maanantai 17. kesäkuuta 2024

Kulttuurin syrjäpoluilla Tallinnassa II: Marie Underin kadonnut synnyinkoti

 

Tällä paikalla Koidu-kadulla oli Marie Underin synnyinkoti


Marie Under (1883-1980) kuuluu Lydia Koidulan ja Betti Alverin ohella Viron suuriin naisrunoilijoihin. Häneltä on suomennettu kaksi kokoelmaa, ja muita runoja löytyy suomeksi myös erinäisissä antologioissa. Underin lyhyt elämänkerta ja hänen taiteensa keskeisimmät piirteet löytyvät Elsa Haavion toimittamasta Eestin runottaresta. Haavio kuvaa Underia termillä grand amoreuse, koska erityisesti hänen nuoruutensa eroottisväreitteinen runous synnytti lukijakunnassa sekä esteettisen että moraalisen sensaation. Myöhemmin kirjailija vakavoitui ja siirtyi kuvaamaan raskaampia sielullisia kamppailuja. Under pakeni 1944 miehensä, runoilija Artur Adsonin kanssa Ruotsiin. Tässä runonäytteenä P. Mustapään kääntämä sonetti Nyt saapuu ajat öiden valkeain:

Nyt saapuu ajat öiden valkeain.
Nyt unt´ ei taivas saa, ei maa, ei meri,
ei ihmislasten kuohuvainen veri,
nyt syttyy liekkiin rinnat kaipaavain.

Yöt verhotut on huntuin hopeaan,
ja silkkisilmusista kukkasien
käy tuoksut suitsutusten huumaavien,
ja laineet helkkää lemmenlauluaan.

Sun kultakutreillasi leikkii tuulet,
ja silmissäsi hehkuu tulihiiltä.
Maailma täynnä unt´ on valkeaa.

On povessani polte, hehkuu huulet:
oi, miksi, miksi suutele et niillä
jo tuhannesti tuhat suudelmaa.
  

Tallinnan Kassisaban kaupunginosassa, Koidu- ja Luise -katujen kulmassa on pieni puistikko ja siellä yksinäinen penkki: se on Marie Underin muistopenkki, joka on samalla paikalla kuin hänen synnyinkotinsa, joka purettiin vuonna 1984. Runoilijattaren kuoltua vuonna 1980 alettiin synnyintalon eteen tuoda kukkia ja kynttilöitä Underin syntymäpäivänä. Koska Underia pidettiin neuvostovallan vihollisena, alettiin tähän muistamiseen kiinnittää huomiota ja samalla suunnitella talon hävittämistä. Purkutyö tapahtui yöllä 3.7.1984, jolloin kaupungin kulttuuriväki oli viettämässä lomiaan ja vältyttiin samalla mahdollisilta protesteilta. Käsky synnyinkodin hävittämiseen oli tullut Neuvosto-Viron kommunistisen puolueen keskuskomitean ideologiasihteeriltä Rein Ristlaanilta

Voitettujen kulttuuriperinnön tuhoaminen on ollut voittajien ikiaikainen tapa. Tämä Underin synnyinkodin hävittäminen oli kaksin verroin surullisempaa siksi, että virolaiset itse halusivat hävittää omaa kulttuuriaan ulkopuolelta tuodun vieraan aatteen nimissä. Kansallisen alemmuudentunteen käsittely (esim. Tammsaaren Rakastin saksalaista) on yksi virolaisen kulttuurin perusjuonne, jonka on synnyttänyt maan vaikea historia vieraiden vallanpitäjien kanssa. 
Underin synnyinkoti (Kuva: Jaak Juske)
 














maanantai 10. kesäkuuta 2024

Kulttuurin syrjäpoluilla Tallinnassa I: Maarjamäen muistomerkki



Maarjamäen muistomerkki (rakennettu 1961-1975) on Tallinnassa Piritan tien varrella sijaitseva muistoalue, joka oli moniselitteisesti omistettu "Viron vapauden puolesta taistelleille". Muistomerkin keskeinen osa on 35 metriä korkea Jäämarssin obeliski. Jäämarssi oli Neuvosto-Venäjän Itämeren laivaston evakuointioperaatio vuonna 1918 Tallinnasta Helsingin kautta Kronstadtiin. Neuvostoaikana muistomerkin pylväiden välissä paloi ikuinen tuli. Rakennusvaiheessa vuonna 1975 neuvostoviranomaiset määräsivät yllättäen rakennustyöt keskeytettäviksi, koska he olivat tunnistavinaan maisemasuunnittelussa ristin muodon. Vastaava ongelmahan oli myös Itä-Berliinissä TV-tornia rakennettaessa: auringonpaisteessa tornin pintaan syntyi hohtava risti. Pintaa yritettiin hioa moni tavoin, mutta risti jäi. Ateistien taistelu uskontoa vastaan on saanut absurdeja muotoja.

Luin tallinnalaisen antropologi Francisco Martínezin artikkelin Maarjamäen muistomerkin laiminlyönnistä ja siitä, kuinka neuvostoaikaisen rakennusperinnön murentaminen on osa uutta Viron politiikkaa virolaisten toimiessa kuten venäläiset ennen. Hän kirjoittaa: "Myöhäismodernististen ihanteidemme vuoksi katsomme, että on välttämätöntä luoda yhä enemmän uusia asioita hyvin nopeasti. Neuvostoaikaiset rakennukset ja monumentit Virossa ovat usein laiminlyötyjä tai purettu kokonaan."

Martinez erottelee menneisyyden unohtamisesta syntyvät ongelmat: tietyt ihmiset ja paikat työnnetään normaaliuden ja historian marginaaliin, mikä saa heidät tuntemaan itsensä ei-toivotuiksi ja syrjäytyneiksi. Menneisyyden esteettisiä tai arkkitehtonisia arvoja vähätellään, ja uutta virolaista identiteettiä luodaan neuvostoperintöä laiminlyömällä.

Maarjamäen muistomerkin paikalla on ollut monivaiheinen kansallisten muistomerkkien historia. Viron ensimmäisen itsenäisyyden aikana paikalle haudattiin Viron vapaussodassa sankareita. Saksalaismiehityksen aikana näiden hautojen päälle haudattiin Virossa kaatuneita saksalaissotilaita ja sitten neuvostovallan aikana rakennettiin näiden hautojen päälle punasotilaiden muistomerkki. Viimeisin rakennelma tällä paikalla on Kommunismin uhrien muistomerkki (Maarjamäe kommunismiohvrite memoriaal, 2018).

Martinez uskoo, että muistomerkeillä on monia ja ristiriitaisia ​​merkityksiä, ja että jokainen sukupolvi antaa niille uusia merkityksiä, jotka poikkeavat muistomerkin luojien alkuperäisistä tarkoituksista. Muistomerkit muokkaavat yhteisön identiteettiä, joka myös muuttuu. Tämä on tärkeä seikka, koska ihmiset luovat uusia merkityksiä jokaiselle paikalle. 

Virolainen toimittaja Sergei Metlev kirjoitti, että Maarjamäen muistomerkin tulisi olla suojelukohde, koska paikalla on neljä erilaista muistoaluetta. Hänen mielestään paikalla ei ole neuvostomiehitysvaltaa ylistäviä symboleja tai tekstejä, ja muistomerkin taiteelliset arvot ovat suurempia kuin poliittiset. 

(Kuva: Sirp/Eero Vabamägi / Postimees / Scanpix)


Muistopolitiikka vaihtelee maittain: jotkut monumentit ovat hyviä ja jotkut taas eivät, mikä riippuu maan kulloisesta politiikasta. Virolaisilla on tässä suhteessa hankala tilanne, sillä neuvostoaikana kaikki Pätsin aikaiset ja varhaisemmat muistomerkit (vapaussodan ja suojeluskuntien muistomerkit) tuhottiin ja tilalle luotiin runsas määrä kommunistisia muistomerkkejä. Myös osa kulttuurihenkilöiden muistomerkeistä on uudessa poliittisessa kontekstissa monimielisiä, koska on esim. paljastunut, että ko. henkilöt olivat aktiivisia ilmiantajia neuvostovallan aikana (esim. Juhan Smuul ja hänen reliefinsä Viron kirjailijaliiton talon seinässä). 

Meillä Suomessa on myös meidän oma problematiikkamme tällä historian unohtamisen alueella: osa ortodoksisista kirkoista muutettiin sisällissodan jälkeen luterilaisiksi kirkoiksi (Suomenlinna) tai kirjastoiksi (Hämeenlinna) ja osa venäläisistä kadunnimistä (ja sukunimistä) muutettiin suomalaisiksi. Uspenskin katedraalin edessä ollut Haminan rauhan muistoksi pystytetty Rauhankappeli tervattiin, ja koska sitä ei pystytty puhdistamaan, niin se purettiin 1920, ja joidenkin toiveissa oli tuolloin myös koko katedraalin hävittäminen. Toisaalta Aleksanteri II:n patsas ja Keisarinnan kivi seisovat edelleen Helsingin keskustassa. Suomessa on ollut myös liuta Lenin-patsaita, jotka taitavat nykyään olla jo museoiden varastoissa.

Rakennustaidetta on käytetty politiikan välineenä monella tapaa: 1800-luvulla venäläiset rakennuttivat Tallinnaan Kalevin oletetun haudan päälle Toompean mäelle nykyisen Aleksanteri Nevalaisen kirkon ja Varsovaan samalle pyhälle omistetun katedraalin Puolan vapaustaistelijoiden hautojen päälle. Kirkko oli kaupungin korkein rakennus sen keskeisimmällä paikalla Plac Saskilla. Puolalaiset purkivat kirkon heti (ja parisataa muuta ortodoksikirkkoa) heti 1920-luvun alussa, koska ne olivat heidän mielestään sortajien tietoisesti rakentamia provokaatioita, mikä tietenkin oli osin totta. Viron Kaitseliit on pitänyt edelleenkin ohjelmassaan Tallinnan katedraalin muuttamisen länsimaisemman näköiseksi (sipulitornien poistaminen), koska se tuo ikävän slaavilaisen piirteen kaupungin paraatipaikalle. 

Se, kuinka Riian ortodoksikatedraali muutettiin Tieteiden taloksi, Kazanin katedraali Pietarissa Ateismin ja uskontojen museoksi ja kuinka Iisakinkirkkoon laitettiin Foucault’n heiluri todistamaan jumaluskon hulluutta, ansaitsisi jo oman postauksensa.  

torstai 14. maaliskuuta 2024

Vaikeaa taidetta V: Alfred de Musset "Kirje Lamartinelle"


Alfred de Musset´n Yöt on viipyillyt kirjahyllyssäni jo vuosikymmenet, ja olen sitä silloin tällöin vilkuillutkin. Musset´n runokieli on tuntunut kovin kiemuraiselta ja runoilijan viesti pateettiselta. Rautalammin suuri poika Yrjö Kaijärvi on kääntänyt tämän runokokoelman runot vuosina 1943 ja 1949. Päätin ottaa tarkemman luvun alle runoista hankalimman "Kirje Lamartinelle". Alphonse de Lamartine kuului 1800-luvun suuriin ranskalaisiin runoilijoihin, hänen tunnetuin runonsa lienee Le Lac, jossa luonto, menetetty rakkaus ja kohtalo kietoutuvat kauniisti toisiinsa. Hän ei ollut Musset´n ystävä, vaikka runosta niin voisi päätellä. Enemminkin "Kirje Lamartinelle" on kutsu ystävyyteen, johon ei kuitenkaan koskaan tullut mitään vastakaikua. 

Ensilukemalta runo vaikuttaa sekavalta ja oudolta, mutta lähiluku auttoi jo tekstin ymmärtämisessä. Lukutapa oli sellainen, että luin säkeitä niin monta kertaa (ruminaatio), että muodostui jonkinlainen tolkullinen käsitys siitä, mitä runoilija haluaa sanoa. Myös kulttuurihistoriallisen kontekstin selvittäminen tuki tätä työtä. Otin apuun myös artikkelin La Lettre à Lamartine von Alfred de Musset. Analyse und literarische Studie. H.Kluge.Zeitschrift für französische Sprache und Literatur, Bd. 38 (1912), pp. 1-46. Jos tämän runon (jota Kluge kutsuu als eines der wundervollsten poetischen Denkmäler französischer Literatur) taustat kiinnostavat enemmän, on tämä artikkeli siihen mitä oivallisin apu: se on saksalaista akateemista tutkimusta parhaimmillaan.

Jos runon sisällön haluaa tiivistää lyhyesti, käsittelee Musset onnetonta rakkaussuhdettaan vetäen tähän selvitystyöhön mukaan aikansa suuret runoilijat Byronin ja Lamartinen. Runon alussa Musset kuvaa Byronin lemmentouhuja Ravennassa ja Kreikassa. Lamartine (jalo poika Ranskanmaan) on myös nousemassa Byronin vertaiseksi runoilijaksi osin siksi, että Byronin henki on elävöittänyt tätä nousevaa kykyä (hänen neronsa kaiku oli sinussa kohissut). 

Musset kumartaa nyt Lamartinen edessä ja uskoo, ettei koskaan nouse tämän tasolle runoilijana ja esittää kainon toiveen olla runoilijan ystävä. Musset on tullut Lamartinen jalkojen juuren oman kuolemansurunsa takia ja ennen kaikkea siksi, että Lamartine on runossaan Le Lac pystynyt kuvaamaan menetetyn rakkauden tuntoja (oma nyyhkytys yhtyneenä jumalaiseen nyyhkeeseen, joka on kuin taivas ja puhdas kuin kuulto veen) siten, että koko sukupolvi on osannut tuon runon ulkoa. 

Musset alkaa nyt puhua piinasta, syvästä haavasta ja kyynelistä, joita menetetty rakkaus (George Sand) on hänelle aiheuttanut. Tämän kärsimyksen kuvaamiseen runoilija käyttää kolmikerroksista kuvaa. Ensimmäisessä talonpoika palaa töiltään kotiin huomatakseen, että viljasato on laossa, salama on tuhonnut hänen kotinsa, tappanut hänen vaimonsa ja löytää lapsensa pihalta harhailemasta (ja katsoessansa lyötyä, kytevää viljaa savuin paksuissa mustissa pyörteissä hiljaa vie juopunut onnettomuus hänen järkensä). Toisessa kuvassa ollaan Pariisin mutaisilla syrjäkaduilla, joissa kaikki juoksevat monenlaisten huvitusten perässä (kohu halpojen ilojen iltaan kantautui). Lopulta runoilija päätyy rakastettunsa ikkunan alle, jossa ei kuitenkaan kukaan vedä verhoa raolleen. Kolmannessa kuvassa ollaan jo antiikin Rooman temppeliprostituution keskellä, jossa rietas Venus kulkee soihtu kohollaan. Runoilija tuntee olevansa kaiken loan keskellä rakastettunsa hylkäämänä.

Tähän ahdistukseen tuo Lamartinen runous lohtua (koska osaat laulaa, osaat itkeä myös), koska tämä on pystynyt pukemaan sanoiksi samanlaiset tuntemukset kuin Musset. Runoilija alkaa hehkuttaa rakkautensa syvyyttä erilaisin kielikuvin (kuolematon, timanttiakin kovempi side, rakastavaisten luut, jotka vielä haudassakin rakastavat toisiaan). Lopulta hän päätyy ajatukseen, että ihmisen osaan kuuluu ristin kantaminen, ja meidän on ennen kuolemaamme kuoltava täällä vielä useaa kertaan. Ihmisen halun kohteet vaihtavat muotoaan, mutta ne jättävät kuitenkin ihmisen tyhjäksi. Kuolema ja unohdus ovat myös meidän lapsissamme, vanhemmissamme ja ystävissämme. Runon loppuun jää jännite ikuisen rakkauden ja meidän katoavaisuuteemme välille. 

Luut lahoavat arkussa alla multavallein,
on nimesi, muistisi, maineesi ajallinen,
ei rakkautesi, jos sinulle oli se kallein:
on sielusi kuolematon, ja se muistaa sen.

Tes os dans le cercueil vont tomber en poussière
Ta mémoire, ton nom, ta gloire vont périr,
Mais non pas ton amour, si ton amour t'est chère :
Ton âme est immortelle, et va s'en souvenir.

Jos täytyi valita tämän runon ja Lamartinen Le Lacin välillä, veisi jälkimmäinen voiton. Musset´n runo on kyllä hieno ja monitasoinen, mutta minulle liian tehdyn oloinen. Myös tuo loputtoman riuduttava rakkaus tuntuu setämiehestä hiukan haetulta ja päälle liimatulta. Kaikesta huolimatta runo on hieno, ja sen yllä on Ranskan klassisen kultuurin kimmeltävää kultapölyä. 


 

maanantai 11. maaliskuuta 2024

Vaikeaa taidetta IV: Allen Ginsberg "Kuolema van Goghin korvalle"


Allen Ginsbergin kirja on edesmenneiden appivanhempieni kirjahyllystä siirtynyt meille. Anoppi kehotti aikoinaan minua välttämään kirjan lukemista, koska kirjailija oli onneton hullu. Olen yrittänyt sitä kuitenkin toisinaan lukea, mutta lukukokemus on ollut aina kovin tukahduttava, enkä ole varma, onko oikeasti kyseessä suuri taide vai bluffi. Minusta hän edustaa puhtaasti vaikeaa taidetta. Minulle tulee hänestä mieleen Jackson Pollockin teokset. 

Jackson Pollock "Muraali" (Kuva: Wikimedia)

Kirjan on julkaissut turkulainen Tajo-kustantamo, jota johti psykiatri Armo Hormia 1960-luvulla. Hormia oli ensimmäinen julkkispsykiatri Suomessa, jonka osaaminen liikkui runoudesta ja psykoanalyysistä aina vaimon kiduttamiseen saakka. Hahmona hän oli hyvin ambivalentti ja herätti aikanaan julkisuudessa ristiriitaisia tunteita. Tajo julkaisi rohkeaa beat-kirjallisuutta, kääntäjinä mm. Pentti Saarikoski, Anselm Hollo ja Matti Rossi. Matti Rossi oli hyvä kääntäjä, mutta olisi sitten runoilijana voinut jättää Moskovan kellojen kilkuttamisen vähemmälle. Ginsbergin runokirjassa on kaikkiaan 16 runoa, joista ehkä merkittävin on 25 sivuinen Kaddish. Pienen kustantamo jälki näkyy tekstiin livahtaneissa painovirheissä.

Ginsbergin runoja on kovin vaikea analyyttisesti lähestyä, koska niiden kieli ja käsitemaailma ovat hyvin monikerroksisia ja assosiaatiot polveilevat vapaasti: ne ovat tajunnanvirtaa. Ehkä niihin täytyisi heittäytyä, kuten nykyään on tapana sanoa. Yritän kuitenkin löytää joitakin kiinnekohtia, joita runoilija teoksissaan käyttää.

Kirjallisia hahmoja runoissa ovat ainakin Walt Whitman, William S.Burroughs, Vachel Lindsay, Garcia Lorca, Jack Kerouac, Emily Brontë, Guillaume Apollinaire, André Breton, Jean Cocteau ja Jean Genet. Tarkkaava lukija tunnistaa heti, minkä hengen lapsia näistä suurin osa on. Kirjailijan homoseksuaalisuus ei kuitenkaan tunge runoissa läpi mitenkään erityisellä tavalla, vaan se ilmenee pieninä viitteinä.

Poliittisesti Ginsberg oli anarko-vasemmistolainen, ja runoissa löytyvät mm. Lev Trotski, Tom Mooney, Sacco ja Vanzetti, Scottsboro Boys, Bertrand Russel, J. Edgar Hoover, Adolf Hitler, Timur-Lenk ja Rousseau: vasemmistolaisia filosofeja, amerikkalaisen oikeuslaitoksen uhreja ja mielipuolia. Runojen tapahtumapaikkoina ovat Manhattan, Greenwich Village, Lakehurst ja Pariisi. Kiinaan, Intiaan ja Venäjään viitataan myös. Seuraavassa käsittelen lähemmin kahta runoa Amerikkaa ja Kaddishia.

Amerikka on ajatuksenvirtarunoutta ja se alkaa lohduttomasti: America I've given you all and now I'm nothing. Runoilija on menettänyt järkensä, hän kantaa harteillaan kotimaansa kaiken kurjuuden ja ihanuuden, hän on itse Amerikka ja toisaalta hän tarkastelee Amerikkaa ulkoa päin. Ginsbergin Amerikassa sekoittuvat luumunkukat, vainotut kommunistit, trotskilaiset ja psykoanalyytikot. Aikatasot liikkuvat myös vapaasti. Runoilija muistelee lapsuutensa tapahtumia kommunistien kesäleirillä, ja toisaalta hän on kauhuissaan kiinalaisten ja erityisesti venäläisten tulevasta ekspansioista maailmassa. Runoilija haluaa mennä asetehtaaseen sorvaamaan aseiden osia ja siten kantaa oman hintinkortensa kekoon. 

 Amerikka sinä et oikeesti halua sotaa. Amerikka ne on ne pahat ryssät. Ne ryssät ne ryssät ja ne kiinalaiset. Ja ne ryssät. Venäjä haluaa syödä meidät elävältä. Venäjän valta on hullu. Ne haluaa viedä autot meidän autotalleistamme.

Erityisesti minua liikutti seuraavat säkeet:

Aiotko sinä antaa Time Magazinen johtaa tunne-elämääsi? Minä olen hulluna Time Magazineen. Minä luen sitä joka viikko...Se kertoo minulle vastuusta aina.

Ei tarvitse kuin muuttaa lehden nimi Helsingin Sanomiksi, niin pääsee hyvin indoktrinoidun suomalaisen koulutetun keskiluokan mielenmaisemaan.  

Kaddish on suuri runo. Se on järkyttävä, osin vastenmielinen, mutta uskon, että se on tosi. Ginsberg on rakentanut muistomerkin  äidilleen, ja samalla yrittänyt runon keinoin hahmottaa kokonaista elämänkaarta. Kaddiš on juutalaisen jumalanpalveluksen keskeinen rukous. Sen keskeisenä teemana on Jumalan ylistys ja kunnioitus. Useimmiten kaddiš tarkoittaa surijoiden kaddišia, joka kuuluu juutalaiseen hautaus- ja muistopalvelukseen sekä keskeisenä osana suruajan päivittäiseen rituaaliin.

Ginsberg kirjoitti elegisen proosarunonsa 40 unettoman tunnin aikana morfiinin, tupakan, kahvin ja metamfetamiinin avulla. Runo on omistettu runoilijan äidille Naomi Ginsbergille, joka oli vaipunut pitkään mielisairauteen. Hänen hautajaisissaan ei luettu kaddišia luultavaksi siksi, koska hän oli vakaumuksellinen kommunisti. 

Ginsberg on hyväksynyt äitinsä kuoleman, muttei ole vielä tunnetasolla käsitellyt asiaa. Menettäminen ja kuolema ovat runon keskeisiä teemoja, ja niitä yritetään selittää myös metafyysisellä tasolla. Toisaalta runoilija on äitinsä kuoleman murtama, toisaalta hän on iloinen, että äiti on vapautunut kaikista kärsimyksistään. Apuna tässä suremisessa on juutalainen teologia, joka kaddišin muodossa antaa mahdollisuuden käsitellä menetystä. Muistorukouksen avulla Ginsberg pyrkii luultavasti myös jonkinlaiseen katharsikseen, jolloin runoilijan äiti (hulluutensa vuoksi) nousee antiikin traagisen sankarittaren mittoihin. 

Runossa on myös löydettävissä nekyiaa, tuonelanretkeä, jonka jälkeen surija palaa elävien joukkoon entistä viisaampana. Äitiään kohtaan tuntemiaan vihantunteita hän pyrkii poistamaan siirtämällä niitä isäänsä ja veljeensä. Tähän problematiikkaan sekoittuu myös insestisiä kuvia, jossa äiti yrittää vietellä poikansa. Kuitenkin Ginsberg haluaa muistaa äitinsä nuoruuden kauneudessa soittamassa mandoliinia kommunistinuorien kesäleirillä, jolloin kaddišin tehtävänä on puhdistaa äidin muisto kaikesta hulluudesta ja elämän mukanaan tuomasta kärsimyksestä. Runon fokuksessa on lopulta toivo, joka nousee tragediasta. 

Myöhemmin tappava vyöry, kokonaisia vuorellisia homoseksuaalisuutta, penisten Matterhorneja, peräreikien Isoja Kanjoneita - paino minun surumielisen pääni päällä.

Oi venäläiskasvoinen, nainen ruohikolla, sinun pitkiä mustia hiuksiasi kruunaavat kukkaset, mandoliini on sinun polvellasi - Kommunistikaunotar, istu tässä sinä kesällä tuhatkaunojen keskellä naitu, luvattu onni käden ulottuvilla, pyhä äiti, sinä hymyilet rakastetullesi...

Oi äiti mitä minä olen jättänyt sanomatta. Oi äiti mitä minä olen unohtanut.




sunnuntai 3. maaliskuuta 2024

Vaikeaa taidetta III: Duinon elegiat


Joidenkin runoilijoiden yllä leijuu nerouden aura - Rainer Maria Rilke kuuluu näihin runoilijoihin. Tasan 50 vuotta sitten kuuntelin luentosarjan Duinon elegioista, joka oli parikymmenvuotiaalle aivan liian vaikeaa (epäilimme tosin silloin, ettei luennoitsijakaan kovin paljon siitä ymmärtänyt). Hankin kuitenkin Aila Meriluodon tekemän käännöksen ja olen silloin tällöin kirjaa selaillut, kun mieli tekee leijailla Helikonin niityillä ja ammentaa Hippokreneen lähteestä. 

Kokoelma on hankalasti lähestyttävä ja läkähdyttävän monikerroksinen, mutta haluan nyt kuitenkin yrittää edes hieman ymmärtää merkittävää teosta: Rilke on vaikeaa taidetta puhtaimmillaan. Rilke kirjoitti elegiat Duinon linnassa (1912) Triesten läheisyydessä, jossa hän oli kreivitär Marie von Thurn und Taxis-Hohenlohen vieraana. Runokokoelma on myös omistettu tälle mesenaatille. Seuraavassa en aio puuttua Rilken elämänvaiheisiin, vaikka se olisi varsin mielenkiintoista, vaan fokus on itse elegioiden tekstissä.

Ensimmäinen elegia. Runoilija vie lukijan limbukseen, jossa leijutaan elämän ja kuoleman äärellä enkelien, lintujen, rakastettujen ja nuorena kuolleitten sankarien kanssa. Keskeinen käsite on tyhjyys, mikä leimaa meidän koko elämäämme, myös kaikkein merkittävimpiä kohtaamisiamme ja kokemuksiamme.

Emme ole oikein kotonamme tässä maailmassa, ja sen ymmärtävät niin enkelit (jotka ovat kauheita) puut kuin eläimetkin.  Yö voi tuoda lohtua, samoin musiikki ja myös hetkellisesti rakastettu, mutta kuitenkin tämä on pakoa tyhjyteen (Ach, sie verdecken sich nur miteinander ihr Los). 

Rilke ottaa historiallisia esimerkkejä onnettomista, mutta jaloista ihmisistä: Gaspara Stampa ei saanut oikeasti rakastamaansa miestä, vaan joutui tyytymään korvikkeeseen, bardi Linoksen surmasi Herakles kateudesta ja Venetsian Santa Maria Formosan kirkon epitafissa (Vixi aliis dum vita fuit. / Post funera tandem / non perii, at gelido / in marmore vivo mihi) vainaja eli elämänsä toisten palvelemiseen, eikä hänestä ole enää jäljellä kuin kylmä marmorilaatta. Ihminen irtautuu vähitellen maallisesta kuin lapsi äitinsä rinnasta, eikä toivo enää mitään (Seltsam, die Wünsche nicht weiterwünschen). Lukijalle jää kuva, että tämä välitila on samalla ihana ja kauhea, koska ihminen häviää siinä olevampaansa ja ymmärtää myös paremmin elävien maailmaa.

Toinen elegia. Elegia alkaa toteamuksella, että jokainen enkeli on kauhea, tosin toisin oli raamatulliseen aikaan, jolloin arkkienkeli Rafael kulki ihmishahmossa (Jüngling dem Jüngling, wie er neugierig hinaussah) auttaen Tobiasta pelastamaan hullun naisen ja parantamaan oman isänsä sokeuden kalan sisälmysten avulla. Tämä aika on mennyt, eikä siltaa enkelien ja ihmisten välillä enää ole. 

Elegiassa ylistetään kuitenkin enkeleitä monin tavoin, he ovat mm. luomisen lemmikit, ruskottavat huiput, valon nivelet ja kukkivan jumaluuden siitepöly. Ihmisen olemus on katoava, koska me huoumme itsemme pois ja niin kuin ruohikon kaste nousee omamme meistä, kuin lämpimän ruuan höyry. Koska me liukenemme kaikkeuteen, voisi toivoa, että enkelit ottaisivat itseensä kuin vahingossa myös jotain meistä katoavaisista. 

Rilke palaa jälleen rakastavaisiin, jotka ehkä maistavat rakkaudessaan ikuisuutta, mutta joiden kohtalona on raueta tyhjyyteen. Suudellessaan toisiaan rakastavaiset muuttuvat subjekteista passiivisiksi objekteiksi, yhteiseksi juomaksi, jonka heidän läheisyytensä on tuottanut (Wenn ihr einer dem andern euch an den Mund hebt und ansetzt -: Getränk an Getränk: o wie entgeht dann der Trinkende seltsam der Handlung).

Elegia päättyy hienoon nousuun, kun se viittaa attikalaisiin steeloihin, jotka liittyvät samanlaiseen viisauteen kuin em. Tobiaan kirjan tapahtumat. Steelojen keskeinen olemushan oli siinä, että ne kuvasivat sekä läsnäollutta että tämän ruumiittomuutta, ja side näiden maailmojen välillä oli hautapaadessa kuvattu deksioosis, käden liike (Erstaunte euch nicht auf attischen Stelen die Vorsicht menschlicher Geste? war nicht Liebe und Abschied so leicht auf Schultern gelegt, als wäre es aus anderm Stoffe gemacht als bei uns?). Antiikin ihmiset ymmärsivät paremmin kuin me, mitä me olemme ja mikä kuului jumaluuuden piiriin. Meidän tehtävänämme olisi löytää puhdas, hillitty ja kapea ihmisosa

Kolmas elegia. Ihmiselon suuriin salaisuuksiin kuuluu seksuaalivietin ja rakkauden keskinäinen suhde. Kolmannessa elegiassa nuorukainen on vasta heräämässä tähän maailmaan, ja runoilija kysyykin, että was weiß er selbst von dem Herren der Lust. Veren kutsua Rilke vertaa eroottisiin attribuutteihin, Neptunuksen kolmikärkeen ja simpukkaan: O des Blutes Neptun, o sein furchtbares Dreizack. O der dunkle Wind seiner Brust aus gewundener Muschel. 

Toisaalta äidin suojeleva varjo on nuorukaisen yllä: äiti karkoittaa kaiken pahan ja viettimaailmasta tihkuvan omalla äidinrakkaudellaan ja selittää pimeydenkin valoksi. Toisaalta esi-isien viettiperimää ei voi välttää (Aber innen: wer wehrte, hinderte innen in ihm die Fluten der Herkunft?). Se on täynnä eläimellisesti harovia muotoja, se on ihmisen sisäinen viidakko ja alkumetsä, mitä tulee myös rakastaa ja hyväksyä itsessään. Viidakko voi tosin olla hetken myös puutarha, jolloin puhutaan sublimoidusta vietistä. Viettiä kutsutaan hirveäksi (das Furchtbare), joka on kalvanut jo edesmenneitä isiä ja äitejä, ja joka nyt iskee silmää nuorelle rakastuneelle kuin liittolainen ja hymyilee houkuttelevammin kuin äiti.

Neljäs elegia. Tässä elegiassa keskitytään siihen, minkälaista on meidän olemisemme ja tietoisuutemme tässä maailmassa. Kasvit ja eläimet ovat toisenlaisia kuin me, koska niitä ohjaavat vuodenajat ja vaistot, me sitä vastoin toimimme toisin ja laskeudumme tuntemattomaan lampeen. Toisaalta meidän tietoisuutemme ylittää eläimen tietoisuuden, koska kukoistus ja kuihtumus on aina meissä. Ihminen ajattelee, ja siksi hän ei ole enää luonnontilassa kuten linnut ja leijonat. 

Ihminen ei myöskään ole koskaan tyytyväinen siihen mitä hänellä on, vaan pyrkii aina jotain saatuaan saamaan jotain muuta. Edes rakkaus ei säästy tältä halulta (ist schon des anderen Aufwand fühlbar). Rilke kuvaa ihmiselämää nukketeatteriksi, jossa enkelit vetelevät nukkien naruja. Enkeli on Luojan ja ihmisen välillä oleva olento, joka pystyy vapaasti liikkumaan sfääreissä elävien ja kuolleitten välillä. Ensimmäisen ja toisen elegian enkelit ovat jälleen läsnä elämän nukketeatterissa. 

Vanhemmat elävät lapsissaan edelleen, niin muistoissa kuin ikiaikaisessa perimässä (kolmas elegia!). Rilkelle erityisesti isän varjo on raskas (Du, der um mich so bitter des Leben schmeckte, meines kostend, Vater, den ersten trüben Aufguß meines Müssens...). Korkeimpana ihmisen olomuotona Rilke pitää lapsen tietoisuutta, koska hän on aina hetkessä, ei menneessä eikä tulevassa (O Stunden der Kindheit, da hinter den Figuren mehr als nur Vergangnes war und vor uns nicht die Zukunft). Viimeisissä säkeissä Rilke ylistää lapsena olemista, vaikka tämäkin on kuolemalle vihitty, muttei ole siitä tietoinen (noch vor dem Leben so sanft zu enthalten und nicht bös zu sein, ist unbeschreiblich).

Viides elegia. Tässä elegiassa hyppäsi aluksi silmään kaksi Meriluodon käännösvirhettä: Pflaster on käännetty laastariksi, vaikka puhutaankin katukivistä ja Fransen on käännetty ripsiksi, vaikka puhutaankin ripsuista tai hapsuista. No, tämä on pientä siihen verrattuna, kuinka vaikea tämä elegia muuten on ymmärtää.

Elegia avataan akrobaatteja kuvaamalla, joiden hyppyjä ja liikehdintää voi verrata meidän tavallisten ihmisten touhuihin. He muodostavat kaikenlaisia liikesarjoja, tippuvat jaloilleen kuluneelle matolle, joka onkin ikuisesta hyppimisestä kulunut ja leijuu avaruudessa. Kaikki tämä on epävakaata ja muuttuvaa. Akrobaatit kehittävät voimiaan unohtaakseen elämän raskauden, mutta he ovat voimassaan karkeita ja yksinkertaisia (Aber der junge, der Mann, als wär er der Sohn eines Nackens und einer Nonne: prall und strammig erfüllt mit Musken und Einfalt). Taiteilijoiden häilyviä pyrkimyksiä verrataan myös August Väkevän nyrkillään rutistamaan tinalautaseen ja ruusun kukkimiseen ja kuihtumiseen. 

Rakastavaiset ovat verrannollisia akrobaattien kanssa, ja heidän kohtauspaikkansa on katu, tori tai kulunut matto, jossa heitä kaikkia maan levottomia odottaa madame Lemort, kuolema. Elegian lopussa kuvataan ajan ulkopuolella olevaa täyttymyksen paikkaa, jossa rakastavaiset voisivat näyttää sydäntensä rohkeat ylväät hahmot, ja halun tornit sekä heittää eteemme iäti käypäiset onnenlantit (ewig gültigen Münzen des Glücks). 

Elegiassa leijutaan monella tasolla, ja sen kielikuvat ovat rikkaita, mutta vaikeasti tavoitettavia. Minulle tuli tästä elegiasta mieleen Picasson Tyttö ja pallo, koska synkkyys ja hurmio ovat siinä samanaikaisesti läsnä. 
(Kuva: Wikimedia)

Kuudes elegia. Varsin erotiikkaa tihkuva on elegian alku: runoilija ylistää viikunapuuta monin tavoin (Wie der Fontäne Rohr treibt dein gebogenes Zweig abwärts den Saft und hinan: und er spingt aus dem Schlaf...ins Glück seiner süßesten Leistung). Lukiessa tuli mieleen Hans Snydersin vanha maalaus, jossa torikauppiasnainen pitelee kädessään viikunaa, johon miesasiakas halulla tarttuu. Tähän Rilke tuo vielä kuvan Ledasta ja joutsenesta. Lukija on näin tuotu sekä sankarin viettielämän että henkisen ylemmyyden äärelle. Kun edellisessä elegiassa pyöriskeltiin ihmisen voimattomuuden ympärillä, noustaan tässä elegiassa sankaruuden hurmioon.

Frans Snyders: Hedelmä- ja vihannestorilla (1650)
(Kuva: Alte Pinakothek)

Viikunapuuhun liittyy se problematiikka, ettei sen kukista tule hedelmiä vaan se tekee ne puun runkoon. Näyttää siis siltä, että puussa on paljon lehtiä, muttei hedelmiä. Tämä kysymys on löydettävissä jo evankeliumeissa, jossa Jeesus kiroaa viikunapuun (siis temppelikultin ja Israelin kansan vertauskuvan). Näistä kukista ja hedelmistä lähtee Rilke liikkeelle kuudennessa elegiassa. Sankari ei ehdi kukkia, kuten tavalliset ihmiset, vaan syöksyy eteenpäin toteuttamaan näkemystään, kuin faaraon sotilas sotavaumussaan (Diese stürzen dahin: dem eigenen Lächeln sind sie voran, wie das Rossengespann in den milden muldigen Bildern von Karnak dem siegenden König). 

Runoilija palaa vielä prenataaliseen vaiheeseen, missä äidin kohdun nesteissä sankari valikoituu tuhansista vaihtoehdoista toteuttamaan tehtäväänsä (seine herrische Auswahl). Lapsuudessaan sankari sitten haaveilee Simsonista, jonka äiti oli aluksi hedelmätön, mutta Herran enkeli ilmoitti hänelle raskaudesta, ja siten syntyi sankari Simson, joka kaatoi filistealaisten temppelin pylväät (Und wenn er Säulen zerstieß...). Myös tulevat naiset on määrätty tuhoutumaan sankarin myötä, koska heidän tehtävänsä on ainoastaan palvella tätä (tyydyttää ja synnyttää) ja sortua tämän mukana (klagend, schon die Mädchen getürzt, künftig die Opfer dem Sohn). Tämä elegia on kuin suoraan Kolmannen valtakunnan yli-ihmis- ja kuolemankultista, sori siitä...

Seitsemäs elegia. Elegia alkaa lintujen soitimen kuvauksella, joka on alkuvoimainen, mutta jota ihminen ei omissa soidinmenoissaan osaa enää matkia, koska on luonnosta vieraantunut. Tavoitteena on saavuttaa rakastetun suosio hengen voimin (deinem erkühnten Gefühl die erlühte Gefühlin). Elegian saatossa runoilija pyrkii jälleen yhteyteen enkelien kanssa, kuten oli jo laita ensimmäisessä elegiassa. 

Rilke tuo tuon em. kutsuhuudon kevääseen, jossa se kasvaa metafyysisiin mittoihin (Ruf-Stufen hinan, zum geträumten Tempel der Zukunft). Kevätkuvaan tuodaan jälleen suihkulähdevertaus: sen nousevissa vesipatsaissa on jo niiden kuolema läsnä, elämän nousuissa on ilon loppu jo näkyvissä - tämä tuntuu olevan Rilken lempiajatus. Kuolleet ystävät ja ystävättäret nousevat haudoistaan ja muistelevat lapsuuttaan (Schicksal sei mehr, als das Dichte der Kindheit). Lapset ovat yksi Rilken suosimista kuvista ehkä juuri heidän henkisen läsnäolonsa tavan vuoksi.

Todellisen olemassaolon hetkellisyyden kuvaukseen Rilke käyttää ilotyttöjä, jotka rypevät kaikessa loassa, mutta hetkellisesti voivat olla olemassa (Die Adern voll von Dasein). Henkinen olemassaolo ei ole siis tarkoitettu vain rikkaille kaunosieluilla, vaan kaikille ihmisille. Rilke puhuu täällä olosta (Hiersein), joka on ihanaa, kun ihmisen ruumis ja henki ovat edes hetken täydesti läsnä. 

Seuraavaksi elegiassa ylistetään sisäisen elämän voimaa: ihmiselossa ulkoisen pitäisi vähetä ja henkisen saada lisää tilaa (Nirgends, Geliebte, wir die Welt sein, als innen). Rilken käsityksen mukaan kaikkein lähimpänä tätä olevampaa ovat lapset, rakastavaiset ja eläimet. 

Kahdeksas elegia. Elegiassa liikutaan ikään kuin Platonin luolavertauksen maailmassa, ja ihminen sekä eläin asetetaan vastakkain kyvyssään olla hetkessä. Eläimet katsovat avoimeen (das Offene), mutta me käännämme katseemme sisäänpäin ja opetamme lapsemmekin niin tekemään. Tyydymme katselemaan elämän varjoja itse elämättä oikeaa elämää, johon emme ehkä kykenisikään oman konstituutiomme perusteella, mikä meitä myös ahdistaa. Ketjukolaaja kirjoittaa osuvasti tämän elegian keskeisestä ajatuksesta: "Runoilijan mukaan ihminen seisoo aina väärinpäin katsellen kohti tulevaisuutta, kuolemaa, kun mennyt lapsuuden puhdas tila on aina takanamme. Vapaa eläin sen sijaan katsoo avoimesti kohti elämää ja jättää kuoleman kulkemaan takanaan. Rakastavaiset, toisiinsa takertuneina, voivat hetkellisesti päästä kurkistamaan jumalia toistensa selän takaa."

Rilke tuo lisää kuvia vapaista olennoista ylistämällä hyönteisiä ja lepakoita, sillä kohtua on kaikki (denn Schooß ist alles). Elegian lopussa Rilke palaa toisen elegian deksiosikseen kuvatessaan etruskien hautoja, joiden korkokuvissa on ymmärretty sielun ja lintujen lennon yhtäläisyys. Tämä tuntuu jotenkin kokoavalta elegialta, jossa palataan edellä käsiteltyihin teemoihin, mutta nyt fokuksessa ovat eläimet. 

Yhdeksäs elegia. Kun edellinen elegia oli jotenkin ymmärrettävä, on tämä seuraava kovinkin syväpäätyistä runoutta. Kasvien ystävänä kiinnitin huomiota kahteen kielikuvaan: laakeripuuhun ja gentiaanaan. Romano Guardini, joka oli tunnettu katolinen teologi, mutta myös Rilke-tutkija, kirjoittaa laakeri-vertauskuvasta seuraavaa: "Der Lorbeer etwa, dessen Erscheinung den Dichter einmal betroffen hat, als er im Süden durch das Gebüsch am Berghang wanderte: das edle Gewächs mit den festen, klar geformen Zweigen, den genau sitzenden Beeren, den kostbar geformten Blättern und ihrem welligen Rand, so daß ihm das schwer nachzuvollziehende, aber doch so einfühlsame Bild einfiel, dieser Blattrand sei "wie eines Windes Lächeln". 

Rilkeläiseen maailmaan riittäisi jo pelkästään eläinten ja kasvien olemassaolo antamaan kaikelle olevaiselle merkityksen. Rilke käyttää gentiaanaa kuvana ainutlaatuisesta, joka tuodaan kaukaa kaikkien ihailtavaksi (sondern ein erworbenes Wort, reines, den gelben und blaun Enzian). Runoilijan tehtävänä on tiivistää olevaisen keskeisimmät asiat sanallisesti, tuoda ylhäältä lumisilta huipuilta runouden sininen kukka alas laaksoon.

Elegian lopussa on lohduttavat sanat Überzähliges Leben entspingt mir im Herzen, ylenpalttinen oleminen sydämestäni pursuaa. Lisäksi sieltä löytyvät Aleksis Kiven sanat minä elän. 

Nyt alkaa marssiväsymys tuntua: olen lukenut nyt viikon varsin tiiviistä näitä runoja ja päässyt nyt paljon syvemmälle kuin kuvittelin. Rilke kirjoitti elegioita kymmenen vuotta, joten on kohtuullista, että lukija myös panostaa aikaa niiden ymmärtämiseen. Nyt alkavat myös hahmottua runoilijan topokset ja lempiajatukset. Nämä ovat kyllä suuria runoja!

Kymmenes elegia. Tässä elegiassa Rilke käsittelee ihmisen kärsimystä monelta kannalta. Kärsimys on luovuuden lähde, ja kärsiessään ihminen on olevimmillaan. Runoilija tuo eteen monenlaisia kuvia tuskankaupungista, jossa kaikki on tyhjää, pöyhkeää ja valheellista. 

Kirkko ja usko ovat joskus aikaisemmin tuoneet lohtua ja olleet substanssien lähteenä, muttei enää, vaan niistä on tullut lohdunmarkkinat, jotka on suljettu kuin postitoimisto sunnuntaina. Lohdunmarkkinoita kuvataan myös ampumaratana, olutmainoksena ja rahan sukuelimenä. Ihminen voi kuitenkin tulla kosketuksiin alkutuskan kanssa, johon kätkeytyy myös luovuuden alku. Kaikkein parhaimmat tuskantuntijat ovat varhain kuolleet sankarit, jotka pääsevät Valituksen laakson kuutamossa hohtavan ilon lähteen äärelle. 

Und wir, die an steigendes Glück
denken, empfänden die Rührung,
die uns beinah bestürzt,
wenn ein Glückliches fällt.

Urakka on nyt suoritettu, ja uskon, että elegioiden lähiluku oli vaivan arvoinen. Kuitenkin tuntuu, että pystyin vasta aivan hiukan lippomaan Rilken lähteestä, mistä on se lohtu, että ammennettavaa vielä riittää. Kaikkia Rilken ajatuksia en pysty jakamaan, mutta se, että henki on kaiken takana, ja että se on ainut tavoittelemisen arvoinen asia elämässä, on kestävä, hieno ja lohdullinen ajatus. 

Elegioista ovat postanneet Kiiltomato ja Ketjukolaaja. Uudempi, kiitetty käännös on Arja Meskin tekemä. Kirjoittaessani sain apuja Hans Egon Holthusenin kirjasta Rilke ja wikisivustustosta Lyrikrilke.de. Elegioista voi myös yrittää etsiä elegisen distikonin poljentoa (esim. Ateenalaisten laulu). Luin runot saksaksi, ja voin vain sanoa, että niissä kaunis saksan kieli kukkii rehevimmillään. 



perjantai 23. helmikuuta 2024

Vaikeaa taidetta II: Viime vuonna Marienbadissa

 

(Kuva: The Guardian)

Opiskelijana puoli vuosisataa sitten kävin elokuvakerhossa, mikä jälkikäteen ajatellen laajensi kovasti maailmankuvaani. Elokuvahetkiin liittyi myös usein tapaamisia ystävien kanssa ja keskustelua nähdyistä filmeistä. Erityisesti jäi mieleeni Eisensteinin Panssarilaiva Potemkin, Iivana Julma ja Aleksanteri Nevski. Godardin Weekend, Tatin Playtime sekä Alain Resnais´n filmit olivat tuolloin myös avaimia ranskalaiseen kulttuuriin. Televisiosta olin nähnyt jo aikaisemmin Resnais´n Yön ja usvan ja Hiroshima rakastettuni. Suureksi arvoitukseksi minulle muodostui ohjaajan filmi Viime vuonna Marienbadissa (1961), joka jäi tosin mieleen voimakkaana visuaalisena kokemuksena, mutta elokuvan sisältö tuntui tuolloin täysin käsittämättömältä. Elokuva perustuu Alain Robbe-Grillet´n käsikirjoitukseen. Yritin joskus lukea hänen Labyrintissä-teostansa, joka kuitenkin tuntui kuuluvan tähän vaikean taiteen kategoriaan, jota nyt näissä postauksissa pyrin avaamaan. 

Elokuva alussa kamera kulkee läpi barokkityylisten huoneiden, ja samalla selostetaan niiden tyylipiirteitä toistamalla niitä moneen kertaan. Paikka on samalla linna, hotelli, hoitola tai hulluinhuone. Miehen ääni taustalla selittää tämän kamera-ajon jälkeen, että hän on kävellyt näiden huoneiden läpi aikaisemminkin. Seuraavassa kohtauksessa kaksi raskaasti meikattua näyttelijää esittää näytelmää, ehkä Ibsenin Rosmerholmaa arvokkaasti pukeutuneen yleisön edessä. Mies yrittää saada katsojien joukossa olevan naisen lähtemään kanssaan pois, mutta nainen epäröi. Näytelmä päättyy gongin soittoon, yleisö osoittaa suosiotaan ja poistuu. Kohtaus on samankaltainen mise en abyme kuin Renoirin Pelin säännöissä esitetty näytelmä.

Upeassa hotellissa mies yrittää vakuuttaa naiselle, että he olivat tavanneet samassa paikassa edellisenä vuonna ja sopineet tapaavansa uudelleen. Mies (X) väittää, että nainen (A) oli luvannut hänelle, että hän jättäisi miehensä (M) ja aloittaisi uuden elämän hänen kanssaan. Nainen ei muista lupaustaan ​​tai teeskentelee, ettei muistaisi. M haastaa toistuvasti X:n pelaamaan nim-peliä, jonka mies aina häviää. Pelissä pöydältä otetaan vuoron perään tulitikkuja, ja häviäjä on se, jolle ei jää mitään käteen. Kilpailu naisen suosiosta on siirretty pelilaudalle. Välillä näytetään hotellin barokkipuistosta kuvia, jossa filmin henkilöt seisovat kuin shakkihahmot. Samainen barokkipuutarha löytyy myös maalauksesta hotellin seinältä.

Nykyisyys, menneisyys ja fantasia sekoittuvat, kun X yrittää muistuttaa naista erilaisista kohtaamisista edelliseltä vuodelta (viime vuonna Marienbadissa, Fredriksbadissa tai ehkä Baden-Salsassa...), joista osan hän muistaa täysin eri tavalla, mukaan lukien mahdollisen raiskauksen hotellihuoneessa. Viitteelliset eroottiset kohtaukset toistuvat puutarhassa, käytävillä ja huoneissa. X tuo valokuvia todisteeksi edellisvuoden kohtaamisesta, mutta nainen horjuu torjunnan ja halun välillä ja lopulta hän suostuu lähtemään hotellista X:n kanssa. Lopussa on jälleen sama kohtaus teatteriesityksestä kuin filmin alussa.

Aikanaan filmin arvosteluissa sanottiin, että "Marienbadeja on yhtä monta kuin katsojiakin". Katsojalle annetaan materiaali eteen, ja siitä jokainen konstruoi oman version filmistä. Erityinen rasite ja viehätys elokuvassa ovat toisiinsa lomittuvat aikatasot. Todellisuus on yhtä oudosti kierteinen kuin Möbiuksen nauha, koska mennyt, nykyisyys ja tulevaisuus ovat samanaikaisesti läsnä. Spiegelin aikalaisarvioissa vuodelta 1961 esitettiin mielenkiintoinen psykoanalyyttinen näkökulma: A on Ich, X on Es ja M on Über-Ich. Myös Orfeuksen ja Eurydikeen myytin on joku löytänyt filmistä.

Filmi oli kuvattu siten, kuin olisi kurkistanut camera obscuran läpi, usein kohtaukissa ei näytetty henkilöiden kasvoja, vaan kuva oli katkaistu kaulan kohdalta. Ehkä tämä oli viittaus barokkipuiston torsoihin. Henkilöt olivat porvarillisia, he olivat tyylikkäästi pukeutuneita ja viettivät aikaa tyhjänpäiväisiä puhellen ja touhuten. Kertaakaan ei näytetty, että he olisivat syöneet tai juoneet, joten samalla hahmoista tuli jotenkin aineettomia olentoja, jotka eivät olleet tästä ajasta.

Mistä minä aina olen pitänyt vanhemmissa filmeissä, on näyttelijöiden autenttisuus ja rosoinen kauneus: Delphine Seyrigin A on eteerinen, Giorgio Albertazzin X on samalla miehekäs ja herkkä ja Sacha Pitoëffin M on hyytävä. Francis Seyrigin musiikki oli kuin suoraan Addams Familystä. Viiden vuosikymmenen takaa muistan vielä kohtauksen, jossa X painui A:ta vasten antiikkisen patsaan juurelle, painoi kädellään kevyesti naisen rintaa, johon nainen ykskantaan vastaisi, että laissez-moi. Tätä filmiä pitäisi katsella smokkiin pukeutuneena.

sunnuntai 18. helmikuuta 2024

Vaikeaa taidetta I: Luís de Camões "Sonetteja"

 


Tulevissa Vaikeaa taidetta -postaukissani käsittelen taideteoksia, jotka syystä tai toisesta ovat olleet minulle hankalia ymmärtää. Olen usein aloittanut niiden lukemisen tai katselemisen, mutta jostain syystä ovat voimani aina herpaantuneet, ja on tullut tunne, etten ymmärrä näitä kiiteltyjä klassikoita. Osasyynä on ollut luultavasti se, että ensimmäiset kohtaamiseni näiden teosten kanssa tapahtuivat liian nuorella iällä. Pitkä lukuharrastus on myöhemmin opettanut, että vaikeampaan teokseen pitää keskittyä, harjoittaa lähilukua ja hajottaa teos kartesiolaisesti siten, että aloittaa yksinkertaisemmasta ja etenee sitten abstraktimpaan. Tämä lähestymistapa on auttanut esim. antiikin klassikoita lukiessa. Joidenkin teosten kanssa toteutuu myös kairos, suotuisa aika, jolloin on kypsä vastaanottamaan teoksen sanoman, joidenkin suhteen pitää vielä vaan odottaa. Työvoittoina olen pitänyt esim. Volter Kilven Alastalon salissa ja Sofokleen draamojen lukemisen.

Luis de Camõesin sonetit ostin 45 vuotta sitten Münchenissä Auer Dultin kirpputorilta. Kirja on ilmestynyt saksalaisessa Insel-Bücherei -sarjassa, jossa on julkaistu kaunokirjallisuutta vuodesta 1912 lähtien. Kirjasarja edustaa saksalaista kulttuuria kauneimmillaan: hyvää kirjallisuutta kauniisti sidottuna. Camõesin sonetit ostin luultavasti kannen perusteella. Sonetit löytyvät portugaliksi ja englanniksi tästä osoitteesta, suomeksi en löytänyt mitään. Kirjan saksantajan virolaisen Otto Freiherr von Tauben vaiheet olivat myös mielenkiintoiset. Näin tämä kirja avasi jo ennen lukemista pari retkeä teoksen ympärillä oleviin kehällisiin, mutta varsin mielenkiintoisiin aiheisiin. Kaikki olevainen, usein myös kehällinen on merkitystä täynnä: mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän olen siitä vakuuttunut.

Müncheniläisen Jon Baumhauerin täydellinen Insel-kirjojen kokoelma 
(Kuva: Wikimedia)

Camões (1524–80) on Portugalin kansalliskirjailija, jonka pääteos Os Lusíadas kuvaa Vasco da Gaman Intian-retkeä. Kirjailija on Portugalin suuruudenajan runoilija. Hänen kuolinpäivänsä on Portugalin kansallispäivä, jota ennen neilikkavallankumousta kutsuttiin portugalilaisen rodun päiväksi.

Camões syntyi köyhtyneeseen aatelisperheeseen, hän opiskeli Coimbran yliopistossa ja toimi sitten sekalaisissa tehtävissä, missä ei viihtynyt, koska oli seikkailijaluonne. Tapeltuaan toista aatelismiestä vastaan hän joutui vankilaan ja sovitti sitten tekonsa sotilaspalvelulla Afrikassa ja Intiassa. Macaossa asuessaan hän kirjoitti pääteoksensa. Kerrotan, että haaksirikkoon jouduttuaan hän piti toisessa kädessä Os Lusíadaan käsikirjoitusta ja toisella kädellään ui. Palattuaan kotimaahansa sai hän kuninkaalta kiitokseksi teoksesta pienen eläkkeen, jolla ei kuitenkaan elänyt. Camões kuoli köyhyydessä (tosin hän lähetti neekeriorjansa kerjäämään talousrahaa Lissabonin kaduille) ja hänet haudattiin joukkohautaan Pyhän Annan kirkkoon, joka tuhoutui sitten Lissabonin maanjäristyksessä. Myöhemmin haudasta nostettiin paljon luita, joiden joukossa lienee ollut myös Camões. Hänet on sittemmin haudattu Santa Maria de Belémin luostariin Lissaboniin. 

Von Tauben mukaan Camõesin runouden keskiössä on saudade, kaipuu, koti-ikävä tai melankolia, myös Weltschmerz sopii käännökseksi. Kyseessä on tyydyttämätön kaipuu, menetetty onni, joka ei enää palaa. Von Taube esittää ajatuksen, että italialaiset ja espanjalaiset eivät ymmärrä saudadesta mitään, koska halujen tyydytys näissä maissa on niiden elämäntyyliin sisältyvä itsestäänselvyys toisin kuin Portugalissa.

Camõesin runoissa rakastettu ei koskaan ole läsnä, vaan hän on menetetty tai kiihkeä kohtaaminen on luvassa joskus tulevaisuudessa. Rakastettu on aina jalo, ylevä, ei koskaan petollinen tai halpa. Kiihkeät tunteet ilmaistaan aina koukeroisin ja monikerroksisin kielikuvin, erotiikka on sublimoitu korkeimpaan asteeseen. Camões on kuin saksalainen minne-runoilija. Toisaalta runoilija on jatkuvasti tyytymätön itseensä ja toivoisi, että Tajo-virta nielaisi hänet kitaansa. Hän ymmärtää myös, että ihminen ei pysy aina samana, vaan uudet halut ja kaipuu ajavat häntä eteenpäin. Kriittinen itsetutkistelu kulkee käsi kädessä kaipuun kanssa.

Camõesin lukeminen oli edelleen varsin raskasta, ja vaati jatkuvaa pysähtymistä ja toistamista juuri siksi, että runot ovat niin monikerroksellisia ja koristeellisia. Jos henki pihisee, luen kirjan vielä tulevaisuudessa. Kuuntelin sonetteja myös portugaliksi luettuina, ja kauniitahan ne olivat, vaikken kieltä osaakaan. Opin myös uuden sanan, lusofoninen. Os Lusíadasta ei valitettavasti ole vielä käännetty suomeksi. Seuraavassa näyte kirjailijan soneteista:

XLIII.

The swan, when feeling that its hour is o'er, 

And that the moment's come when it must die, 

Lifts saddest voice and sweetest harmony,

Along the lone and solitary shore: 

Desires its life prolonged a little more, 

And leaving its existence with a sigh,

And fondest longing of a last good-bye,

Doth this sad journey's coming close deplore.

E'en thus, my Fair, when I was doomed to see 

The mournful end that all my loves befell, 

While on the last remaining point I strove, 

With all my sweetest song and harmony

Upon thy cold unkindness did I dwell,

On all thy treacherous faith and on my love.


O Cysne quando sente ser chegada

 A hora que poe termo á sua vida,

Harmonia maior, com voz sentida, 

Levanta por a praia inhabitada. 

Deseja lograr vida prolongada,

E della esta chorando a despedida : 

Com grande saudade da partida,

Celebra o triste fim desta Jornada.

Assi, Senhora minha, quando eu via 

O triste fim que davao meus amores, 

Estando posto ja no extremo fio ; 

Com mais suave accento de harmonia

Descantei por os vossos desfavores

La vuestra falsa fe, y el amor mio.