maanantai 14. marraskuuta 2022

Runon hirveä hiihtämässä


Tolvajärven kivisilta


Iivo Härkönen (1882–1941) oli suomenkarjalainen monipuolinen kirjailija, opettaja ja karjalaisen kansanperinteen kerääjä. Hän toimi Savon Sanomissa ja Karjalan lehdessä ja oli myös Itä-Karjalan toimituskunnassa 1920-luvulla. Härkösen kirjallinen tuotanto on varsin laaja käsitellen pääasiassa Raja-Karjalaan liittyviä aiheita. Nykylukijalle hän on tuntematon hahmo, kuten monet muutkin aikansa tunnetut kirjailijat. Luin hänen vuonna 1928 julkaisemansa teoksen Runon hirveä hiihtämässä, jossa hän kuvaa 1900-luvun alussa tekemiään runonkeruumatkojaan Raja-Karjalaan ja Aunukseen. 

 

Hankin kirjan alun perin sen kauniin kansikuvan vuoksi: kanteen oli liimattu Väinö Hämäläisen työ Hiiden hirven hiihto, tosin peilikuvana. Teos lienee yksi Hämäläisen parhaista maalauksista, koska se on samanaikaisesti varsin dynaaminen, ja talvi-iltaisen hangen värit on kuvattu hienostuneesti. Kirjan toisinto teoksesta on tosin seepian värinen.


Hyvin monesta kirjasta voi sanoa, että toimittamalla siitä olisi tullut parempi. Näin on myös tämän teoksen laita. Fokus tuntuu puuttuvan, vaikka kuvattava aihe olisi mitä mielenkiintoisin. Kirja ei oikein pääse nousuun, ja sekalaista karjalan murteella kirjoitettua kansanrunoutta on runsaasti lukijan ymmärtämättä, että mihin se oikein liittyy. Olisi ollut myös mukava saada tietää enemmän kansan elintavoista ja myös siitä, minkälaista oli matkanteko jalan Karjalan korvissa, mutta tekijän visiona oli viimeisten Karjalan runonlaulajien löytäminen. Ongelmana tosin oli, että Kalevalan laulajat olivat jo menneet manan majoille, ja nuorempien laulut olivat usein pelkkää silkkoa tai aikansa viihderunoutta. Härkönen teki näitä matkoja SKS:n stipendin turvin.

 

Kirjalla on myös kiistämättömät ansiot: se on eloisasti kirjoitettu, luonnonkuvaukset ovat kauniita ja kirjan kuvitus on todella mielenkiintoinen. Tekijä on lahjakas piirtäjä, ja hänellä on ollut kyky ymmärtää hyvin oman heimonsa väkeä. Maanittelemalla, viinalla tai pienellä korvauksella hän sai ihmiset lausumaan runoja. Monet laulatettavat tuntuivat olevan Härköselle myös kaukaista sukua ja he olivat kirjailijan tapaan myös idänuskoisia, mikä helpotti pagizemista. Itäinen tunnelma on kertomuksessa vahvasti läsnä, vaikka Härkönen tuntuu vetävän jyrkän rajan Suomen karjalaisten ja venäläisten välille. 

                                     Oizingo omalla mualla -

igäv´on omuada muada,

oman puolen buolazija,

oman muan on mantshikkazie,

oman pihan piigazija,

oman rannan lapsozija.

 

Tekijää matkaa jalan kylästä kylään, usein kymmeniä peninkulmia päivässä. Keskeisinä paikkakuntina mainitaan Suojärvi, Jehkilä, Loimola, Tolvajärvi, Suistamo, Porajärvi, Korpiselkä ja Soanlahti. Kuvista voi vain ihailla näitä luonnonkauniita paikkakuntia, joissa kuitenkin näkyy ihmiskäden kevyt jälki. Erityisen vaikuttava on Tolvajärven kylänraitti mahtavine karjalaistaloineen. Tämä maailma on ajan aaltoihin uponnut Atlantis. Tässä pieni tyylinäyte:

 

Kymmenittäin pieniä, matalia kumpuja siinä etualalla, aavan hiekkamaan laidalla, paljaina, pyöreinä kuin mitkäkin suuren hiekkaerämaan hiekkakummut, ja niiden välissä pilkottelee yhtä lukuisia pieniä mustapintaisia lampeja (!), joiden vesi on kirkas kuin lähteen ja reuna valkea, hiekkasorainen. Ja polku, polku niiden väleissä kiertelee kuin missäkin labyrintissa, yrittäen aivan pään sekoittaa…



Loimolan itkijänainen Matjoi Blattonen

 

 

torstai 3. marraskuuta 2022

Addio del passato bei sogni ridenti

Venäjän tulevaisuus on sumun peitossa

Alkusyksyllä olin Joutsenlammen ensi-illassa. Illan aikana tuli väistämättä mieleen, että tämähän on venäläinen teos, oikeastaan todellinen venäläisen kulttuurin kruununjalokivi. Pitäisikö ruveta känselöimään kaikkea venäläistä? Kuitenkin päällimmäisenä oli ajatus, että Tšaikovskin musiikki on ennen muuta osa maailmankulttuuria, jossa on tosin venäläinen sävy. 

Venäjä kiinnosti minua jo pikkupoikana. Yhtenä mielikuvitukseni ravintona oli isoäitini minulle lahjoittama Aarno Karimon Kumpujen yöstä, jonka kuva itäisestä naapurista on tosin kovin karu, mutta suurelta osin tosi. Venäjän suhteen tein koululaisena ratkaisun, että kieltä on opittava, jos tahtoo päästä syvemmälle venäläiseen maailmaan. Luin venäjää työväenopistossa pari vuotta, minkä kruunasi Akateemisesta tilaamani Tšehovin näytelmien venäläinen painos, jonka tavasin sanakirjan avulla kannesta kanteen. Tästä innostuksesta on kiittäminen myös tuolloisen Ylen kulttuuripolitiikkaa ja televisioteatteria, joka esitti hienosti ohjattuja Tšehovin draamoja (taustalla vaikutti Venäjällä opiskellut Eino Kalima). 

Tšehov oli avain uuteen maailmaan: ihmissielun monimutkaisuuteen ja venäläisen sielun arvoituksellisuuteen. Venäjä tarjosi myös monenlaisia kulttuurikerrostumia aina hopeakauden subtiilista kulttuurista karkeaan neuvostovenäläisyyteen, josta tosin ei myöskään metafysiikkaa puuttunut. Mikä runsaudensarvi! Mikä Helikonin lähde!
Myöhempi elämäni vei minut Turkuun, Müncheniin ja Helsinkiin opiskelemaan slavistiikkaa, ja työelämässäni olin yli 40 vuotta tekemisissä Neuvostoliiton ja Venäjän kanssa. Toisena slaavilaisena kielenäni oli puola, joka avasi sitten aivan toisenlaisen henkisen maailman. Venäjän kielen helppous johtuu siitä, että se on tyypillinen indoeurooppalainen synteettinen kieli, kuten vaikkapa saksa. Runsas lainasanojen määrä helpottaa myös kielen oppimista. Menneessä ajassa on vain neljä muotoa, mutta futuuri on sitten hieman konstikkaampi. Venäläistä kiinnostaa se, miten tekeminen tulevaisuudessa suoritetaan: tehdäänkö se loppuun, vain jätetäänkö silleen. Tämä on oikeastaan kovin venäläistä...

Venäjää voi puhua kauniisti tai rumasti kuten muitakin kieliä. Kauneinta venäjää on venäläinen runous: se on kirkas lähde, josta kannattaa ammentaa isolla lipillä alkaen pyhästä Puškinista aina nykyrunoilijoihin saakka. Suuri kokemus oli minulle nuorena Osip Mandelštamin runouden ja proosan löytäminen: Egyptiläinen postimerkki ja Ajan kohina ovat ainutlaatuisia venäläisen hengen tuotteita, koska niissä yhtyy syvällinen historian ja oman runoilijakohtalon ymmärrys. Mandelštamin myötä löysin myös Ahmatovan tuotannon äärelle. Venäläiset kirjailijakohtalot ovat usein silkkaa draamaa, ja politiikan pyörteissä myös kirjailijoiden tuotannon arvo on noussut ja laskenut, hyvänä esimerkkinä vaikkapa aikoinaan juhlittu Jevgeni Jevtušenko, jonka ainoaksi kestäväksi teokseksi jäänee Babi Jar. Ambivalenssia herättää jo hänen tunnettu runonsa Haluavatko venäläiset sotaa, jota meille muinoin penttisaaritsat ja sinikkasokat tyyräsivät.

Venäläisestä arkkitehtuurista, taiteesta, kirjallisuudesta, luonnosta ja filosofiasta voisi nostaa lukuisia kuolemattomia asioita, jotka ovat rakentaneet myös maailmankulttuuria. Nyt kaikki tämä on valjastettu suurvenäläisen sovinismin rattaiden eteen vetämään ruumisvankkureita tuntemattomaan tulevaisuuteen. En tiedä millä omolla kaiken tahratun saa jälleen puhtaaksi. Eniten minun käy sääliksi venäläisiä, jotka olisivat ansainneet parempaakin, mutteivät käyttäneet etsikkoaikaansa oikein. 

Ihailin aina venäläisten luovuutta ja kekseliäisyyttä hankalissa tilanteissa. Monetkaan asiat eivät menneet niin kuin aluksi oli suunniteltu, vaan aivan toisin, usein jopa paremmin. Venäläinen elämä on seurallista, viipyilevää ja hetkessä olemista. Turha metafysiikka ei ihmisiä vaivaa, ei myöskään huoli huomisesta, vaan kulloisestakin tilanteesta otetaan ilo irti ja ollaan siinä läsnä. Venäläisten emotionaalisuus vaatii myös totuttelua, koska aina ollaan lähellä, myös fyysisesti. Olin heille Jormuša, Jormulja, golubtšik (kyyhkyläinen), angel... Ihmisten kova arki ruokkii samanaikaisesti kovuutta ja pehmeyttä: julkisesti ollaan turskeja ja töykeitä, privaatisti ystävällisiä ja herttaisia. Toisaalta jopa hienoimmissa venäläisissä löytyy suurvenäläistä sovinismia: onhan heillä dostojevskiläinen pelastustehtävä! Sanon teille rakkaat venäläiset kuitenkin hyvästi, koska olette ainakin passiivisesti tukeneet Putinin aggressiota, ja antaneet totalitarismin syövän tulla työpaikkoihinne ja elämäänne.

Se, mihin putinismi oli maata vievä, oli nähtävissä jo yli kaksikymmentä vuotta sitten: kansalaisyhteiskunnan tukahduttaminen, keskusjohtoisuuden lisääminen, yhteiskunnan militarisointi ja historian vääristely. Venäjä on nykyään oikea Augiaan talli, josta täytyisi ensin luoda vuosisatainen lanta, ja sitten pestä paikat kunnolla. Kukapa sen tekisi, kun kansakaan ei oikein jaksa eikä edes osaa. Mallia voisi ottaa vaikkapa saksalaisista, jotka ovat erinomaisesti selvitelleet omaa raskasta ja monimutkaista kansallista menneisyyttänsä. 

Ajattelin nyt jättää hyvästit venäläiselle kulttuurille ja muistella kaikkea hyvää ja kaunista, millä tuo maa on elämääni rikastuttanut. Kun mietin, mikä olisi paras jäähyväismusiikki tähän teemaan, niin ei jäänyt kuin yksi mahdollisuus, Violettan kuolinaaria Addio del passato bei sogni ridenti Verdin La Traviatasta Juanita Caracciolon hienona esityksenä: Hyvästi menneen ajan onnelliset haaveet... 



keskiviikko 7. syyskuuta 2022

Suomi kutsuu taas!

 

Siilinjärven linja-autoseman postmodernia estetiikkaa

Suomi on varsin monikerroksinen matkailumaa, jonka pienimmiltäkin paikkakunnilta löytyy hienoja kulttuuri- ja luontokohteita. Koronakesinä olen kirjoittanut parhaista matkakokemuksistani postauksissa Suomi kutsuu! ja Suomi kutsuu jälleen! Tämä kesä jätti taas lähtemättömät muistijälkensä: On mulle Suomi suloisin! 

Kuopion seutu on varsinainen matkailijan aarreaitta. Kuopio on myös yksi Suomen lehtokeskuksista, jonka luonto poikkeaa rehevyydellään tavallisesta savolaisesta maisemasta. Kuopion Haminalahden kulttuuripolku kulkee von Wright-veljesten maisemissa. Oppaassa sanottiin sitä helpohkoksi, mutta totuus oli toinen, eli jalkavaivaiset pysykööt kotonaan. Reitin varrella on alueen kulttuurihistoriasta kertovia tauluja, mielenkiintoisin oli jyrkkä Mustamäki entisellä Vesanto-Kuopio maantiellä, jossa autot muinoin joutuivat talvisaikaan pakilla ajamaan mäen päälle. Maisemat olivat vaikuttavat, ja hienoin kohta oli näkymä von Wrightien kartanolle. Maisemassa oli erämaata, viljeltyä kulttuurimaata ja kaunista Järvi-Suomea. Osassa tauluista oli kuvattuna Magnus von Wrightin maalauksia kulloisestakin maisemasta. Hikevän kävelyn kruunasi matto mustia torvisieniä, joista tehtiin myöhemmin kastiketta, jota nautittiin uusien perunoiden ja ahventen kera. Metsä oli myös täynnä mustikoista - siis oikea runsaudensarvi!


Haminalahden hovi

Kuopioon poikkeavat kesällä monet lähialueen mökkiläiset kokemaan kaupunkitunnelmaa, kun halonhakkuu ja kalanperkuu alkavat tympiä. VB-keskuksessa, uudessa Kuopion museossa, torilla ja kauppahallissa kannattaa aina käydä. VB-keskuksen enakkoluulottomuutta kuvannee se, että muutama vuosi sitten siellä oli hieno Leni Riefenstahlin valokuvien näyttely. Hyviä kahvipaikkojakin on kaupungissa runsaasti, ja kotona voi vielä muistella Kuopion matkaa maistelemalla Truben vehnästä. Kesäisessä Kuopiossa on jotain etelämaalaista, ovathan savolaiset Suomen ranskalaisia...

Ehdoton matkakohde Kuopion vieressä on myös Siilinjärvi. Kunta on mm. entisten sairaaloiden kaupunki. Yhden sukulaisen päätä hoidettiin Harjamäessä, ja toisen keuhkoja typetettin Tarinaharjussa.  Moottoritien varrella kallion päällä oleva kultainen Ilmestys-peura (Pekka Jylhä) toivottaa tulijat tervetulleiksi Siilinjärvelle. Peurassa on jotain hubertus- ja jägermeistermaista: vain hohtava risti sarvien välistä puutuu... 

Siilinjärven postmoderni keskusta (erikoisesti Kuiluntien seutu) on harvinaisen tyylikkäästi suunniteltu ja henkii hillittyä vaurautta ja tulevaisuususkoa: avaria aukioita, suihkulähteitä, taloissa maurilaishenkistä tiililimitystä, design-penkkejä. Jotenkin tuntuu kuitenkin siltä, ettei tällaista estetiikkaa vielä oikein osata arvostaa. 1990 Siilinjärvi äänestettiin Suomen rumimmaksi kunnaksi, mikä on mielestäni täysin käsittämätöntä. Perinteisempää etsivä voi käydä katsomassa vaikkapa Suurmarttyyri Georgios Voittajan kirkkoa. Siilinjärvi on mainio paikka kaikkiaan Kuopio-päivän päätteeksi, sen kruunaa esimerkiksi pulahdus Fontanellassa, tyylipuhtaassa postmodernissa kylpylässä.  

Konna houkuttelee Kuopion kauppahalliin ostoksille

Savonlinnassa vallitsi heinäkuussa trooppinen tunnelma. Jos Kuopio tuntui eteläiseltä, niin Savonlinnassa oltiin jo Välimerellä. Päivettyneet, iloiset ihmiset, täydet rantaravintolat ja baarit sekä huoleton kesäinen tunnelma ovat kaupungin valtteja oopperan lisäksi. Talvella ovat asiat sitten toisin tässä kylässä. Kaupungissa on myös kaksi hyvin hoidettua antikvariaattia, joiden kätköitä aina löytyy etsimääni kirjallisuutta.

Kävimme kuuntelemassa Carmenin, joka oli oikein oiva esitys. Oopperajuhlien ohjelma on laskettu varman päälle, mutta eikö voisi joskus kokeilla vaikkapa Offenbachia, Lehária, Weberiä, Wagneria tai Tšaikovskia? Juhlille oli levinnyt myös ikävä pohjoiskorealainen puoluekokoustapa taputtaa tahdissa. Hohhoijaa...

Kasinosaaren vieressä on Sulosaari, jossa kannattaa poiketa Kalliolinnaan lettuloelle, ja kiertää sitten koko saari. Säätyläisten suviloista on enää jäljellä vain raunioita, joista opastetaulut kertovat tarinaansa. Saaren eksotiikkaa lisäävät myös keltasiniset lehtomaitikat. Ruotsalaiset kutsuvat kukkaa joko nimellä natt och dag tai sitten svenska flaggan. 


Visakoivuinen funkisripa Olavintorin varrella

Savonlinnan rakennusperintö on varsin rikas. Hieno funkisympäristö on Olavintorilla ja Auvisenrinteessä, ja Linnankadulta löytyy kaikkea modernismista keskiaikaiseen arkkitehtuuriin. Vastaavaa näkymää täytyy mennä jo etsimään Viipurin Luostarinkadulta. Savonlinnan sijainti on myös ainutlaatuinen. Paljon muistoja sitoo minua tähän varhaislapsuuteni kaupunkiin, joka silloin tuntui todelliselta neonvaloissa kylpevältä suurkaupungilta.
 
Kuva Juminkeon Karelore näyttelyn karjalankielisestä sarjakuvasta

Kuhmon kamarimusiikkijuhlille pääsin ensimmäistä kertaa elämässäni. Joka päivä seitsemän tuntia klassista musiikkia ei voi olla jälkiä jättämättä: on ihminen ennen ja jälkeen Kuhmon. Sukulainen, joka käy Kuhmossa säännöllisesti, sanoo, että hän puhdistuu siellä henkisesti. Kuhmoa voi verrata väkevään Wagner-iltaan. Hienoa oli myös katsoa, kuinka kaikki tilaisuudet olivat täynnä, ja ihmiset todella intensiivisesti keskittyivät huippuluokan kamarimusiikkiesityksiin.

Kuhmossa on myös monenmoista näkemistä. Outo Juminkeko, joka vaikutti keskittyvän rajantakaiseen karjalaiseen kulttuuriin, Talvisotamuseo, joka oli varsin laaja ja opettavainen, varsinkin meidän idänsuhteitamme ajatellen. Näissä kummassakin museossa tuntui olevan venäjänkielinen henkilökunta. Tuupalan talomuseo, sen vieressä virtaava Pajakkakoski ja yläjuoksun rannalla oleva Kuhmon puukirkko ovat hienoa suomalaista kulttuurimaisemaa. Ruokapuoli on kylässä kovin heikko. Yhdestä paikasta, jossa luki "ravintola" etsimme ruokaa, mutta turski tarjolija sanoi meille, että täällä keskitytään oleelliseen, eli siis juomiseen - ruokaa ei tarjoiltu. Ravintolasalissa olikin menossa todelliset bakkanaalit. Onneksi kulttuuri korvasi kuitenkin ravinnon puutteet. 



Tänä kesänä toteutui myös monivuotinen toive päästä Naantalin musiikkijuhlille. Olimme kuulemassa Tommi Hakalan esittämää Schubertin Winterreisea. Naantalin luostarikirkko ei ollut täynnä, mutta ilta oli hyvin intensiivinen, ja yleisö sai mitä oli tullut hakemaan. Die Krähe ja Der Leiermann olivat hienoja tulkintoja, vaikkei Fischer-Dieskaun sfääreissä liikuttukaan. Tommi Hakala esiintyi tällä viikolla Wagnerin Valkyyriassa vakuuttavana Wotanina.

Naantali on oikea turistikaupunki, eikä syyttä. Itseäni innostavat aina Jöns Budden hauta, birgittalaiset, vanhat puutalot sekä menneisyyden ja nykyisyyden limittäisyys. Opiskelijana pyöräiltiin usein Naantaliin, ja yhden kesän olin yövartijana Nesteen jalostamolla. Muistojen kaupunki...

Metsäpapurikkko nauttii kesästä ohdakkeiden seurassa


maanantai 22. elokuuta 2022

Kasvien elämä. Sekoittumisen metafysiikka

 

Hankin Emanuel Coccian teoksen Kasvien elämä. Sekoittumisen metafysiikkaa (Tutkijaliitto Helsinki 2020) toissa jouluna itselleni lahjaksi ajatuksella, että Darjeeling-kupin ääressä voisin vaipua metafyysisiin maailmoihin, mutta vasta tänä kesänä luin teoksen, joka liikkuu tosin minun ymmärryskykyni ja osaamiseni ylärajoilla, mutta kosketti minua siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi voimakkaasti. Minua on aina riiponut se, että luonnontieteissä pyritään sulkemaan kaikki metafyysisen pois, ikään kuin sitä ei olisi olemassakaan. Kartesiolaisuus on kaikista tiedettä edistävistä ansioistaan huolimatta myös köyhdyttänyt länsimaista ajattelua, samoin siitä poikinut materialistinen maailmankuva. Coccian mukaan kartesiolaisuudessa mieli ja henki kutistuivat antropologiseksi varjoksi. Coccia kritisoi myös sitä, että luonnontieteet ovat kärsineet siitä, että luonto suljettiin pois filosofian piiristä. Luonto nähtiin vain kaikkena sinä, mikä edeltää henkeä ja millä ei ole mitään hengen ominaisuuksia. 

Coccian kirjasta avautuvat laajat näkymät metafysiikan maailmaan, mutta kasvitieteen kautta. Olen pitänyt kasveista koulun kasvion keräämisestä alkaen aina kodin viherkasvien vaalimiseen saakka. Myös Immanuel Kantin näkemys, että kukkien kauneus on pyyteetöntä, on liikuttanut minua. Kasvit ovat kahden maan kansalaisia pyrkiessään ylöspäin ja yhteyttäessään sekä tunkeutuessaan maahan hakemaan vettä ja ravinteita. Coccian mukaan ei olisi mitään elämää eikä kulttuuria ilman yhteyttämistä, mikä tuottaa happea, jota me ihmiset sitten lainaamme hengittäessämme. Ihmiset ovat siis jonkinlaisia kasvien käenpoikia, jotka hengittäessään varastavat kasveilta tuottaen itse hiilidioksidia. Ihmisiä vaivaa animaalinen sovinismi, joka pitää ihmistä ja eläimiä kasveja korkeampina olentoina. Eläinoikeusliike ulottaa Coccian mukaan darwinismin innoittamana ihmisnarsismin eläinkuntaan. 

Coccian kieli on varsin tiivistä ja aforisminomaista, mutta yritän seuraavassa hahmotella muutamia kirjan keskeisiä ajatuskulkuja. Hänen mukaansa kasvien tutkiminen merkitsee maailmassa-olemisen ymmärtämistä, ja kasvien elämä on päättymätöntä kosmista kontemplointia. Kasvit kykenevät muuttamaan kosmokseen hajonneen aurinkoenergian eläväksi ruumiiksi muuttamalla muodoton ja yhteensopimaton aine koherentiksi, järjestetyksi ja yhtenäiseksi todellisuudeksi. Kaikki korkeampi animaalinen elämä on kasvien ansiota (happi, kasvit ravintona), joten koko maailmamme on ensisijaisesti kasvien tekoa. Kasvien kautta tapahtuu myös koko elollisen maailman kiertokulku. Tätä kiertoa tai hengitystä kutsuttiin antiikissa pneumaksi tai spiritukseksi, vanhatestamentillinen ruah puhuu myös samasta asiasta. Kyseessä on siis henki, joka läpäisee kaiken luodun. 

Coccia lähtee viemään ajatuskulkuaan eteenpäin käsittelemällä kasvin lehtiä, juuria ja kukkia. Lehden synty liittyi kasvien kuivan maan valloitukseen ja niiden intohimoon ilmassa elämiseen. Lehdet ovat luoneet ilmakehän ja siten edellytykset muuhun elämään maailmassa. Kaikki elollinen on fluidisessa tilassa, oli se sitten vettä tai happea, tai tarkemmin, kaikki aine on fluidista katsomatta sen olomuotoon. Jokainen elävä olento on kaikkien elävien olentojen paradigma, joka elää immersiivisessä olotilassa. Tästä immersiivisyydestä Coccia ottaa esimerkiksi musiikin kuuntelun, jolloin olemme kuin kaloja, jotka reagoivat ääniaaltoihin. Musiikki avaa meille myös tien maailman syvimmän rakenteen ymmärtämiseen. 

Yhteyttämisen ajatus laajenee Coccialla näkemykseen, että ilma, jota hengitämme, on toisten elollisten hengitystä, se on toisten elämän sivutuote. Organismeilla on identiteetti toisten elollisten olentojen elämän ansiosta, ja jokainen elämä sekoittuu toisten eliöiden elämään. Asiat sekoittuvat menettämättä kuitenkaan omaa identiteettiään. Maailma on yhteisen ja universaalin henkäyksen yhdistämä, jota voi kutsua logokseksi, koska juuri se saa aikaan universaalin sekoittumisen. Kasvit ovat kaikkien elävien olentojen hengitystä, maailma henkenä. Ilmakehä on siis syvästi ontologinen asia, koska se koskee sitä, miten asiat ovat olemassa. 

Juuret ovat merkkinä kasvin amfibisestä luonteesta. Juuressa ilmenee nurinkurinen voima, joka työntää kasvia valoon, ja samalla siinä toteutuu nietzscheläinen amor fati, kasvin rakkaus maaperään (maailman kivilihaan), joka mahdollistaa kasvin maanpäällisen aktiivisen toiminnan. 

Kukka on kasvin väline, jolla se onnistuu kaappaamaan ja imemään maailman itseensä. Sen tehtävä on olla attraktori, se on sekoittumisen aktiivinen instrumentti, jonka päämääränä on maailman vetäminen kasvia kohti. Kukissa on myös jotain demonstratiivista, jolla ei ole mitään tekemistä hyödyllisyyden kanssa (Kant!). Kukissa toteutuu myös kohtaamisen tavoite, yhtyminen. Coccia kirjoittaa, että kukka on itsessään elämän ja tekniikan, aineen ja mielikuvituksen sekä hengen ja ulottuvuuden yksiin käymisen täydellinen ilmaus. 

Luvussa Järki on sukupuolielin Coccia syventää näkemyksiään yhä enemmän metafysikaan suuntaan. Elämä antaa aineelle mahdollisuuden tulla hengeksi. On olemassa henki, joka on immanentti orgaaniselle aineelle. Tästä esimerkkinä on vaikkapa siemen, jossa on tietoa, toimintaohjelma ja kaava, joidenka avulla se toimii virheettömästi kaiken, minkä se tekee. Jyvä voidaan ymmärtää aivoina, koska aivot ovat yksi siemenen muoto. Siemenen immanensissa muoto ei ole enää estettistä tai aineellista vaan osoitus salaisesta sielunelämästä, tiedostomattomasta ja aineellisesta psyykestä.

Kasvien sukupuolisuudesta Coccia kirjoittaa, ettei se ole patologinen hämärien affektien paikka, vaan se on syvästi rationaalista. Sukupuolielämä luo rakenteen kohtaamiselle, se on kosmoksen liikettä, jonka tavoitteena on sekoittuminen ja olevien identiteettien uudistaminen.

Kasvien elämä oli minua syvästi liikuttanut teos, koska se avasi ilmastoskeptikolle järjellisesti lähestyttävän tavan ymmärtää ilmastoon liittyviä kysymyksiä. Myös ihmisenä olemisen salaisuuteen Coccia loi näkökulmia, jotka ovat yhdistettävissä hengelliseen elämänkatsomukseen. Suosittelen lukutavaksi lähilukua ja myös viitteisiin tutustumista, siksi rikas kirja on sisällöltään.Teoksen on ansiokkaasti kääntänyt Jussi Palmusaari. 


perjantai 12. elokuuta 2022

Einar W. Juva: Suomen taistelu itää vastaan

Tää kansamme kauan on kamppaillut,
se seissyt on ryssiä vastaan.
Se ei ole orjaksi antautunut,
ei luopunut kalleimmastaan.

Sukulaismiehen, joka aikoinaan toimi Itä-Karjalan sotilashallinnon kirkollisasiain toimiston päällikkönä, jäämistöstä löytyi Einar W. Juvan teos Suomen taistelu itää vastaan (Helsinki 1942). Kirja on omistettu kirjoittajan taistelussa itää vastaan kaatuneelle pojalle luutnantti Juhani Juvalle ja tämän kuolemaan saakka uskolliselle taistelulähetille Tyko Sinervälle. Kirjan sisäkannessa on leima "Vako Äänislinnan kirjakauppa". 

Juvan teos on varsin kiihkoton esitys Suomen ja Venäjän monimutkaisista suhteista, eikä jää epäselväksi, mikä on ollut suomalaisten tehtävä maailmassa: seistä lännen etuvartiona itää vastaan. Tätä taitoa suomalaiset ovat harjoittaneet erilaisissa sodissa ja mittelöissä yli neljäkymmentä kertaa. Juva pitää taistelua itää vastaan Suomen historian punaisena lankana.

Juva kuvaa kamppailua Suomesta aina Perman mahtavasta kauppavallasta Itä-Karjalan valloitukseen saakka. Ensimmäinen maaraja kulki Kymijoelta Suonenjoelle ja sieltä Raahen tienoille, itäpuolella olivat karjalaiset heimot ja Novgorod. Itää vastaan alettiin rakentaa mäkilinnojen ketju. Slaavit alkoivat rynnistää suomensukuisten heimojen asuinalueille 400–900 j.Kr. Sekä idän että lännen kirkot tavoittelivat suomalaisalueita vaikutuspiiriinsä. Suomeen vakiintui katolinen kirkko 1100-luvulta alkaen, jolloin novgorodilaiset alkoivat tehdä hyökkäyksiään Suomeen (esim. 1198 Turun hävittäminen). 

Myös suomalaiset yrittivät tehdä valloitusretkiä Venäjälle: tällainen oli esim. Tuomas-piispan retki Nevalle1240, jolloin piispa joukkoineen lyötiin perin pohjin. Samaan aikaan yritti Birger Jaarli käännyttää hämäläisiä kristityiksi. Tämän työn tuloksena rakennettiin Hämeen ja Hakoisten linnat. Samalla Uudellemaalle asutettiin ruotsalaisia siirtolaisia, jonka seurauksena ruotsalaisasutus ulottui aina Kymijokeen saakka. 

Viipurin linnan rakentaminen vuodesta 1293 (Torkkeli Knuutinpoika) oli merkittävä tapahtuma, koska vastaiset taistelut venäläisten kanssa käytiin Viipurin ja Kannaksen isännyydestä. Pähkinäsaaren rauhassa 1323 alkoivat valtakuntien rajat hahmottua: rajalinja kulki Rajajoesta Savonlinnaan, Suonenjoelle ja päätyi Pattijoelle Pohjanmaalle. Tähän aikaan alkoi myös vahvistua käsitys, että Suomi oli Ruotsin valtakunnan täysoikeutettu osa, mikä toi tullessaan yhtenäisen oikeuslaitoksen, hallinnon ja kirkollisen elämän, jolloin Suomi ankkuroitui lopullisesti länsimaiseen arvomaailmaan.

Idän uhkaa torjumaan rakennettiin 1475 Olavinlinna (Eerik Akselinpoika Tott), joka toimi Viipurin linnan vahvistuksena. Venäläiset olivat käärmeissään linnan rakentamisesta ja väittivät, että linna on heidän puolellaan pyrkien koko ajan häiritsemään rakennustyötä. Vähitellen Nyslott saatiin kuitenkin valmiiksi. Sen ensisijaiseksi tehtäväksi tuli idän käyrän miekan katkaiseminen. 1495 venäläiset aloittivat hyökkäyksen Suomeen, joka torjuttiin Viipurissa Pyhän Andreaan päivänä Viipurin pamauksen avulla.

Samanaikaisesti kävivät venäläiset hävittämässä Suomea aina Turun porteilla saakka. Venäläisten rynnistys Suomeen kuitenkin saatiin torjuttua, mutta ongelmana oli Suomen puolustuksen suunnittelemattomuus ja Ruotsista tulleen avun hitaus. Juvan teoksen yhtenä läpikäyvänä ajatuksena onkin se, ettei Ruotsi ollut koskaan täysillä mukana Suomen puolustamisessa, vaan työ jäi aina lopulta suomalaisille. Toisaalta Ruotsi oli kärkäs aina käyttämään Suomen resursseja, niin aineellisia kuin henkisiä, ja käytti aina suomalaisia sotilaita käymiinsä sotiin suurvalta-ajalla. Viimeiseksi linnarakennukseksi jäi Kajaanin linna, jonka venäläiset tosin sitten myöhemmin tuhosivat isonvihan aikana. 

Kajaanin linnan rauniot

Seuraava hävitys Suomen yli kävi Suuren Venäjän sodan aikana (1555–1557), jolloin Iivana Julman joukot taistelivat Kustaa Vaasan joukkoja vastaan. Venäläiset hävittivät, polttivat ja tappoivat ilman erotusta, erityisesti karjalaiset saivat jälleen kärsiä. Seuraava rynnistys oli Pitkä Viha (1570–1595), joka kulkee myös Viisikolmattavuotisen Venäjän sodan nimellä. Taistelun syinä olivat mm. tyytymättömyys Pähkinäsaaren rauhan rajoihin ja Baltian avoimet valtasuhteet. Tämä sota koetteli erityisesti Karjalaa, Savoa ja Suomen etelärannikkoa (Helsinki ja Sipoo). Rauha solmittiin Inkerin Täyssinässä 1595, ja uusi raja vedettiin Saimaasta Olavinlinnan itäpuolta Kainuuseen ja sieltä Inarijärven kautta Pohjoiselle jäämerelle. Santeri Ivalon Juho Vesainen -romaanin seikkailut kuvaava tätä ajanjaksoa. Tämä sota kävi kovasti Suomen talouden päälle, koska suomalaiset kantoivat jälleen suurimman kuorman elättämällä ja varustamalla sotajoukkoja enemmän kuin emämaa.

Täyssinän rauhan jälkeen Suomenlahti oli Ruotsin sisämeri, koska suurvalta-ajalla Viro kuului Ruotsiin. Stolbovan rauhassa 1617 Ruotsi sai vielä Inkerin ja Käkisalmen läänin, ja Venäjä jäi ilman Itämeren rannikkoa. Tätä ongelmaa Venäjä sitten pyrki poistamaan Ruptuurisodassa (16561658), joka päättyi Vallisaaren välirauhaan 1658 ja lopulliseen Kardisin rauhaan 1661, joka sinetöi status quo ante bellumin ja oli samalla siemenenä seuraavalle sodalleTähän aikaan ajoittuu myös Ruotsin suurvalta-aika, joka toi tullessaan myös Suomen hallinnon ja sivistyselämän vähittäisen ruotsalaistamisen, ainoastaan kirkko pystyi vastustamaan tätä kehitystä, koska sanaa piti julistaa seurakuntalaisten äidinkielellä. 

Suurvalta-aseman luhistuminen, Kaarle XII sotaretket (Narvan ja Pultavan tappiot) Suuren Pohjansodan aikana ja Pietarin kaupungin rakentaminen loivat uudet ja uhkaavat näkymät Suomen ja Venäjän väliselle rinnakkaiselolle. Pietari Suuren aikana Venäjä valloitti Baltian ja Kaakkois-Suomen, ja hän sai vapaat kädet toimia myös Suomessa. Alkoi yksi Suomen historian synkimmistä ajoista, isonvihan aika (17131721). Tätä kipeää aikaa ei juurikaan tematisoitu suomettuneessa Suomessa, ja esim. Kalle Kaarnan elokuvan Isoviha (1939) esittäminen kiellettiin sodan vuoksi saman tein, ja filmi esitettiin vasta 1985 Suomen televisiossa. Kirjallisuudessa on Topelius käsitellyt isonvihan aikaisia tapahtumia Välskärin kertomuksissa ja Koivussa ja tähdessä. Nykyään isonvihan tematiikan on nostanut esille Teemu Keskisarja, joka on sanonut, että 1714 on Suomen historian kauhein vuosi.

Pietari Suuri oli antanut käskyn hävittää Pohjanmaa ja tappaa tai ottaa orjiksi siviiliväestö. Isonvihan aikana kymmeniä tuhansia suomalaisia kuljetettiin vankeina Venäjälle. Osa tästä väestä pakotettiin rakentamaan Pietarin kaupunkia. Tätä orjakauppaa organisoivat erityisesti Krimin tataarit, jotka itse pääsivät myöhemmin osallisiksi kyydityksistä Stalinin aikana. Isonvihan kyydityksistä kertoo Topeliuksen Koivu ja tähti. 

Pohjanmaalla venäläisten toiminta oli erityisen veristä: Napuen taistelussa kaatui päivässä 2600 suomalaista sotilasta, ja Hailuodossa venäläiset tappoivat kirveellä 800 pakolaista. Suomesta oli väki loppua tämän genosidin takia, mutta Pohjanmaalle tuotiin Ruotsista korvaavaa väkeä. Ei siis pidä pyöritellä silmiä ja hurskastella, kun katselee venäläisten toimia nykyään Ukrainassa: siviiliväestön terrorisoimisella on venäläisessä sodankäynnissä vuosisataiset perinteet. Isoviha oli paholaisen sota (tämä termi on peräisin Teemu Keskisarjalta) samalla tapaa kuin nykyinen Ukrainan sota. Isoviha päättyi Uudenkaupungin rauhaan 1721, jossa Suomi menetti maan kaakkoisosan, ja syntyi nk. Vanha Suomi. Juvan mukaan Suomen asema ei ole milloinkaan niin uhattuna kuin 1700-luvulla. Hän pitää myös merkittävinä pohjoismaista kansanvapautta ja nousevaa pietismiä, jotka pitivät suomalaisten kansallistuntoa yllä. Jos haluaa kaunokirjallisuuden kautta perehtyä lahjoitusmaahovien ja Vanhan Suomen elämään, kannattaa lukea Lempi Jääskeläisen Hovin vallat.

Kuva: Wikimedia

MattI Visannin suunnitelema Napuen taistelun muistomerkki

Juva kritisoi 1700-luvun Ruotsin sisäpolitiikkaa siitä, että vaikka Suomi oli Ruotsille tärkeä, ei maata kuitenkaan linnoitettu tarpeeksi eikä sotaväen kehitystä edistetty riittävästi. Myös ne upseerit, jotka pyrkivät tekemään tässä suhteessa aloitteita, vaiennettiin (esim. Aksel Löwen). 

Onneton Hattujen sota 17411743 syntyi osin Ruotsin sisäisten valtataisteluiden ja Venäjän oletetun heikkouden johdosta. Ruotsi pyrki käyttämään Pietari Suuren jälkeistä Venäjän heikkoutta hyväkseen ja valloittamaan takaisin menettämiään alueita Kaakkois-Suomessa ja Baltiassa. Sodan tuloksena venäläiset kuitenkin valtasivat koko maan, jota aikaa kutsutaan pikkuvihaksi (17421743), jonka aikana erityisesti Etelä-Suomea ja Pohjois-Karjalaa hävitettiin rankasti. Sota päättyi Turun rauhaan (1743), jonka perusteella Kymijoesta tuli uusi raja. Hattujen sodan seurauksena Ruotsi siis menetti lisää maa-alueita.

Ruotsissa huomattiin, että Suomen puolustus oli lyöty laimin, jonka seurauksena aloitettiin linnoitusten rakentaminen Loviisan Degerbyhyn ja Viaporiin. Tätä työtä johti Augustin Ehrensvärd. Venäjä oli alkanut pitää Ruotsia sotamenestyksen ja Ruotsin uuden hallitsijan (Aadolf Fredrik oli Katariina Suuren sukulainen) ansiosta jonkinlaisena vasallivaltionaan, mutta tästä ajattelusta teki Kustaa III:n vallankaappaus lopun vuonna 1772. Kuningas alkoi aktiivisesti edistää Suomen puolustusta, ja erityisesti sotilaskoulutusta kehitettiin (Brahenlinna, Mikkeli, Haapaniemi). 

Kustaa III halusi sotaa Venäjää vastaan useastakin syystä: hattujen sota oli heikentänyt kuninkaan valtaa, Venäjä oli keskittynyt taistelemaan Turkkia vastaan ja Suomen orastavat itsenäisyyspyrkimykset (Anjalan liitto) piti lopettaa. Kustaa pyrki Pietarin valloitukseen ja hallitsijanvaihdokseen Venäjällä. Lisäksi hän haaveili vielä Tanskan ja Norjan liittämisestä Ruotsiin. Kustaa III yritti käyttää "vihreiden miesten taktiikkaa" tai Mainilan-laukaus -menetelmää lavastamalla rajakahakan, mutta venäläiset eksyivät vahingossa Suomen puolella, ja siinä oli syy sodan aloittamiseen. 

Kustaa III:n sodan (17881790) aikana käytiin 22 taistelua, niistä kuuluisin lienee Ruotsinsalmen toinen meritaistelu, jossa Ruotsi löi Venäjän laivaston upottamalla 61 alusta ja surmaamalla 7400 sotilasta. Porrassalmen taistelu vuonna 1789 oli myös merkittävä, koska siinä alivoimaiset suomalaisjoukot voittivat venäläiset. Sota päättyi Värälän rauhaan 1790, jossa rajamuutoksia ei tehty, mutta joka vahvisti Kustaa III:n asemaa. Sodan hedelmiä oli mm. Yhdistys- ja vakuuskirja (1789), joka vahvisti talonpoikien ja heikensi aateliston asemaa. Juvan mukaan sodan seurauksena suomalaiset alkoivat luottaa omiin voimiinsa ja mahdollisuuksiinsa.

Tilsitissä solmittiin vuonna 1807 Napoleonin ja Aleksanteri I:n välillä Molotov-Ribbentrop-henkinen sopimus, jossa Venäjälle annettiin vapaat kädet Suomen suhteen. Vuonna 1808 Venäjä hyökkäsi kreivi Buxhoevden jodolla Suomeen, jolloin alkoi kaksivuotinen Suomen sota, joka päättyi Haminan rauhaan vuonna 1809. Juva kuvaa sodan kulkua seikkaperäisesti, ja päättää esityksensä lakonisesti: "Monisatavuotinen Ruotsi-Suomen valtakunta oli nyt lakannut olemasta". 

Autonomian aikaa Juvaa kuvaa oikeustaisteluksi itää vastaan, mikä oli ennen kaikkea moraalinen taistelu. Toisaalta Suomi oli nyt kansakunta, ei enää Ruotsin lääni. Vanha Suomi liitettiin Suomeen vuonna 1812, ja Suomi sai pitää oikeuslaitoksensa ja kirkon hallinnon omissa käsissään. Säätyvaltiopäivät pääsivät kokoontumaan vasta 1863, josta voidaan katsoa uuden perustuslaillisen elämän alkaneen Suomessa. 

Seuraava suurempi isku suomalaisuuden tuhoamiseksi oli Helmikuun manifesti vuonna 1899, jolla pyrittiin venäläistämään Suomea ja kaventamaan kansakunnan omaa päätöksentekoa. Manifesti avasi suomalaisten silmät samalla tavalla kuin Venäjän keväinen (2022) hyökkäys Ukrainaan. Juvan kuvaamien sortokauden tapahtuminen kulku on todella hyytävää luettavaa ajankohtaisuudessaan: Venäjän toimintatavat eivät ole muuttuneet miksikään sadassa vuodessa. Katalaa oli myös venäläisten yritykset käyttää meidän ortodoksiväestöä suurvenäläisyyden edistämiseksi Suomessa. Nyrki Tapiovaaran elokuva Varastettu kuolema samoin kuin Risto Orkon Aktivistit kuvaavat näitä sortokausien vaiheita hienosti. 

Kansalaissota on Juvalle vapaussota, ja ne jotka vastustivat Venäjän ja punaisten avulla laillista valtiovaltaa, olivat kapinallisia. Juva kirjoittaa:" Mutta Suomen ei pitänyt saada lahjaksi itsenäisyyttään: sen oli lunastettava se poikiensa verellä." Vapaussota merkitsi vuosisataisen vihollisen karkoittamista maasta. Teos päättyy Venäjän aggression syiden kuvaamiseen vuonna 1939, ja viimeinen luku on Itä-Karjalan kysymys, jossa perehdytään alueen poliittisiin ja etnisiin ongelmiin kuitenkin ajatuksella, että alue on olennainen osa Suomea. Suur-Suomelle aamu on koittava uus, viel´untakin kirkaampana...

Luettuani Juvan teoksen pyöri mielessä monenlaista toivomusta ja ajatusta liittyen meidän koululaitoksemme historianopetukseen ja poliitikkojemme oman maan historian sekä Venäjän tuntemukseen. Elokuvantekijätkin voisivat jättää meidän juopot laulajamme ja tuntemattoman sotilaan rauhaan, ja tehdä vaikkapa filmin isonvihan ajoilta. Draamasta ei olisi pulaa.  


Suomalaiset sodassa venäläisten kanssa (Olaus Magnus)





keskiviikko 27. heinäkuuta 2022

Yksin yli Atlantin

 


Olavi Kivikosken Yksin yli Atlantin (Porvoo 1954) on klassinen meriseikkailukertomus ja selviytymistarina, joka jaksaa pitää lukijansa otteessaan loppuun saakka. Olavi Kivikoski purjehti Turquoise-veneellään 15.6.-23.10 1953 New Yorkin Harlemin pursiseuran laiturista Kemin sisäsatamaan. Vene oli kaksimoottorinen kuunari, jonka pituus oli 10 metriä, leveys 2.5 metriä ja painoa kajuutan lattian alla oli yhteensä 2500 kg. Kivikoski oli merimies, mutta kertoo olleensa purjehtijana harrastelija. Tämä ei täysin kyllä pitänyt paikkaansa, kun hän esimerkiksi kuvailee tarkasti veneensä purjeiden ja ajoankkurin käyttöä. 

Asennetta vaati myös se, että purjeveneen moottori hajosi jo alkumatkasta, ja 160 litran juomavedestä puolet valui hukkaan jo Amerikan rannikolla ollessa. Vettä hän sai sitten sadevedestä ja säilykkeistä, joita hänellä oli puolen vuoden varastot. Tarkkoja merikarttoja hänellä ei myöskään ollut, mutta sijaintinsa hän pystyi melko tarkasti määrittelemään sekstantin ja lokin avulla. Purjehdusreittiä hän joutui merivirtojen takia muuttamaan siten, että hän purjehti New Foundlandille saakka, ja siitä 50. leveyspiiriä pitkin Irlannin rannikolle, Doverin salmeen, Thamesin suistoon ja Den Halderin satamaan Hollannissa. Kielin kanavan kautta ja Ruotsin rannikkoa pitkin hän purjehti Kemiin saakka.

Parhaina päivinä Turquoise pystyi taittamaan yli 100 meripeninkulmaa, mutta paha myrsky yllätti purjehtijan kolme kertaa, jolloin vene piti ohjata piihin, jolloin purjeissa ei ollut vetoa ja ajoankkuri oli laskettu. Kivikosken kuvaamat myrskykokemukset saavat lukijankin vatsan kiertämään: Atlantilla hän oli hukkua veneineen, Irlannin rannikolla paiskautua rantakallioihin ja Hollannin rannikolla hänet pelastaa hukkumasta isompi alus, joka vetää purjehtijan satamaan turvaan. Thames suistossa Southend on Sean satamassa Kivikoski ei muista ottaa vuorovettä huomioon, ja hän herää mudassa makaavassa purjeveneessään.

Kivikoski piti säännöllistä lokikirjaa ja kirjoitti myös muita havaintojaan matkan aikana. Tyynen sään aikana hän kuuntelee radiota ja lukee kirjallisuutta, jota hän on ottanut paljon mukaansa. Ruokatalouttaan hän kuvaa seuraavasti:

BBC:n musiikkiohjelman säestyksellä hääräilen illallisen kimpussa. Ensin purkillinen kanakeittoa, tai oikeastaan vain riisilientä, jossa on hyvin pieni nokare kananlihaa. Lusikoin sen suoraan kattilasta, sillä astioiden pesu on minusta maailman vastenmielisintä hommaa. Sitten seuraa neljä kuoriperunaa, jotka kypsyvät painekattilassa nopeasti, yksi keskikokoinen mehukas sipuli, kylmää Spam-merkkistä säilykelihaa, maksapasteijaa, voita, kuivaa näkkileipää, tomaattisosetta, sinappia ja noin puoli litraa maitoa, joka on tehty maitojauheesta sadeveteen. Pääaterian jälkeen keitän kupin hyvin väkevää kahvia. Lisään sekaan sokeroitua kermaa, sokeria ja sakariinitabletin. Syön vielä palan näkkileipää, jonka päälle levitän vahvasti voita, vähän maapähkinäsosetta ja lopuksi oikeaa mansikkahilloa.

Kirjan merikuvaukset ovat kauniita, ja tuntuu kuin tekijä kävisi koko ajan vuoropuhelua luonnon kanssa. Tähän keskustelikumppanien joukkoon kuuluvat myös linnut, pyöriäiset, kalat ja valaat. Hollannissa, Saksassa ja Ruotsissa ollessaan tekijällä on monenlaisia seikkailuja virkavallan ja paikallisten ihmisten kanssa. Tuolloin Eurooppa oli todella toisenlainen kuin nykyinen. Kemissä Kivikoski saa sankarin vastaanoton, ja siellä hän kohtaa myös äitinsä, jota hän ei ollut nähnyt kymmeneen vuoteen. 

Kirja oli mm. siksi innostava, etten ole koskaan purjehtinut, ja oli mielenkiintoista nähdä, kuinka hienosti Kivikoski selvisi varsin kiperistä paikoista. Se, että tartuin tähän teokseen, johtui myös siitä, että olen suurella ilolla lukenut Göran Schildtin purjehdusklassikot Toivematka ja Aurinkolaiva. Virolainen Ahto Valter purjehti 1930-luvulla useaan otteeseen veljensä kanssa Atlantin yli Tallinnasta New Yorkiin, ja omistautui myöhemmin Amerikassa tutkimusmatkailuun. Jaanis Valk on ohjannut tästä purjehtijasta mielenkiintoisen elokuvan Ahto.Unistuste jaht vuonna 2018.


Turquoise

tiistai 26. heinäkuuta 2022

Pikakuvia Raja-Karjalasta

Tshasouna


Ernst Lampén (myöh. Iso-Keisari) on vanhemman suomalaisen matkakirjallisuuden suuri nimi, joka teoksillaan halusi edistää mm. suomalaisten kotimaanmatkailua ja savolaisuuden tuntemusta. Hän toimi myös aktiivisena vapaa-ajattelijoissa, vaikka oli tosin Rantasalmen kirkkoherran poika. Lampénin penseys uskontoon ja erityisesti papistoon näkyy myös käsiteltävänä olevan teoksen näkemyksissä. Vuodelta 1922 peräisin oleva Lampénin teos Pikakuvia Raja-Karjalasta ei edusta hajanaisuutensa vuoksi kirjoittajansa parasta tuotantoa, mutta se antaa mielenkiintoisen kuvan Suomen Raja-Karjalan elämästä 1920-luvun alussa. Ehjempi teos on esim. Värmlannin matka vuodelta 1925, jossa tekijä kuvaa eloisasti retkeään Ruotsin suomalaismetsiin.

Kirjailija käy matkansa aikana Pitkärannassa, Salmissa, Suistamolla, Tolvajärvellä, Ägläjärvellä, Käkisalmessa, Hiitolassa ja Raudussa. Lampénilla oli käytössään ilmainen junalippu, joten hän esittelee teoksessaan myös sanoin ja kuvin Karjalan asemia, erityisen uuden Matkaselkä-Suojärvi -radan varrelta. Matkallaan hän seurustelee lähinnä upseerien ja rajaviranomaisten kanssa, mutta kirjan kansanelämän kuvaukset ovat oikein antoisia. Venäläisistä ei käytetä r-sanaa, mutta kovin korkea kuva tekijällä ei ole neuvostoelämästä ja syystäkin. Suomalaisilla oli valkoisen miehen taakka pitää yllä länsimaisen sivistyksen etuvartiota itärajalla.

Edellä jo mainitsin, ettei teos ole kovin yhtenäinen, ja osin sen fokus on outo, mutta kirjan parhaita ansioita ovat historialliset valokuvat kadonneesta maailmasta ja elävä rajakarjalaisen elämänmuodon kuvaus. Lampén tapasi aitoja runonlaulajia ja ihmisiä, jotka elivät vielä kuin luonnonlapset. Hänen sympatiansa ovat rajakarjalaisten puolella, ja hän pitää erityisesti luterilaisuuden vaikutusta suomalaiseen kulttuuriin kielteisenä. Hänen mukaansa kalevalaisen ihmisen eettinen maailma on kehittyneempi kuin kristittyjen.

Raamattu vaatii ihmistä kunnioittamaan isää ja äitiä, Kalevala taas äitiä rakastamaan ja muistelemaan. Raamattu lupaa menestystä sille, joka vanhempiaan kunnioittaa. Siis palkinnon. Kalevala pitää sitä siveellisenä velvollisuutena ilman palkan ja menestymisen toivoa. Mikä sisältää korkeamman kannan? ...Ja tällaisia korkeita siveellisiä ihanteita uhkuvia oppeja, tällaisia kauniisti lausutuita ajatuksia puhdasoppinen luterilainen kirkko tulella ja miekalla vainosi!

Lampén pitää Suomen kulttuurille siunauksena, että Raja-Karjala kuului Vanhaan Suomeen 1721–1812, jossa pakanalliset runot eivät herättäneet kauhua, kuten luterilaisessa Suomessa. Hän vertaa rajakarjaisia Viron setukaisiin, joiden vanhakantainen kulttuuri säilyi juuri ortodoksisuuden takia. Tähän näkemykseen voisi sanoa sitä sun tätä, mutten nyt lähde enempää retkeilemään sivistys- ja kirkkopolitiikan maisemiin (esim. saamelaisten vaiheet). Ortodoksisesta uskosta Lampén antaa sellaisen kuvan, että sekä papisto että kansa ovat tietämättömiä, taikauskoisia ja leväperäisiä, mutta kumpikin osapuoli tuntuu olevan tyytyväinen asiantilaan. Ortodokseja hän kiitää myös siitä, että Bysantin kristillisyys on antanut Kalevalaan aiheita.

Kreikanuskoinen pappi ei harmene aivojensa rasituksesta, vaan yksinomaan Jumalan armosta, sillä pitkäpartainen ja pitkätukkainen pooppi on todellakin arvokas ja juhlallinen olento.

Mielenkiintoisille poluille Lampén lähtee kuvatessaan rajakarjalaisia rakennuksia. Kreikkalaiskatolisia kirkkoja hän pitää aidosti itäisinä ja fallisina, mutta karjalaistalo on hänen mielestään goottilainen luomus, sukua Lyypekin ja Räävelin Hansa-ajan rakennuksille. Esikuvathan tulivat Novgorodista, joka taas oli Hansan äärimmäinen itäinen kaupunki. Karjalainen talo on kuin linna muureineen. Lampén ylistää karjalaistalon monia etuja ja toteaa, että kuinka paljon surkeampia törömökkejä tapaakaan monessa paikoin Suomea, jossa länsimainen kulttuurivaikutus on yksinomaan ollut vallalla. Kodit olivat myös aistikkaasti sisutettuja, tilavia ja valoisia, mutta kaikkein kaunein asia oli kuitenkin talojen asukkaiden vieraanvaraisuus. 

Varsin vaikuttava on kuvaus lukutaidottoman runonlaulaja Martta Bibinan kohtaamisesta. Erityisesti hänen esittämänsä ekstaattinen tanssi "Kangasta kutomassa" sai kirjoittajan veren hyytymään. Lampén löysi tanssissa yhtymäkohtia Saban kuningattaren, Salomonin ja Herodeksen hovien tansseihin sekä syyrialaisiin Adoniksen palvontamenoihin. Tanssi oli puhtaasti aasialainen ja ehdottomasti muinaista perua, Bibina tanssi Korkean veisun henkeen. 

Lampénilla on myös erikoisia ehdotuksia: koska rajakarjalaiset olivat vilkkaita kuin italialaiset, heitä täytyisi satamäärin lähettää Poriin ja porilaisia pitäisi lähettää saman verran Suojärvelle, jotta saataisiin hieman verenvaihdosta ja eloa suomalaisiin. Hän halusi myös tehdä Raja-Karjalasta luonnonsuojelureservaatin, johon sen asukkaatkin myös kuuluisivat. Karjalaisten tehtävänä olisi jatkaa arkaaista elämäntapaansa edelleen, jota muut suomalaiset tulisivat sitten ihastelemaan. Kirjailija toivoo myös junayhteyden jatkamista Aunukseen ja Vienaan (ja tietenkin näiden aluiden yhdistämistä Suomeen), koska ne ovat suomalaisten heimojen iankaikkisia asumusaloja. Kirja kiskoi lukijasta monet naurut, osa tahallisesti, osa ei. 
 
Suojärven tyttöjä