Helsinki on kaunis: flaneeraan ja esitelmöin (osa III)

Urbaania menoa koivumetsän keskellä

Syksyinen retki vei kauniiseen Kontulaan. Metromatka on sinänsä jo rikastuttava esteettinen ja sosiaalinen kokemus, jota suosittelen kaikille, jotka eivät asu metron varrella tai tuntevat muuten aversiota kaupungin itäiseen ilmansuuntaan. Helsinki on monipuolinen ja henkisesti rikas kaupunki, tämän voi todeta jo metromatkalla itään.  

Vaikka oranssi värinä on minusta hieman über, on Antti Nurmesniemen ja Börje Rajalinin suunnittelemien metrovaunujen väri nerokas: hämärissä asematiloissa hohtavat junat lämmintä valoa ja siirtävät matkaajan mentaalisestikin toisiin ulottuvuuksiin. Metrojuninen design on myös ajatonta: vanhatkin vaunut näyttävät moderneilta.

Kulosaaren sillalta avautuu vaikuttava näkymä merelle ja Viikkiin, vasemmalla puolella rannalla näkyy valkea Villa Jaatinen, sodassa kaatuneen arkkitehtilahjakkuuden Jarl Jaatisen ainoa, mutta sitäkin hienompi työ. Oikealla puolella on Kulosaaren huvilakaupunginosa, jonka kujat kätkevät taakseen monenlaisia kertomuksia.   

Kulosaaren jälkeen mieltä kiintää Itäkeskuksen dynaamisuus. Jos jäisin siellä pois junasta, poikkeaisin ihailemaan Puotinharjun Puhoksen aikanaan eleganttia pihaa, josta tulee eittämättä mieleen Niemeyerin Brazil. Milloin Puhoksen suihkulähde palautetaan jälleen paikalleen? Miksi arvokasta ympäristöä ei hoideta? Betoniarkkitehtuuri on syyttä huonossa maineessa. Syynä siihen on usein se, että betonin nyansseja tärvellään huonolla täydennysrakentamisella. Hyvä betoniarkkitehtuuri voi olla herkkää ja hienostunutta, esimerkkinä vaikkapa Nordenskiöldinkadun jäähalli tai Turun Pyhän Ristin kappeli. 

Loisin vielä katseen Erkki Kairamon piirtämää Itäkeskuksen 82 metriä korkeaa Maamerkkiä kohti, joka on kuin pystysuorassa seisova tulevaisuuden kone, todellinen konstruktivistinen runo.

SKS:n kirjassa Kontula. Elämää lähiössä todetaan: "Kontulassa asuvalle tulee (...) väistämättä särmiä, lähiössä ei pysy sileäpintaisena. Elämäntyyli on miellyttävän rento ja mutkaton. Kontulassa voi huoletta puketua tuulipukuun, joka yllään voi käydä Itäkeskuksessakin. Sen sijaan keskustaan mentäessä on puettava ylle farkut ja takki." Minulla oli ylläni lehmuksenvihreä Sasta-tuuliasu, joten sulauduin hyvin Kontulan vehreään maisemaan. Löytöretki saattoi alkaa. Kuuntel vaikka  Notkean rotan "Paluu betoniin" ennen saapumistasi Kontulaan. 

Kun Kontulan metroasemalta kävelee Emännänpolkua pitkin tunnelin läpi, on vasemmalla kädellä Käpy ja Simo Paavilaisen suunnittelema Mikaelinkirkko. Kirkon katolla istuu Kari Juvan veistämä Ristin tie -veistos, jossa on kuvattuna arkkienkeli Mikael. Veistoksesta tulee mieleen Eila Hiltusen Veden alla -veistos Tampereen uimahallissa. Kirkon vaakaraidotus taas herättää mielikuvia arabialaisesta arkkitehtuurista. On innostavaa, kun ympäristö suo monelaisia henkisiä virikkeitä ja antaa mielen vapaasti vaeltaa.

Kirkkoon kannattaa poiketa jumalanpalveluksen lisäksi katsomaan ennen muuta Hannu Väisäsen hienoa triptyykkiä Helluntain ihme - fragmentteja uskosta. Triptyykki on puhutteleva ja rikas taideteos, jota ilokseen katselee, jos saarna ei satu tulemaan kohti. Voi mietiskellä ylösnousemusta, Kristuksen haavoja, tyhjää hautaa, taivaan valtakunnan avaimia...Täytyy ihailla seurakuntaa, joka on uskaltanut ottaa tällaisen teoksen kirkkoonsa: tulevat sukupolvet tulevat päätöksentekijöitä kiittämään. Kirkkosali on vaaleanpunainen, mikä myös on suomalaisittain rohkea ratkaisu.

Mikael vauhdissa

Kävelen sitten hiljalleen Rintinpolun päähän, josta aukeaa avara puistonäkymä. Puisto on hyvin hoidettu ja siellä on paljon perheitä lastensa kanssa kävelyllä. Syksyinen näkymä voisi olla vaikkapa Central Parkista. Kevyt tuuli puhaltaa syyskesän lämmintä ilmaa ja lennättää lehtiä-aurinko kultaa koko puiston.

Kontulan Central Park

Kävelen puiston läpi ja saavun omakotialueelle. Erityisesti huomio kiintyi punatiiliseen, rinteeseen rakennettuun rivitaloon, jossa jokaisen asukkaan puutarha oli hyvin hoidettu, ja jokaisen pihan keskellä kasvoi kookas sypressi. Näyssä oli jotain roomalaista: Pini di Roma...

Roomalais-suomalaista tunnelmaa

Palaan takaisin Rintintielle: vasemmalle johtavat lehtevät kujat, joiden varrella on omakotiasutusta tai siistejä kerrostaloja. Kerrostalot ovat asettuneet viuhkamaisesti katuun nähden ja ne istuvat hyvin ympäröivään kaupunkiluontoon. Talojen arkkitehtuuri on yksinkertaista mutta solidia.

Jouko Kokkonen kuvaa Kontulan rakennushistoriaa näin em. Kontula-kirjassa:"Tavoiteltiin korkeatasoista arjen ympäristöä sarjatuotannon mahdollistamaan kohtuuhintaan. Tätä ajattelutapaa sovellettiin myös rakennusten suunnitteluun. (...)Kontulan asemakaavoituksessa sommittelu perustui korkeiden ja matalien rakennusten vuorotteluun ja vaaleaan väritykseen. Suurien ja korkeiden talojen vastapainona olivat laajat piha-alueet ja avoin korttelirakenne. Tavoitteena oli alueen mahdollisimman suuri yhtenäisyys riippumatta eri suunnitelijoista. (...)Mielestäni Kontulan arkkitehtuuri on komeaa sellaisena kuin se on-omilla ehdoillaan-ilman ylimääräistä somistamista tai saattamista uuteen uskoon."

Kontulassa on toteutunut Le Corbusierin kaupunkisuunnittelulliset ideat, rakennusten vapaa sijoittelu luonnon mukaan, liikennemuotojen erottelu, nauhaikkunat, kattoterassit, valoa ja ilmaa tulvivat modernit asunnot. Sosiaalisella puolella voidaan todeta, että "Jännitteinen yhteisö on tarjonnut elintilaa monenlaisille elämäntavoille." Huomionarvoista on se, että Kontula on miltei 30.000 helsinkiläisen kotiseutu, johon heillä on monelaisia tunnesiteitä. 

Orgaanista ja epäorgaanista harmoniassa

Syksyistä Kontulaa

Rintintiellä oikealla puolella on Helsingin yhteislyseon eli Hyllin kortteli. HYL on Suomen ensimmäinen erityislukio, joka on perustettu vuonna 1908. Koulun perustaja oli Hannes Gebhard, suomalaisen osuustoiminnan isä. Nykyisin HYL on edelleen yksityiskoulu, joka tarjoaa korkeatasoista opetusta Itä-Helsingissä. Yksityiskoulut rikastuttavat Suomen pedagogista kenttää tarjotessaan joustavia opetusratkaisuja, koska nämä koulut ovat usein taloudellisesti vakavaraisia eikä halinnollinen byrokratia niitä rasita.

Hyllin rakennuskompleksi on tehty ruskeaksi poltetusta tiilestä, ikkunanpielet ja ovet ovat punaiset. Rakennus edustaa hyvin oman aikansa arkkitehtuuria, tarjoten paikoitellen esteettisiä näkymiä.

Valon ja varjon leikkiä koulun pihalla

Porttitie ja Porttikuja tarjoavat flaneeraajalle innoittavia näkymiä: Rintintien ja Porttitien risteyksessä olevat talot sulkevat sisäänsä herkän sisäpihan, Porttikujalla olevat pitkät lamellitalot ovat vaikuttavia ja niiden sisäänkäyntien lakatut puiset ovet ja ovenpielet näyttävät arvokkailta. Aito arkkitehtuurinähtävyys on Kontukievarin talo, joka huokuu 1960-luvun parasta futuristista henkeä.

Punaisesta portista pääsee intiimille sisäpihalle

Porttitien uljasta lamellia

Kontukievarin futuristinen talo

Hyvästi Kontula!

Syksyinen flaneeraus Kontulassa päättyy. Kaunis ja lämmin syyspäivä sai kaiken näyttämään vieläkin paremmalta. Tämä flaneeraus oli ulkopuolisen tekemä, paikalliset voisivat kertoa ympäristöstään paljon mielenkiintoista. Kontulan asukkaat voivat olla iloisia elävästä kaupunginosastaan, hyvistä palveluista ja liikenneyhteyksistä. Kontula asettuu rakennustaiteellisesti eurooppalaisen modernismin perintöön. Tavoitteena on ollut luoda ihmisille miellyttävä elinympäristö ja siinä on onnistuttu. Käykää Kontulassa ja yllättykää!

Paluumatkalle voisi ottaa luettavakseen vaikka  Kontulan suuren runoilijan Tomi Kontion Ilman nimeä olisit valoa -kokoelman.

Kävelyllä Viipurissa I: Vesiportinkadulla

Vesiportinkatu, vanhan Suomen kaunein katunäkymä 

Lokakuinen työmatka vei muutamaksi päiväksi sateiseen Viipuriin. Kaupunkiin matkaajan täytyy varautua henkisesti monenlaisiin koettelemuksiin, liittyen kaupungin menneisyyteen ja nykyisyyteen. Nykyisyyttä leimaa postsovjeettinen ilmapiiri, mikä parhaiten näkyy rakennussubstanssin rapautumisena ja yleisenä soromnoo-meininkinä. Moskovalaista dynamiikkaa täältä ei löydy. Menneisyys taas tulee mieleen siinä, mitä kaikkea olisi saattanut olla, jos kaikesta tästä olisi pidetty huolta ja sitä olisi enennetty.  Suomalaisten lienee syytä jättää henkiset hyvästit tälle kaupunkihelmelle, joka vähitellen vajoaa slaavilaisuuden suohon. Viipuri on avoin haava, jota ei hoideta. 

Linnoituksen kaupunginosassa kulkiessa oli sellainen olo, että sota olisi päättynyt vasta eilen. Kulkija miettii, kuinka ihmiset jaksavat jatkuvasti elää tällaisessa ympäristössä. Eikö raunioiden ja rappion jatkuva näkeminen jätä heihin jo sielullisia jälkiä? Nämä ovat kysymyksiä, joihin ei ole yksiselitteistä vastausta ja jotka liittyvät syvästi kansalliseen ja poliittiseen problematiikkaan. 

Kun Pohjoisvallilta kääntyy Hackmanin talon nurkalta Vesiportinkadulle avautuu siinä ainutlaatuinen katunäkymä: Vesiportinkatu. Kadun päässä sijaitsi keskiajalla portti, josta päästiin merenrantaan. Katsoipa katua sitten Linnankadulta merelle tai Pohjoisvallilta Tuomiokirkon kellontornin suuntaan, on se aina yhtä vaikuttava. Katua pidetiin ennen Suomen kauneimpana ja kuvatuimpana katunäkymänä, eikä suotta: siinä on jotain suomalaista ja samalla välimerellistä. Rakennusten mittakaava ja monimuotoisuus on juuri oikea ja katu päättyy kauniisti jaloon kellotorniin. Viipurin oma kirjailija Lempi Jääskeläinen kuvaa tätä katua näin teoksessa Rakas kaupunki: "Muistan myöskin Vesiportinkadun... Se oli niitä vaikuttavia pieniä katuja, joiden mittasuhteissa oli viisaampien aikakausien salaisia tehokeinoja. Mahdotonta on sanoa, mikä se teki senkin kadun niin innoittavaksi. Käännyn vielä muistissani Katariinankadulta Vesiportinkadulle, laskeudun alas rinnettä nautinnollisesti kuin jonkun onnen ympäröimänä".

Pysähdyn nyt muutaman talon luo noustessani mäkeä ylös.

Eino Fahleniuksen funkkiskaunotar vuodelta 1939

Ylläoleva mallikuva on Virtuaaliviipurin sivuilta(http://virtuaaliviipuri.tamk.fi/). Sivuilla kannattaa muutenkin historianystävän poiketa, koska siellä voi tehdä virtuaalisen matkan vuoden 1939 Viipurin katuja pitkin. Sivuilla on talojen rakennushistoria esitetty hyvin, ja mukana on myös vanhaa ja uutta filmimateriaalia. Fahleniuksen suunnittelema asuintalo on ollut huomattavan hieno mitoitukseltaan ja myös sijaintinsa puolesta Pyhän Hyacinthuksen kirkon vieressä Karjaportinkadun ja Vesiportinkadun kulmassa. Neuvostovallan kouran kosketuksen näkee nykyään rakennuksen kaikkinaisena tärviönä. Esimerkiksi kolmannen kerroksen hieno sisäänvedetty terassi on katettu ja kattorakennelma tuettu kömpelöillä pylväillä. Rakennus näyttää siltä, kuin se olisi osa Krasnyi komsomolets-sanatoriota Mustan meren rannalta.

                    Tämä on rakennuksen nykytila.

 Seuraava rakennus on Pyhän Hyacinthuksen kirkko. Se on peräisin 1400-luvulta, mutta annettiin katolisen seurakunnan käyttöön 1802. Kirkko palveli puolalaisia ja liettualaisia sotilaita. Nimensä kirkko on saanut Puolan Pyhän Hyacinthuksen eli Jacek Odrowążin mukaan, joka toi dominikaanisääntökunnan Puolaan. Kirkko palveli Viipurin katolisia aina vuoteen 1944. Neuvostolan aikana kirkko oli lasten taidekouluna ja nykyisen se rapistuu käyttämättömänä.

Kirkolla on ollut myös kirjallisuushistoriallista merkitystä. Lempi Jääskeläinen kirjoittaa teoksessaan "Kevät vanhassa kaupungissa" seuraavasti: "Lopullisen sysäyksen aiheelle sain jouluyön messussa roomalaiskatolisessa Pyhän Hyacinthuksen kirkossa Vesiportin kadun varrella. Päätin kirjoittaa kirjan nykyajan roomalaiskatolisesta luostarista. Minua oli järkyttänut eräs uutinen... Eräs suomalainen naismaisteri, luterilainen, oli yhtäkkiä kääntynyt roomalaiskatoliseen uskoon, matkustanut Roomaan ja mennyt siellä luostariin, jossa oli vihitty nunnaksi. Ajattelin, että pohjoismaiselle nuorelle naiselle, joka oli tottunut lapsuudesta asti henkiseen vapauteen, luostari ei ollut oikea paikka." Jääskeläinen julkaisi vuonna 1934 teoksen Nunna, joka joutui välittömästi katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen listalle.

Jos haluaa tutustua vanhaan Viipuriin kirjallisuuden kautta, on syytä alkaa lukea Lempi Jääskeläistä, oman aikansa Kaari Utriota, joka oli 1930-1950 lukujen painosten kuningatar historiallisilla romaaneillaan, jotka pääasiassa sijoittuvat Viipuriin. Jääskeläisen tyyli on sujuvaa, ihmiskuvaus tosin hieman yksiulotteista, mutta ympäristöjen ja historiallisten miljöiden kuvaajana hän on mestarillinen. Wikipediaan on joku törkypallo kirjoittanut ala-arvoisen artikkelin tästä suomalaisen historiallisen romaanin grand old ladystä - toivottavasti joku korjaa sen pian.   

Pyhän Hyacinthuksen kirkko

Pyhän Hyacinthuksen takana on konsuli Harry Wahlin talo. Wahlit olivat rikastuneet Saimaan kanavalla käydyllä kaupalla. Harry Wahl oli olympialaisten kilpapurjehtija ja hän keräili Stradivarius-, Guarneri- ja Amati-viuluja, joita omisti alun toistasataa. Sodan tiimellyksessä arvokkaasta kokoelmasta saatiin pelastettua noin 30 viulua, loput hoiteli uusi isäntä ties minne. Viulujen kohtalosta on Maija-Stiina Roine kirjoittanut teoksen "Harry Wahlin viulut". Tässäpä esikuvaa meidän nykyrikkaillemme: tehkää rahoillanne jotain sellaista, joka rakentaa tämän maan kulttuuria - rikkaus velvoittaa!

Katu päätyy Vanhan Tuomiokirkon kellotorniin.Viipurin keskiaikaisen Tuomiokirkon kellotorni on 1600-luvulta. Nykyisen ulkoasunsa se sai vuonna 1795 kuvernementin arkkitehdin Johann Brockmannin suunnittelemana. Kellotornissa on ilmolalaisen kellosepän Joh. Könnin kellokoneisto, joka asennettiin kellotorniin 1848. Kellotornin saneeraus olisi seuraava kohde Viipurissa, kun Aallon kirjasto on nyt entisöity. Torni on ollut Viipurin tunnus ja siihen kulminoituu koko kaupungin arkkitehtuurin ainutlaatuisuus. Kellotorni on tällä hetkellä todella kurjassa kunnossa, mutta kello käy kuitenkin ajalleen. Katso tähän vielä filmi kellotapulista ja kuuntelen sen muinaista ääntä. http://virtuaaliviipuri.tamk.fi/fi/block/6

             Tuomiokirkon kellotapuli 1600-luvulta

Pietarin Koivusaarella

Dom politkatorzhan eli entisten poliittisten vankien talo

 

Pietarin Koivusaari (Petrogradskaja storona) on kaupunkikävelijän aarreaitta. Käytän näitä ikimuistoisia nimiä, koska ne ovat historiallisia ja kertovat ajasta ennen slaavilaisia maahantunkeutujia. Jo kilometrin säteellä löytää roppakaupalla mieltä kiehtovaa historiaa. Rakennustaiteellisestikin Kivisaaren valtatien ympäristö on varsin rikas, ja koko kaupunginosa huokuu mennyttä suuruutta ja eleganssia. Parhaiten pääset sinne metrolla ajamalla Gorkovskajan asemalle, joka muodonmuutoksen jälkeen muistuttaa kallellaan olevaa lentävää lautasta.

Venäjällä on vähän funktionalistisia rakennuksia tai rakennuskokonaisuuksia johtuen poliittisista syistä. 1920-luvun avantgardistisen suuntauksen rakennusmuistomerkkejä on muutamia (Gorkin kulttuuripalatsi Stachek-aukiolla, Kirovin kulttuuripalatsi Bolshoi-prospektilla ja entinen KGB:n pääkonttori Liteinyi prospektilla). Funkkisasuintaloja on vain muutamia, niistä hienoimmat lienevät Svirstroin asuintalo Malyi prospektilla, Dom Lensoveta Naberezhnaja Karpovkilla ja Koivusaarella oleva poliittisten vankien asuintalo (Дом-коммуна Общества политкаторжан).

Talo hyppää heti silmään pietarilaisen arkkitehtuurin keskeltä, koska se poikkeaa paljon kaikesta ympärillä olevasta. Yllättävää on, miten samanlainen massojen, ikkunoiden ja parvekkeiden rytmitys on Olli Pöyryn Tullinpuomin talossa Helsingissä ja tässä pietarilaisessa rakennuksessa, erityisesti kun sitä katsoo Liteinyi-sillalta käsin. Kummassakin talossa on ammennettu konstruktivistisesta perinteestä.

Talo valmistui 1934 (arkkitehdit Abrosimov, Simonov ja Hrjakov). Se rakennettiin alunperin tsaarin vainoamille ja vankilassa istuneille vallankumouksellisille. Talo oli yhteisöllinen: asunnot olivat pieniä ja niissä oli vain keittosyvennys, ruokailu ja seurustelu tapahtuivat yhteisissä tiloissa. Talossa oli myös pesula, kirjasto ja solarium. Tämä vanhojen radikaalien yhteisasuminen ei kuitenkaan miellyttänyt Stalinia, ja niinpä talon 144 ruokakunnasta 132 lähetettiin leireille. Näin naapurissa. Kuuntele lystiksesi Stalinin lempilaulu Suliko.

Talo on ollut ja on edelleen pietarilaisten mielestä ruma, tästä on myös omaa empiiristä haastattelutietoa. Jos silmä ei ole tottunut puhtaisiin linjoihin ja herkkään materiaalin käsittelyyn, on ymmärrettävää, ettei tämä luomus satu venäläisen esteettiseen pirtaan. Minusta rakennus on dynaaminen ja herkkä, myös kaunis harmaa laatoitus sopii siihen hyvin. Pietarin asuntomarkkinoilla talo on tosin hyvin suosittu ja sen asunnot kalliita: syinä hieno sijainti ja historialliset muistot.

 

 Gur-Emirin mausoleumi Samarkandissa on ollut esikuvana vuosina 1910-1914 rakennetulle moskeijalle, joka sijaitsee aivan poliittisten vankien talon tuntumassa. Moskeijalla oli aikanaan myös poliittinen tausta: Keski-Aasian alueliitokset Venäjään. Moskeijan rakentaminen oli sovinnonele kaupungin muslimeille, ennen kaikkea tataareille. Kansan suussa moskeijaa ja sen ympäristöä kutsutaankin "Tatarstaniksi". Neuvostoaikana sitä pidettiin lääketieteellisten laitteiden varastona ja palautettiin uskonnolliseen käyttöön 1950-luvun lopulla. Moskeijassa on miesten- ja naisten kerrokset ja kerros koraanikoululle. Rakennus on vaikuttavan näköinen ja yllätyksellinen kaupunkikuvassa. Erityisen kaunis se on Liteinyin sillalta katsottuna.

Moskeijan vieressä on ballerina Matilda Ksesinskajan palatsi. Ksesinskaja oli Marinskin prima ballerina ja hänellä oli myös hyvin läheiset suhteet Romanoveihin, naihan hän suurruhtinas Andrein. Palatsin suunniteli pietarilaisen jugendarkkitehtuurin mestari A.I.Gogen. Taloon pääsee sisälle, koska siinä on Venäjän poliittisen historian museo. Osa tiloista on restauroitu. Ksesinskaja on kirjoittanut muistelmat (Воспоминания, Москва 2003), joista voi päätellä, että hän oli parempi tanssija kuin kirjailija. Kuitenkin niistä avautuu mielenkiintoinen kuva maailmaan, missä suosittuja taiteilijoita tuettiin ruhtinaallisesti eikä muutenkaan napilla pelattu. Jonkun selkänahasta myös nämä palatsit rakennettiin, mutten nyt ryhdy politikoimaan enempää. Ksesinskaja pakeni Venäjältä Ranskaan, missä jatkoi uraansa. 3. huhtikuuta 1917 Lenin piti rakennuksen parvekkeelta kuuluisan vallankumouspuheensa ja talo oli sittemmin "leniniläisten päämaja" Petrogradissa. Palatsia kannattaa käydä katsomassa ulkoa: siinä on hieno kermanvärinen majolikapinnoite ja mielenkiintoinen epäsymmetrinen pohjaratkaisu.

Täältä kannattaa vielä ehdottomasti poiketa Sergei Kirovin kotimuseoon Kamennoostrovksij prospekt 26-28. Kirov oli Leningradin kommunistisen puoleenaluekomitean ensimmäinen sihteeri ja puolueen lemmikki. Hän asui talossa 1926-1934. Kirov ammuttiin 1934, eikä vieläkään ole täysin selvää, kuka murhan takana oli. On esitetty, että Stalin alkoi vihata Kirovia tämän suuren kansasuosion takia, ja siksi hän halusi päästä tästä eroon. Olipa niin tai näin, kotimuseo on mieltä kiehtova paikka, minne kannattaa mennä, jos Venäjän ristiriitainen historia kiinnostaa.

Ennen vallankumousta asuintalo oli ollut Pietarin eliitin suosima. Kaikki materiaalit olivat vain parasta laatua, asuntojen koko 5-12 huonetta. Tästä lyxistä ei ole enää ainakaan rappukäytävässä jälkeäkään. Jos olet rohkea, ajat hissillä ylimpään kerrokseen, missä museo sijaitsee.

Kirov harrasti kirjallisuutta, siitä todisteena on kaunis kirjastohuone, mihin heti tekisi mieli asettua lukemaan Karamazovin veljeksiä. Hän harrasti myös metsästystä-sitä varten oli myös oma huoneensa. Kodintekniikkaakin on näytteillä, mm. jääkappi. Mistään ei siis puolue-eliitillä ollut pulaa, kun rakennettiin uutta yhteiskuntaa. Erityisenä yksityiskohtana hyppäsi silmään pieni kolmiulotteinen taulu, missä oli pienoiskoossa esitettynä kasvihuoneita ja taimilavoja Hiipinän keskitysleiriltä, missä moni suomalainenkin sai hiiltä kuokkia ja kaalia kasvattaa.

Museossa tuli sellainen olo,  ettei tämä koti ole voinut Kirovin itsensä rakentama. Sisustus oli kaksinaista. Makuukammarissa oli aistikas mahonkikaappi, jota kiersi sini-valkoinen Wedgewood-friisi, monet muutkin asunnon yksityiskohdat viestivät jostain muusta kuin vallankumouksesta. Ehkä asunnon oikea omistaja oli ehtinyt paeta rajan yli, tai sitten huonommassa tapauksessa tämä virui jollakin leirillä kansanvihollisena. Tästä problematiikasta ei museossa kerrottu.

Sen sijaan oli mielenkiintoinen näyttely lapsista Stalin ajan Neuvostoliitossa. Liikuttavaa oli lukea pienen koululaisen ateismin tunnilla kirjoittamaa ainetta: "Ei ole olemassa mitään lihan ylösnousemusta. Kun ihminen kuolee, hän mätänee". Oppaat olivat herttaisia: he tuntuivat pahoittelevan kaikkea mennyttä, sitä etteivät kaikki lapset saaneet Mishka na severe-konvehteja ja että he kirjoittivat niin tyhmiä juttuja ihmisen osasta.

Täällä harrastettiin puhdistusta

Tällä jäähtyi ehkä votkapullo

 

  

Vadim Kozinin "Syksy" vie suoraan 1930 luvun sydämeen

 

 

 

 

 

Venäjäntaitoisille filmi Kirovista

 

 

 

 

 

Kaunis Saksa: flaneerausta ja esitelmöintiä Hampurissa

Tämän postauksen nimeksi olen valinnut Uuno Kailaan runosuomennoskokoelman otsikon "Kaunis Saksa" vuodelta 1924 - todempaa lausetta ei tästä mainiosta maasta voisi lausua, siksi rikas ja monipuolinen on sen kulttuuri. Saksa on inspiroinut suomalaisia jo vuosisatoja ja inspiroi edelleen. Sääli vain on, että saksan kielen osaaminen vähenee vähenemistään Suomessa.

Hampurin asemalta alkoi yli neljäkymmentä vuotta sitten kiinteä suhde Saksanmaahan. En koskaan voi unohtaa sitä värien, tuoksujen, melun ja hajujen maailmaa, joka tulvaili asemalla vastaan kesällä 1972. Asema tuntui järkyttävän suurelta ja kaikki muukin oli maalaispojasta ihmeellistä. Sitten juna vei Münsteriin jossa ensimmäinen Saksan kesä alkoi: heinäpeltoa, lannanluontia ja ensimmäinen oluttuoppi. O du holde Jugendzeit! Hampurin asema on klassinen suurasema, joita Saksassa on runsaasti: Saksa on rautateiden ja raitioteiden ystävien paratiisi. Aseman vanha flair on säilynyt, samoin tuoksut, hajut ja puolivillainen ilmapiiri.

 

 

Käyskentely jatkuu pitkin Mönckebergstrassea kohti Kleine Alsteria. Tämä yllä oleva Marissalin kirjakauppa on yksi suosikkirakennuksistani Hampurissa. Se sijaitsee avarassa ristikäytävässä ja rakennus edustaa puhtaasti sodanjälkeistä saksalaista arkkitehtuuria-sen tunnusmerkkeinä ovat valoisuus, travetiinin käyttö, upotetut sisäänkäynnit ja erikoiset kaide-, valaisin- ja porrasratkaisut. Tämä nurkkaus on mielestäni hyvin saksalainen. Kun kulkee holvikäytävää eteenpäin, tulee vastaan Alsterarkaden. Veden ja holvikaarien leikissä on jotain välimerellistä. Valkoisissa käytävissä on tyyriitä liikkeitä ja tyylikkäitä ihmisiä-tämä on täällä näyttäytymisen paikka. Kun sukeltaa sisään pienelle poikkikadulle, löytyy sieltä kaiken luksuksen keskeltä pieni antikvariaatti, jonka ikkunat on somistettu parhaan kirjakauppatavan mukaan. Ikkunaan on pantu edustavimmat eksponaatit, kuten kuvassa oleva Tuhannen ja yhden yön virheetön laitos vuodeslta 1914. Ilokseni havaitsin, että kuvitus on sama kuin siinä laitoksessa mitä mummon luona luin pikkupoikana. Yksi ikkuna on somistettu pelkästään Henry Jamesin eri laitoksilla ja viimeinen vitriini antiikin Roomaan liittyvillä teoksilla. Näitä katsellessa tunsi vilpitöntä iloa, vaikka niitä katseli ikkunan takaa, eikä niihin voinut koskea tai niitä haistella. Tästä flaneeraus jatkui Jungfernstigille, mikä iltavalaistuksessa tarjosi hienon näyn: sinisen hetken huhtikuussa, kevät juuri puhkeamassa, suurkaupungin keskellä oleva merenlahti toi tuulahduksen valtameriltä. Käännyn Colonnaden-kadulle, josta löytyy ravintolaa ja kauppaa moneen tarpeeseen. Jos olisin piippumies, taivaan esikartano löytyisi Pfeifen-Teschin myymälästä. Tuhansia piippuja, piipputupakkaa, sikareita, humidoreja...Tästäkin voi iloita, vaikkei ymmärräkään savunautinnoista mitään, koska kessutteluvehkeet on laitettu kutsuvasti esille. Tämä kaiken turhuuden runsaus! Tätä kutsutaan kulttuuriksi.
 

Pfeifen-Tesch

 

Alster in twilight

Aitoa 50-luvun tunnelmaa Colonnaden-kadulla, neonmainoksia, pyöreitä lapis lazulin-värisiä ovenkahvoja, messinkikehysteisiä näyteikkunoita. Tee aikamatka menneeseen, laita soimaan Vicco Torriania, tee Toast Hawai, haaveile lomasta Caprilla! Barcarole in der Nacht, du hast Tränen mir gebracht.

Sitten alkaa pyhiinvaellusosa: Hampurin merkittävin rakennusnähtävyys on mielestäni Chilehaus.Kauppias Henry S. Sloman oli rikastunut Chilen salpietarilla ja hän päätti rakentaa Hampuriin kauppahuoneensa pääkonttorin. Projektin toteutti Arkkitehti Fritz Höger. Talo on massiivinen, tummanruskeasta klinkkeristä tehty, mutta sitä on kevennetty sisäänvedetyillä yläkerroksilla ja taivaansinisillä kaiteilla. Käytetty klinkkeri on karkeaa teollisuusklinkkeriä, jonka elävä pinta keventää rakennusta. Rakennus on kuin jättiläismäinen tumma laiva, joka purjehtii keskellä kaupunkia. Seinien rikkaat keraamiset taideteokset on tehnyt Richard Kuöhl. Talossa on kaikkiaan 2800 ikkunaa. Kun poikkeaa sisäpihalle, voi sielun silmin siirtyä 1920-luvun saksalaisen ekspressionismin maailmaan ja vaikkapa katsoa tummaa olutta juoden "Tohtori Kaligarin kabinetin":http://www.youtube.com/watch?v=V6VFvW5R2qk

Sininen ja ruskea seurustelevat...

 

 

Viimeinen Hampurin aarre on tällä vaelluksella rautatieaseman vieressä oleva Museum für angewandte Kunst. Museolla on erinomaiset Aasia-kokoelmat. Erityisesesti pisti silmään japanilainen ja kiinalainen posliini ehkä juuri siksi, että se on niin lähellä suomalaista 1950-luvun muotoilua. Ming-dynastian Jiajing-kaudelta (1522-1526) oleva keisarinkeltainen lautanen on suomeksi Kilta/Teema-lautanen, niin muotonsa kuin värinsä puolesta. Kai Frank tunsi tarkaan tämän väri- ja muotomaailman - pitkä matka Kiinasta suomalaiseen ruokapöytään. Museoon oli myös rakennettu teehuone, jossa pientä maksua vastaan sai opastusta teeseremoniaan aidolta japanilaiselta geishalta. Oli liikuttavaa katsoa, kun isot saksalaiset pyörittelivät käsissään siroja astioita ja hörppivät kalanmakuista vihreää teetä. Suuren osan kokoelmista oli kerännyt Reemtsman tupakkasuku (jonka residenssi Haus K in O eli Villa Reemtsma Hampurissa on todella tutkimisen arvoinen 1930-luvun arkkitehtuurin mestariteos). Retki päättyy nyt museon kahvilaan, jossa omenakakun päälle ladotaan tanakka keko kermavaahtoa. O du Deutschland!

Keisarinkeltaista eleganssia

 

 

Jin-dynastian aikainen malja 1100-luvulta 

 

 

 

 

 

 

August Thieme: Finnland. Viipurin saksalaisen kulttuurin runopäärly vuodelta 1808

Viime syyskuussa julkaistiin Viipurissa Helsingin Saksalaisen koulun, Helsingin Suomalais-venäläisen koulun, Aue-säätiön ja Deutsche Auslandsgesellschaftin "Jalanjälkiä  Viipurissa"-seminaarissa Aue-säätiön kustantaman August Thiemen "Finnland"-runoelman saksalais-venäläinen painos (Aue-säätiön julkaisuja 27, 2012). Joulukuussa 2012 julkaistiin runoelman nelikielinen laitos.

Teos on harvinaisuus: sitä on säilynyt ainostaan kolme kappaletta. Runoelma oli tarkoitettu alunperin Viipurin ja Kannaksen saksankielisen kouluopetuksen tarpeisiin. August Thieme tuli Saksasta von Daehnin perheeseen Sippolaan kotiopettajaksi, josta hän siirtyi Viipuriin saksalaisen lukion lehtoriksi ja piirikoulutarkastajaksi.

Runoelma kuvaa Suomea, tarkemmin sanoen Kannaksen elämää mielenkiintoisella tavalla ja runossa on myös syvä didaktinen aspekti: sekä luonto että ihminen kuvataan tarkoin. Runoilija kuvaa distikonin ja heksametrin vuoropuhelun avulla Suomea: distikonin hakkaavalla rytmillä arvostellaan suomalaista elämänmuotoa ja tähän vastataan Suomea ylistäen sulavalla heksametrillä.  

Herderiläinen näkemys "jalosta villistä" toistuu myös tässä kuvauksessa (vertaa tämän blogin Miljukov-juttuun "Viattomien villien maassa"). Suomalainen ihminen on hiomaton jalokivi ja Suomen luonto on ainutlaatuinen, vain katsojan täytyy orientoitua uudella tavalla sen ymmärtääkseen.

Runoelman suomalaisen version on kääntänyt Teivas Oksala, Lars Huldén vastaa ruotsinnoksesta ja venäläisen käännöksen on tehnyt Michail Kostolomov. Kaikkien työ on ollut erinomaista. Runoelman julkaisuun liittynyt ilta 3.12.2012 Deutsche Bibliothekissä oli mieleenpainuva. Illan aikana runoa luettiin neljällä kielellä ja siitä pidettiin mielenkiintoisia esitelmiä. On sääli, ettei lehdistö ole käsitellyt tätä merkittävää käännöstyötä.

Seuraavassa muutamia runoelman helmiä Teivas Oksalan suomentamana.

Hylkää, oi Runotar, tämä maa! Ei nuuhkia täällä

tuoksuja etelän voi. Vain meri ulvova on,

linnut laulukkaat kujertaa surulaulua kilvan...

 

Vitsaoksainen, jalovartinen koivu

nerkoin kellervin-oli tuhka sen taattojen pihka-

versoo, öljyllään nahan taikoo notkeammaksi,

myös kevätmahlallaan avun suo keripukkia vastaan.

 

Myös maamuurain on-rakas Suomen metsien lapsi-

persikankarvainen, kevätkaaoksen esikukka,

aamuruskon on ilokyynelen myötä sen synty...

 

Terve te ruokkivat veet sekä suomukkaat eväkarjat!

Kämmen karhun murhaisan on suupala maukas!

 

Syksykin lauluton on, rypäleet ei lohduta, eivät

puutkaan suo hedelmää, oksa ei varjoakaan.

 

Pirtit ällöttää, rakojen läpi kun savu leijuu:

kallio lattia on, lapsonen kun alaston

niin kanojen, sikojen sekä lannan seurana kuorsaa.

 

Tytöt keikuttaa taas tankoa kehdon.

Kirjojen kirjaa käy lukemaan isä, kun päre loistaa

(kaikki he näät lukevat).

 

Terve autuas kansa! Kun sun nokisen pukus alla

rintasi on talonpoikainen, niin vilpitön, puhdas

kuin lumi valkoinen. Pilanneet läpikulkevat kansat

ei sua myrkyllään. Sinun sielusi on pyhä, rehti.

Saksalainen teksti on verraton-kieli on vanhahtavaa mutta kekseliästä: "Jetzo den buschdurchschlotternden Hasen bangklopfenden Herzens...". Lukuiloa tämän monikulttuurisen aarteen äärellä!



 

Петербург - ты красавец! Aamukävelyllä Fontankan varrella

Утренный момент на Фонтанке. Aamuhetki Fontankan varrella

Раз в год я имею возможность гулять в Питере - это уже за 20 лет. Это апрельское утро было одновременно и зимнее и весеннее: лёд на Фонтанке, но свет и воздух весны. Красота этого города воплощается в величине и развале, якобы все стены говорили  "моё прошлое великолепное, но сейчас я отдыхаю".  Гулять на Фонтанке утром чистая поэзия. Если я был бы русским, я мог наизусть бормотать сто стихотворений об этом ландшафте, но сейчас я просто наслаждаюсь русским образом жизни.






Runon maisemaa, Северная Палмира

 

Mikä onkaan henkisesti virkistävämpää kuin tehdä aamukävely Fontankan vartta pitkin. Katukivetys longotteleikse, valurautaiset kaiteet ovat paikoin murtuneet, taustalla Lomonosovin silta ja Pyhän kolminaisuuden katedraali, joka utuisena tuo mieleen Venetsian. Tämä on sitä Pietaria, joka avautui "Päällystakkia" lukiessa: samanaikaisesti täydellistä ja risaista.
Вид на Аничков мост: это чистейшая красота! Изгиб реки, неровность тротуара...Это точно та картина о Петербурге, которую я получил прочитав "Шинель". Просто закрой резницы и ты попал в чудесный мир...

Kohta päästään Anitschkovin sillalle. Hieno, kadonnut kulttuuri on synnyttänyt tämän siltakaunokaisen. Clodt von Jürgensburgin "Hevosenkesytys" on jännittävä ja juhlallinen: kuinka villistä eläimestä ihminen kesyttää itselleen palvelijan. Ihminen on myös kesyttänyt graniitista ja pronssista tämän kulttuuriluomuksen. Просто удивительно, какая динамичность и богатсво выражения и коня и молодого человека.

Tämän aidan takana on Venäjän Parnassos

Kävelen Anitschkovin sillalta Fontankan oikeaa rantaa pitkin kohti Scheremetjevin palatsia. Tulen vähitellen Venäjän runouden hopeakauden pyhälle maalle. Menen sisään takorautaisesta portista, jonka yläosa on juuri kullattu - olen Anna Ahmatovan maisemissa, Venäjän Parnassos on tällä pihamaalla. Palatsin fasadissa on Scheremetjevin suvun tunnus "Deus conservat omnia", mikä on myös Ahmatovan "Runoelma ilman sankaria" motto ja lohdun sana, kun ajattelee sitä kärsimystä, mitä teoksessa kuvataan.

Palatsin siipirakennuksessa, Fontannyi domissa oli Anna Ahmatovan koti, jossa hänet Stalinin vainojen aikana ajettiin yhä pienempään nurkkaan, sekä henkisesti että fyysisesti. Ahmatova oli kuitenkin niin suuri, ettei häneen puututtu, toisin kuin hänen akmeistiystäväänsä Osip Mandelstamiin, joka sai maksaa runoudestaan hengellään. Hyvä lukijani: jos sinun pitää käydä jossakin pietarilaisessa nähtävyydessä, niin tämä se on, Anna Ahmatovan kotimuseo - siinä on kerrottu kaikki Venäjän tragediasta ja siitä voimasta, mikä pitää ihmisen ihmisenä kauheimmissakin olosuhteissa.

Anna Ahmatovan koti, Fotannyi dom

Я был школьником, когда я получил финский перевод воспоминания Надежды Мандельштама. Я прочитал книгу раз и начал снова с начала читать ее и подумал: "Что это за мир? Кто эти удивительные люди?" Передо мною открылся странный и увлекательный ландшафт с именами как Гумилев, Мандельштам, Ахматова...И как люди обходились друг с другом и как они говорили друг с другом - просто чудесно. Ядром их жизни была поэзия, они жили в микрокосмосе красивых, страшных и значительных слов. Я начал читать Ахматову, но настоящим поэтическим шоком мне стала "Египетская марка" Мандельштама, такого я раньше не знал. А потом "Нашедший подковника"- я старался мне перевести этот шедевр по-фински при помощи словаря: многое осталось открытым, но я понял, что это настоящая поэзия...

С чего начать?
Все трещит и качается.
Воздух дрожит от сравнений.
Ни одно слово не лучше другого,
3емля гудит метафорой,
И легкие двуколки
В броской упряжи густых от натуги птичьих стай
Разрываются на части,
Соперничая с храпящими любимцами ристалищ.

Venäjä ei olisi Venäjä, jollei palatsin takapihalla aukeaisi alla näkyvä termotekniikan viimeinen saavutus. Pihan toisella laidalla asui venäläisen runouden muodon mestari ja tällä toisella laidalla korjataan vielä neuvostokokeilun hedelmiä. Jos haluat suomeksi sukeltaa tähän merkilliseen ja ihanaan maailmaan, lue Nadezhda Mandelstamin muistelmat "Ihmisen toivo" (Otava 1972). Jos Suomen kulttuuripolsut olisivat lukeneet edes tämän teoksen, olisi säästytty monilta "kulttuurivihkoilta" ja muulta moskalta, jota tuolloin kulttuuriksi sanottiin.

Lenin-setä asui Venäjällä...

Tässä pieni ääni- ja kuvanäyte Ahmatovasta: