Armoitettujen lista IV: E.G.Kolbenheyer "Karlsbader Novelle"

Karlsbad (Kuva: Wikimedia)

Ernst Guido Kolbenheyer (1878–1962) syntyi Budapestissä arkkitehtiperheeseen, kasvoi Karlsbadissa ja Egerissä ja opiskeli filosofiaa, eläintiedettä ja psykologiaa Wienissä. Myöhemmin hän asettui Tübingeniin ja lopulta Müncheniin. Kolbenheyer oli ennen muuta aatteellinen kirjailija, jonka tuotannossa saksalaisuus ja saksalaisen kulttuurin ainutlaatuisuus ovat keskeisiä elementtejä. Hän vaikuttaa olleen jonkinlainen natsiversio Thomas Mannista. Hän kirjoitti romaaneja mm. Parcelsuksesta, Jakob Böhmestä ja Baruch Spinozasta. Hän tuki aktiivisesti natsismia ja oli Hitler-Saksan merkittävimpiä kirjailijoita. Sodan jälkeen häneen suhtauduttiin torjuvasti, hän oli jonkin aikaa julkaisukiellossa ja hän jatkoi toimimista Saksan äärioikeistolaisissa kulttuuripiireissä kuolemaansa saakka. 

Kolbenheyer kutsui filosofiaansa metafyysiseksi naturalismiksi. Tässä ajatusrakennelmassa on keskeinen käsite yksilön ylittävä individuaatio. Ihminen ei edusta omaa lajiaan, vaan hänestä tulee ihminen vasta silloin, kun hän edustaa omaa kulttuuriaan. Tässä on ero eläimiin, jotka edustavat ainoastaan lajiaan, mutta viettävät muuten vegetatiivista elämää. Kulttuuri kehittyy aina sellaisissa kriisitilanteissa, jossa yksilön on uudestaan tarvetta sopeutua omaan kulttuuriinsa. Ihmisen elinympäristö on hänen parakosmoksensa. Kolbenheyerin käsityksensä mukaan yksilön sopeutuminen parakosmokseen on ihmisen elämäntehtävä, se palvelee lajin säilymistä ja se antaa elämälle lopullisen merkityksen.

Kolbenheyerin käsitykset ovat sukua Nietzschen ajattelulle ja Durkheimin sekä Comten käsityksille kulttuurin asteittaisesta kehittymisestä. Kolbenheyerille saksalaisuus edusti korkeinta inhimillistä kulttuurisaavutusta. Tässä juuri piilee ansa ja pahan viehätys; hän kirjoittaa rikkaasti ja syvästi, mutta eetoksessa on paha särö. 

Luin kertomuksen Karlsbader Novelle (1929), joka on todella viehättävä kulttuurihistoriallinen kuvaus Goethen kylpylävierailusta Karlsbadiin. Matkan tarkoituksena kirjailijalla oli ennen muuta tavata muusansa Charlotte von Stein, mutta kertomuksessa vilahtavat myös Herder ja Weimarin hovin henkilöitä. Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1786. Oikeastaan novellissa ei juuri olekaan tapahtumia, vaan jännitettä luo lähinnä Goethen ja von Steinin kohtaamisten kuvaus. Lukijalle välittyi kuva, että kumpikin kiemurteli hekuman liekeissä, mutta erilaisia käsisuudelmia pidemmälle ei kuitenkaan päästä. Aisti-ilon korvikkeena on sitten henkevää parleerausta, jossa Charlotte tuntuu olevan pätevämpi osapuoli. Charlotte väitti, että Goethen täytyi tavata ihmisiä "juodakseen heidät tyhjiksi" ja siten laajentaakseen omaa elämänpiiriään. Hän löysi itsensä toisten ihmisten kautta. En oikein jaksanut syttyä tuosta aviorikollisesta kuvauksesta, jossa kumpikin tuntui nääntyvän janoon lähteen äärellä. 

Sen sijaan novellin suuri ansio on muinaisen kylpyläkaupungin ja -elämän kuvaus. Kolbenheyerin kieli on varsin kiemuraista, ja kun tässä kertomuksessa liikutaan 1700-luvulla, on paikoin runsastakin saksan ja ranskan sekakieltä, koska tuolloin kaikille hienompaan elämäntapaa kuuluville tavaroille, vaatteille ja asioille oli yleensä ranskalainen nimi. Ajopeleilläkin oli monta nimeä: Kutsche, Berline, Chaise, Wienerwagen...

Kun kylpylävieras saapui postirattailla kaupunkiin, soitettiin torvea ja sitten mentiin maksamaan tullia, jotta voitaisiin oleskella kaupungissa. Säätyläinen palkkasi loma-ajakseen lähetin, ordinariuksen, joka toimitti asioita ja vei käyntikortteja henkilöille, joiden kanssa haluttiin pitää yhteyttä. Päivällä kuljettiin kylpylän puistossa terveysvesiä juoden ja iltaisin oli kullakin säädyllä erilaisia assemblé-tilaisuuksia, joissa syötiin, juotiin ja tanssittiin. Samaan aikaan teurastajat kypsensivät sianruhoja kuumien lähteiden vedessä Tepl-joen rannalla. Kirjailija kuvaa myös suolankeittoa ja käsityöläisten toimia pajoissaan. 

Goethe on ihastunut kaupungin välittömään tunnelmaan, jossa säädyt saattoivat joskus myös yhdessä viettää vapaa-aikaa. Kylpylässä oleminen laski ihmisten välisiä raja-aitoja. Talot Karlsbadissa oli rakennettu siten, että niistä päästiin sisäkautta toisiin taloihin, ja oli luonnollista poiketa jatkuvasti toisten luona kylässä. Kirjan kuvauksesta saa vaikutelman, että 1700-luvun Karlsbad oli varsin eloisa ja mondeeni paikka.

Mitä jää lukijan käteen, paitsi herkkä kuvaus menneiltä ajoilta? Novellissa Goethe on oman nerokkuutensa ja maineensa vanki, joka jatkuvasti tuntuu etsivän jotain, mitä hänen elämästään puuttuu. Jotenkin hänen hahmonsa on novellissa hieman kirjallisen tuntuinen. Luulenpa, että Thomas Mannin Lotte in Weimarissa löytyy elävämpi Goethe-kuva. Karlsbader Novelle on harmiton sivistysretki Bildungsbürgerille Böömin maisemiin.