Koti taideluomana

 

Kylmien ja lämpimien värien valööriasteikot

Arkkitehti ja taidekriitikko Gustaf Strengell kirjoitti 1920-luvulla kolme arkkitehtuurin estetiikkaan liittyvää teosta: Koti taideluomana, Rakennus taideluomana ja Kaupunki taideluomana. Nämä teokset tarjoavat varsin intensiivisen lukukokemuksen, jos niitä jaksaa lukea lähiluvun periaatteella, siksi tiivistä ja osin kryptistä kirjoittajan tyyli on. Osansa hankalaan luettavuuteen tuo arkkitehti Salme Setälän suomennos (ei liene isän E.N.Setälän vaikutusta). Koti taideluomana -teos on omistettu kauniisti Vaimolleni, ja teoksessa on muutama värivalokuva, useita pohjapiirroksia sekä väri- ja pintakudelmaerittelyjä kirjoittajan kodista Loviisassa. 

Gustav Strengellin tunnetuin työ on Tamminiemen huvila (Villa Nissen) Helsingissä. Hän toimi yhdessä arkkitehti Sigurd Frosteruksen kanssa (mm. Helsingin päärautatieaseman suunnittelukilpailu). Arkkitehtuurinäkemyksissään hän vastusti kansallisromantiikkaa. Hän oli myös Euterpe-ryhmän jäsen. Strengellin viimeiset vaiheet olivat surulliset: wikiartikkelin mukaan Strengell plågades svårt av alkoholism, överdriven självkritik och depression, och tog sitt liv 59 år gammal. Strengell ampui itsensä Helsingin Pörssiklubilla sen jälkeen, kun oli tehnyt jäähyväisvierailun Alvar Aallon luona. 

Kirjan johdannossa Strengell kirjoittaa, että teos on neuvonantaja siihen, miten koti on taiteellisesti järjestettävä. Kaunis koti on merkityksellinen sekä yksilölle että myös yhteiskunnalle. Tämä kodin tehtävä korostuu erityisesti nuorten kasvattamisessa: "Tässä ei tarvinne lähemmin selittää mikä luonnetta muovaileva merkitys kasvavalle polvelle on saada aikaisemmat ja siten tulevaisuudelle tärkeimmät vaikutelmat muovautumaan kauniissa ympäristössä." Strengellin näkemys on ympäristödeterministinen: kaunis ympäristö muovaa hyviä ihmisiä. Tämä käsityshän oli perustavalaatuinen puutarhakaupunkeja suunniteltaessa (Hellerau, Kulosaari, Letchworth, Tapiola). 

Kirja jakaantuu lukuihin, joissa käsitellään väriä, sommittelua, mittakaavaa ja sopusointua. Mielenkiintoinen on myös tekijän Loviisan kodin sisutuksen tarkka analyysi: piirroksin, värivalokuvin ja selityksin käydään läpi jokainen huone, huonekalu ja esine. Ohessa on myös laajat perustelut huonekalujen ja taideteosten sijoittelulle sekä sisutuksen väri- sekä pintakudelmaerittelyt. Kirjan kuvitus koostuu amerikkalaisten, englantilaisten ja ruotsalaisten yläluokkaisten kotien sisustuksista, suomalaisia koteja edustavat kuvat Frosteruksen ja kirjoittajan kodeista, Jakkarilan kartanosta ja hämäläisestä talonpoikaistuvasta.

Värejä käsitellään varsin perusteellisesti, samoin niiden käyttöä keskenään. Tässä näyte Strengellin tyylistä: "Sinen on punaisen täysi vastakohta, kylmä, laimea väri. Se on vastapainona punaiselle, se neutralisoi punaisen ja keltaisen liian voimakkaan vaikutuksen, kun kaikki kolme esiintyvät yhtä aikaa. Sininen tekee kylmän, levollisen ja pidättyvän vaikutuksen." Tekijä johdattelee myös laajasti komplementtivärien ja sukulaissävyjen käyttöön. Tavoitteena on sisustuksen harmonia, jossa väreillä on keskeinen tehtävä. 

Tekijä korostaa useaan otteeseen, ettei hänen kuvaamansa estetiikka ole vain varakkaiden perintöosa, vaan varatonkin koti voi olla aistikkaasti sisustettu. Kaksi esteettistä näkemystä on vaikuttanut länsimaiseen käsitykseen kauniista sisustuksesta: kreikkalainen ja japanilainen näkemys (rokokoosta alkaen). Kreikkalainen estetiikka perustui matematiikkaan (esim. kultainen leikkaus tai pylväiden entaasis), japanilainen taas vuosisataiseen intuitioon siitä, mitä on harmonia. Tätä esteettistä eroa Strengell kuvaa seuraavasti: "Vastakohtana tälle perustuu kaikkialla japanilaisessa taiteessa tavattu suhteellisuus pääasiallisesti vuosisatojen kuluessa vaistoksi kehittyneeseen tunteeseen: japanilaisia suhteita, jotka ovat erittäin hienot ja hienostuneet, on hyvin vaikea ilmaista matemaattisin suhdeluvuin...". Japanilaisilla on hyvin kouliintunut tasapainon taju ilman suoranaista symmetrian tuntua.

Kun olen muutaman kerran vieraillut asuntomessuilla tai katsellut lehdistä kotien sisustuksia, tulee halu palata Strengnellin kuvaamaan maailmaan eikä tulla sieltä takaisin. Nykyään ihmiset asuvat valko-harmaissa kodeissa, joissa ei ole verhoja eikä mattoja, joissa keittiö törröttää keskellä olohuonetta, jossa kahvi juodaan muumimukista ja joista puuttuu kirjasto. Niin köyhiksi me kasvoimme...

Ilman väriä ei ole mitään muotoja.

Jokainen yksityinen väri herättää väriherkässä henkilössä määrättyjä kuvitelmia ja tunteita.

Vastakohtaan perustuva kokonaisvaikutus on tosin luonteeltaan rikkaampi ja siksi myöskin mielenkiintoisempi kuin yhtäläisyyteen perustuva. 

Yksinomaan kyllästetyt värit vaikuttavat sivistymättömiltä ja raaoilta. 

- ankarasti tyyliä seuraavat sisustukset tulevat hyvin helposti kuiviksi...

Tässä näemme, että mittakaavan lähtökohta sisustustaiteessa on ihminen suhteineen ja mittoineen...

Ensiksi varoitus: vältettäköön kaikkea naturalistista koristelua! Luonto on luonto ja taide on taide...

Filokalia

 

Filokalia on valikoima idän kirkon suurten kilvoittelijaisien kirjoituksia. Teoksen täydellinen nimi on "Raitishenkisten pyhien rakkaus kauneuteen: kokoelma pyhien ja jumalankantajaisien kirjoituksia, joiden kontemplatiivisen eettisen filosofian kautta mieli puhdistuu, kirkastuu ja täydellistyy". Teoksessa on noin neljänkymmenen kirjoittajan tekstejä tuhannen vuoden ajalta. Tekstit koottiin Athoksella ja ne on kreikaksi kirjoitettu. Filokalian tarkoituksena on johdattaa lukijansa sisäiseen rukoukseen ja se on uskovalle välineenä theosikseen eli jumalallistumiseen, joka on kristityn elämän pohjimmainen tarkoitus. Jumalallistumisessa ihminen tulee osalliseksi jumalallisesta luonnosta jo tässä ajassa. 

Luterilaisena on vaikea ymmärtää tai hyväksyä theosis-oppia, koska meidän ihmiskuvamme on toinen. Toisaalta on koskettavaa ja arvokasta lukea ankarasti kilvoitelleiden ihmisten ajatuksia, koska he ovat menneet varsin syvälle jumalasuhteen ja ihmisluonnon jännitteiden ymmärtämisessä. Platonilaisuuden vaikutus on nähtävillä monen kirkkoisän teksteissä.

Aloitin teoksen ensimmäisen osan lukemisen joulunpyhinä ruminaation periaatteella: luin hitaasti märehtien itselleni tärkeiltä tuntuvia kohtia. Pääsiäisenä sain luvun loppuun. Tekstit olivat varsin sopivia paaston aikaan, koska siksi ankarasti siinä suomittiin ihmisen halua tehdä kaikenlaista syntiä. Synti lähestyy ihmistä ensin houkutuksen avulla, jonka jälkeen kiusaaja saa ihmisen keskustelemaan pahojen ajatusten kanssa. Lopulta seuraa alistuminen synnin houkutuksille ja lopulta itse synninteko. 

Hengellisen harjoituksen tavoitteena on himottomuus, apatheia. Tässä työssä keskeisiä käsitteitä ovat myös arvostelukyky eli diakrisis, joka auttaa näkemään omien mielenliikkeiden ja muidenkin ilmiöiden todellisen luonteen, ja hengellinen raittius eli nepsis, jossa seisomme vartiossa sydämemme portilla päästämättä sisäämme hajottavia ajatuksia. Perkeleen varsinainen toimihan on hajoittaminen (dia-bolos). Kilvoittelijan lopullinen tavoite on hengellinen tutkistelu eli theoria, mikä on myös Platonilla ajattelun korkein muoto, jossa aineellinen katoaa aineettomaan henkeen. 

Koin Filokalian lukemisen rakentavana ja puhdistava kokemuksena, vaikken kaikkea lukemaani ymmärtänyt enkä monia ajatuskulkuja myöskään hyväksynyt. Erityisesti näissä teksteissä kosketti uskon mysteeriluonteen ymmärtäminen. Oma suhteeni ortodoksiaan on varsin ambivalentti ja olen kirjoittanut siitä kotikirjastoani esitellessäni. Jos haluat perusteellisen johdatuksen Filokalian maailmaan, niin päihdepsykiatri Juha Kemppisen postaus on siihen tarkoitukseen mainio.

Vyötettiin ja vietiin

 

Pertti Nieminen (1929–2015) on tunnettu runoilija ja kääntäjä. Runokokoelmia hän teki noin kaksikymmentä. Niemisen merkittävin taiteellinen saavutus lienee hänen klassisen kiinalaisen runouden käännöksensä. 

Kirjaston alelaarista löysin Niemisen runokokoelman Vyötettiin ja vietiin vuodelta 2003. Runot ovat hieman ristorasamaisia, lyhyitä tuokiokuvia, mutta joissa osassa käsitellään jo varsin suuria teemoja. Kokoelman teki minulle viehättäväksi se, että siinä kuvataan herkästi isoisänä olemista. Pekka Streng sävelsi vuonna 1970 kappaleen Sisältäni portin löysin: uskon, että lapsenlapset avaavat monelle isovanhemmalle sisäisen portin uuteen maailmaan, näin on ollut uskoakseni myös Niemisen laita. 

Vanha mikä vanha,

köpittelee saarnikeppi kädessä,

kuuntelee mielissään

kassaneitien sinuttelua.

Itse teitittelee.

Teoksen ensimmäinen runo antoi aihetta monenlaisiin mietteisiin. Olen elänyt ja tehnyt töitä ihmisten parissa, joissa teitittely on elävä puhuttelumuoto ja jolla ilmaistaan tiettyä etäisyyttä, mutta samalla kunnioitusta toista ihmistä kohtaan. Virolaiset työtoverini eivät osaa luontevasti sinutella minua, vaikka sinunkaupat on jo ammoin tehty, venäläiset kollegat teitittelevät sitkeästi toisiaan, vaikka ovat tehneet töitä ja viettäneet yhteistä vapaa-aikaa vuosikymmeniä ja saksalaisellakin on selvä raja, milloin ollaan du tai Sie. Vanhempani teitittelivät omia vanhempiaan, ja muistan, kuinka appeni ehdotti isälleni sinunkauppoja vasta muutaman vuoden sukulaisuuden jälkeen. On myös viehättävää kuunnella, kun Claude Chabrolin filmeissä puolisot ja rakastavaiset teitittelevät toisiaan. Tämä on meillä nykyään radikaalisti toisin, ja ehkä hyvä niin, koska oikeaa teitittelymuotoa ei oikein tunnuta osattavan käyttää edes radiossa. 

Kokoelman alkupään runoissa kuvataan lyhyitä hetkiä lastenlasten kanssa ja iloitaan heidän viisaudestaan ja läsnäolostaan. Lapset tuntuvat ymmärtävän asioiden oikeat suhteet ja he kantavat myös tavallaan huolta maailman asioista. Lasten kaltaisten on taivasten valtakunta...

Kantaaottavissa runoissa kritisoidaan rahanvaltaa, väkivaltaista miehisyyttä (nykysuomeksi "toksinen maskuliinisuus") ja valitellaan, ettei vallankumous syty. Nykylukijalle runoilijan punertava pasifistinen voivottelu tuntuu hieman aikansa eläneeltä, kun aseellisesta varustautumisesta on pakon sanelemana tullut välttämättömyys. 

Naakoista on monta runoa, samoin muista linnuista ja luonnonilmiöistä. Ehkä asuminen Pyhän Laurin kirkon kupeessa on edesauttanut runoilijan naakkatietoisuutta. Oma omenanviljelynikin tuli mieleen runosta:

Hämmästyin sanattomaksi,

kun valkea kuulaskin avasi kukkansa

morsiuspitsiksi. Viime vuonna

se kasvatti kuusi omenaa.

Kirjan lopussa on historiaa ja aikaa koskevia runoja, joiden perussävy on pessimistinen. Runoilija ymmärtää oman katoavaisuutensa erityisesti silloin, kun kevät on kauneimmillaan. Huominen on ylihuomenna historiaa, ja on vain menneitä hetkiä, tulevaisuudessakin. Ihmiskunnan loppu ei Niemiselle ole fyysinen, vaan eettinen. 

Kirja on ollut hyllynlämmittäjänä jo kymmenen vuotta, mutta kaikella on aikansa: Niemis-kairos oli juuri nyt. Hänen lyriikkansa on pienten piirtojen taidetta. Voisin aavistella, että kiinalainen runous on tässä ollut esikuvana. Ehkä paras seuraus tämän runokokoelman lukemisesta on se, että aion ottaa luvun alle hänen kiinalaisen runouden käännöksensä, joita joskus yritin vaivalla lukea. Ehkä ikä on nyt tehnyt tehtävänsä, toivon niin. 

Pierre Corneille: Cid

1600-luvun Ranskan hienostunut kulttuuri pitää minua yhä edelleen pauloissaan. Luin Pierre Corneillen tragikomedian Cid  (1636) Eino Leinon käännöksenä vuodelta 1916. Käännöksen alussa Leino kertoo varsin seikkaperäisesti siitä problematiikasta, joka kätketyy aleksandriinin kääntämiseen suomeksi: mikä alkukielessä on sujuvaa ja luonnollista, kuullostaa suomeksi jäykältä ja puuduttavalta. Niinpä Leino on päätynyt anapestin käyttöön, joka hänen mukaansa lähentelee nykyaikaista keskustelutyyliä. Käännöstä oli miellyttävä lukea, tosin se on enemmän runokieltä kuin vastaava mittaan käännetty ruotsinnos 1920-luvulta. 

Cid on esitetty ainakin Suomen Kansallisteatterissa 1960 ja 1986–1987. Nykyään siihen pitäisi laittaa sisältövaroitus, koska siinä riemuitaan maurien surmaamisesta. Jules Massenet sävelsi vuonna 1885 oopperan Le Cid, ja vuonna 1961 filmattiin El Cid- kuninkaan soturi -niminen amerikkalainen filmi, jonka pääosissa olivat Sophia Loren ja Charlton Heston.

Tässä postauksessa päähenkilöiden nimien oikeinkirjoitus on Leinon mukaan, jolloin en käytä nimissä gravista, vaikka alkutekstissä niin onkin. Draama etenee seuraavasti. Chimene, Gormaon kreivi Gomezin tytär, kuulee kotiopettajattarensa Elviran kertovan Chimenen isän uskovan Don Rodrigon, Chimenen lemmityn, olevan vahvan puolisoehdokkaan. Chimene ei kuitenkaan halua riemuita asiasta ennenaikaisesti.

Kastilian infantti Urracca paljastaa palvelijattarelleen olevansa myös rakastunut Rodrigoon, mutta ei voisi koskaan mennä naimisiin hänen kanssaan, koska tämä on alempisäätyinen. Siksi hän on päättänyt saattaa Chimenen ja Rodrigon yhteen sammuttaakseen omat intohimonsa.

Chimenen isä, Don Gomez on saanut tietää, että kuningas on pyytänyt Rodrigon vanhaa isää Don Diegoa opettamaan Kastilian prinssiä. Don Gomez uskoo olevansa tehtävään arvokkaampi kuin Diego, ja kertoo tämän hänelle suoraan. Don Diego ehdottaa, että heidän pitäisi ystävystyä ja naittaa myös lapsensa keskenään. Kreivi raivostuu tästä, kieltäytyy ja läimäyttää Diegoa, joka vetää miekkansa esiin, mutta on ikänsä vuoksi liian heikko kohottamaan sitä. Don Gomez riisuu hänet aseista ja pilkkaa häntä vielä ennen lähtöään.

Don Diego häpeää tätä kohtaamista ja pyytää poikaansa kostamaan hänen puolestaan ja taistelemaan kreiviä vastaan. Rodrigo tajuaa, että jos hän taistelee ja tappaa kreivin, hän menettää Chimenen rakkauden, mutta pitää kuitenkin isänsä kunniaa rakkautta merkittävämpänä.

Don Arias, kastilialainen aatelismies kertoo kreiville, että kuningas Don Fernando kieltää kaksintaistelun Rodrigon kanssa, mutta kreivi on ylimielinen ja haluaa taistella joka tapauksessa. Hän pilkkaa jälleen Rodrigoa.

Chimene kertoo infantti Uraccalle, kuinka järkyttynyt hän on rakastajansa ja isänsä riidosta. Hän kuulee miesten poistuneen palatsista, jolloin Chimene tajuaa heidän menneen kaksintaisteluun ja lähtee nopeasti etsimään heitä. Infantti miettii mielessään, että jos Rodrigo voittaa kaksintaistelun, Chimene torjuu hänet ja infantti voittaa Rodrigon rakkauden.

Kuningas Fernando kertoo kastilialaisille aatelismiehille Don Sancholle (joka myös tavoittelee Chimeneä) ja Don Ariasille, kuinka hän halveksii Don Gomezin julmuutta Don Diegoa kohtaan. Kuningas on myös huolissaan maurien laivaston mahdollisesta hyökkäyksestä Kastiliaan. Don Alfonso saapuu paikalle ja ilmoittaa, että Rodrigo on tappanut kreivin.

Rodrigo tulee Chimenen kotiin ja kertoo Elviralle, että Chimene aikoo surmata hänet. Elvira käskee Rodrigoa pakenemaan, ja hän piiloutuu Chimenen lähestyessä. Chimène kertoo Elvirella ristiriitaisista tunteistaan, mutta sanoo, että hänen on kuitenkin tapettava Rodrigo ja myöhemmin myös itsensä. Rodrigo tulee esiin ja antaa Chimenelle miekkansa, jotta tämä voisi surmata hänet, mutta Chimene ei pysty siihen.

Rodrigo palaa kotiin, ja hänen isänsä kertoo, että maurit aikovat hyökätä Kastiliaan ja Rodrigon on taisteltava heitä vastaan. Jos hän palaa elossa ja voittajana, kuningas ylistää häntä ja hän näin voittaa Chimenen rakkauden.

Rodrigo lähtee sotaan ja menestyy siinä hyvin. Vangitut maurit jopa kunnioittavat häntä ja kutsuvat häntä Cidiksi, sankariksi. Infantti anelee Chimenea luopumaan Rodrigon surmaamisesta, mutta Chimene pysyy kannassaan isänsä kunnian vuoksi. Kuningas huijaa Chimeneä uskomaan, että Rodrigo on kaatunut taistelussa. Chimenen reaktio todistaa kuitenkin kaikille, että hän rakastaa Rodrigoa edelleen. Siitä huolimatta hän tuntee edelleen tarvetta kostaa isänsä kuoleman. Don Sanchez sanoo taistelevansa Rodrigoa vastaan ​​Chimenen puolesta, ja Chimene lupaa mennä naimisiin kenen tahansa kanssa, joka voittaa.

Rodrigo palaa Chimenen luokse ja sanoo, ettei aio puolustaa itseään taistelussa Don Sanchezia vastaan, jolloin Chimene sanoo, että miehen on todella taisteltava pelastaakseen hänet avioliitolta Don Sanchezin kanssa.

Chimene näkee Don Sanchezin tulevan sisään verisen miekan kanssa ja uskoo tämän tappaneen Rodrigon. Hän itkee rakastavansa Rodrigoa ja anelee, ettei tahdo mennä naimisiin voittajan kanssa, vaan menee sen sijaan luostariin ja suree ikuisesti isäänsä ja Rodrigoa. Hän jättää kaiken omaisuutensa Don Sanchezille. Kuningas kuitenkin kertoo hänelle, että Rodrigo on yhä elossa. Rodrigo riisui Don Sanchezin aseista, mutta päätti antaa hänen elää. Don Sanchez sanoo, ettei hän ole rakastavaisten onnen tiellä.

Kuningas kertoo Chimenelle, että tämä on palvellut isäänsä tarpeeksi asettamalla Rodrigon vaaraan eikä hänen enää tarvitse kostaa. Hän käskee Chimenen hoitamaaan itseään menemällä naimisiin Rodrigon kanssa, mutta tajuaa, että Chimene tarvitsee vielä aikaa "kuivatakseen kyyneleensä". He menevät naimisiin vuoden kuluttua, ja sillä välin Rodrigo jatkaa taistelua maureja vastaan ja pysyy uskollisena Chimenelle lisäten sankaruudellaan rakkauden voimaa.

Näytelmän fokuksessa pyörivät rakkauden, kunnian ja velvollisuudentunnon teemat. Rakastavat saavat toisensa, mutta vasta monien käänteiden ja tunnekuohujen jälkeen. Kaksintaisteluin ja murhin selvitellään vaikeimmat kysymykset. Äkkiseltään teosta voisi pitää vanhahtavana, mutta kun esim. tarkastelee meidän muutamien etnisten vähemmistöjemme suhdetta kunniaan, on teos kuitenkin mitä ajankohtaisin.

Kävin 2009 Helsingin kaupunginmuseon näyttelyssä "Varokaa, mustalaisia". Näyttely oli ansiokkaasti koottu ja mitä mielenkiintoisin, myös oppaat olivat romaneja. Kun kysyin nuorelta romanimieheltä, mitä hän ajatteli kunniaväkivallasta, niin hän sanoi, että se on edelleen elävä perinne, "mutta kaikista ei ole siihen". Poistuin näyttelystä ambivalenssin vallassa. Cidissä kuvattu aatelisväki eli samankaltaisessa kunnian ja koston maailmassa.

Päähenkilöt käyvät jatkuvaa sisäistä ja ulkoista vuoropuhelua velvollisuuden ja tunteiden välisestä ristiriidasta ja he muuttuvat myös draaman myötä ihmisinä, mikä on merkittävää ja uskottavaa. Kaikkein korkeimmaksi hyveeksi nousee kuitenkin isänmaan puolustaminen, mikä on enemmän kuin henkilökohtainen kunnia ja mikä sovittaa myös perheen kunniaa satuttaneet rikokset. 

...tuo hurme tuores huohti vieläi vihan seestä...

Hyvittää Chimene minun hurmeellani,/ma siit´en kieltäydy, en väistä kohtaloani.

Iloa ihminen ei koskaan täyttä saa,/hetkemme kirkkaimmatkin huoli hunnuttaa.

 

(Rodrigo hyvästelee Chimenen, kuva: Wikimedia)

Woketusta La Traviatassa!

 

(Kuva: https://www.youtube.com/watch?v=rkNc8NN5zyg)

Toissailtana olin Kansallisoopperassa katsomassa erinomaista La Traviatan esitystä. Kaikki oli kohdallaan: laulajat, lavastus, orkesteri ja yleisö. Siis oikea juhlailta. Olen pitkän elämäni aikana nähnyt esityksen kymmenisen kertaa, ja esim. orkesterin ja laulajien tasossa esitys löi selvästi aikaisemmin näkemäni esitykset esim. Hampurissa ja Münchenissä. 

Toisessa näytöksessä on suurenmoinen Mustalaistyttöjen kuoro "Noi Siamo Zingarelle":

Noi siamo zingarelle

Venute da lontano;

D'ognuno sulla mano

Leggiamo l'avvenir.

Se consultiam le stelle

Null'avvi a noi d'oscuro,

E i casi del futuro

Possiamo altrui predir.

Mustalaistytöt olivat kuitenkin muuttuneet yllättäen Ennustajiksi ja heidät oli puettu huiveja lukuun ottamatta samoin kuin Violettan kesteissä olevat muut naiset. Seuraavassa kohtauksessa sen sijaan pikadori ja espanjatar olivat sitten tunnistettavissa etnisissä asuissa. Onko espanjalaisten etnisyys parempaa kuin romanien? Miksi tämä sisältövaroitus? Pidetäänkö yleisöä tyhmänä?

Oopperalle terveiset: tällaiset ratkaisut ovat anakronistisia, joilla menneitä tarkastellaan nykyajasta katsoen, ja asuvalinnalla vesitettiin teoksessa oleva sosiaalinen aspekti. Myös yleisöä aliarvioitiin: uskon, että jokainen illan vieraista osaa nykyään tehdä eron mustalaisen ja romanin välillä. 

Nimimerkki "Närkästynyt setä Ruskeasuolta"

Kulttuurin syrjäpoluilla Tallinnassa VII: Rüütli- ja Müürivahekaduilla

Tallinnan Rüütli-kadulla on kaksi merkittävää sakraalirakennusta: Pyhän Nikolaoksen kirkko, joka toimii museona ja konserttisalina sekä Ruotsalainen Pyhän Mikaelin kirkko, joka on Viron ruotsinkielisen kirkollisen elämän keskus. Viron ruotsalaiset oli toiseen maailmansotaan saakka kukoistava vähemmistö, jolle oli taattu kulttuuriautonomia, kuten myös maan saksalaisille ja juutalaisille. Neuvostovallan myötä nämä kaikki vähemmistöjen erioikeudet lakkautettiin, ja ruotsalainen väestö pakeni surimmalta osalta Ruotsiin. Viron länsirannikolla asuneet ruotsalaiset kutsuivat kotiseutuaan Aibolandiksi. 

Ruotsalaisuuden panos on ollut Virossa merkittävä: erityisellä lämmöllä muistetaan nk. hyvää Ruotsin aikaa (1561–1710), jonka merkittävimpänä saavutuksena pidetään Tarton yliopiston perustamista. Jos tähän tematiikkaan haluaa perusteellisemmin tutustua, kannattaa lukea toimittaja Mikael Sjövallin ja valokuvaaja Patrik Rastenbergerin teos På strövtåg i Aiboland, joka on informatiivisuutensa lisäksi myös hauska ja kriittinen.

Mikaelin kirkko on rakennettu 1531 Nikolaoksen seurakunnan vaivaistaloksi, kirkoksi se vihittiin 1631 ja vuodesta 1733 se oli Ruotsalais-suomalainen Pyhän Mikaelin kirkko Räävelissä. Papit seurakunta sai pääasiassa Suomesta. Kirkko toimii nykyään myös Tallinnan suomalaisen seurakunnan kirkkona. Neuvostoaikana se oli Kalevin urheiluseuran punttisali. Kirkko restauroitiin ja vihittiin uudelleen kirkolliseen käyttöön vuonna 2002. Kaksilaivainen, holviruoteinen kirkkosali on vaikuttava goottilainen tila, johon myöhemmät aikakaudet ovat tuoneet rikasta kerroksellisuutta.

Kirkossa järjestetään jumalanpalveluksia kolmella kielellä. Kävin itse vironkielisessä iltamessussa, joka oli perinteellisyydessään puhutteleva. Varttia ennen alkua selebrantti eli ehtoollista toimittava pastori istui hiljaa lukupulpetin ääressä kirkon etuosassa. Valaistuksena oli muutama kynttilä. Kun joku erehdyksessä alkoi räplätä kännykkäänsä, ojensi pastori välittömästi tätä eksynyttä sanoen, että tämä on pyhä tilaisuus, lopeta heti. 

Tekstinä luettiin paastonajan henkeen kohtaa Simon Kyreneläisestä Vapahtajan ristiä kantamassa. Esirukouksessa ei ollut turhia loruja tai toivotteluja, ja rukousosa päättyi Isä meidän -rukoukseen. Fokus oli kuitenkin ehtoollisessa, joka valmisteltiin perusteellisesti: iso öylätti murrettiin ja ehtoollisaineet elevoitiin. Ehtoollisen jälkeen pastori joi yli jääneen viinin ja pyyhki huolellisesti kalkin ja peitti sen monin elein. Ehtoollinen tarjottiin yhteismaljasta ja öylätti annettiin suoraan suuhun, kuten pitääkin - eihän armonvälineitä oteta käteen tarkasteltaviksi. Messussa ei ollut lainkaan musiikkia. Itse koin, että oltiin alkukirkollisissa tunnelmissa. 

Puhdistuneena ja elevoituneena lähdin sitten kirkosta kulman takana Müürivahe-kadulla olevaan legendaariseen Valli baariin. Baari on suora tuulahdus 1970-luvulta. Viinaseinämä kohoaa hevoskengänmuotoisen baaritiskin takaa, ja baaridaam palvelee asiakkaita oman järkkymättömän logiikkansa mukaan. Edellisellä visiitillä istui vieressäni tunnettu suomalainen näyttelijätär, joka ei omasta mielestään saanut palvelua tarpeeksi rivakasti: hän naputteli tiskiä ja viittoili kiivaasti. Baaridaam tuli tähden luo ja sanoi selvällä suomella, että "älä naputtele siinä, palvelen sinua, kun vuorosi tulee". Kirkossa ja kapakassa on Virossa vallalla suora käytöskoodi, minkä me usein tulkitsemme töykeydeksi. 

Valli baarissa viihtyy Viron kansan terve ydin, eksyneet turistit ja monenlaiset hahmot Viron kulttuurielämästä. Meno on kansanomaista, mutta mukavaa. Tilaa lonks Araratit ja kiluleib, niin ilta alkaa tai päättyy sopivasti. Toisinaan baarissa pitää tunnelmaa yllä hanuristi, jonka tahtiin voi laulella vaikkapa Kauges külas tai In München steht ein Hofbräuhaus. 

Pierre Corneille: Marttyyri Polyeuktos

 

Pyhän Polyeuktoksen marttyyrio 
(Kuva: Wikimedia)

Polyeuktos Meliteneläinen († 259) oli roomalainen sotilas, joka toimi keisari Deciuksen vainojen aikana Armenian Melitenessä ja koki siellä myös marttyyrikuoleman. Polyeuktos ei suostunut uhraamaan Rooman keisarille, ja siksi häntä kidutettiin ja lopulta mestattiin. Polyeuktoksen vaimo ja appi yrittivät turhaan estää häntä tunnustamasta julkisesti uskoaan. 

Polyeuktoksen marttyyrion ovat tehneet tunnetuksi Pierre Corneille draamassaan Polyeucte (1641), jota käsittelen tässä postauksessa sekä Gaetano Donizetti oopperassa Poliuto (1838) ja Charles Gounod oopperassa Polyeucte (1878) - kumpikin varsin oivia teoksia romantiikan hengessä.

Pierre Corneille (1606–1684) syntyi Rouenissa, kävi koulunsa jesuiittain huomassa ja toimi sitten kotikaupungissaan asianajajana. Hän siirtyi myöhemmin Pariisiin ja aloitti kirjallisen toimintansa kirjoittaen komedioita, mutta päätyi sitten kirjoittamaan tragedioita, joista tunnetuin on Le Cid (1637). Corneillea pidetään klassisen ranskalaisen tragedian isänä. Luin Polyeucten ruotsalaisena Ivar Harrien tekemänä mitallisena käännöksenä (Martyren Polyeuctus). 

Polyeuktoksen marttyyrion henkilöt ovat seuraavat: Felix (roomalainen senaattori, Armenian kuvernööri), Polyeuktos (armenialainen prinssi, Felixin vävy), Severus (roomalainen ritari, keisari Deciuksen suosikki, Felixin tyttären entinen rakastettu), Pauline (Felixin tytär ja Polyeuktoksen vaimo) ja lisäksi päähenkilöiden uskotut ja palvelijat (Nearchos, Stratonice, Albin, Fabian ja Kleon). Tapahtumapaikka on kuvernööri Felixin palatsi 200-luvulla Armenian Melitenessä.

Draaman kaari on seuraava. Nuori prinssi Polyeuktos, kuvernööri Felixin vävy, on kääntynyt kristinuskoon ystävänsä Nearchoksen vaikutuksesta. Ensimmäisessä näytöksessä Nearchos kehottaa prinssiä menemään viipymättä kasteelle. Polyeuktos kuitenkin epäröi: vaimonsa Paulinen painajaisen liikuttamana hän sitoutuu pysymään puolisonsa lähellä palatsissa, mutta Nearchos saa hänet toisiin mietteisiin.

Pauline uskoutuu palvelijattarelleen Stratonicelle menneestä rakkaudestaan Severukseen, jota Paulinen isä Felix ei pitänyt tyttärelleen sopivana. Severus pakeni taistelukentälle, jossa hänen kerrottiin kaatuneen taistelussa persialaisia vastaan. Unessa Pauline on nähnyt Severuksen surmaavan hänen puolisonsa Polyeuktoksen.

Sitten Felix saapuu mukanaan hämmästyttävä uutinen Severuksen paluusta. Hän ei ole ainoastaan ​​selvinnyt taistelusta, vaan on myös saanut keisari Deciuksen suosion, jonka turvallisuuden hän oli urheudellaan taannut. Pelokas Felix suostuttelee nyt vastahakoisen tyttärensä menemään tapaamaan Severusta, ja Pauline on kahden vaiheilla.

Palvelija Fabian kertoo Severukselle Paulinen avioliitosta Polyeuktoksen kanssa. Kun Severus tulee tapaamaan Paulinea, tunnustaa hän rakastavansa tätä edelleen, mutta pitää velvollisuutta keisaria kohtaan omia halujaan suurempana. Kotiin palattuaan Polyeuktos ihailee vaimonsa korkeaa hyveellisyyttä, ja tämä kertoo hänelle päätöksestään olla koskaan enää näkemättä Severusta.

Polyeuktos kutsutaan uhraamaan Rooman persialaisista saaman voiton kunniaksi. Tämän uhrin piti Severuksen toimittaa. Polyeuktus saa yhtäkkiä jumalallisen näyn ja hän suostuttelee Nearkhosta auttamaan häntä uhmaamaan epäjumalanpalvelusta. Yhdessä he lähtevät temppeliin aikomuksenaan murskata pakanallisten jumalten patsaat.

Pauline, joka on huolissaan kahden häntä rakastavan sankarin välisestä yhteenotosta, saa Stratonicelta tiedon Polyeuktoksen kääntymyksestä kristinuskoon ja jumalia vastaan ​​​​kohdistuneesta häpäisystä palatsin temppelissä. Konsuli Felix saapuu järkyttyneenä: hän on pidättänyt jumalanpilkkaajat ja määrännyt Nearkhoksen teloitettavaksi toivoen samalla saavansa Polyeuktoksen luopumaan uskostaan.  Mutta Albin, roomalaisen senaattorin uskottu, kertoo hänelle, että Nearkhoksen marttyyrikuolema on vain vahvistanut Polyeuktoksen uskoa. Felix kehottaa sitten Paulinea taivuttelemaan puolisoaan vielä luopumaan kristinuskosta. Tilanne on hyvin raskas Felixille, koska hän rakastaa tytärtään ja Paulinen elämä on myös murroksessa.

Polyeuktoksen on vaikea kestää vaimonsa kyyneleitä, mutta hän vertaa maallisten rakkauden haurautta taivaalliseen autuuteen. Vuoroin anelevasti, vuoroin kiivaasti hän taivuttelee Paulinea luopumaan pakanuudesta. Tietäen pian kuolevansa Polyeuktos uskoo puolisonsa Severuksen huostaan. Pauline kieltäytyy kuitenkin entisen rakastajansa huolenpidosta ja käskee tätä pelastamaan Polyeuktoksen marttyyrikuolemalta. Tähän Severus myös suostuu.

Kuultuaan Severuksen pyynnön kilpakosijan pelastamisesta, Felix ymmärtää tämän sankarillisen eleen väärin ja uskoo sen olevan ainoastaan jonkinlaisen juonen. Pauline häilyy isänsä lainkuuliaisuuden ja Polyeuktoksen uskon välillä. Lopulta Polyeuktoksen röyhkeys ärsyttää Felixiä, ja hän lähettää hänet kuolemaan. Näin Polyeuktos saa todellisen marttyyrikuoleman. 

Näytelmän lopussa Pauline kääntyy miehensä marttyyrikuoleman johdosta kristityksi, Felix ymmärtää roomalaisten jumalien turhuuden ja Severus kokee myös Jumalan armon, jonka vaikutuksesta hän aikoo lopettaa kristittyjen vainot Armeniassa. Yhdessä he lähtevät pystyttämään hautamuistomerkkiä Polyeuktokselle. 

Tämä tragedia oli hieno lukukokemus. Erityisesti liikuttavia hahmoja olivat Severus ja Pauline. Severus taisteli velvollisuudentunnon ja sydämen äänen ristiaallokossa, jossa hänen luonteensa jalostuu draaman myötä. Paulinen persoonallisuus kehittyy myös draaman edetessä: vanhaa ihastustaan kaipaavasta naisesta tulee tragedian myötä miestään syvästi rakastava vaimo. Kaikki hahmot päätyvät ratkaisuun, jossa he luopuvat vanhasta elämäntavastaan ja siirtyvät uuteen. Tämä on aidosti puhdistava tragedia.

Polyeuktoksen kuolema
(Kuva: Wikimedia)