Reclamin, Otavan Suomalaisen Parnasson ja Manessen runokirjoja |
Nuoruuden mentoreita |
LXX, Ησαΐας 12,3 καὶ ἀντλήσατε ὕδωρ μετ᾿ εὐφροσύνης ἐκ τῶν πηγῶν τοῦ σωτηρίου. Lähteen äärellä.
Reclamin, Otavan Suomalaisen Parnasson ja Manessen runokirjoja |
Nuoruuden mentoreita |
Kotikirjasto on monikerroksinen muistojen kokoelma |
Bibliofiilissä on aika-ajoin mielenkiintoisia esityksiä ihmisten kotikirjastoista. Ne ovat aina omistajiensa erityisen kiintymyksen kohteina ja heijastelevat siten kerääjänä sielumaisemaa ja harrastuksia. Varsin rikas teos aiheesta on myös vuonna 1946 julkaistu Oma kirjastoni: Suomen yksityiskirjastoja omistajiena kuvaamina, jossa monipuolisesti käsitellään hyvinkin erilaisia kotikirjastoja, niiden omistajia ja kotikirjaston tehtäviä.
Kirjojen omistaminen on monisyinen kysymys, ja laajemmat yksityiset kirjakokoelmat tuntuvat nykyään olevan vähenemässä. Oma kirjastoni ei ole suuri eikä pieni, kaikkiaan noin 3500 teosta, josta 600 on kaunokirjallisuutta, 900 vanhempaa suomalaista matkakirjallisuutta ja loput tieteellistä kirjallisuutta, pääasiassa teologiaa, historiaa ja kulttuurihistoriaa. Aikaisemmin minulla oli laajahko venäjänkielinen Neuvostoliitto-kokoelma, mutta makuloin sen jo parikymmentä vuotta sitten, koska siinä oli lopulta vähän kirjoja, joihin olisin halunnut myöhemmin palata.
Siivoan kirjat kerran vuodessa kesän alussa imuroimalla ja pesemällä hyllyt. Samalla katson, mikä joutaa pois ja mihin kannattaa uudelleen tarttua. Se on aika mukavaa työtä, vähän kuin hoitaisi kasvimaata. Kirjojeni vaiheet muistan verrattain hyvin: missä hankittu, milloin ja mitä tarkoitusta varten. Tämä tuo tullessaan tunnesiteen noihin esineisiin, koska ne heijastelevat oman elämäni eri vaiheita. Vintissä on myös kirjalaatikoita, joita ajoittain perkaan.
Ostan nykyään aika vähän kirjoja, ainoa poikkeus on vanhemmat suomalaiset matkakirjat, joita hankin aina, kun antikvariaatti vain on lähellä. Kirjastolaitos on Suomessa erinomainen, josta saa miltei kaiken tarvitsemansa. Helsingissä tosin joskus pitää jonottaa aika kauan jotain tiettyä saadakseen (esim. nyt haluavat kaikki helsinkiläiset lukea liiviläisen nykyrunouden antologiaa).
Tiettyihin kirjoihin kehittyy syvempi suhde, joka voi perustua hyvin erilaisille seikoille. Maat ja kansat -teos tuoksuu edelleen samalle kuin 60 vuotta sitten, jolloin sitä ensi kertaa luin. Sama tuoksu on myös Gummeruksen Tietosankirjassa. Goethen Faustin Reclamin keltainen, moneen kertaan paikattu taskupainos on yksi kruununjalokivistäni: kirja avasi lukiolaiselle portin suureen kulttuuriin ja kieleen, joka on ollut merkittävä elämässäni. Liikutuksella otan myös käteeni Wolfgang Borchertin Draußen vor der Tür -taskukirjan, joka ravisteli kovasti nuorta mieltä ja herätti ymmärtämään kirjallisuuden eettisen merkityksen. Samoihin nuoruudenkokemuksiin kuuluu myös Tšehovin näytelmien venäläinen painos. Puhtaasta kauneudenilosta voi pitää käsissään Insel-kustantamon kirjoja Goethe und der Ginkgo ja Ch´i Po-shih Farbige Pinselzeichnungen.
Sitten on kirjoja, joihin täytyy aina uudestaan palata: Aino Kallaksen Päiväkirjat, Czesław Miłoszin Vangittu mieli, Alexander von Schönburgin Die Kunst des stilvollen Verarmens, Eeva Mannerheim-Sparren keittokirja, Vuoden 1701 virsikirja, Kersti Bergrothin Alkusoitto ja Löytöretki, Lempi Jääskeläisen Kevät vanhassa kaupungissa, Stefan Zweigin Die Welt von gestern... Nämä ja monet muut teokset jaksavat edelleen innoittaa ja antaa minulle pakopaikan kavalalta maailmalta.
Näin on tehty pieni retki kirjastooni. Aion jatkossa kertoa tietyistä kirjaryhmistä, kirjoista, lukukokemuksista ja kirjojen vaiheista.
Nämä lemmikit ovat aina käsillä lukunurkkani vierellä. |
Tolvajärven kivisilta |
Iivo Härkönen (1882–1941) oli suomenkarjalainen monipuolinen kirjailija, opettaja ja karjalaisen kansanperinteen kerääjä. Hän toimi Savon Sanomissa ja Karjalan lehdessä ja oli myös Itä-Karjalan toimituskunnassa 1920-luvulla. Härkösen kirjallinen tuotanto on varsin laaja käsitellen pääasiassa Raja-Karjalaan liittyviä aiheita. Nykylukijalle hän on tuntematon hahmo, kuten monet muutkin aikansa tunnetut kirjailijat. Luin hänen vuonna 1928 julkaisemansa teoksen Runon hirveä hiihtämässä, jossa hän kuvaa 1900-luvun alussa tekemiään runonkeruumatkojaan Raja-Karjalaan ja Aunukseen.
Hankin kirjan alun perin sen kauniin kansikuvan vuoksi: kanteen oli liimattu Väinö Hämäläisen työ Hiiden hirven hiihto, tosin peilikuvana. Teos lienee yksi Hämäläisen parhaista maalauksista, koska se on samanaikaisesti varsin dynaaminen, ja talvi-iltaisen hangen värit on kuvattu hienostuneesti. Kirjan toisinto teoksesta on tosin seepian värinen.
Hyvin monesta kirjasta voi sanoa, että toimittamalla siitä olisi tullut parempi. Näin on myös tämän teoksen laita. Fokus tuntuu puuttuvan, vaikka kuvattava aihe olisi mitä mielenkiintoisin. Kirja ei oikein pääse nousuun, ja sekalaista karjalan murteella kirjoitettua kansanrunoutta on runsaasti lukijan ymmärtämättä, että mihin se oikein liittyy. Olisi ollut myös mukava saada tietää enemmän kansan elintavoista ja myös siitä, minkälaista oli matkanteko jalan Karjalan korvissa, mutta tekijän visiona oli viimeisten Karjalan runonlaulajien löytäminen. Ongelmana tosin oli, että Kalevalan laulajat olivat jo menneet manan majoille, ja nuorempien laulut olivat usein pelkkää silkkoa tai aikansa viihderunoutta. Härkönen teki näitä matkoja SKS:n stipendin turvin.
Kirjalla on myös kiistämättömät ansiot: se on eloisasti kirjoitettu, luonnonkuvaukset ovat kauniita ja kirjan kuvitus on todella mielenkiintoinen. Tekijä on lahjakas piirtäjä, ja hänellä on ollut kyky ymmärtää hyvin oman heimonsa väkeä. Maanittelemalla, viinalla tai pienellä korvauksella hän sai ihmiset lausumaan runoja. Monet laulatettavat tuntuivat olevan Härköselle myös kaukaista sukua ja he olivat kirjailijan tapaan myös idänuskoisia, mikä helpotti pagizemista. Itäinen tunnelma on kertomuksessa vahvasti läsnä, vaikka Härkönen tuntuu vetävän jyrkän rajan Suomen karjalaisten ja venäläisten välille.
Oizingo omalla mualla -
igäv´on omuada muada,
oman puolen buolazija,
oman muan on mantshikkazie,
oman pihan piigazija,
oman rannan lapsozija.
Tekijää matkaa jalan kylästä kylään, usein kymmeniä peninkulmia päivässä. Keskeisinä paikkakuntina mainitaan Suojärvi, Jehkilä, Loimola, Tolvajärvi, Suistamo, Porajärvi, Korpiselkä ja Soanlahti. Kuvista voi vain ihailla näitä luonnonkauniita paikkakuntia, joissa kuitenkin näkyy ihmiskäden kevyt jälki. Erityisen vaikuttava on Tolvajärven kylänraitti mahtavine karjalaistaloineen. Tämä maailma on ajan aaltoihin uponnut Atlantis. Tässä pieni tyylinäyte:
Kymmenittäin pieniä, matalia kumpuja siinä etualalla, aavan hiekkamaan laidalla, paljaina, pyöreinä kuin mitkäkin suuren hiekkaerämaan hiekkakummut, ja niiden välissä pilkottelee yhtä lukuisia pieniä mustapintaisia lampeja (!), joiden vesi on kirkas kuin lähteen ja reuna valkea, hiekkasorainen. Ja polku, polku niiden väleissä kiertelee kuin missäkin labyrintissa, yrittäen aivan pään sekoittaa…
Loimolan itkijänainen Matjoi Blattonen |
![]() |
Venäjän tulevaisuus on sumun peitossa |
Siilinjärven linja-autoseman postmodernia estetiikkaa |
Kuopion seutu on varsinainen matkailijan aarreaitta. Kuopio on myös yksi Suomen lehtokeskuksista, jonka luonto poikkeaa rehevyydellään tavallisesta savolaisesta maisemasta. Kuopion Haminalahden kulttuuripolku kulkee von Wright-veljesten maisemissa. Oppaassa sanottiin sitä helpohkoksi, mutta totuus oli toinen, eli jalkavaivaiset pysykööt kotonaan. Reitin varrella on alueen kulttuurihistoriasta kertovia tauluja, mielenkiintoisin oli jyrkkä Mustamäki entisellä Vesanto-Kuopio maantiellä, jossa autot muinoin joutuivat talvisaikaan pakilla ajamaan mäen päälle. Maisemat olivat vaikuttavat, ja hienoin kohta oli näkymä von Wrightien kartanolle. Maisemassa oli erämaata, viljeltyä kulttuurimaata ja kaunista Järvi-Suomea. Osassa tauluista oli kuvattuna Magnus von Wrightin maalauksia kulloisestakin maisemasta. Hikevän kävelyn kruunasi matto mustia torvisieniä, joista tehtiin myöhemmin kastiketta, jota nautittiin uusien perunoiden ja ahventen kera. Metsä oli myös täynnä mustikoista - siis oikea runsaudensarvi!
Haminalahden hovi |
Konna houkuttelee Kuopion kauppahalliin ostoksille |
Kuva Juminkeon Karelore näyttelyn karjalankielisestä sarjakuvasta |
Hankin Emanuel Coccian teoksen Kasvien elämä. Sekoittumisen metafysiikkaa (Tutkijaliitto Helsinki 2020) toissa jouluna itselleni lahjaksi ajatuksella, että Darjeeling-kupin ääressä voisin vaipua metafyysisiin maailmoihin, mutta vasta tänä kesänä luin teoksen, joka liikkuu tosin minun ymmärryskykyni ja osaamiseni ylärajoilla, mutta kosketti minua siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi voimakkaasti. Minua on aina riiponut se, että luonnontieteissä pyritään sulkemaan kaikki metafyysisen pois, ikään kuin sitä ei olisi olemassakaan. Kartesiolaisuus on kaikista tiedettä edistävistä ansioistaan huolimatta myös köyhdyttänyt länsimaista ajattelua, samoin siitä poikinut materialistinen maailmankuva. Coccian mukaan kartesiolaisuudessa mieli ja henki kutistuivat antropologiseksi varjoksi. Coccia kritisoi myös sitä, että luonnontieteet ovat kärsineet siitä, että luonto suljettiin pois filosofian piiristä. Luonto nähtiin vain kaikkena sinä, mikä edeltää henkeä ja millä ei ole mitään hengen ominaisuuksia.
Coccian kirjasta avautuvat laajat näkymät metafysiikan maailmaan, mutta kasvitieteen kautta. Olen pitänyt kasveista koulun kasvion keräämisestä alkaen aina kodin viherkasvien vaalimiseen saakka. Myös Immanuel Kantin näkemys, että kukkien kauneus on pyyteetöntä, on liikuttanut minua. Kasvit ovat kahden maan kansalaisia pyrkiessään ylöspäin ja yhteyttäessään sekä tunkeutuessaan maahan hakemaan vettä ja ravinteita. Coccian mukaan ei olisi mitään elämää eikä kulttuuria ilman yhteyttämistä, mikä tuottaa happea, jota me ihmiset sitten lainaamme hengittäessämme. Ihmiset ovat siis jonkinlaisia kasvien käenpoikia, jotka hengittäessään varastavat kasveilta tuottaen itse hiilidioksidia. Ihmisiä vaivaa animaalinen sovinismi, joka pitää ihmistä ja eläimiä kasveja korkeampina olentoina. Eläinoikeusliike ulottaa Coccian mukaan darwinismin innoittamana ihmisnarsismin eläinkuntaan.
Coccian kieli on varsin tiivistä ja aforisminomaista, mutta yritän seuraavassa hahmotella muutamia kirjan keskeisiä ajatuskulkuja. Hänen mukaansa kasvien tutkiminen merkitsee maailmassa-olemisen ymmärtämistä, ja kasvien elämä on päättymätöntä kosmista kontemplointia. Kasvit kykenevät muuttamaan kosmokseen hajonneen aurinkoenergian eläväksi ruumiiksi muuttamalla muodoton ja yhteensopimaton aine koherentiksi, järjestetyksi ja yhtenäiseksi todellisuudeksi. Kaikki korkeampi animaalinen elämä on kasvien ansiota (happi, kasvit ravintona), joten koko maailmamme on ensisijaisesti kasvien tekoa. Kasvien kautta tapahtuu myös koko elollisen maailman kiertokulku. Tätä kiertoa tai hengitystä kutsuttiin antiikissa pneumaksi tai spiritukseksi, vanhatestamentillinen ruah puhuu myös samasta asiasta. Kyseessä on siis henki, joka läpäisee kaiken luodun.
Coccia lähtee viemään ajatuskulkuaan eteenpäin käsittelemällä kasvin lehtiä, juuria ja kukkia. Lehden synty liittyi kasvien kuivan maan valloitukseen ja niiden intohimoon ilmassa elämiseen. Lehdet ovat luoneet ilmakehän ja siten edellytykset muuhun elämään maailmassa. Kaikki elollinen on fluidisessa tilassa, oli se sitten vettä tai happea, tai tarkemmin, kaikki aine on fluidista katsomatta sen olomuotoon. Jokainen elävä olento on kaikkien elävien olentojen paradigma, joka elää immersiivisessä olotilassa. Tästä immersiivisyydestä Coccia ottaa esimerkiksi musiikin kuuntelun, jolloin olemme kuin kaloja, jotka reagoivat ääniaaltoihin. Musiikki avaa meille myös tien maailman syvimmän rakenteen ymmärtämiseen.
Yhteyttämisen ajatus laajenee Coccialla näkemykseen, että ilma, jota hengitämme, on toisten elollisten hengitystä, se on toisten elämän sivutuote. Organismeilla on identiteetti toisten elollisten olentojen elämän ansiosta, ja jokainen elämä sekoittuu toisten eliöiden elämään. Asiat sekoittuvat menettämättä kuitenkaan omaa identiteettiään. Maailma on yhteisen ja universaalin henkäyksen yhdistämä, jota voi kutsua logokseksi, koska juuri se saa aikaan universaalin sekoittumisen. Kasvit ovat kaikkien elävien olentojen hengitystä, maailma henkenä. Ilmakehä on siis syvästi ontologinen asia, koska se koskee sitä, miten asiat ovat olemassa.
Juuret ovat merkkinä kasvin amfibisestä luonteesta. Juuressa ilmenee nurinkurinen voima, joka työntää kasvia valoon, ja samalla siinä toteutuu nietzscheläinen amor fati, kasvin rakkaus maaperään (maailman kivilihaan), joka mahdollistaa kasvin maanpäällisen aktiivisen toiminnan.
Kukka on kasvin väline, jolla se onnistuu kaappaamaan ja imemään maailman itseensä. Sen tehtävä on olla attraktori, se on sekoittumisen aktiivinen instrumentti, jonka päämääränä on maailman vetäminen kasvia kohti. Kukissa on myös jotain demonstratiivista, jolla ei ole mitään tekemistä hyödyllisyyden kanssa (Kant!). Kukissa toteutuu myös kohtaamisen tavoite, yhtyminen. Coccia kirjoittaa, että kukka on itsessään elämän ja tekniikan, aineen ja mielikuvituksen sekä hengen ja ulottuvuuden yksiin käymisen täydellinen ilmaus.
Luvussa Järki on sukupuolielin Coccia syventää näkemyksiään yhä enemmän metafysikaan suuntaan. Elämä antaa aineelle mahdollisuuden tulla hengeksi. On olemassa henki, joka on immanentti orgaaniselle aineelle. Tästä esimerkkinä on vaikkapa siemen, jossa on tietoa, toimintaohjelma ja kaava, joidenka avulla se toimii virheettömästi kaiken, minkä se tekee. Jyvä voidaan ymmärtää aivoina, koska aivot ovat yksi siemenen muoto. Siemenen immanensissa muoto ei ole enää estettistä tai aineellista vaan osoitus salaisesta sielunelämästä, tiedostomattomasta ja aineellisesta psyykestä.
Kasvien sukupuolisuudesta Coccia kirjoittaa, ettei se ole patologinen hämärien affektien paikka, vaan se on syvästi rationaalista. Sukupuolielämä luo rakenteen kohtaamiselle, se on kosmoksen liikettä, jonka tavoitteena on sekoittuminen ja olevien identiteettien uudistaminen.
Kasvien elämä oli minua syvästi liikuttanut teos, koska se avasi ilmastoskeptikolle järjellisesti lähestyttävän tavan ymmärtää ilmastoon liittyviä kysymyksiä. Myös ihmisenä olemisen salaisuuteen Coccia loi näkökulmia, jotka ovat yhdistettävissä hengelliseen elämänkatsomukseen. Suosittelen lukutavaksi lähilukua ja myös viitteisiin tutustumista, siksi rikas kirja on sisällöltään.Teoksen on ansiokkaasti kääntänyt Jussi Palmusaari.