´ et voi saada.

Se sanoi mulle, että jahka

on karhu kaadettu, myy sitten vasta nahka.

Pahempi aina, Herra ties,

on tyhmä ystävä kuin viisas vihamies.

         (Gustave Dore L'Ours Et L'Amateur/Wikimedia)

Stig Dagerman: Tysk höst

 

Mutkan takaa löysin tämän hienon teoksen; Zeitissa oli pitkä artikkeli Stig Dagermanista, jonka novellikokoelma on hiljattain käännetty saksaksi. Saksalaisia kosketti erityisesti kirjailijan sodanjälkeistä Saksaa käsittelevä teos Tyska höst. Tunnen kovin huonosti ruotsalaista kirjallisuutta, mutta tutkittuani asiaa hiukan syvemmin paljastui, että Dagerman kuuluu todella suuriin ruotsalaisiin kirjailijoihin, jota edelleenkin luetaan paljon. Kirjailijan ennenaikainen kuolema oman käden kautta lienee lisännyt myös Dagermanin mainetta. Suomeksi häneltä on käännetty teokset Käärme ja Äidin varjossa.

Tysk höst on matkakuvaus Saksasta talvella 1946–1947. Dagerman oli teosta tehdessään 23-vuotias aloitteleva runoilija. Teos koostuu kahdestatoista artikkelista, jotka kirjailija toimitti Expressen-lehdelle. Dagerman matkusti Saksaan amerikkalaisten ja brittien vyöhykkeille osin sukulaisvierailun varjolla, jolloin hänen ei tarvinnut ilmoittaa mitään miehitysviranomaisille, jotka muuten olisivat voineet puuttua artikkeleiden sisältöön. Takavarikon pelossa hän kirjoitti osan artikkeleista saksaksi.

Luettuani teoksen tuli minulle välittömästi mieleen Wolfgang Borchertin näytelmä Ovien ulkopuolella ja hänen novellinsa.  Samanlainen iluusioton tunnelma kuin Borchertin teoksissa vallitsee myös Dagermanin kirjassa. Kirjailija käy rauniokodeissa, tapaa monenlaisia saksalaisia, käy oikeusistunnoissa, joissa saksalaiset yrittävät vapautua natsimenneisyydestään, matkustaa pimeissä, likaisissa ja tungokseen asti täynnä olevissa junissa ja yrittää samalla ymmärtää, miten saksalaiset voivat henkisesti ja fyysisesti selviytyä karmeissa olosuhteissa. 

Dagermanin kerronta tuo lukijan eteen todellisia ihmisiä ja tilanteita, joihin ei suhtauduta sentimentaalisesti, kyynisesti tai ylimielisesti. Kirjailija pystyy nostamaan tavalliselta tutuvat kuvaukset metatasolle. Maakuopissa ja raunioissa asuvat ihmiset eivät jaksaneet pohtia kollektiivisen syyllisyyden ongelmaa tai muuta metafysiikkaa, kun elämä keskittyi ruuan ja lämmön hankkimiseen. Kirjan saksalaiset ottivat kohtalonsa annettuna, eivät problematisoi asioita enempää eivätkä ennen muuta syytä itseään. 

Politiikasta ei olla kiinnostuneita, kulttuurista kylläkin, vaikka sitä oli kovin vähän saatavilla. Miehitysviranomaiset tekivät parhaansa, että saksalaiset ymmärtäisivät paikkansa, ja paikallinen byrokratia teki myös arkielämän hankalaksi. Tuhotun maan lisäksi ongelmana oli maansisäinen pakolaisongelma: muukalaisvihaa tunnettiin myös omia kansalaisia kohtaan, jos nämä sattuivat olemaan pakolaisia Itä-Preussista tai Sleesiasta. 

Varsin mielenkiintoinen oli Dagermanin vierailu aristokraattisen kirjailijan huvilassa Ruhrin alueella. Ruhrin kaupungit oli tuhottu, mutta kirjailijan huvila puistossa oli säilynyt. Hävityksen keskellä huvilassa yritettiin viettää säädynmukaista elämää, vaikkei lautasella ollut muuta kuin lehtikaalia ja juotavana teen korviketta. Perhe oli sublimoidut kärsimyksen näkemykseen, että todelliseen saksalaisuuteen kuuluu kärsimys. Dagerman tarkasteli perheen laajaa kirjastoa ja huomasi siellä Hölderlinin ja Möriken teosten sotilaille tarkoitettuja kenttäpainoksia.

Teoretiskt låter det tänka sig att tyska soldater med Mörikes dikter i innerfickan betvang Grekland, sedan ytterligare en rysk by blivit jämnad med marken återgick den tyske soldaten till sin avbrutna läsning av Hölderlin, den tyske diktaren som sagt om kärleken att den besegrar både tiden och den lekamliga döden.

Tysk höst käsittelee hienosti sodan aiheuttamia traumoja ja tapoja, joilla ihmiset yrittävät niitä käsitellä. Tämän kirjan pitäisi kuulua ulkomaantoimittajien pakolliseen lektyyriin. Teos on edelleenkin mitä ajankohtaisin.