Josef Julius Wecksell: Dikter i urval

Josef Julius Wecksell kuului niiden suomalaisten lahjakkuuksien joukkoon, joiden elämäntyö jäi sairauden vuoksi kesken (esim. Aleksis Kivi, Saima Harmaja ja Tatu Vaaskivi). Hänen pysyvin saavutuksensa on tragedia Daniel Hjort, jonka yhtenä kantavana ajatuksena on demokraattinen näkemys Suomen kansasta. 24 vuoden iässä hän oli luonut jo kaiken, mikä teki hänet tunnetuksi. Hänen kohtalokseen tuli sairastua skitsofreniaan, jonka varjossa hän vietti lopun elämäänsä. Elmer Diktoniuksen runo Wecksellistä So snabb du brann päättyy säkeeseen Och bortom skräcken i det grå/och dödens dunster/din blomma oförvissnelig/och daggstänkt ler. Suppeasta tuotannostaan huolimatta jäi Weckselliltä monta lakastumatonta teosta jälkipolville.

Runoilija syntyi turkulaisen hatuntekijän perheeseen, joka ymmärsi poikansa ainutlaatuisuuden tukemalla häntä monin tavoin, ja Wecksell pystyi myös opiskelemaan Helsingin yliopistossa. Wecksellin tuotanto on tullut laajemmin tutuksi Sibeliuksen, Järnefeltin ja Palmgrenin sävellysten myötä. 

Dikter i urval antaa hyvän kuvan nuoresta runoilijasta, jota elähdyttää rakkaus, isänmaa, uskonto ja luonto - sinänsä runouden perusteemoja, mutta Wecksell käsittelee niitä aivan omalla tavallaan. Ideaalin ja todellisuuden ristiriitaa käsitellään usein luonnonkuvien kautta. Runossa Näckrosen kuvataan aalloilla keinuvaa lumpeenkukkaa, jota auringon kulta hyväilee. Lopulta kuitenkin myrsky tuhoaa kukan, jolloin runoilija kysyy...varför väl/det störde barnets helga frid/dess uti guld skimrande luftslott. Weckselin runoudessa herkästä luonnonkuvasta aukeaa usein syvä metafyysinen maailma. 

Oma suosikkini runokokoelmassa on runo Stjärnorna. Vaikka olemme vain pölyä ja pimeyttä, elähdyttää ihmistä rakkaus. Runossa biologinen makrokosmos sulkee henkisen mikrokosmoksen kauniisti sisäänsä. Runon viesti on syvän lohdullinen:

På den östra himlastranden

står en stjärna silverklar,

fjärran på den västra randen

den sin vän och älskling har.

Fast de från varandra tindra

mer än millioner mil,

inga rymder kunna hindra

gyllene blickens säkra pil.

Ej de veta att de båda

äro mörker blott och stoft - 

skönt de i varandra skåda

guld och rosor, ljus och doft.

Wecksellillä on paljon rakkausrunoja, osa omistettu Helmille, osa yleisiä lemmentematiikkaan liittyviä ja myös hengelliseen rakkauteen liittyviä runoja. Runoissa on kätketty eroottinen vire, joka projisoidaan usein luonnonilmiöihin. Jos rakkaussuhteeseen liittyy jotain epäonnista, on se aina runoilijan, ei rakastetun syy. Kuoleman ja kuihtumisen teemat tulevat kuitenkin toisinaan esiin hänen runoissaan. Ehkäpä näissä runoissa on viehättävintä se, kuinka nuorukainen on miehuuden kynnyksellä aavistaen tulevat vaiheensa. Luulenpa, että kutsun Wecksellin runoutta jaloksi, siksi puhdas ja ylevä olo tuli niitä lukiessa. 

J.L. Runeberg: Kuningas Fjalar

 

"Ollos mun, ja ma avaan sulle riemujen maailman"

J.L. Runebergin eeppinen runoelma Kuningas Fjalar (1844) on käännetty suomeksi kolmeen otteeseen (K.M. Kiljander, Eino Leino ja Otto Manninen). Luin Mannisen käännöksen ja pidin rinnalla ruotsalaista tekstiä. Seuraavassa esimerkissä alkuperäisteksti sekä Kiljanderin että Mannisen näkemys runon ensimmäisestä säkeestä:

Satt hög på sin konungastol

Hugstore Fjalar, Gauthions kung. Hans blick,

Klarnad i vunna segrars fröjder,

skimrade ung än under hans silferhår.

Uljaana ja kunniassaan

Hän istui Fjalar, kuningas Gauthiodin.

Voittoa mont' on kokenunna,

Siksipä tulta silmässä harmaapään.

Pää korkea Gauthiodin,

suur´istui Fjalar aimona linnassaan.

Voittojen hurmaa nuorna säihkyi

hopeahapsen viel´yhä katse sees.

Näytteen perusteella olisin ollut taipuvaisempi lukemaan vanhempaa käännöstä, koska Manninen runoratsusta tuntuu sinkoilevan monenlaista tieraa. Tämän vuoksi käännös on kyllä hieno, mutta kovin raskaslukuinen verrattuna alkuperäistekstiin. Kempi, jousjalo, kammoelee, kuuru, varje, merisyntyinen ja perkatut pistävät lukijan miettimään ja vievät myös käännöksen Taygetoon niityille.

Runoelman johdannossa on jo kerrottu koko tragedian syy: Hän säätäjä onnen ja lain,/saa nähdä päivän sen, jona heimonsa/sammuvi rutsaan, siskoansa/sulhona poikans´ainoa syleilee. Runoelman kuningas Fjalar hallitsee Gauthiodin viikinkivaltakuntaa. Hän aikoo luopua sotimisesta ja lupaa käyttää miekkaansa vain heikkojen puolustamiseen. Veriset muistot painavat ja kaduttavat kuningasta ja hän iloitsee valtakuntansa kukoistuksesta ja rauhasta. Juhlallisen lupauksen pilaa kuitenkin kutsumaton tietäjä Dargar, joka ennustaa Fjalarin suvun sammuvan veljen ja siskon rutsaiseen suhteeseen. 

Fjalarilla on kaksi lasta, poika Hjalmar ja tytär Gerda. Ennustuksen estämiseksi Fjalar päättä tappaa tyttärensä heittämällä hänet kalliolta alas mereen. Tytär kuitenkin pelastuu kuin Mooses-lapsi ja hän ajelehtii meren yli kelttien kuningaskuntaan Morveniin ja elää siellä sitten Oihonna-nimisenä prinsessana.

Häntä käyvät kosimassa monet prinssit, joilla on monia sotaisia ja ritarillisia avuja, mutta Oihonna torjuu kaikki kosinnat, koska aavistaa, että oikea sulhanen vielä saapuu. Ratkaisu tulee, kun Hjalmar saapuu kosioretkelle Morveniin ja Oihonna rakastuu häneen. Hjalmar voittaa taistelussa myös Morvenin prinssit. Lopulta Oihonna tunnustaa, ettei hän ole samaa perhettä kuin prinssit. Hjalmar havaitsee tällöin, että kyse onkin hänen omasta sisarestaan. Draama huipentuu siihen, että Oihonna surmaa itsensä, Hjalmar tekee samoin selostettuaan asian ensin isälleen ja lopuksi myös Fjalar tekee itsemurhan.

Lausuin näin ja kuolon kirjat hiljaa

rintaan piirsi hän arpiseen.

Sydänlähteet aukesi, lämmin yhtyi

taaton hurme Hjalmarin hurmeihin.

Kirjallisuudenhistoriassa Kuningas Fjalaria pidetään erittäin merkittävänä taideteoksena ja yhtenä ruotsinkielisen runouden suurimmista saavutuksista. Itse en täysin tempautunut mukaan naisen kaksinkertaiseen uhraamiseen ja verenhuuruiseen loppuratkaisuun. Runeberg on halunnut tehdä retken viikinkien maailmaan ja siinä suhteessa teos on oikein onnistunut. Myös kaiut antiikin draamoista löytyvät hyvin tästä runoelmasta. Teos ei tunnu oikein olevan bloggareiden suosiossa, koska löysin siitä vain yhden postauksen.

Kulttuurihistorian kannalta on ehkä mielenkiintoista, että suomalaiset matkasivat viime vuosisadalla kuudenkymmen vuoden ajan S/S Oihonnalla Ruotsiin ja Saksaan. 

Daniel Hjort

Josef Julius Wecksellin patsas
Åbo Akademin kirjaston edustalla
(Kuva: Wikimedia)

Josef Julius Wecksellin (1838–1907) hahmo tuli minulle nuoruudessa varsin tutuksi Turussa kulkiessani arkisin Yliopistonmäelle Åbo Akademin kirjaston ohi. Yrjö Liipolan veistämä patsas on seissyt siinä vuodesta 1932 lähtien. Pidin kovasti runoilijan mietteliäästä ilmeestä ja vartalon kevyestä kontraposto-asennosta.

Yritän ajoittain pakottaa itseni lukemaan näytelmiä, koska ne tuntuvat minusta aina hankalilta luettavilta niiden tiiviin kerrontatavan vuoksi. Rautalammin kirjaston poistokorista löysin 20 sentin hintaan J.J. Wecksellin näytelmän Daniel Hjort (1862) - kirjaa oli lainattu tasan yksi kerta. Luettuani näytelmän innostuin tilaamaan myös kirjailijan kootut runot ja Selim Palmgrenin oopperan Daniel Hjort (1910). Luvassa on siis rikas Wecksell-syksy!

Tarkiaisen ja Kauppisen Suomalaisen kirjallisuuden historiassa todetaan kirjailijasta seuraavaa: "Nuorista ruotsinkielisistä romantikoistamme lahjakkaimman, Josef Julius Wecksellin käsissä murtui lyyra aikaisin, ennenkuin se oli ehtinyt päästä täyteen vireeseensä, ja sen väkevin sävel oli traagisen ristiriidan synnyttämä julistaessaan todellisuuden ja ihanteen sovittamattomuutta."

Kirjailija ehti tehdä kaksi merkittävämpää teosta ennen joutumistaan Lapinlahden mielisairaalaan 24-vuotiaana. Wecksell sairasti todennäköisesti skitsofreniaa. Kuollessaan hän oli 69 ikäinen. Sairaalassa oli samanaikaisesti 1870-luvulla myös Aleksis Kivi. Wecksellin runoista lienee tunnetuin Sibeliuksen säveltämä Diamanten på marssnön:

På drivans snö där glimmer

en diamant så klar.

Ej fanns en tår, en pärla,

Som högre skimrat har.

Utav en hemlig längtan

hon blinker himmelskt så:

hon blickar emot solen,

där skön den ses uppgå.

Vid foten av dess stråle

Tillbedjande hon står

och kysser den i kärlek

och smälter i en tår.

O, sköna lott att älska

Det högsta livet ter,

att stråla i dess solblick

och dö, när skönst den ler!

Draaman taustana on Nuijasodan tapahtumat. Pohjanmaan talonpojat nousivat Jaakko Ilkan johdolla kapinaan kohtuuttomana pitämäänsä linnaleirirasituksen vuoksi. Kapinan kukistajana oli Suomen käskynhaltija Klaus Fleming. Fleming oli naimisissa Kustaa Vaasan kälyn Ebba Stenbockin kanssa. Fleming tuki myös Ruotsin silloista kuningasta Sigismundia, joka hallitsi maata Varsovasta käsin.

Näytelmässä on historiaa tulkittu vapaasti siten, että Flemingeillä olisi yksi avioton lapsi Olavi Klaunpoika ja toinen poika Juhana. Flemingin perhepiirissä kasvoi ja toimi kotiopettajana myös löytölapsi, Daniel Hjort, joka lopulta paljastui Jaakko Ilkan veljen Pentin lapseksi, joka pelastettiin Flemingin verilöylystä. 

Toinen käskynhaltija, armeijan komentaja ja Sigismundin luottomies Suomessa oli Arvid Stålarm. Näytelmässä Stålarmia merkittävämpi hahmo hänen tyttärensä Sigrid, johon rakastuvat sekä Daniel että Juhana. Sigrid taipuu isänsä tahtoon ja kihlautuu Juhanan kanssa.  Daniel luopuu tavoittelemasta Sigridiä tietäen oman halvan asemansa hovissa. 

Ruotsissa Södermanlandin herttua ja valtionhoitaja Kaarle tavoitteli Ruotsin kuninkuutta. Tätä pyrkimystä hän ajatteli edistävänsä antamalla tukea Suomen talonpoikaiskapinalle ja siten kalvavansa Sigismundin valtaa Suomessa. Näytelmässä merkittävä juonne on Kaarlen lahjoittama sormus Danielin isälle. Samantapaisen taikasormuksen tapaa myös Topeliuksen Välskärin kertomuksissa. 

Draaman poliittisena ja uskonnollisena jännitteenä toimii siis Ruotsin sisäinen valtataistelu, johon yksilökohtalot punoutuvat. Saatuaan äidiltään Katrilta tietää oman oikean taustansa ja sen, että on kasvanut isänsä murhaajan kodissa, päättää Daniel kostaa kavaltamalla Kaarlelle Flemingin joukot Turun linnassa. Loppukohtauksessa Juhana Fleming tuomitaan kuolemaan petturuudesta, ja Olavi Klaunpoika surmaa Danielin miekalla. Olavi itse saa kuten velipuolensa kuolemantuomion, ja paikalle tuodaan vielä paareilla Sigridin ruumis: hän hukuttautui. Tässä päästään jo Hamletin tunnelmiin kun Ofeliakin löytyi. On outoa, mutta meidän nykyiselle kulttuuri-ilmapiirillemme tyypillistä, ettei tätä näytelmää esitetä enempää Suomen teattereissa. Viimeisin kerta taisi olla Åbo Svenska Teaternin esitys vuonna 2017. 

Huomattava piirre näytelmässä on sen rikas naiskuva: Sigridin ingénue-hahmo, Katrin toiminta Nemesiksenä ja Ebba Stenbockin tragediennen rooli. Daniel kehittyy myös draaman saatossa hiljaisesta kirjurista väkivaltaiseksi kostajaksi. Näytelmän henkilöt ovat eläviä, eivätkä edusta ainoastaan jotain yksittäistä luonteenpiirrettä.Teoksessa on myös voimakas isänmaallinen ja luterilainen vire. 

Jos haluat nähdä näytelmän alkuperäiskielellä, niin katso Carl Mestertonin ohjaama televisioteatterin esitys vuodelta 1962. Wecksellin draaman naiskuvaa käsitellään Emma Puikkosen romaanissa Turkulainen näytelmä, ja Wecksellin persoonaa Juha Hurmeen romaanissa Hullu. ÅST:n erinomaisesta Daniel Hjortin esityksestä löytyy useita artikkeleita. 

Albert Edelfelt: Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista
(Kuva: Wikimedia)

Suomi kutsuu aina vaan: Suloista Savoa

Kuopion korttelimueso

Aaro A. Nuutisen matkakirjaklassikkoa Suvista Savoa mukaillen vietin koko heinäkuun suloisessa Savossa, joka on todellinen lomailijan hub. Suomalaiselle Suomi on paras lomamaa. Liitän tämän kuvauksen aikaisempiin Suomi kutsuu -postauksiini. 

Kun Savon korvesta tahtoo lähteä kulttuurin pariin, täytyy mennä Kuopioon. Tällä kerralla kävin Korttelimuseossa, joka ympäristönä antaa hienon kuvan vanhemmasta suomalaisesta kaupunkikulttuurista, olipa sitten mitä mieltä tahansa ruutuasemakaavasta. Museossa on mm. Minna Canthin huone, jossa on huonekaluja kirjailijan kodista. Canth on museokaupassa myös hyvin tuotteistettuna (Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää -t-paita sopii heittäytyvälle ihmistyypille), ja suotavaa olisi ehkä myös, että Canthia luettaisiin. Koulussa luettiin Kauppa-Lopo, ja myöhemmin luin Salakarin, jonka suhdesekoilu on varsin modernia, mutta teoksen naiskuva on outo.

Korttelissa oli myös apteekkimuseo, Kuopion vanha apteekki, joka siirrettiin kortteliin vuonna 1987, on Turun Qwenselin apteekin veroinen nähtävyys. Sisustus on varsin rikas ja näyttely mielenkiintoinen ulottuen kansanparannuksesta suomalaisen lääketeollisuuden vaiheisiin. Esineistö on kerätty Savon vanhoista apteekeista. Hota-pakkauksen kuvaan voisi nykyään monikin wokettaja puuttua...

Hotaa ja Pervitiiniä vaivoihin...

Kuopiossa täytyy aina myös poiketa VB-keskuksessa katsomassa valokuvanäyttelyitä. Tänä kesänä on esillä varsin koskettava Lars Tunbjörkin kuvien näyttely, josta tuli myös mieleen oman lapsuuden tunnelmat. Muistoissa on vielä vuosien takainen Leni Riefenstahlin Afrikka-valokuvien näyttely - varsin ennakkoluuloton valinta. Museon kauniilla sisäpihalla on vohvelikahvila. Hyvät kahvit ja jäätelöt saa myös torilla italialaisesta La Dolce Vitasta, ja kauppahallista voi ottaa matkaan vielä vyötäisille mukavasti asettuvia juustoja ja Truben vehnästä. Hankin myös uuden syyseleganssin paikallisista vaatehtimoista, joissa on aina savolaiseen tapaan lupsakka ja asiantunteva palvelu. Kuopio on kaikella tapaa hieno kaupunki.

Lars Tunbjörk, Skara sommarland 1991
(Kuva: VB-keskus)

Kun lähtee Kuopiosta Karttulan suuntaan, niin kannattaa aluksi poiketa Haminanlahden kulttuuripolulle, joka vie von Wright-veljesten ja Matti Karppasen maisemiin. Polku vaatii hieman kuntoa, mutta maisemat ja mustat torvisienet palkitsevat vaivan. Jos voimia riittää, kannatta Karttulassa ehdottomasti poiketa Riuttalan talonpoikaismuseoon, ainutlaatuiseen kulttuuriympäristöön. Aivan samoin kuin Kuopion museokortteli, heijastelee Riuttalakin ihmisen rakentaman ympäristön ja luonnon orgaanista suhdetta, mikä usein katosi myöhemmässä rakentamisessa. Riuttalaan saapuminen korpiteitä pitkin on jo kokemus: yhtäkkiä edessä aukeaa rikas kulttuurimaisema, mihin savolaisten työ on painanut pysyvän jäljen. 

Riuttalan talomuseo

Rautalampi on vanha emäpitäjä, minkä muistona on vielä suuri puukirkko. Pitäjän kulttuurielämä on kesäisin vilkasta, kohokohtina tänä kesänä Rautalammin museon Yrjö Kaijärvi ja Reidar Särestöniemi -näyttely, Timo Korhosen kitarakonsertti ja Runon ja Laulun Rautalampi -tapahtuma. Seurakunnan täyttäessä kesällä 465 vuotta, järjestettiin myös juhlamessu. Rautalammilla kannattaa myös poiketa hautausmaalla, missä on monen rautalampilaisen kansanrunoilijan hauta. Siellä lepäävät myös Yrjö Kaijärvi ja Matti Rossi. Rautalammin raitti oli täynnä ihmisiä, kun Irina esiintyi museon puistossa. Irina tuntui puhuttelevan ja voimannuttavan erityisesti naisia. Minun oli miehenä vaikea päästä sisään taitelijattaren laulujen psykologisoivaan maailmaan, paitsi tietenkin Mä haluun olla yksin/

Lukee vaikka kirjaa/Junamatka Turkuun ihana ois, on aika kiva värssy. Rautalammin kirjasto on myös nähtävyys. Tänä kesänä museon näyttelytilassa esiteltiin rautalampilaisen tekstiilitaiteilija Jukka Vesterisen tuotantoa. 

Rautalammin kirkko

Irma Mattila: Kansanrunoilijat ja muusa (1988)

Rautalammin naapuripitäjästä Suonenjoelta löytyy merkittävän naivistin, Aulis Jalkasen ITE-Aulis-kotimuseo. Paikka on rikkaudessaan (5000 teosta) ja kansanomaisessa neroudessaan todellinen nähtävyys taiteen ystävälle. Jos Aulis Jalkanen olisi saanut akateemista taidekoulutusta, olisi hän ilman muuta noussut taide-elämämme kärkeen. Olin museossa Kesäkihhaus-päivänä, ohjelmassa oli mm. lettuja, lohikeittoa, haitarimusiikkia ja stand-uppia: kaikki oli kotikutoista ja herttaista. 

Naisenikävä oli Jalkasen elämässä keskeinen asia

 

Taiteilija käytti maitopurkkien pahvia teostensa pohjana

Nerokas viimeinen säe vie platonilaisten alkukuvien maailmaan

Viimeinen pysähdys suloisessa Savossa on Varkaus. Varkauden ytimeen pääsee parhaiten käsiksi menemällä Konstiin, Varkauden museokeskukseen, missä kaupungin metsäteollisuuden historia ja nykyisyys on monipuolisesti esitettynä. Vuoden 1918 tapahtumista ei puhuta mitään, ei edes Huruslahden arpajaisista, mutta ehkä hyvä niin. Mänttä ja Kotka tulevat mieleen näyttelyssä kulkiessa. Varsin mielenkiintoinen oli näyttely tunnetuimmasta varkautelaisbändistä Magyarista, joka tuntuu olevan merkittävä paikallinen ilmiö. 

Saman puiston äärellä, missä on Konsti, on myös Varkauden pääkirkko. Kirkko valmistui syksyllä 1939 ja se sijaitsee aivan tehdasalueen vieressä. Kirkon suunnitteli funktionalismin hengessä arkkitehti Martti Paalanen. Kirkon alttarifresko Tulkoon Sinun valtakuntasi, on Lennart Segerstrålen maalaama ja se on lajissaan Pohjoismaiden suurin. Kirkon ympärillä olevat seurakunnan rakennukset istuvat hienosti pengerrettyyn puutarhaan. Satojen varkautelaisten sankarivainajien nimet oli kaiverrettu kirkon eteisen kivitauluun.

Varkauden vesitorniin kannattaa myös poiketa jo talon arkkitehtuurin vuoksi. Varkauden kaupunginarkkitehti Kalevi Väyrysen suunnittelema vesitorni ja kerrostalon yhdistelmä on tyylikäs jälleenrakennuskauden optimismia heijasteleva rakennus. Vastaavia komplekseja pitää lähteä hakemaan Virosta saakka Narvasta, Elvasta ja Paidesta. 

Etsin Elonetistä vanhoja filmejä Varkaudesta ja löysin lyhytfilmin Varkauden Sokoksen avajaisista vuodelta 1960. En ollut uskoa silmiäni, kun näin appiukkovainaan 34-vuotiaana seisovan miehuutensa kukassa kutsuvieraiden joukossa. Lyhyt väläys tuolloisesta elämästä kertoo monenlaista: ihmisten muodollisesta käytöksestä, hyvin istuvista räätälin tekemistä vaatteista ja positiivisesta elämänasenteesta. Olisin halunnut nähdä vielä Matleena Jäniksen filmin Jäniksenä Varkaudessa, joka esitettiin muutama vuosi sitten televisiossa, mutta sitä ei löytynyt mistään. Tuossa filmissä minua kosketti erityisesti entisaikojen varkautelaisten yhteisöllinen elämäntapa.

Varkauden vaurauden avain

Varkauden vesitorni heijastelee tulevaisuudenuskoa

Varkauden pääkirkon fresko

Varkauden pääkirkon sisäänkäynti

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 23: Eduard Graf von Keyserling "Dumalan pastori"

Eduard Graf von Keyserling syntyi vuonna1855 Tels-Paddernin linnassa Kuurinmaalla ja kuoli vuonna 1918 Münchenissä. Hän oli baltiansaksalainen aatelismies ja kirjailija, joka aikanaan oli varsin tunnettu, mutta vaipui sittemmin unohduksiin. Keyserling kuvaa mestarillisesti sammuvaa baltiansaksalaista kulttuuria. Nykyään Keyserlingiä pidetään yhtenä merkittävimmistä 1900-luvun alun saksalaisista kirjailijoista, jota mm. Thomas Mannin piti esikuvanaan.

Kirjailija syntyi kymmenentenä lapsena kaksitoistalapsiseen perheeseen. Hän kävi koulunsa Goldingenin (nyk. Kuldīga) saksalaisessa lukiossa, opiskeli sitten oikeustiedettä Tarton yliopistossa, muutti Wieniin opiskelemaan taidehistoriaa ja filosofiaa ja työskenteli tuolloin jonkin aikaa sanomalehtimiehenä. Elantonsa hän hankki isännöimällä perintökartanoitaan Kuurinmaalla. Menetettyään omistuksensa Kuurinmaalla hän muutti sitten siskonsa kanssa Müncheniin, jossa asui kuolemaansa asti. Keyserling sairastui neurosyfilikseen, mikä johti hänen vähittäiseen sokeutumiseensa. Viimeisimmät romaaninsa hän saneli siskolleen. Suomeksi Keyserlingiltä on käännetty romaanit Illan varjot (1919), Ruhtinattaria (1919) ja Dumalan pastori (1920), jota käsittelen tässä klassikkohaasteessa.

Löysin Keyserlingin lukiessani Hermann Kurzken Thomas Mann: Das Leben als Kunstwerk -elämänkertaa. Hankin sitten Saksasta neljä Keyserlingin romaania hyllyyni, mutten ole saanut niitä yrityksistä huolimatta vielä luettua. Klassikkohaaste on aina innoittanut tarttumaan näihin hyllynlämmittäjiin, jotka miltei poikkeuksetta ovat osoittautuneet erinomaisiksi kirjoiksi. Keyserlingin mestaruus on Theodor Fontanen kaltaista: hienovaraista ympäristön, sosiaalisten suhteiden ja luonnon kuvausta, joihin ihmiskohtalot lomittuvat. 

Romaani alkaa viehättävän koti-illan kuvauksella, jossa teoksen yksi päähahmoista, Dumalan pastori Erwin Werner laulaa vaimonsa Lenen säestyksellä Schubertin "Am Meer" -liediä. Lapsenomainen vaimo palvoo miestään, verraten tätä Siegfriediin ja kiitellen tämän miehistä olemusta. Tosin liedin viimeinen säkeistö antaa jo oivaltaa, mihin suuntaan kertomus on etenevä:

Seit jener Stunde verzehrt sich mein Leib,

Die Seele stirbt vor Sehnen; -

Mich hat das unglückseel'ge Weib

Vergiftet mit ihren Thränen.

Liedhetken lumous liudentuu kuitenkin arkipäivään, kun Lene kertoo nähneensä Dumalan linnan emännän paronitar Karola Werlandin kiitäneen päivällä reellä pappilan ohi päällään uusi takki ja turkislakki. Lene huomauttaa hieman katkerasti, että naisen eleganssi on tyrmäävä, ja että paronittarella oli taipumus vietellä paikallisia miehiä, mistä Werner silminnähden vaivautuu. Ilta päättyy kuitenkin täytettyjen ohukaisten syöntiin ja kevyeen lörpöttelyyn takan loisteessa. 

Karola Werland asuu yhdessä miehensä paroni Werlandin kanssa rappeutuvassa Dumalan linnassa. Herra on vanha, vammainen ja sukunsa viimeinen. Paroni ei pysty enää kävelemään, ja Karola pitää miehestään huolta mm. hieromalla tämän jalkoja jatkuvasti. Pastori Werner käy säännöllisesti linnanherran ja tämän puolison luona rippi-isänä ja ystävänä. Werner on syvästi ihastunut paronittareen, mutta suhde pysyy platonisena.

Werner käy myös sielunhoitotehtävissä kylillä, ja juopolta metsänvartija Ermanilta pastori saa tietoonsa, että lähikartanossa asuva paroni Behrent von Rast käy öisin Werlandien linnassa lystäilemässä paronitar Karolan kanssa.  Paroni von Rast ajelee öisin reellä Dumalan linnaan salapolkuja pitkin ja ylittää jyrkän laakson rapistuneen Hirsipuusillan kautta. Werner ei ilmeisesti ollut ainoa, joka oli ihastunut Karolaan, koska vanha Werland oli tunnustanut hänelle, että hänen sihteerinsä, nuori runoilija Karl Pichwit oli myös toivottomasti rakastunut hänen vaimoonsa. Tämä suhde ei kuitenkaan saanut minkäänlaista vastakaikua, koska Karola pitää miestä lapsena.

Pastori ei pidä von Rastin flirttailusta linnan emännän kanssa, koska hän pitää miestä karkeana viettelijänä. Werner vierailee usein Dumalan linnassa, koska ei jaksa kuunnella vaimonsa tyhjänpäiväistä loruilua, muttei pääse kuitenkaan kovin pitkälle myöskään Karolan kanssa, joka kokee komean von Rastin eroottisesti vetävämpänä (musta parta, valkoiset hampaat, leveät hartiat ja silmät kuin mustansininen liekki). Mustasukkainen Pichwit ei jätä käyttämättä yhtäkään tilaisuutta salakuunnella pariskunnan intiimejä hetkiä linnan tornihuoneessa, jossa jo linnan aiemmat sukupolvet ovat toteuttaneet salavuoteutta sängyssä, jossa on kauhtuneen vihreät damastiverhot.

Metsänvartija Ermanin paljastus ja Pichwitin kertomukset pitävät pastori Wernerin öisin hereillä: hän käy linnan liepeillä vakoilemassa pariskunnan yöllisiä tapaamisia. Eräänä yönä hän lähtee pappilastaan Pirunsillan luo ja virittää kilpailijalleen ansan: irrottaa sillasta muutamia lankkuja. Von Rastin lähestyessä reellä siltaa Werner tulee kuitenkin katumapäälle ja paljastaa, mitä oli tekemäisillään. Paroni pilkkaa pastoria, ja hän purattaa myöhemmin sillan ja jatkaa yöllisiä retkiään.

Karola tekee lopulta kareninat ja karkaa rakastajansa kanssa Italiaan, Firenzeen. Karolan ja von Rastin suhde kuitenkin päättyy ja Karola aikoo palata miehensä sairasvuoteelle, mutta tämä ehtii kuolla ennen vaimonsa saapumista. 

Linnaan saapuu paljon paroni Werlandin sukulaisia perinnön toivossa, mutta paljastuu, että paroni Werland on antanut vaimolleen aviorikoksen anteeksi eikä ole tehnyt Karolasta perinnötöntä. Meluava suku häipyy linnasta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Kirjan loppu antaa ymmärtää, että Wernerin ja Karolan suhdekin sammuu.

Keyserlingin kuvaama maailma on kadonnut: Baltian luterilainen maaseudun aristokratia, joka ei ole onnistunut henkisesti uudistumaan, mikä luo kartanoihin tukahtuneen ja itseensä käpertyneen ilmapiirin. Porvaristo esiintyy romaaneissa lähinnä pastoreina, kauppiaina ja opettajina, jotka ovat usein yksinkertaisia ja karkeita, mutta sopeutuneet kartanoiden elintapoihin. Maarahvas edustaa Keyserlingille alkukantaista voimaa, joka luo aristokratian elämän aineellisen perustan ja jonka keskuudessa aatelismiehet ja -naiset voivat myös tyydyttää elämänhimoaan. Keyserlingin sankarit palavat halusta elää toisin kuin elävät, mutta heiltä puuttuu tahto ja taito toteuttaa tätä elämänmuutosta. Huomattavaa on myös se, että Keyserlingin romaaneissa tapahtumia tarkkaillaan usein naisen näkökulmasta. 

Vaikka romaanissa kuvattu maailma on kadonnut, siinä kuvatut ihmiskohtalot ovat varsin universaaleja: elämäänsä tyytymättömät ihmiset etsivät muutosta eroottisista seikkailuista, eikä kukaan lopulta saa sitä, mitä haluaa. Lene on lahjakas lapsivaimo, joka ei saa yrityksistään huolimatta vastarakkautta mieheltään. Hänen kohtalonaan on nuutua lapsettomana sammuvaan suhteeseen leipoen ja säestäen kodin liediltoja pianolla. Pastori Werner ei saa tyydytystä avioelämästään eikä työstään, ja Karolan kohdattuaan hän on valmis eroottisiin seikkailuihin, joista kuvittelee avautuvan todellisen elämän. Karola on sekä uhrautuva vaimo että myös moderni pelinainen, joka ottaa sen, mitä haluaa ja on kaunis, rietas ja ehkä onnellinen. Paroni von Rast on älyllisesti rehellinen viettielämälle omistautunut mies, josta aikaisemmin olisi käytetty sanaa elostelija, joka poimii hedelmiä sieltä missä niitä on vain tarjolla. Kirjailija antaa kaikkein epämiellyttävimmän kuvan pastori Werneristä, joka ei ole heittäytyjä. Karola valitsee Rastin, koska tämä tarjosi luultavasti vauhdikkaampaa menoa kuin pastori Werner.

Kirjan parasta antia oli hienovarainen ihmissuhteiden kuvaus. Kertomuksessa on myös voimakas eroottinen vire, mutta se on kuitenkin diskreetti, mikä tekee lukukokemuksesta nauttivan.  Kirjan käännös (G.G. Ronimus) oli paikoin hieman kömpelö ja nykylukijalle jo vanhahtava. Keyserlingin saksa on rikasta ja hienostunutta, josta aistii myös kirjoitusajankohdan. Aion ehdottomasti jatkaa von Keyserlingin romaanien lukemista.

Ulkona tippui sumu katolta. - alituisena, ahertavana kuiskeena, salaisena surullisena tarinana, jonka yö itselleen kertoi.

Matkan loppuvaiheilla ei enää puheltu. Hiljaisina astuivat he lasinkirkkaassa kuutamoyössä. Karola oli väsynyt ja nojasi raskaasti Wernerin käsivarteen. Heidän edessään liukuivat molemmat varjot niin lähellä toisiaan painautuneina kuin syleilisivät toisiaan.

Lustig waren der weiße Wald mit dem roten Sonnenschein und der die klare Frostluft. Alles sah so geschmückt aus, als sollte hier etwas Gutes, etwas Festliches geschehen...Durch den Wald tönte Schellengeklingel, sehr hell, wie ein silbernes Lachen.

Lovis Corinth: Eduard Graf von Keyserling
(1900). Kuva: Wikipedia

 

Kaupunki taideluomana

 

Rikas katukuva Karjaportinkadulta Viipurista

Gustav Strengellin teos Kaupunki taideluomana. Silmäys historialliseen kaupunkirakennustaiteeseen (Helsinki 1923) on osa kirjasarjaa, jossa tekijä käsittelee kaupunkien ohella koteja ja rakennuksia taideteoksina. Strengellin tuotantoa ja persoonaa olen aiemmin käsitellyt Koti taideluomana -postauksen yhteydessä. Käsiteltävänä oleva kirja tarjoaa lukijalle varsin intensiivisen lukukokemuksen, jolle antaa vielä lisäväriä hieman koukeroinen kieli, joka osin johtuunee Salme Setälän käännöksestä. 

Kirja on jakaantunut seuraaviin lukuihin: Kaupunki suljettuna ääriviivana, Kaupunki suljettuna plastillisena kokonaisuutena, Kaupunki itsenäisenä, rakennustaiteellisena taideluomana, Katu, Aukea, Kaupunki taiteellisena organismina ja Kaupunkirakennustaiteen yhtenäisyyspyrkimykset 1600- ja 1700-luvuilla. Kirjan kuvitus on laaja, ja lukija joutuu ahkeraan selaamaan teosta etsiessään tekstin kuvaviitteitä. Oivaltavan tekstin vuoksi tämä pieni vaiva palkitaan.

Strengellin innoittaja on ollut Camillo Sitten teos Städtebau nach seinen künstlerischen Grundsätzen (1889). Sitte ihaili keskiaikaisia kaupunkeja ja niiden orgaanisen, suljetun ja epäsäännöllisen rakenteensa vuoksi. Ruutukaava, symmetria ja suorat kadut syntyivät myöhemmin liikenteen, talouden ja hygienian vaatimuksista, mutta se loi samalla ikävää ja köyhää kaupunkikuvaa. Strengell halusi teoksensa olevan taiteellis-opettavainen, jonka avulla opittaisiin tarkastelemaan erilaisia kaupunkikuvia kriittisesti ja erottamaan ruma sekä muotopuoli kauniista. Jos Helsingissä haluaa tehdä pienen retken sitteläiseen maailmaan, niin voi poiketa Hilda Flodinin kujalle Pikku-Huopalahteen. Siellä katulaatoissa on kuvattuna vanhojen Välimeren kaupunkien asemakaavoja Knossoksesta Venetsiaan. 

Kaupunkien ääriviivoille loivat ensimmäiset kohokohdat sakraalirakennukset, ja aikojen saatossa eri tyylisuuntien kirkontornit rikastivat kaupunkinen siluetteja. Esimerkkejä onnistuneista kaupunkikuvista Strengell analysoi Kölniä, Porvoota, Dresdeniä ja Marburg an der Lahnia verraten niitä varsin oivaltavasti New Yorkin maisemaan, joka suuresti muistuttaa keskiaikaista, italialaista feodaalikaupunkia. 

Porvoo on suomalaisen kaupunkirakentamisen helmi
vanhan Turun ja Viipurin ohella

Kadun merkitystä Strengell käsittelee laajasti: sillä täytyy olla point de vue, kohokohta, johon sen liike tähtää. Tämä kohokohta ei saa olla keskellä kadun keskilinjaa. Katu ei saa olla viivasuora, jonka pää katoaa horisonttiin, vaan sen pitää olla kaareva ja polveileva, jolloin tien jännite säilyy.  Keskiaikaiset kaupungit kehittyivät orgaanisesti, jolloin niitä ei suunniteltu arkkitehdin pöydällä, mikä loi monenlaiselle poikkeamalle tilaa, mikä taas rikastutti kaupunkikuvaa. Strengell kehuu erityisesti barokkiajan tilantajua, jolloin katu ymmärrettiin todellisena organismina. Esimerkkeinä hienoista katukokonaisuuksista Strengell mainitsee Berninin suihkulähteeseen päätyvä Scalinata della Trinità dei Monti Roomassa, jossa onnistunut jännite luotiin siten, että suihkulähde oli hiukan kadun keskilinjan oikealla ja portaiden yläpäässä oleva kirkko hiukan sen vasemmalla puolella. Onnistuneita katutiloja olivat myös Maximililianstrasse Augsburgissa, Karjaportinkatu Viipurissa ja High Street Oxfordissa.

Aukeiden tehtävänä on olla paikka, minne kadun liike on johdettu: siellä se asettuu lepoon. Aukeiden reunoille on sijoitettu merkkirakennuksia, jolloin aukeista kehittyy kaupunkien huippukohtia. Aukion piti olla bien percé, hyvin lävistetty siten, että aukiolle päätyvät ja sieltä lähtevät kadut tarjosivat rikkaita näkymiä. Strengell pahoittelee sitä, kuinka keskiaikaisten arkkitehtien hieno tilantaju alkoi sitten erityisesti empiren myötä yksinkertaistua (Maanmittari on ottanut johdon käsiinsä): suuri ei ole kaunista, vaan sopusuhtainen. Strengellin mukaan kaupunkirakennustaide ei ole asemakaavataidetta, vaan se on kolmiulotteista taidetta, tilataidetta, joka edellyttää sekä tunnetta että älyä. 

Strengell käsittelee varsin laajasti 1700-luvun ranskalaista kaupunkisuunnittelua, erityisesti Pariisin ja Nancyn esimerkkejä käyttäen. Nancy lienee paras esimerkki rikkaasta kaupunkikuvasta, joka on yhtenäinen ja syntynyt lyhyessä ajassa. Haussmannin Pariisin asemakaavaa, jolle tyypillistä olivat suuret bulevardit, pitää Strengell epäonnistuneena ratkaisuna, joka kieli ainoastaan arkkitehtonisen ymmärryksen köyhtymisestä.

Strengellin kirja ei ole helppolukuinen, mutta viitseliään lukijansa se palkitsee hyvin. Erityisesti minua liikkuttivat kuvat kadonneista tai olennaisesti muuttuneista kaupunkien keskustoista, varsinkin näkymät Viipurista ja Turusta olivat hienoja: yksinkertainen, provinsiaalinen arkkitehtuuri asettuu suurten taideluomien rinnalle.

Augsburgin Fuggerei on hieno esimerkki
varhaisesta sosiaalisesti orientoituneesta kaupunkisuunnitelusta. 

Kulttuurin syrjäpoluilla Tallinnassa VIII: Tuljak-kahvila

(Kuva: ERR)

Viimeisellä työmatkallani Tallinnaan poikkesin ravintola Tuljakiin, johon olin aikaisemmin tutustunut Viron arkkitehtuurihistorian kautta. Ravintolasta avautuu kaunis näkymä Tallinnan lahdelle ja se on mitä miellyttävin paikka poiketa ihailemaan virolaisen hengen saavutuksia ja myös syömään.

On masentavaa ajatella, että niin monet virolaiset taiteilijat kiistattomasta lahjakkuudestaan ​​huolimatta jäivät vaille kansainvälistä huomiota neuvostovallan aikana. Valve Pormeister, Tuljak-kahvilan suunnittelija, kuuluu näihin kykyihin, jonka osaaminen oli kansainvälistä tasoa. Pormeister työskenteli erityisesti maaseutu- ja maisema-arkkitehtuurin aloilla ja hän oli tunnettu arkkitehti Neuvostoliitossa, jonka töitä löytyy Itämeren rannoilta Sahaliniin. 

Pormeisterin esikuvina olivat monet suomalaiset arkkitehdit, erityisesti Alvar Aalto ja Aarne Ervi. Tämä vaikutus näkyy erityisesti Pormeisterin tavassa käsitellä tilaa. Arkkitehdilla oli myös mahdollisuus matkustaa Länsi-Eurooppaan, esimerkiksi Saksaan, Itävaltaan ja Suomeen ja hän luki myös jatkuvasti länsimaista arkkitehtuurikirjallisuutta, koska hän osasi saksaa ja englantia.

Valve Ulm (myöhemmin Pormeister) syntyi vuonna 1922 Tallinnassa, mutta vietti lapsuutensa Albun maaseudulla. Hänen isänsä oli maanviljelijä ja äitinsä puutarhuri, joten maaseudun elämä oli arkkitehti Pormeisterille tuttua. Sen jälkeen hän opiskeli agronomiaa, filosofiaa ja taidehistoriaa Tarton yliopistossa ja hän opiskeli myös puutarha- ja puistosuunnittelua sekä arkkitehtuuria. Pormeister työskenteli Viron maaseudun rakennusprojekteissa, joissa hän toimi 70-vuotiaaksi asti. Pormeisterin suurin saavutus oli orgaaninen arkkitehtuuri, joka ottaa huomioon maiseman, johon talo rakennetaan. Pormeister oli erittäin vaativa rakennusten viimeistelyn suhteen, mikä valitettavasti ei aina ollut yleistä Neuvostoliitossa. Lahjakkuutensa ja maineensa ansiosta hän pystyi hankkimaan ulkomaisia ​​rakennusmateriaaleja, ja siksi Pormeisterin rakennukset näyttävät länsimaisilta, eivät neuvostoliittolaisilta.

Pormeisterin ensimmäinen merkkiteos on Kukkapaviljonki Tallinnassa, joka sijaitsee aivan Tuljakin vieressä. Se aloitti uuden aikakauden Viron post-stalinistisessa arkkitehtuurissa, jolle oli ominaista selkeys, epäsymmetrisyys ja läpinäkyvyys. Kukkapaviljonki näyttää kiipeävän mäkeä pitkin, tila on porrastettu ja luonto jatkuu rakennukseen. Tilaa koristavat kukkapenkit ja suihkulähteet, ja viimeinen huone on suuri, lähes 600 neliömetrin kokoinen sali, joka on kuitenkin intiimi. Sisätiloista on näkymät merelle ja puutarhaan. 

(Kuva: ETERA)

Kukkapaviljongin viereen Pormeister suunnitteli myös uuden kahvila Tuljakin, joka sijaitsee dramaattisesti Piritan tien varrella. Kahvila on tilava ja valoisa, ja sisätilojen suunnittelivat aikansa parhaat sisustusarkkitehdit. On mielenkiintoista seurata näiden kahden rakennuksen keskinäistä dynamiikkaa: avautuvia ja sulkeutuvia tiloja sekä materiaalien hienovaraista käyttöä.

Pormeisterin tärkeimmät rakennukset eivät kuitenkaan ole Tallinnassa, vaan maaseudulla. Niiden joukossa ovat Jänedan sovhoosin ammattikoulu, Kurtnan LKJ:n päärakennus ja EPA:n tiedekuntarakennus Tartossa. Myös Maarjamäen muistomerkin maisemasuunnittelun Tallinnassa on osittain tehnyt Pormeister. 

Pormeisterin rakennukset ovat plastisia ja ne istuvat hyvin ympäristöönsä. On myös huomionarvoista se, että hän oli naisarkkitehti, joka kykeni rakentamaan merkittävän uran alalla, jota yleensä hallitsevat miehet. Ehkä naiseus mahdollisti hänelle poikkeuksellisen uran miesten keskuudessa. 

Tuljakin ruokasali on entisöity ja modernisoitu pieteetillä. Ruskean, oranssin ja kuparin sävyt toivat mieleen oman lapsuuden värimaailman. Ravintolan pihalla on uima-allas ja sininen Volga. Palvelu oli virolaisittain huomaavaista, muttei päälle tunkevaa. Tunsin olevani aikamatkalla, siksi paljon salista löytyi kiinnekohtia 1960-luvun maailmaan.

Ravintolaa suosittelee Michelinin opas, mikä näkyy lähinnä annosten eksoottisessa ulkonäössä ja hinnassa. Keittiön terveinen oli tosin reippaan kansanomainen: tummaa leipää, paistettua sipulia, voita ja ylikypsä siansivu - jalostettu tirripaisti. Syömäni meribassiannos on alla kuvattuna. Kalan valmistuksessa voisin antaa kokille ohjeita. Aterimia ja lautasliinoja myöten kaikki oli sävy sävyssä, mutta ruoka ei ihan yltänyt designin tasolle, mutta hyvää se kuitenkin oli. Kaikessa oli liian yrittämisen leima. Toivottavasti ravintolat alkaisivat luopua syvistä, tummista keramiikkalautasista ja palaisivat takaisin valkeaan posliiniin, jossa ruoka näyttää kauniilta eikä sitä tarvitse kalastella kupin pohjalta.