Kulttuurin syrjäpoluilla Tallinnassa VII: Rüütli- ja Müürivahekaduilla

Tallinnan Rüütli-kadulla on kaksi merkittävää sakraalirakennusta: Pyhän Nikolaoksen kirkko, joka toimii museona ja konserttisalina sekä Ruotsalainen Pyhän Mikaelin kirkko, joka on Viron ruotsinkielisen kirkollisen elämän keskus. Viron ruotsalaiset oli toiseen maailmansotaan saakka kukoistava vähemmistö, jolle oli taattu kulttuuriautonomia, kuten myös maan saksalaisille ja juutalaisille. Neuvostovallan myötä nämä kaikki vähemmistöjen erioikeudet lakkautettiin, ja ruotsalainen väestö pakeni surimmalta osalta Ruotsiin. Viron länsirannikolla asuneet ruotsalaiset kutsuivat kotiseutuaan Aibolandiksi. 

Ruotsalaisuuden panos on ollut Virossa merkittävä: erityisellä lämmöllä muistetaan nk. hyvää Ruotsin aikaa (1561–1710), jonka merkittävimpänä saavutuksena pidetään Tarton yliopiston perustamista. Jos tähän tematiikkaan haluaa perusteellisemmin tutustua, kannattaa lukea toimittaja Mikael Sjövallin ja valokuvaaja Patrik Rastenbergerin teos På strövtåg i Aiboland, joka on informatiivisuutensa lisäksi myös hauska ja kriittinen.

Mikaelin kirkko on rakennettu 1531 Nikolaoksen seurakunnan vaivaistaloksi, kirkoksi se vihittiin 1631 ja vuodesta 1733 se oli Ruotsalais-suomalainen Pyhän Mikaelin kirkko Räävelissä. Papit seurakunta sai pääasiassa Suomesta. Kirkko toimii nykyään myös Tallinnan suomalaisen seurakunnan kirkkona. Neuvostoaikana se oli Kalevin urheiluseuran punttisali. Kirkko restauroitiin ja vihittiin uudelleen kirkolliseen käyttöön vuonna 2002. Kaksilaivainen, holviruoteinen kirkkosali on vaikuttava goottilainen tila, johon myöhemmät aikakaudet ovat tuoneet rikasta kerroksellisuutta.

Kirkossa järjestetään jumalanpalveluksia kolmella kielellä. Kävin itse vironkielisessä iltamessussa, joka oli perinteellisyydessään puhutteleva. Varttia ennen alkua selebrantti eli ehtoollista toimittava pastori istui hiljaa lukupulpetin ääressä kirkon etuosassa. Valaistuksena oli muutama kynttilä. Kun joku erehdyksessä alkoi räplätä kännykkäänsä, ojensi pastori välittömästi tätä eksynyttä sanoen, että tämä on pyhä tilaisuus, lopeta heti. 

Tekstinä luettiin paastonajan henkeen kohtaa Simon Kyreneläisestä Vapahtajan ristiä kantamassa. Esirukouksessa ei ollut turhia loruja tai toivotteluja, ja rukousosa päättyi Isä meidän -rukoukseen. Fokus oli kuitenkin ehtoollisessa, joka valmisteltiin perusteellisesti: iso öylätti murrettiin ja ehtoollisaineet elevoitiin. Ehtoollisen jälkeen pastori joi yli jääneen viinin ja pyyhki huolellisesti kalkin ja peitti sen monin elein. Ehtoollinen tarjottiin yhteismaljasta ja öylätti annettiin suoraan suuhun, kuten pitääkin - eihän armonvälineitä oteta käteen tarkasteltaviksi. Messussa ei ollut lainkaan musiikkia. Itse koin, että oltiin alkukirkollisissa tunnelmissa. 

Puhdistuneena ja elevoituneena lähdin sitten kirkosta kulman takana Müürivahe-kadulla olevaan legendaariseen Valli baariin. Baari on suora tuulahdus 1970-luvulta. Viinaseinämä kohoaa hevoskengänmuotoisen baaritiskin takaa, ja baaridaam palvelee asiakkaita oman järkkymättömän logiikkansa mukaan. Edellisellä visiitillä istui vieressäni tunnettu suomalainen näyttelijätär, joka ei omasta mielestään saanut palvelua tarpeeksi rivakasti: hän naputteli tiskiä ja viittoili kiivaasti. Baaridaam tuli tähden luo ja sanoi selvällä suomella, että "älä naputtele siinä, palvelen sinua, kun vuorosi tulee". Kirkossa ja kapakassa on Virossa vallalla suora meno, minkä me usein tulkitsemme töykeydeksi. 

Valli baarissa viihtyy Viron kansan terve ydin, eksyneet turistit ja monenlaiset hahmot Viron kulttuurielämästä. Meno on kansanomaista, mutta mukavaa. Tilaa lonks Araratit ja kiluleib, niin ilta alkaa tai päättyy sopivasti. Toisinaan baarissa pitää tunnelmaa yllä hanuristi, jonka tahtiin voi laulella vaikkapa Kauges külas tai In München steht ein Hofbräuhaus. 

Pierre Corneille: Marttyyri Polyeuktos

 

Pyhän Polyeuktoksen marttyyrio 
(Kuva: Wikimedia)

Polyeuktos Meliteneläinen († 259) oli roomalainen sotilas, joka toimi keisari Deciuksen vainojen aikana Armenian Melitenessä ja koki siellä myös marttyyrikuoleman. Polyeuktos ei suostunut uhraamaan Rooman keisarille, ja siksi häntä kidutettiin ja lopulta mestattiin. Polyeuktoksen vaimo ja appi yrittivät turhaan estää häntä tunnustamasta julkisesti uskoaan. 

Polyeuktoksen marttyyrion ovat tehneet tunnetuksi Pierre Corneille draamassaan Polyeucte (1641), jota käsittelen tässä postauksessa sekä Gaetano Donizetti oopperassa Poliuto (1838) ja Charles Gounod oopperassa Polyeucte (1878).

Pierre Corneille (1606–1684) syntyi Rouenissa, kävi koulunsa jesuiittain huomassa ja toimi sitten kotikaupungissaan asianajajana. Hän siirtyi myöhemmin Pariisiin ja aloitti kirjallisen toimintansa kirjoittaen komedioita, mutta päätyi sitten kirjoittamaan tragedioita, joista tunnetuin on Le Cid (1637). Corneillea pidetään klassisen ranskalaisen tragedian isänä. Luin Polyeucten ruotsalaisena Ivar Harrien tekemänä mitallisena käännöksenä (Martyren Polyeuctus). 

Polyeuktoksen marttyyrion henkilöt ovat seuraavat: Felix (roomalainen senaattori, Armenian kuvernööri), Polyeuktos (armenialainen prinssi, Felixin vävy), Severus (roomalainen ritari, keisari Deciuksen suosikki, Felixin tyttären entinen rakastettu), Pauline (Felixin tytär ja Polyeuktoksen vaimo) ja lisäksi päähenkilöiden uskotut ja palvelijat (Nearchos, Stratonice, Albin, Fabian ja Kleon). Tapahtumapaikka on kuvernööri Felixin palatsi 200-luvulla Armenian Melitenessä.

Draaman kaari on seuraava. Nuori prinssi Polyeuktos, kuvernööri Felixin vävy, on kääntynyt kristinuskoon ystävänsä Nearchoksen vaikutuksesta. Ensimmäisessä näytöksessä Nearchos kehottaa prinssiä menemään viipymättä kasteelle. Polyeuktos kuitenkin epäröi: vaimonsa Paulinen painajaisen liikuttamana hän sitoutuu pysymään puolisonsa lähellä palatsissa, mutta Nearchos saa hänet toisiin mietteisiin.

Pauline uskoutuu palvelijattarelleen Stratonicelle menneestä rakkaudestaan Severukseen, jota Paulinen isä Felix ei pitänyt tyttärelleen sopivana. Severus pakeni taistelukentälle, jossa hänen kerrottiin kaatuneen taistelussa persialaisia vastaan. Unessa Pauline on nähnyt Severuksen surmaavan hänen puolisonsa Polyeuktoksen.

Sitten Felix saapuu mukanaan hämmästyttävä uutinen Severuksen paluusta. Hän ei ole ainoastaan ​​selvinnyt taistelusta, vaan on myös saanut keisari Deciuksen suosion, jonka turvallisuuden hän oli urheudellaan taannut. Pelokas Felix suostuttelee nyt vastahakoisen tyttärensä menemään tapaamaan Severusta, ja Pauline on kahden vaiheilla.

Palvelija Fabian kertoo Severukselle Paulinen avioliitosta Polyeuktoksen kanssa. Kun Severus tulee tapaamaan Paulinea, tunnustaa hän rakastavansa tätä edelleen, mutta pitää velvollisuutta keisaria kohtaan omia halujaan suurempana. Kotiin palattuaan Polyeuktos ihailee vaimonsa korkeaa hyveellisyyttä, ja tämä kertoo hänelle päätöksestään olla koskaan enää näkemättä Severusta.

Polyeuktos kutsutaan uhraamaan Rooman persialaisista saaman voiton kunniaksi. Tämän uhrin piti Severuksen toimittaa. Polyeuktus saa yhtäkkiä jumalallisen näyn ja hän suostuttelee Nearkhosta auttamaan häntä uhmaamaan epäjumalanpalvelusta. Yhdessä he lähtevät temppeliin aikomuksenaan murskata pakanallisten jumalten patsaat.

Pauline, joka on huolissaan kahden häntä rakastavan sankarin välisestä yhteenotosta, saa Stratonicelta tiedon Polyeuktoksen kääntymyksestä kristinuskoon ja jumalia vastaan ​​​​kohdistuneesta häpäisystä palatsin temppelissä. Konsuli Felix saapuu järkyttyneenä: hän on pidättänyt jumalanpilkkaajat ja määrännyt Nearkhoksen teloitettavaksi toivoen samalla saavansa Polyeuktoksen luopumaan uskostaan.  Mutta Albin, roomalaisen senaattorin uskottu, kertoo hänelle, että Nearkhoksen marttyyrikuolema on vain vahvistanut Polyeuktoksen uskoa. Felix kehottaa sitten Paulinea taivuttelemaan puolisoaan vielä luopumaan kristinuskosta. Tilanne on hyvin raskas Felixille, koska hän rakastaa tytärtään ja Paulinen elämä on myös murroksessa.

Polyeuktoksen on vaikea kestää vaimonsa kyyneleitä, mutta hän vertaa maallisten rakkauden haurautta taivaalliseen autuuteen. Vuoroin anelevasti, vuoroin kiivaasti hän taivuttelee Paulinea luopumaan pakanuudesta. Tietäen pian kuolevansa Polyeuktos uskoo puolisonsa Severuksen huostaan. Pauline kieltäytyy kuitenkin entisen rakastajansa huolenpidosta ja käskee tätä pelastamaan Polyeuktoksen marttyyrikuolemalta. Tähän Severus myös suostuu.

Kuultuaan Severuksen pyynnön kilpakosijan pelastamisesta, Felix ymmärtää tämän sankarillisen eleen väärin ja uskoo sen olevan ainoastaan jonkinlaisen juonen. Pauline häilyy isänsä lainkuuliaisuuden ja Polyeuktoksen uskon välillä. Lopulta Polyeuktoksen röyhkeys ärsyttää Felixiä, ja hän lähettää hänet kuolemaan. Näin Polyeuktos saa todellisen marttyyrikuoleman. 

Näytelmän lopussa Pauline kääntyy miehensä marttyyrikuoleman johdosta kristityksi, Felix ymmärtää roomalaisten jumalien turhuuden ja Severus kokee myös Jumalan armon, jonka vaikutuksesta hän aikoo lopettaa kristittyjen vainot Armeniassa. Yhdessä he lähtevät pystyttämään hautamuistomerkkiä Polyeuktokselle. 

Tämä tragedia oli hieno lukukokemus. Erityisesti liikuttavia hahmoja olivat Severus ja Pauline. Severus taisteli velvollisuudentunnon ja sydämen äänen ristiaallokossa, jossa hänen luonteensa jalostuu draaman myötä. Paulinen persoonallisuus kehittyy myös draaman edetessä: vanhaa ihastustaan kaipaavasta naisesta tulee tragedian myötä miestään syvästi rakastava vaimo. Kaikki hahmot päätyvät ratkaisuun, jossa he luopuvat vanhasta elämäntavastaan ja siirtyvät uuteen. Tämä on aidosti puhdistava tragedia.

Polyeuktoksen kuolema
(Kuva: Wikimedia)

Yrjö Hirn: Diderot

 

Merkkimiehiä-sarja edustaa yli sata vuotta vanhaa hienoa suomalaista esseistiikkaa. Olen aikaisemmin postannut sarjaan kuuluvasta Eino Kailan kirjoittamasta Ernest Renanin pienoiselämänkerrasta. Yrjö Hirnin Diderot on vuodelta 1917. Hirn oli aikansa huomattavimpia suomalaisia humanisteja ja joka oli myös kansainvälisesti arvostettu tutkija. Hänen päätyönsä ovat tutkimukset The Origins of Art (1900) ja Det heliga skrinet (1909). Edelleenkin kurantti teos on Hirnin Esteettinen elämä, joka on suomalaisen esteettisen tutkimuksen perusteos. Valtameren saari vuodelta 1928 on myös mainio esseekokoelma.

Denis Diderot sai tiukan uskonnollisen kasvatuksen jesuiittakoulussa, jonka positiivisena seurauksena oli kiivas tiedonjano ja negatiivisena ateistinen elämänasenne. Tämä aversio näkyy hänen kirjoittamassaan romaanissa La Religieuse (Nunna), jossa hän kuvaa luostarielämän turmiollisuutta. Nuoruuden kovat kokemukset tekivät hänet herkäksi toisten kärsimyksille. Diderot´n avioliitto oli onneton osin puolison yksinkertaisuuden ja henkisten tavoitteiden puutteen, osin Diderot´n uskottomuuden vuoksi. Diderot´ta ohjasi voimakas perinnäistapojen kritiikki ja pyrkimys ymmärtää kaikkea uutta. Tämä johti siihen, ettei hänellä ollut malttia syventyä mihinkään tieteelliseen kysymykseen syvällisesti.  

Diderot tunnetaan kahdesta saavutuksesta: Ensyklopediasta ja Rameaun veljenpojasta. Ensyklopedian tavoitteena oli koota koko saatavilla oleva tietämys kaikista elämänilmiöstä kirjalliseen muotoon. Nämä tieteelliset artikkelit aakkostettiin, ja samalla luotiin myös tieteiden ja taiteiden sukupuu. Tärkeää oli, että kaikkia tieteitä tutkittiin järkeä käyttämällä. Diderot koki merkittävänä työväestön ongelmiin puuttumisen tutkiessaan artikkeleita varten erilaisia työkaluja ja työmenetelmiä. Hän ymmärsi, että jos työkansa voi huonosti, niin koko kansakunta voi huonosti. 

Tällaiset edistykselliset ajatukset eivät miellyttäneet kirkkoa eikä hallitusta, jonka seurauksena oli teossarjan kieltäminen. Toisaalta Ensyklopedialla oli huomattavia tukijoita kuten Ludvig XV:n rakastajatar Madame de Pompadour. Lopputulos oli, että teossarja saatiin valmiiksi useiden käänteiden jälkeen vuonna 1765. Hirn toteaa, että kirjasarjan arvo ei niinkään ole tieteellisten artikkeleiden luotettavuudessa vaan siinä, että se sytytti ihmiset ajattelemaan uudella tavalla. Monien tieteellisten ja yhteiskunnallisten saavutusten siemenet oli kylvetty Ensyklopediassa.

Erityisen vaiheen Diderot´n elämään toi suhde Venäjän keisarinnaan Katariina Suureen. Keisarinna kävi tiivistä kirjeenvaihtoa Voltairen, Rousseau´n ja Diderot´n kanssa. Diderot toimitti myös Correspondance littéraire´iä, jota luki erityisesti Euroopan aristokratia. Diderot toimi myös maalaustaiteen välittäjänä Venäjän hoviin. 1774–1774 Diderot matkusti Venäjälle osin siksi, että pystyisi maksamaan tyttärensä myötäjäiset. Matka oli vanhalle Diderot´lle koettelemus, tosin talousasiat hän sai kuntoon. Hirn ei kuvaa Venäjän-matkaa, mutta Henri Troyat´n Katariina Suuri -teoksessa on mehevä kuvaus Katariinan ja Diderot´n keskinäisestä seurustelusta. 

Teoksensa lopussa Hirn kirjoittaa: "Hänen persoonallisuudeltaan puuttui uskoakseni se syvyys ja se vahvuus, jotka saattavat paljon lahjattomammistakin miehistä tehdä suuria runoilijoita tai mahtavia ajattelijoita. Hänen vehmas ja kirjava tuotantonsa tarjoaa nähtäväksemme enemmän katkelmia kuin kokonaisuuksia..."

Diderot´n aamutakin ympärille on syntynyt käsite Diderot-efekti.

(Dmitri Levitski: Diderot punaisessa aamutakissa
Kuva: Wikimedia)

Jean de La Bruyère: Luonnekuvia

(Kuva: Wikimedia. Nicolas de Largillière: 
Jean de La Bruyère)

Jean de La Bruyèren (1645–1696) maine perustuu teokseen Les Caractères. J.A.Hollo käänsi teoksen suomeksi vuonna 1958 nimellä Luonnekuvia eli tämän vuosisadan tapoja. Kun Diderot´n Rameaun veljenpoikaa voi pitää 1700-luvun ranskalaisen elämän kuvauksena, niin de La Bruyèren teos antaa osuvan kuvauksen 1600-luvun säätyläiselämästä Ranskassa.

Kirjailija oli kotoisin porvarisperheestä, hän opiskeli lakia ja toimi sitten Pariisissa asianajajana. Sitten hän osti viran Caenin kaupungin taloushallinnosta, mikä ei edellyttänyt läsnäolo, mutta josta hän sai riittävät tulot ja jonka nojalla hänet myös aateloitiin. Hän asui yksityishenkilönä Pariisissa ja harjoitti tieteellistä toimintaa. Tässä yhteydessä hän törmäsi Theofrastoksen henkilötutkielmiin (Luonteita), joita hän alkoi ranskantaa. Tämä työ inspiroi häntä kirjoittamaan vastaava teos ranskaksi. 

La Bruyèren toimi sitten Bourbonin herttuan pojanpojan kotiopettajana ja hän alkoi liikkua aateliston piireissä tarkkaillen samalle heidän elämäntapaansa. Caractères oli suuri menestys ja ärsytyksen aihe ilmestyessään jo senkin vuoksi, että monet kirjan hahmoista olivat tunnistettavissa. Vuonna 1693 kuninkaan suosituksella La Bruyère valittiin jäseneksi Ranskan akatemiaan. La Bruyèren elämänvaiheita tutkiessani tuli kuva kaikissa yrityksissään menestyvästä ihmisestä, jota elämän kovuus ei päässyt koettelemaan.

Teos on jakaantunut kuuteentoista lukuun, jotka käsittelevät maksiimien muodossa erilaisia elämän ilmiöitä, kuten esimerkiksi Naiset, Sydän, Onnen antimet, Muoti, Saarnatuoli tai Uskonkieltäjät. Osa maksiimeista on lyhyitä, osa taas pidempiä moraalisia kertomuksia. Teoksessa oli myös laaja selitysosio, joka auttaa paikoin tekstin ymmärtämisessä. 

Teoksen perusvire on hurskastelun, teeskentelyn ja itsekkyyden kritiikki. Elinympäristössään hän luultavimmin näki paljokin em. inhimillisiä vikoja, koska niin rikkaasti ja monipuolisesti hän arvostelee näitä heikkouksia. Teoksen fokus on pohjimmiltaan kristillinen, erityisesti Vuorisaarnan innoittama. Pidin lukukokemusta puhuttelevana, koska samalla joutui myös tutkistelemaan omia edesottamuksiaan. Kirjan rikkaimmat osat ovat kaksi viimeistä lukua, joissa uidaan jo syvissä teologisissa vesissä. Vastaava uudempi, tosin kevyempi teos on Alexander von Schönburgin Tyylikkään köyhäilyn taito. 

On siis hyvä ja huono taideaisti, ja makuasioista kiistellään aiheellisesti.

Vaatimattomuus merkitsee ansiokkuudelle samaa kuin varjot maalauksen kuvioille: luo siihen tehoa ja reliefiä.

Maailmassa ei ole mitään ihastuttavampaa kuin seurustelu kauniin naisen kanssa, jolla on kunnon miehen hyvät ominaisuudet...

Oppinutta naista katsellaan kuin kaunista asetta: se on siselöity taiteellisesti, hiottu ihailtavasti...

Vilpittömässä ystävyydessä on mielihyvää, jota eivät saa koskaan kokea ne, jotka ovat syntyneet keskinkertaisiksi. 

Koskaan en kykene todistamaan ettei Jumalaa ole, tämä osoittaa minulle hänen olemassaolonsa.

Ihminen on synnynnäinen valehtelija: totuus on yksinkertainen ja selvä, mutta hän tahtoo näennäistä ja koristeltua.

Denis Diderot: Rameaun veljenpoika

Hankin Rameaun veljenpojan opiskeluaikana hyllyyni ja yritin lukea sitä muutaman kerran siitä kuitenkaan innostumatta. Ikä on kuitenkin tehnyt tehtävänsä, koska nyt lukukokemus oli nautittava, ja erityinen ansio siitä lankeaa Edwin Hagforsin oivalle käännökselle ja selitysapparaatille. Diderot on jäänyt kouluajoilta mieleen lähinnä ensyklopedistina ja valistuksen sanansaattajana. 

Denis Diderot (1713–84) syntyi sepän poikana, opiskeli kaikenlaista, mutta alkoi lopulta viettää boheemielämää Pariisissa elättäen itseään kirjavilla kirjallisuuteen liittyvillä töillä. Hänen elämäntyönsä oli suuren Encyclopédien toimittaminen. Voltaire kutsui Diderot´ta Le Pantophileksi, kaiken rakastajaksi, siksi monipuoliset olivat Diderot´n harrastukset. Mielenkiintoinen on myös hänen matkansa Venäjälle. Hän oli kirjeenvaihdossa Katariina II:n kanssa, toimi tsaarittaren taidehankkijana ja myi myös hänelle kirjastonsa. Rameaun veljenpojan käsikirjoitus löytyi vasta 1890-luvulla Weimarista, minne se oli kantautunut Pietarista.

Diderot´ta syytettiin ateismista ja nuorison turmelemisesta, ja käsiteltävä teos oli tuolloin julkaisukiellossa. Diderot istui myös vankilassa vuonna 1749 teostensa vuoksi. Diderot ei ollut metafyysikko ja hänen suhteensa uskontoon oli penseä, koska hänen mielestään "kirkko oli rikkonut luonnollisen ihmisen vapaata ja pakotonta moraalia vastaan." Häneltä on suomennettu kolme teosta. 

Teos koostuu kahden ihmisen, Hänen ja Minän välisestä vuoropuhelusta. Minä, Diderot´n alter ego, lähtee iltakävelylle Palais Royaliin. Siellä hän tapaa Jean-François Rameaun, jonka hän on tuntenut jonkin aikaa, ja lyhyen keskustelun jälkeen kutsuu hänet Café de la Régenceen. Jean-François Rameau eli Hän on kuuluisan säveltäjän Jean-Philippe Rameaun veljenpoika. Alkaa koko kirjan kestävä dialogi, jota voisi pitää koko ranskalaisen 1700-luvun sivistyselämän yleiskatsauksena. Minä tuntee sekä vetoa että vastenmielisyyttä Häntä kohtaan. Veljenpoika on kyynikko, joka kaunopuheisesti, ilmeikkäästi, viehättävästi ja häpeilemättä paljastaa loismaisen elelynsä ja moraalittomuutensa, mutta samalla hän näyttää, kuinka ihmiset menestyvät näissä turmeluksen naamiaisissa, joissa kukaan ei ole sitä, miltä näyttää. 

Kevyesti ja naljoin höystetyn sanailun muodossa alkava keskustelu muuttuu vähitellen yhä vakavammaksi. Se johtaa lopulta perustavanlaatuisiin moraalisiin, taiteellisiin ja filosofisiin kysymyksiin. Rameau kritisoi ranskalaista kulttuurielämää ja paljastaa samalla oman riippuvuutensa siitä. Epätoivoinen yhteiskunnallinen ihmisvihaaja asettuu vastakkain herkän minäkertojan, valistuksen ajan filosofin, kanssa. Kyynikon pettynyt maailmankuva kohtaa filosofin valistuneen ihmisrakkauden. Diderotin omat ajatukset voidaan erottaa molemmista hahmoista. Romaanin Hän pitää itseään hapatteena, joka panee tympäisevän samankaltaisuuden käymistilaan. 

Jos Diderot joutui vankilaan nuorison turmelemisesta, vastaava teos nykyaikana aiheuttaisi herjausyytteitä, siksi karkealla kädellä Diderot käsittelee tunnettuja aikalaisiaan. Rikkaat riistävät köyhiä, filosofit ja tiedemiehet tutkivat olemattomia asioita, tuomarit, papit ja valtion korkeat virkamiehet kätkevät viheliäisen elonsa pöyhkeyden kuoren alle. Taiteilijat eivät ole oikeita taiteilijoita (paitsi Racine, joka vielä tuhannen vuoden päästä saa kyyneliä vuotamaan). Noita hurskastelijoita, valetaiteilijoita ja historian oikealla puolella olevia löytyy runsaasti myös meidän ajastamme.

Noista kolmesta varastosta olen hankkinut itselleni naurettavan näköisä naamioita; jotka asetan mitä vakavimpien henkilöiden kasvoille, ja näe ylhäisarvoisessa papissa kujeilijan, presidentissä satyyrin, luostarimunkissa porsaan, ministerissä kameelikurjen, hänen ensimmäisessä kirjurissaan hanhen.

Varsin hykerryttävä on kohta, jossa Hän esittää useita aikansa klassisen musiikin teoksia elehtien ja esitelmöiden samalla niistä. Käännöksen apparaatti auttoi ymmärtämään tekstin taustoja, välillä lukeminen oli tosin hieman takkuista näitä viitteitä selvitellessä. 

Vanhojen käännösten kieli herättää monenlaisia ajatuksia, mutta tästä kirjasta poimin seuraavat somat ilmaukset: vilhusilmäinen, nykerönenäinen naikkonen, o stercus pretiosum, keimeä, tarvetuoli, juorukontti, nenäpiuvi, irve, papinrähjys, Homeroon Apollo ja ahneilla. 

Kirjoitin tämän tekstin kuunnellen samalla Rameau´n Les Indes galantes -oopperaa, jota en olisi tiennyt ilman tätä teosta. Muutenkin olisi mielenkiintoista kuunnella noita kirjassa mainittuja musiikkiteoksia, esim, vaikkapa laulua Viens dans ma cellule...

Teoksesta on postannut Prosperon kirjahylly

Kulttuurin syrjäpoluilla Tallinnassa VI: Pavlova

Ei Tallinnan matkaa ilman Pavlovaa! Tätä leivosta saa kaupungissa useasta paikasta, eikä se petä koskaan. Jälkiruoka on alun perin kotoisin Uudesta Seelannista, ja se on siellä sekä Australiassa perinteinen kesäherkku. Leivos lienee luotu ballerina Anna Pavlovan kiertueen kunniaksi 1920-luvulla Australiassa: marenkireunus muistuttaa ballerinan tutua. Pavlovaa syödessä tulee ylellinen olo, ja ihminen irtautuu mukavasti kaikesta arkisesta. Leivosten kulttuurihistoriasta on Bo Lönnqvist kirjoittanut mainion teoksen Leivos. Seuraavassa resepti Pavlovan tekoon.

Lämmitä uuni 160 asteeseen (kiertoilma) ja levitä pellille leivinpaperi. Vatkaa neljä munanvalkuaista suolarivauksen kanssa vaahdoksi ja lisää siihen vähitellen 200 g sokeria, 1 tl vaniljasokeria ja lopuksi 1 tl valkoviinietikkaa tai sitruunamehua sekä 2 tl Maizenaa tai perunajauhoja. Ylijääneiden keltuaisten käyttöön auttaa Kotilieden artikkeli.

Pursota tai tee lusikalla pesiä, joiden halkaisija on noin 10 cm. Laita pyöröt uuniin 50 minuutiksi, ota sitten lämpö pois ja jätä ne uuniin 4–5 tunniksi.

Täyte voi olla tällainen: raasta kahden limen kuori ja purista niistä mehu. Vatkaa 4 dl kermaa vaahdoksi ja lisää siihen 150 g maustamatonta tuorejuustoa. Lisää seokseen limemehu, 65 g sokeria ja kahden passiohedelmän liha. Täytä marengit tällä seoksella ja koristele ne tuoreilla vadelmilla, mustikoilla, mansikoilla tai granaattiomenan siemenillä. 

Jean Racine: Atalja

 

(Gustve Doré: Ataljan kuolema. Kuva: Wikimedia)

Ataljan (Athalie) Jean Racine kirjoitti vuonna 1691. Se esitettiin, kuten myös hänen edellinen draamansa Ester, Saint-Cyrin aatelisneitojen sisäoppilaitoksessa. Teos on rakennettu antiikin draamojen tapaan kuoro-osuuksin. Teoksen on myöhemmin säveltänyt Georg Friedrich Händel (1733) nimellä Athalia. Tätä postausta varten luin draaman J.Donkersleyn englanninnoksena vuodelta 1825 ja kuuntelin myös Händelin oratorion.  

Näytelmän päähenkilöt ovat seuraavat (käytän suomalaisen raamatunkäännöksen nimiä): Atalja (Joramin leski, Jooasin isoäiti), Jojad (ylimmäinen pappi), Joseba (Jooasin täti, Jojadin vaimo), Jooas (Ahasjan poika, Ataljan lapsenlapsi), Mattan (Baalin pappi), Nabal (Mattanin luottomies) ja Leevin heimosta peräisin olevien nuorten tyttöjen kuoro. Kohtaus sijoittuu Jerusalemin temppeliin, ylipapin asunnon eteishalliin.

Kun Jeehu murhasi kuningas Ahasjan, kuningataräiti Atalja otti vallan seitsemäksi vuodeksi. Hän murhautti kaikki poikiensa jälkeläiset ja osallistui itse aktiivisesti surmatöihin. Vain Jooas, hänen pojanpojistaan ​​nuorin, selvisi salamurhayrityksestä, kun ylimmäisen papin Jojadin vaimo Joseba pelasti hänet. Poika piilotettiin temppeliin ja kasvatettiin nimellä Eljakim. Temppelialueen ulkopuolella kukaan ei tiennyt hänen olemassaolostaan. Joseba ja Jojad pelkäsivät, että Atalja tappaisi välittömästi Jooasin ja tuhoaisi temppelin. 

Ensimmäisessä näytöksessä Jojad kertoo Ataljan kataluudesta ja siitä, kuinka Israelin kansa on joutunut tuuliajolle Baalin palvonnan vuoksi. Toisaalta Jojad aavisti tulevan kuninkaan pelastavan kansan vääryydeltä. Kuoro kertoo, kuinka Jumala jo aiemmin oli tuhonnut Israelin kansan sortajat, ja että sama kaitselmus tulee toteutumaan myös tulevaisuudessa. Atalja häpäisee temppelin pirskottelemalla Baalin uhrieläinten vertaa sadonkorjuujuhlan leipien päälle.

Baalia palvova Atalja näkee yöllä näkyjä, joissa hänen pojanpoikansa on selvinnyt verilöylystä, ja jota ylipappi Jojad suojelee temppelissä. Hän menee temppeliin ja tunnistaa Jojadin/Eljakimin unessaan nähneeksi lapseksi. Kun hän kysyy lapselta, kuka tämä on, niin tämä vastaa, että hänet löydettiin susien joukosta. Poika kertoo elämästään ja siitä, kuinka kiitollinen hän on siitä, että saa elää temppelissä. Jumalanpalveluksessa hän näkee ikuisen järjestyksen toteutuvan. Hän ennustaa myös Jahven vastustajien tulevan tuhon. Atalja kertoo väkivaltaisesta lapsuudestaan ja myös siitä, kuinka omin käsin tappoi yli kymmenen Jooasin veljeä. Atalja kutsuu Jooasin palatsiinsa kohdellakseen häntä kuin omaa poikaansa. 

Kun Jooas ei kuitenkaan tottele, koska hän tunnistaa Ataljan jumalattomuuden, lähettää Atalja Baalin palvelijan Mattanin hakemaan pojan. Joad kieltäytyy luovuttamasta Jooasia. Joseba aikoo piilottaa nyt seitsenvuotiaan pojan toisen kerran vastoin Joadin tahtoa, tällä kertaa erämaahan. Tämä ei kuitenkaan toteudu. Näytöksen keskiössä on huoli temppelin pelastamisesta epäjumalanpalvojilta. Samalla muistellaan kuinka jo Egyptissä ja kuningas Daavidin aikana Jumala on suojellut kansaa ja ohjannut sitä oikealle tielle. Näytöksessä muistellaan myös Isebelin, Ataljan äidin kohtaloa. Isebel oli tuonut Baalin kultin israelilaisten keskuuteen ja vainosi myös profeetta Eliaa. Isebelin kohtaloksi tuli joutua hevosten tallomaksi ja koirien syömäksi. 

Viimeisessä näytöksessä Jojad aseistaa salaa leeviläiset aseilla, joita oli aikaisemmin jo kastellut filistealaisten veri ja julistaa Jooasin uudeksi kuninkaaksi kansan edessä. Kun Atalja saapuu ja alkaa piirittää Temppelivuorta palkkasoturiarmeijallaan, Jojad houkuttelee hänet ansaan. Pienen seurueen kanssa Atalja menee temppeliin ja näkee Jooasin kruunattuna valtaistuimella. Ataljan palkkasoturit olivat jo paenneet. Jojad pidättää Ataljan ja leeviläiset teloittivat hänet. Draaman lopussa todetaan, että Atalja sai juuri sen palkinnon, jonka oli ansainnut hirveistä rikoksistaan. Juudan uutta prinssiä kehotetaan tulevissa toimissaan muistamaan, että kuninkaiden yläpuolella on aina ankara tuomari, joka on orpojen isä kantaen viattomuuden miekkaa.

Atalja on lukemistani Racinen tragedioista teologisin. Tapahtumia peilataan jatkuvasti Israelin kansan menneisyyteen ja sieltä ammennetaan myös voimaa nykyisiin toimiin. Kansaa jakaa epäjumalanpalvonta, joka vierottaa sen pois omimmasta uskonnollisesta perinteestä. Draamassa kauheinta on Baalin palvojien jumalattomat menot ja kuvainpalvonta. Jerusalemin temppeliä uhkaa jatkuvasti häpäisy, mitä vastaan näytelmän sankarit taistelevat. Jooas on kertomuksen Kristus-hahmo, joka takaa Davidin suvun jatkumisen valtaistuimella. Pidin paljon kuoron osuuksista, koska ne liikkuivat aina kerronnan metatasolla. 

Mielestäni Atalja on parhain lukemistani Racinen draamoista. Epäjumalien palvonta ajaa ihmisen väkivaltaan ja hillittömyyteen, oikean Jumalan palvonta sitävastoin rakentaa sekä yksilöä että yhteisöä. Atalja on sekä poliittinen että uskonnollinen draama. On sääli, ettei meillä enää esitetä näitä klassisia teoksia, vaikka niiden sanoma olisi mitä ajankohtaisin, samoin niiden ihmiskuva. Minusta Racinen hahmot ovat uskottavampia ja modernimpia kuin Molièren. Tosin myös antiikin klassikot loistavat poissaolollaan meidän teattereistamme. Nykyistä kulttuuriväkeä loukannee teoksen uskonnollisuus ja juutalaiset hahmot, ja luultavasti he eivät ole edes kuulleet Racinesta. Olisi myös hienoa nähdä antiikin draamoja, kuten esim. Antigonea tai Medeiaa näyttämöllä. 

Felix Mendelsohn on säveltänyt Ataljan innoittamana teoksen Kriegsmarsch der Priester, ja Georg Friedrich Händelin Athalia-oratorio on myös ehdottomasti kuuntelun arvoinen.