Helmikuista Tukholmaa

Tupakkatakin ja fetsin taikaa.

Taustalla herra tukholmalaisunivormussa eli tikkitakissa.

Helmikuinen Tukholma oli yhtä räntäinen ja viileä kuin Helsinki, mutta muutamassa päivässä kaupungista avautui monenlaisia henkisiä ja aineellisia näkyjä. Tukholman antiikkimessuille oli oikean antiikin lisäksi kannettu 50- ja 60-luvuilla rakennettujen kotien kuolinpesät. Ruotsalainen moderni antiikki on selvästi halvempaa kuin suomalainen ja valikoima on suurempi. Hilpeyden huippu oli A.Marchesanin standi, jossa pystyi tilaamaan itselleen mittojen mukaan tehdyn tupakkatakin ja fetsin. Standilla kävi kova suhina, kun Svantet tilailivat itselleen takkeja ja fetsejä. Sieluni silmillä näen östermalmilaisen herran vaeltelevan kymmenhuoneisessa asunnossaan takin liepeet hulmuten ja havannalainen röyhyten. Näin naapurissa…

Tukholmassa kävellessä silmä tapaa kaikkialla monenlaista kaunista, kuten vaikkapa tämä vanhan kyltin Gamla Stanissa tai sitten nämä pienet terrakottakuviot Kungsgatanin talon seinässä. Reliefit ovat ajalta, jolloin Ruotsi oli luokkayhteiskunta: kun toinen kantaa raskasta kuormaa ja rakentaa maata, pelaa toinen pellavapöksyissään Gudrunin kanssa tennistä. Tosin nykyäänkin tuntuu Ruotsi olevan luokkayhteiskunta: palvelualoilla et näet montakaan alkuperäisasukasta. Mitä pellavapääruotsalaiset tekevät päivisin? Ehkä he kaikki pelaavat tennistä tai golfia Solsidanissa...

 

 

 

 

 

 

 

Tämä meditatiivinen kuva on Hedvig Eleonoran kirkosta, jossa kuuntelimme urkukonserttia. Kirkon oma urkuri Ulf Norberg soitti erittäin kauniisti Haydnin C-duuri sonaatin 48, Mauro Lanzan "Predellan" ja Mozartin "Eine kleine Nachtmusikin". Sinänsä outoja valintoja kirkkoon, koska mikään kappale ei ollut hengellinen, jos ei sitten ajatella, että kaikki musiikki on Jumalan kunniaksi. Mozart soi ihmeen keveästi uruilla, mutta kaikkein mielenkiintoisin oli "Predella". Väki kirkossa oli harmaahapsista, ja täälläkin läiskitään käsiä kirkossa. Eikö voisi olla hiljaa? Ajatelkaa vaikkapa Matteuspassion jälkeisiä muutamaa sekuntia, kun koko kirkkokansa on hetken hiljaa ja pidättelee itkuaan ja iloaan. Eikö voisi lähteä hiljaa kotiinsa ja tutkistella matkalla kaikkea koettua?

Hedvig Eleonoran kirkko

Viime kesän kirkkokokemus Uppsalasta oli kovin korkeakirkollinen - siinä menossa kalpenevat meidänkin Roomaan kumartavat kaapuniekat. Oli Evankeliumin kantamista, kumartelua, kaiken mahdollisen resitointia ja ehtoollisaineiden elevaatiota. Jotenkin tuntui, että muotoa oli enemmän kuin sisältöä.

Ruotsi ei ole mikään kulinarsimin mekka. Jos maassa haluaa syödä hyvin on siitä joko maksettava paljon tai sitten mentävä etnisiin paikkoihin.Se, mitä siellä todella osataan tehdä tällä saralla on kaikki pullaan ja leivontaan liittyvä. Tee hyvä lukija toiviomatka Kungsgatanin Vete-Katteniin! Tämä on KÄSKY! Se ei ole niin nobel kuin Ekberg, mutta siellä istuva väki on monimuotoisempaa, ja se sortimentti! Spandauer, polynee, total tosca, hallongrotta ja dansbana - kuin suoraa Somersalo-Koskimiehen keittokirjasta vuodelta 1930. Iloista puheensorinaa, ystävällistä palvelua - c´est la Suède pur! Vie vielä kotiin mukaan "Kalasbröd", eli vanha, hyvä setsuuri.

 

Vete Katten sitter och tittar på Kungsgatan

Viimeinen ilonaihe tällä kertaa Tukholmassa oli raitiolinja numero 7 Segelstorgilta Valdemarsuddeen. Kaikissa kunnon kaupungeissa on raitiotie. Onnettomat tukholmalaiset menivät hävittämään raitioliikenteensä Ruotsin siirtyessa oikeanpuoleiseen liikenteeseen. Onneksi ymmärsivät palata sivistyneiden kansakuntien joukkoon ja alkoivat rakentaa jälleen uusia linjoja. Raitioliikennettä Tampereelle ja Turkuun odottaen...

Linjalla 7

Talven valoa

”På drivans snö där glimmar

en diamant så klar.

Ej fanns en tår, en pärla,

som högre skimrat har.”

 

Hiihtoloman riemut ovat talvisia. Sukset on voideltu, narskuva latu odottaa hiihtäjää. Aurinko kisailee puitten latvoissa. Ehkä kuitenkin ennen laturetkeä täytyy poiketa keittiössä laittamassa valmiiksi talvipäivän herkut. Toissa syksynä Hampurissa söin sikäläistä perinneruokaa ”Aalsuppea” eli ankeriaskeittoa. Kyseessä on kirkas kalakeitto, jossa on hieman makeutta. Koska madeaika on parhaimmillaan, ja made lyö ankeriaan tullen mennen, on tässä oman pään ohje nimeltään ”Quappensuppe”.

Tätä tarvitaan: yksi sipuli, yksi purjo, kolme porkkanaa, lanttua tai selleriä muutama siivu, muutama kuivattu sieni, made, kalaliemikuutio (voit tehdä keiton myös lihaliemeen), sitruunan puolikas, laakerinlehti, pari mausteneilikkaa ja pippureita, noin 200 g kuivattuja hedelmiä, desi kuivaa vermuttia. Persiljaa tai tilliä maun mukaan.

Laita pieniksi kuutioiksi leikatut sekahedelmät paisumaan desiin vermuttia ja desiin kiehuvaa vettä. Halkaise sipuli ja pistele puolikkaisiin neilikat. Kaada kattilaan noin 1,5 litraa vettä, lisää hieman pippureita ja laakerinlehti ja anna hetken kiehua. Laske lämpö ja laita pikkusormen levyisiksi palasiksi leikattu made tähän liemeen vetäytymään. Kun liha on kypsää, nosta palat pois, siivoa kala ruodoista ja laita sivuun. Siivilöi liemi toiseen kattilaan, ota sipulit talteen ja pilko ne. Keitä liemessä ensin sopiviksi paloiksi leikattu porkkana ja muut juurekset sekä sipuli. Lisää sitten renkaiksi leikattu purjo ja keitä kypsäksi, lopuksi sekahedelmät liemineen kuumaan keittoon vetäytymään ja ihan viimeksi mateen palat. Tarkasta suola, happamuus (sitruunan mehu), sakeus ja muu makumaailma orientaatiosi mukaan. Jos pidät chilistä, sekin sopii kohtuudella antaman potkua – mateen makua ei kuitenkaan saa peittää. Makumaailman tulisi olla hapanimelä. Jos mukana on maksa, pippuroi, jauhota ja suolaa se ja paista voissa ja tarjoile paahtoleivän päällä.

Sitten vielä ennen kuin survaiset sukset jalkaasi voitele uunivuoka, laita siihen litra vettä, kaksi desiä rikottuja ohrasuurimoita ja teelusikallinen suolaa. Laita uuniin 150 asteeseen ja lähde ladulle tunniksi. Tämä on jälkiruokaa, jos syöt sitä vaikkapa ruusunmarjakiisselin kanssa (heja Sverige!) ja eturuokaa, jos toppaat siihen tanakan voisilmän. Sitten ladulle heleästi laulamaan (ja huomaa maanpuolustuksellinen vire!):

Ylös, Suomen pojat nuoret,

Ulos sukset survaiskaa!

Lumi peittää laaksot, vuoret,

Hyv’ on meidän luisuttaa.

Jalka potkee,

Suksi notkee

Sujuilevi sukkelaan.

 

Heräs tuuli tuntureilla,

Lehahtihe lentämään, –

Sukkelat on sukset meillä,

Lähtään, veikot, kiistämään!

Saishan koittaa,

Kumpi voittaa,

Eikö tuulta saavuttais?

Koti kontion on tuossa,

Siihen sukset kääntäkää!

 

Havuin alla korpisuossa

Vanhus nukkuu röhöttää.

Kuules ukko,

Oves lukko

Miehissä jo murretaan!

Kohoaapi kämmenille

Metsän kuulu kuningas. –

Lähtään, otso, painisille,

Tässä löydät vertojas!

 

Hammasluske,

Keihäsruske

Kaikuttavi korpea.

Jo on karhu kaatununna,

Keihäs sattui rintahan;

Ukko nukkuu uupununna

Sike’intä untahan.

Riemuellen,

Soitatellen,

Viekää saalis kotihin! –

 

Vaan kun verivainolainen

Suomehemme rynnättää,

Silloin saalis toisellainen,

Veikot, meitä hiihdättää.

Käsi sauvan,

Toinen raudan

Teräväisen tempoaa,

Verihinsä kohta nääntyy

Kuka meitä vastustaa,

Kenpä pakosalle kääntyy,

Senkin suksi saavuttaa.

Pelastettu

Rakastettu

Kohta onpi kotimaa!

 

(Kustavi Grotenfelt: Suksimiehen laulu)

 

Romica Puceanu

Romica Puceanu - idän Billy Holiday

1980-luvun puolivälissä kävin ensimmäisen kerran Romaniassa. En voi unohtaa näkyä, joka avautui Gara de Nordin ovien takaa: puisto oli kynnetty pelloksi, ja siinä kasvoi perunaa. Katujen varret oli koristeltu jättiläismäisillä Ceausescun kuvilla ja kaupoissa ei ollut juuri mitään muuta kuin Ajatusten Tonavan koottuja teoksia ja etikkaa. Musiikkikaupan ikkunassa oli tämä alla oleva levynkansi, jossa luki ”Romica Puceanu” ja siinä oli kuvattu kannessa elämää nähnyt mustalaisnainen. Ostin levyn ja ajattelin, että tämä on todellinen camp-vieminen.  Sen jälkeen olen soittanut sitä uskollisesti neljäkymmentä vuotta. Tämän hienon taiteilijan kautta minulle avautui täysin uusi musiikin maailma, ”cantece de mahala”, esikaupunkien mustalaismusiikki, jossa on sekoitus romanialaisia ja turkkilaisia elementtejä. Musiikkilajia kutsutaan myös lăutărească-musiikiksi. Siinä on omintakeinen harmonia ja rytmiikka, ja keskeistä tässä musiikkilajissa on improvisaatio - siinä mielessä musiikki on jazzin esiaste.  Se kuulostaa itämaiselta, eikä liene pitkäkään harppaus, kun olisimme jo Intian musiikin maailmoissa.

Puceanun ääni on ainutlaatuinen, sitä on verrattu Cesária Évoran ja Billy Holidayn ääneen. Saamme kiittää Lenin-setää siitä, ettei tämä maailmanluokan laulaja koskaan tullut tunnetuksi maansa rajojen ulkopuolella. Securitatea teki kaikkensa vaikeuttaakseen taiteilijan elämää. Erityisesti häntä vainottiin siksi, että hän oli mustalainen. Uransa loppupuolella Puceanu alkoi juoda ja hän kuoli auto-onnettomuudessa. Tässä kuultavaksi hänen klassikkonsa "Ce frumoase-s fetele". Puceanua kuunnellessa tulee mieleen aurinko, tasangot ja hevosvankkurit, jotka taivaltavat jonnekin kaukaisuuteen. Musiikissa on ilmaa, iloa ja traagisuutta.

Tässä linkissä on useampia hänen parhaitaan:

https://eee.uci.edu/programs/rgarfias/sound-recordings/romania/romica.html

Avantgardea Bukarestissa

 

Bukarest - modernismin aarreaitta

Rakennustaiteen ystävälle itäinen Eurooppa tarjoaa hienoja kokemuksia. Sotien välisen modernismin helmiä ovat Brno ja Bukarest, kummatkin kaupungit kulttuurimatkailun valtateistä kaukana. Romanialainen arkkitehtuuri 1920–1940 luvuilla tuotti merkittäviä rakennustaiteellisia kokonaisuuksia ja se oli tuolloin funktionalismin kärkikaartissa. Erinomaisen läpileikkauksen tähän aikaan tarjoaa Luminiţa Machedonin ja Ernie Schoffhamin teos Romanian Modrenism. The Architecture of Bucharest, 1920-1940 (The MIT Press, Cambridge 1999). Teoksessa on myös runsaasti asuntojen ja talojen pohjapiirroksia, joista avautuu monelaisia näkemyksiä siihen, miten arkielämästä voi tehdä miellyttävää.

Itselleni Bukarest oli suuri yllätys monessa suhteessa. Kaupunki on suurisuuntaisesti suunniteltu - pientä ja pittoreskia ei enää löytynyt juuri mistään, siitä oli Ceausescun megalomania pitänyt huolen. Toisaalta Bukarestissa on korttelikaupalla hienoja funktionalistisia rakennuksia, sekä asuintaloja että pienempiä residenssejä. Aika ja sosialismi ovat valitettavasti tehneet tehtävänsä rakennussubstanssiin, koska rakennusten kunnon ylläpitoa ei ole ollut vuosikymmeniin. Kaikesta huokui kuitenkin vanha varallisuus ja hyvä maku. Kolmekymmenluvun romanialaisella ylemmällä keskiluokalla meni hyvin. Vaikuttaa siltä, että funktionalismi on Romaniassa samanlainen kansallinen projekti kuin meillä: modernismi oli merkki siitä, ettemme kuulu provinssiin. Liikuttavaa on myös funktionalismiin kätkeytyvä tulevaisuudenusko ja viehtymys utopiaan. 

  Bukarestissa tulee vähän samanlainen olo, kuin Viipurissa käydessä: menneisyys on hieno, mutta nykyisillä vallanpitäjillä ei ole kiinnostusta eikä voimavaroja hoitaa historiallista rakennuskantaa, joka hyvinkin voisi kuulua Unescon maailamperintölistalle.

Jos tämä huippumielenkiintoinen tematiikka kiinnostaa enemmän, kannattaa etsiä esim. hakusanoilla "Horea Greangă" tai "Villa Cantacuzino". Bukarestin rakennushistoria on muutenkin dramaattinen: vanhaa kaupunkia revittiin Ceausescun aikana surutta korttelikaupalla ja tilalle saatiin huonoa arkkitehtuuria, jonka tuotokset yhä edelleenkin ovat joko keskeneräisiä tai siten jo hajoamassa käsiin. Suosittelen Bukarestia matkailukohteeksi reippaille ja ennakkoluulottomille matkailijoille, jotka haluavat syventyä tämän kauniin maan ristiriitaiseen historiaan ja hienoon rakennusperintöön. Paikka sopii myös hipstereille. Ruuan ja viinin ystävän ei myöskään tarvitse tässä maassa pettyä. Olisi mielenkiintoista kuulla myös lukijoiden Romania-kokemuksista. Trăiască!

  

 

Palatul Bukarestissa: arkkitehtuurissa on menty parisataa vuotta taaksepäin.

Elsass kutsuu

 

 

Flammkuchenia ja Kugelhupfia

 

 

 

Sulje sielun silmä ja lähde matkalle Elsassin lempeisiin maisemiin. Chalet odottaa sinua viinirinteellä, avaat vanhan oven, jonka aurinko on paahtanut tummanruskeaksi ja joka tuoksuu tervalle. Avaat pullon Gewürztramineria ja katsot, että kaikki tykötarpeet ovat paikallaan. Laitat soimaan Faurén Nocturnin ja voit aloittaa.

330 g vehnäjauhoja

3 rkl öljyä

½ tl suolaa

2 dl creme fraichea

½ dl kermaa

2 sipulia

100 g palvia

100 g pekonia

100 g emmentalia

(pinaattia ja kuivattuja suppilovahveroita)

Tee jauhoista, öljystä ja suolasta taikina ja anna sen levätä kylmässä, kun teet muun valmistelun. Voit rivauttaa joukkoon vähän leivinjauhetta. Sulata pekoni ja paista siinä hienoksi hakattu sipuli. Tässä vaiheessa nälkäistä alkaa jo heikottaa, ja täytyy ottaa pala emmentalia ja nuuhkaista viinilasia. Kauli taikina ohueksi ja laita se voidellulle pellille. Sekoita creme fraiche ja kerma, mausta suolalla ja pippurilla ja levitä seos tasaisesti pohjalle. Sirottele päälle sipuli-pekoniseos ja hienoksi hakattu palvi. Voit vielä lisätä tähän pakastepinaattiköjöjä tai tuoretta pinaattia makusi mukaan. Jos sinulla on kuivattuja suppiksia, niin niitä murennettu kourallinen vielä päälle. Lopuksi raastettua emmentalia maun mukaan ja uuniin 200 asteeseen. Paista kauniin ruskeaksi, valmista tulee noin 20-30 minuutissa.  Tätä sopii varioida mielensä mukaan, mutta kuivatut sienet ja pinaatti jalostavat tämän maalaisruuan ihan uusiin ulottuvuuksiin. Ruoka on hienosti hapan, runsas mutta kevyt.

Tee vielä raikas salaatti, ja viiniksi sopii sekä kevyt saksalainen punaviini tai sitten Elsassin omat rieslingit. Jälkiruuaksi kugelhupfia. Tässä ohje:

2 ½ dl maitoa

25 g tuorehiivaa

9 dl vehnäjauhoja

200 g voita

2 munaa

1-2 tl suolaa

50 g rusinoita

vuokaan: 50 g mantelilastuja

Kugelhupf on jälkiruoka aikuiseen makuun, koska se ei ole kovin raskas eikä makea ja se sopii erinomaisesti esimerkiksi puolikuivan gewürztraminerin tai rieslingin kanssa. Oikeastaan kakun kanssa on pakko juoda viiniä. Se säilyy myös mukavasti.

Laita rusinat likoon pieneen tilkkaan rommia tai kirschiä. Sekoita kädenlämpöiseen maitoon hiiva ja sokeri. Sekoita joukkoon 1 dl jauhoja, sekoita ja anna seistä noin vartti. Vatkaa munat kevyesti ja lisää taikinaan, samoin sulatettu voi, suola ja vähitellen loput vehnäjauhot. Sekoita taikinaa niin, että siihen tulee paljon ilmaa ja anna sen nousta peitettynä tunnin verran. Lisää rusinat ja voitele reikävuoka ja sirottele vuokaan mantelilastut. Kaada taikina vuokaan ja anna nousta vielä liinan alla. Kypsennä uunissa 180–200 asteessa, mutta alenna lämpö paistoajan puolivälissä 175 asteeseen. Valmista tulee 45–60 minuutissa. Kumoa ja sirottele jäähtyneen kakun päälle pölysokeria. Nauti!

Kakun salaisuus on hiivataikinan monikertainen nostattaminen, joka muuten on myös leivän leivonnassa ehdoton edellytys hyvän leivän aikaansaamiseksi. Hiiva ja aika mylläävät kaikki aineiden maut esille.

Kaikki on nyt valmista – ehkä oven takana on juuri hän, jota odotat…

Viipurin hiljaiseloa syksyllä 2012

Viipurin hiljaiseloa. Aamukävelyllä Viipurissa syyskuussa 2012

Ehkä tunnelmaan pääsemiseksi kannattaa aluksi katsoa tämä "Vanha Viipurimme". Mikä kertojan paatos, mikä ääni muinais-Suomesta! Katsokaa torinäkymää Pyöreän tornin ikkunasta: edessä aukeaa hieno, vanha kaupunkikulttuuri.

Kun kävelee asemalta kohti Salakkalahtea, ei voi olla törmäämättä huoltoasemaan ja kahvila ”Örmaan” (lue ”Jorma”). Vanhan Shellin aseman puusta veistetyt simpukat muistuuttavat vielä vanhoista isännistä, ja saattaapa jollekin tulla vielä mieleen Santiago di Compostelan tie. Huoltoasemalta seuraava muistomerkki on Suomen ensimmäinen linja-autoasema, hillitty funkkisrakennus, joka vieläkin toimittaa entistä virkaansa.

Salakkalahden puiston reunalla kohoaa Savo-Karjalan entisen tukkuliikkeen palatsi, jossa neuvostoaikana tehtiin lastenrattaita ja joka nyt on rakennustyömaana. Vanhoissa sisäkuvissa välittyy aito bauhaus-tunnelma, joka muodostui valosta ja hiotuista yksityiskohdista.

Pyöreän tornin vieressä torilla näkyy vanhoja kiveen hakattuja toripaikan merkkejä. Pyöreä torni on vaikuttava. Sikäläisen historijoitsijan mukaan tornin katto muistuttaa bysanttilaisen sotilaan kypärää. Illalla tornissa törmäsimme suomalaisseurueeseen iltapuvuissa ja frakeissa. Olivat tuoneet orkesterin ja kokinkin Suomesta. Kaikilla heillä oli jokin side Viipuriin ja kerran vuodessa he tulevat nostalgiamatkalle Pyöreään torniin – liikuttavaa.

Käännyn Pohjoisvallilta Vesiportin kadulle. Pyhän Hyacinthuksen kirkon kohdalla pysähdyn ihailemaan näkymää Salakkalahdelle ja toiseen suuntaan Maaseurakunnan kirkon kellotornille. Mikä täydellinen katu! Mikä genius loci! Kellotorni on paikallisten mukaan luhistumassa, koska kukaan ei tee mitään. Mutta tämähän on Atlantis – versunkenes Kulturgut. Käykää täällä, ennen kuin kaiken peittää nurmi ja paikalla paimentaa Andreas Gryphiuksen tapaan "Auf der ein Schäferskind wird spielen mit den Herden".

Käännyn vasemmalle Linnankadulle ja pian oikealla on Hovingin kirjakaupan talo, Domus, jossa asui modernin suomalaisen historiaromaanin äiti Lempi Jääskeläinen. Talo oli aikoinaan Viipurin hienoimpia asuintaloja, nykyään se on romahtamassa kasaan. Kuinka kauniisti Jääskeläinen kuvaa kotiaan ja ennen kaikkea kaupunkiaan teoksessaan ”Kevät vanhassa kaupungissa”. Otin pienen tiilenpalan muistoksi tuosta talosta ja kirjailijasta, joka ei ollut suuri, mutta joka kirjoitti elävää historiaa. Venäjää taitavat voivat katsoa tämän klipin Hovingin talosta.

Laskeudun alas Torkkelin puistoon. Pietari Paavalin kirkon edessä on Agricolan patsas. Jeltsinin aikana se vielä saatettiin laittaa vanhalle paikalleen, nykyhalinnon aikana tuollaiset nationalistiset projektit eivät onnistune. Kirkon edessä oli myös Saarisen rautatieasemasta jäljelle jääneet karhut laitettu keskelle suihkulähdettä.

Pantsarlahden bastionilla on entisöity Taidemuseo. Kuinka rakennus voi olla niin dramaattinen ja hienostunut! Nousen portaita ylös tasanteelle, missä avautuu pylväikön välistä näkymä Eteläsatamaan. Viipurissa kohtaat Kreikan ja Välimeren maisemat monessa paikassa. Täällä olet Karjalan Akropoliilla.

Viipurin mittakaaava on ollut toinen kuin muualla Suomessa: puistot ja koulurakennukset ovat näyttäviä. Koulukentän ja Torkkelinpuiston kokonaisuus on ollut aikoinaan vaikuttava. Dippelin tuomiokirkosta oli jäljellä enää vain laatta, joka kertoi, että maahan on haudattu suomalaisia, saksalaisia ja venäläisiä. Tästä vain pieni matka ja olet Mäntysen ”Hirven” juurella ja katsot Aallon kirjaston alennustilaa. Lauta-aidan takana on törkyä ja pressuja, eikä kukaan tee työmaalla mitään. Suomalaisidealistit haluavat rahoittaa kirjaston jälleenrakennusta, mutta miksi? Se kulttuuri, joka kirjaston loi, ei ole enää Viipurissa. Siellä vallitsevat nykyään muut arvot ja muut isännät.

Poikkean vielä Punaisenlähteentorilla ensisessä PYP:in talossa. Pankkisalin portaikon kauniit puukaiteet ovat vielä säilyneet ja rappukäytävien funkkiskilvet (samanlaiset löydät Helsingistä Runebergin kadulta). Surumielisenä ohitan Liipolan ”Metsänpojan” ja vaivun ajatuksiini Torkkelin puistossa. Ajattelen sitä hengen ja aineen määrää, mitä on tarvittu tämän kulttuurimaiseman luomiseen, ja josta on enää vain hupenevia fragmentteja jäljellä. Kaikki liha on kuin ruoho...

Lisähehkutusta tematiikkaan saa lukemalla Lempi Jääskeläiseltä "Weckrooth"-sarjaa, "Kevät vanhassa kaupungissa", "Idästä saapuu myrsky" ja "Se oli Viipuri vihanta". Rakennustaiteeseen antaa viittaa Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran julkaisema Otto-Iivari Meurmannin "Viipurin arkkitehdit" (1976). (Huutomerkkejä tuli liikaa, mutta ne olivat sisäisen pakon sanelemia).

Jalanjälkiä Viipurissa

Näkymä Viipurin maaseurakunnan kirkon kellotornille

„Jalanjälkiä Viipurissa“. Saksan- ja venäjänopettajien kansainvälinen seminaari Viipurissa 28.9.–30.9.2012

”Flieh´o Muse dies Land! Nicht Kokosinseln des Südmeers duften dir hier! Wild klagt tosender Brandung Geheul.“

August Thieme ”Finnland“ (1808)

 

Syksyinen Viipuri näytti karut ja kauniit kasvonsa, kun suomalaiset ja venäläiset kieltenopettajat kokoontuivat Viipuriin etsimään suomalaisia, saksalaisia, ruotsalaisia ja venäläisiä jalanjälkiä kaupungin kaduilta ja kujilta. Seminaarin järjestäjinä olivat Aue-Gesellschaft, Deutsche Auslandsgesellschaft, Helsingin Saksalaisen koulun osaamiskeskus, Helsingin Suomalais-venäläinen koulu ja Opetushallitus. Mukaan oli kutsuttu sekä suomalaisia saksan- ja venäjänopettajia että venäläisiä saksanopettajia. Kaikkiaan osanottajia oli viisikymmentä.

Seminaarin tavoitteena oli tutkia kuinka kaupunkihistoriaa voidaan käyttää kieltenopetuksessa. Tavoitteena oli myös opettajuuden tukeminen, kulttuuritietoisuuden lisääminen ja ennen muuta keskinäinen verkostoituminen. Aluksi kaupunkiin lähetettiin ryhmät, joissa oli sekä saksan että venäjän opettajia. Ryhmät olivat saaneet tehtäväkseen ilman ennakkotietoja selvittää tiettyjen rakennusten ja paikkojen historiaa ja nykytilaa. Tämä tapahtui pääasiassa viipurilaisilta kyselemällä ja ryhmän omaa osaamista hyödyntäen. Koska työryhmät olivat kielellisesti sekoitettuja, joutuivat ne jo sisällään suunnittelemaan kääntämisen ja tietojen käsittelyn strategiat. Ryhmät löysivät sekä isoja asiakokonaisuuksia että myös pieniä jälkiä. Näitä tuloksia käsiteltiin sitten yhdessä siten, että ryhmien tehtävistä keskusteltiin ja historian asiantuntija toi keskusteluun oman panoksensa.   Ryhmässä oli opettajia, jotka eivät osanneet joko saksaa tai venäjää. Ongelma ratkaistiin ryhmän sisäisellä konsekutiivistulkkauksella. Tätä työtapaa toteutettiin myös esitelmien yhteydessä. Näin ryhmät tutustuivat välittömästi toisiinsa jo työn merkeissä.

Seminaarin rakenne oli suunniteltu kaksitasoiseksi: ohjelmassa oli sekä luentoja että käytännön opetustyöhön liittyviä harjoituksia. Liikuttiin korkealla metatasolla ja siten perehdyttiin mikrotason tehtäviin. Tämä osoittautui hyvin hedelmälliseksi työtavaksi. Tohtori Robert Schweitzer Aue Gesellschaftista on saksankielisen alueen huomatuin Karjalan ja Viipurin historian asiantuntija.  Hän kertoi elävästi, kuinka Viipurin historian eri aikakaudet olivat myös eri kielten valtakautta: milloin ruotsin, saksan, venäjän tai suomen. Erityisesti venäläisille kollegoille tämä historiannäkemys oli todella uusi. Viipurissa on tutkijoita, jotka ovat syvällisesti perehtyneet kaupungin menneisyyteen, mutta kaupungin asukkaille oman kaupungin menneisyys tuntui olevan yhdentekevää. Tämä välinpitämättömyys näytti heijastuvan myös Venäjän hallinnon asenteeseen: kaupungin merkittävät nähtävyydet Aallon kirjasto ja Monrepos´n kartano olivat kummatkin surkeassa kunnossa.

Saimme kuulla esityksen Viipurin 1700-luvun saksalaisesta koululaitoksesta, ja tohtori Natalia Rozenberg Herzen-yliopistosta kertoi siitä, kuinka monikulttuurinen kaupunki Viipuri oikeastaan oli. Kokonaiskuvaksi näistä esitelmistä muodostui, että Viipurilla on sekä multikulttuurinen että myös pedagogisesti edistyksellinen menneisyys. Eri kieliä puhuvat ihmiset elivät sovussa, vaikka kullakin ryhmällä oli myös omat traditionsa ja koulunsa. Viipurin kouluissa toteutettiin jo 1700-luvulla parhaita comeniuslaisia kasvatusperinteitä: lasta tuli kasvattaa rakkaudella ja edistyksen hengessä. Tämän perinteen mukaan oli rakennettu myös von Nicolay-suvun Monrepos´n kartano ja sen puisto, jossa ryhmä vieraili. Retki herätti osanottajissa ristiriitaisia ajatuksia: olimme ajan virtaan vajonneen kulttuurin äärellä, jota ei enää voida herättää henkiin millään rahamäärällä. Uudet isännät rakentavat omannäköistään kulttuuria.

Päivien yhdeksi kohokohdaksi muodostui Aue-Gesellschaftin toimittaman ja kustantaman August Thiemen runoelman ”Finnland” (1808) nelikielisen faksimilelaitoksen julkaisutilaisuus. Runossa ylistetään kaikilla neljällä Viipurissa käytetyllä kielellä Suomea, Kannasta ja Viipuria. Erityisen mieleenpainuvaa oli kuulla venäläisten hyvin klassista runonlausuntaa. Opittiin myös uusi saksalainen sana ”das Maamura”, siis maamuurain eli mesimarja. Näin saksa ja suomi kohtasivat vuonna 1808.

Viimeinen päivä oli omistettu käytännön työlle. Suomalais-venäläisen koulun lehtori Inna Kotovich kertoi uusista venäjän oppimateriaaleista, ja Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksen lehtori Svetlana Glinchikova käsitteli sosiaalisen median käyttöä venäjän opetuksessa. Hän esitteli myös erinomaisia venäläisiä kielisivustoja.

Saksalaisella puolella Deutsche Auslandsgesellschaftin Martin Herold kävi läpi uusinta nuoriso- ja urheilusanastoa ja Helsingin Saksalaisen koulun lehtori Robert Bär perehdytti opettajia draaman käyttöön opetuksessa. Helsingin Saksalaisessa koulussa on jo pitkään perehdytty draamallisten metodien soveltamiseen kieltenopetuksessa.

Venäjän kieltenopetuksen haasteista kertoi volhovalainen kasvatustieteiden tohtori Olga Bogdanova. Hän toimii dosenttina Herzenin yliopiston vieraiden kielten laitoksella Volhovassa. Saksan asema toisena vieraana kielenä on Venäjällä heikkenemässä. Ensimmäinen vieras kieli on englanti, toisen vieraan kielen valintaa vaikeuttaa se, että se on vapaaehtoista ja sen oppimisesta täytyy maksaa erikseen. Bogdanovan mukaan vanhempi koulutettu polvi osaa vielä saksaa hyvin, nuoremmat jo huonommin. Venäjällä on tosin paljon kielikouluja (”syventävien kieliopintojen koulut”), joissa opetetaan jotakin vierasta kieltä keskimääräistä enemmän (kolme viikkotuntia), mutta kouluhallinto ei hänen mukaansa ymmärrä saksan kielen merkitystä.

Opettajakouluttajana hän on erityisen iloinen uusien opettajien monipuolisesta metodien hallinnasta. Akateeminen vapaus toimii vielä yliopistossa, mutta sitä ei arvosteta enää kouluissa. Opettajien työtä ohjataan paljon ylhäältä käsin, työpaikoilla on vanhempi pedagoginen ohjaaja (”zavuch”), joka ei välttämättä ole edes kieltenopettaja. Opettajat saavat käyttää vain sallittuja tai suositeltuja oppimateriaaleja, ja opetussuunnitelmatyöhön opettajia ei pyydetä mukaan. Bogdanova toivoisi Venäjän kouluihin enemmän valinnanvapautta ja että opettajia ja vanhempia kuultaisiin enemmän koulutuksen päätöksiä tehtäessä. Myös palkkaa saisi tulla lisää. Keskiverto-opettaja ansaitsee noin 10.000 ruplaa (360 euroa) kuussa, mikä on 20 % vähemmän kuin keskipalkka Venäjällä. Siksi monet tekevät kahta tai useampaa työtä ja antavat vielä oppilailleen yksityisopetusta. Venäjällä naiset jäävät eläkkeelle 55-, miehet 60-vuotiaina. Kuitenkin monet eläkkeellä olevat opettajat ovat vielä kokopäivätyössä koulussa, koska eläkkeellä ei elä.

Huolimatta näistä meidän kannaltamme ankeista näkymistä itänaapurissa, tapasimme eteviä ja aktiivisia opettajia, jotka omistautuvat työlleen ja oppilailleen täysin rinnoin. Seminaaripäivien aikana opimme paljon uutta toisistamme, ja saimme solmittua oppilaitosten välisiä suhteita.

Engelin piirtämä Monrepos´n portti

 

 

Viattomien villien maassa

 

 

 

Viattomien villien maassa

Aleksandr Miljukovin kirja "Kuvauksia Suomesta". Matkamuistiinpanoja vuosilta 1851-1852. SKS 2007

 

 

 

Pietarilaisen kirjallisuustutkijan Aleksandr Miljukovin matkakertomus Suomesta on viehättävää luettavaa. Sergei Pogreboffin käännös on myös nautittavaa suomea. Miljukov kuvaa, kuin hän toverinsa kanssa matkusti kahteen otteeseen Suomeen vuosina 1851 ja 1852. Heidän matkareittinsä kulki Pähkinälinnasta Konevitsaan ja Valamoon ja sieltä Sortavalaan, Punkaharjulle, Savonlinnaan, Mikkeliin ja Imatralle ja toisella matkalla vielä Haminaan, Hämeenlinnaan, Tampereelle, Kyröskoskelle, Turkuun ja Helsinkiin.

Suomeen Miljukov päätti lähteä siksi, että hän pääsisi todella erilaiselle matkalle. Matka Keski-Eurooppaan oli kuin ”kävely tutussa puistossa, jossa jokainen polku oli ennestään tuttu”. Suomi sen sijaan edusti neitseellisyyttä ja salaperäisyyttä. Venäläisille Suomi oli entistä Ruotsia, jota asuttuvat čuhnat, jotka tunnettiin Pietarissa voin ja heinän kauppiaina ja Puškinin ansiosta ”luonnon surullisina lapsipuolina” (Где прежде финский рыболов, Печальный пасынок природы), mutta myös taikavoimia hallitsevina velhoina. Kansan kontaktit rajoittuivat näihin palveluja tuottaneisiin čuhniin, sosieteetti sen sijaan tutustui suomalaisiin Imatralla ja Helsingin mondeenissa kylpyläkaupungissa.

Pähkinälinnaan päästään Nevan koskien jälkeen. Kaupunki sijaitsee ”aivan Nevan luusuassa Laatokan tuntumassa”. Muinaisessa linnoituskaupungissa vallitsee syrjäisen provinssikaupungin tunnelma, mutta erikoisuutena ovat päiväkorentojen laumat, jotka saattoivat pimentää auringonvalon. Pähkinälinnan ja Sortavalan välillä purjehti ”Valaam”- alus, joka matkallaan poikkesi myös Konevitsassa ja Valamossa. Miljukov kertoo mielellään tarinoita niistä paikoista, joihin hän poikkeaa. Näin hän myös kuvaa sen, kuinka muinaiset suomalaiset, jotka toivat karjaansa kesälaitumille Konevitsaan, uhrasivat joka kesä oriin karjan suojelushengelle, siitä saaren nimi (конь, koni). Valamossa tekijä puhkeaa runolliseksi yöllisellä kävelyllään: ”Yö oli ihmeellisen kaunis; kuutamon loisteessa luostarin valkeat muurit näyttivät entistä valkeammilta ja metsät synkemmiltä. Kaikki tämä sai lahden tummien graniitisten rantojen kehystämän vedenpinnan säihkymään.” Miljukov näkee matkallaan myös kirkkoveneillä matkalla olevia maalaisia, jotka olivat kauniisti pukeutuneet, mutta häntä hämmästytti se, että miehet vain lepäilivät sillä välin kun naiset soutivat. Saavuttuaan Sortavalaan, ensimmäiseen ”Somalandian” kaupunkiin, pettyy Miljukov naisten ulkonäköön. Heistä paistoi noituus ja velhous. Kasvot olivat auringon paahtamat ja silmät istuivat syvällä.

Miljukovilla on mukanaan suosituskirjeitä, joiden avulla hän monessa paikassa tutustuu paikalliseen vallasväkeen. Vierasta pidetään aina hyvänä, ja hän saa miellyttävän kuvan suomalaisista, jotka yrittävät viihdyttää vierastaan parhaalla mahdollisella tavalla. Kestikievarilaitoksesta saa kirjan perusteella myös hyvän kuvan. Yleensä majapaikat ovat hyviä ja siistejä (kaikkialla on tuoreita havuja lattioilla), mutta poikkeuksiakin löytyi. Kerran kirjoittaja joutui taistelemaan koko yön syöpäläislaumoja vastaan.

Suomen luonto liikuttaa tekijää erityisesti. Pietarin soilla ja Venäjän aroilla kasvaneet ihmettelevät vielä nykyisinkin graniittista peruskalliotamme, niin myös Miljukov. Samoin kosket, metsät ja harjumaisemat. Punkaharjulla he poikkeavat ” čuhnien satulinnaan” katselemaan ainutlaatuista järvimaisemaa. Punkaharjulta matka kulkee Savonlinnaan, Nejslottiin, josta ei välity kovin mairittelevaa kuvaa: ”Itse kaupungissa ei ole mitään nähtävää. Raatihuone erottui vain vaivoin muista puutaloista.” Kaupunkilaisia ei myöskään ollut missään – he olivat kaikki lähteneet lähisaariin. Tätä ihmisköyhyyttä Miljukov valittelee koko matkan ajan. Mikkeliä hän kuvaa seuraavasti: ”Suomen kaupungeille on ominaista tavaton autius ja hiljaisuus: tyhjät kadut ja punaiset puutalot, joissa kaupungin asukkaat lymyilevät näkymättömissä[…]Mikkelissä kokemamme hiljaisuus oli meille järkytys.” Vasta Lappeenrannassa ja Imatralla alkaa olla enemmän elämää.

Saimaan kanavaa Miljukov kuvaa suurena teknisenä saavutuksena ja Imatraa hän ylistää vuolaasti. Kaupungissa on kansainvälistä tunnelmaa ja Imatran koski on tekijälle maailmanluokan luonnonnähtävyys. Eloisasti tekijä kuvaa lomanviettäjien seurustelumuotoja. 1850-luvulla Suomessa oli kaksi venäläisten suosimaa lomakohdetta: Imatra ja Helsingin kylpyläkaupunki.

Viipuri tekee kirjailijaan syvän vaikutuksen – jo matka Lappeenrannasta Viipuriin on hänen mielestään sanomattoman kaunis, koska siinä yhdistyi villi luonto ja ihmisen lempeä kädenjälki. Viipuri oli Miljukovista ” kaunis ja jopa elävä kaupunki”. Huomionarvoista on kaupungin monipuolinen koululaitos, kirjakaupan kansainvälinen tarjonta, kaupungista löytyvä edistyksellinen teknologia ja tietenkin päänähtävyydet Viipurin linna ja Monrepos. Monrepos´ta kuvataan monipuolisesti ja valitellaan sitä, etteivät pietarilaiset tiedä, millainen helmi Kannakselta löytyy. Hän suhtautuu maanmiehiinsä ja heidän kulttuuritahtoonsa joskus ironisesti. Hänen mukaansa Pietarissa on paljon ihmisiä, jotka eivät koskaan ole nähneet edes merta tai auringonlaskua. Miljukovin ensimmäinen matka päättyy laivamatkaan Viipurista Pietariin.

Seuraava matka kulkee Haminan, Lahden, Hämeenlinnan, Tampereen, Kyröskosken, Turun ja Helsingin kautta Pietariin. Paikkakunnista tehdään huvittavia, mutta osin myös tarkkoja havaintoja. Suomalaisten pikkukaupunkien uinuva tunnelma välittyy hyvin teoksesta. Suomalaista lukijaa riipoo kuitenkin historiallisen näkökulman yksiulotteisuus: Ruotsi ja Venäjä ovat Suomelle suoneet kaiken hyvän, ja nämä suurvallat ovat kesyttäneet ja sivistäneet ”tämän puolivillin heimon jaloksi ja vieraanvaraiseksi kansaksi”. Lukukokemuksena tämä kirja on erinomainen ja se antaa viihdyttävyytensä lisäksi toisenlaisen näkökulman suomalaisuuteen.