Yhden kesän akvarellit

 

Albina Kausi Matilden roolissa (kuva: Kino-teatr-ru)

Luin Lilli Prometin novellin Yhden kesän akvarellit ja katsoin samannimisen neuvosto-virolaisen tv-filmin vuodelta 1966, jonka oli ohjannut Virve Aruoja. Novelli löytyi Neuvostoliitossa painetusta kokoelmasta Kamelinsilmä. Neuvostokirjailijoiden kertomuksia (1974). Kokoelmasta on aikaisemmin postannut Ketjukolaaja. Novellin on kääntänyt Raija-Liisa Pöllä, joka toimi Neuvostoliitossa Progress-kustantamon kääntäjänä. Koska novelli ja filmi ovat miltei yksi yhteen, kerron tässä nyt filmistä, joka on monella tapaa hieno teos.

Pieneen virolaiseen merenrantakylään (filmi oli kuvattu Käsmussa) saapuu kesäksi taideopiskelija Luigi Toomapoeg maalaamaan akvarelleja. Majapaikakseen hän saa huoneen merenrantahuvilasta, jonka emäntänä on vanha Matilde. Luigi tutustuu myös nuoreen ja iloiseen Heidiin, jonka kanssa hän kävelee merenrannalla, käy kerran elokuvissa ja kylässä Heidin sukulaisten luona. Parin välille syntyy pientä lemmenleikkiä.

Kertomuksen ytimen muodostaa Matilden tarina, joka vähitellen avautuu hänen ja Luigin keskusteluissa. Käy ilmi, ettei talo alun perin olekaan ollut Matilden, vaan perheen, joka pakeni Virosta ulkomaille. Matilde oli ollut tuon perheen palvelijatar. Sodan jälkeen hän oli ottanut tehtäväkseen talon ylläpidon, ja odotti, että isäntäväki saapuisi takaisin, kun "ajat tulevat paremmiksi". Matilde vaihtoi viikoittain liinat olohuoneessa ja pyyhki vanhoista valokuvista pölyt. Kylän väki ei laittanut yleensä ovia lukkoon, mutta Matilde teki niin, koska piti huolta vieraan omaisuudesta. 

Matilde pyytää Luigin kanssaan kirkkoon, ja tämä lähteekin mukaan, tosin vain katsellakseen kirkon taideaarteita. Jumalanpalvelukseen hän ei mene, vaan odottaa Matildea kirkkoaidan vieressä. Kun palvelus loppuu, kysyy Luigi, että mitä pastori sanoi. Pastori oli sanonut, että uskon pitäisi olla kuin röntgensäde, joka menee ihmisen läpi. Tämä oli Matildelle outoa oppia, ja hän muistelee, kuinka ennen vanhaan pastorit olivat puhuneet, että Jumala katsoo ihmisen sieluun.

Kotiin kävellessään Matilde kertoo, kuinka menetti rakkaansa toiselle, eikä sitten löytänyt enää uutta. Myös yhteyden ystäväänsä (Heidin isoäiti) hän oli vuosien saatossa menettänyt. Matilden elämän keskiössä olivat menetykset ja menneessä eläminen. Tämä hermostuttaa nuorta miestä. Hän maalaa emännästään akvarellin, ja Matilden kysyessä, mikä sen nimeksi tulee, vastaa Luigi että "epäjumalan palvelija". Tämä loukkaa kovasti vanhaa naista ja hiukan myöhemmin hän sanoo, ettei Luigi ymmärrä hänen yksinkertaista sieluaan. Lopuksi kuitenkin he sopivat keskenään ristiriitansa, taulun nimeksi pannaan "Matilde-entinen kalastaja", ja Luigi lupaa tulla seuraavana kesänä uudestaan Matilden luo. Kertomus päättyy siihen, kun Luigi ja Heidi lähtevät jatkamaan opintojaan kaupunkiin, ja Matilde löytää jälleen yhteyden vanhaan ystävättäreensä.

Novellissa on yllättävää neuvostoelämän kritiikkiä, itsenäisyydenaika esitetään positiivisena, ja myös kirkosta annetaan kuva, että se edustaa pysyviä arvoja. Filmin ilmapiiri on sekä optimistinen että surumielinen. Erityisen hienoa näyttelijäntyötä tekee Albina Kausi Matildena. Kausi lopetti näyttelemisen 1940-luvun lopussa, mutta tämä filmi teki hänestä Virossa kulttihahmon 1960-luvulla. Suoritus on vähän vastaava kuin Siiri Angerkosken viimeinen rooli "Aliisassa". Liikuttavaa oli myös se, että elokuva toi mieleen oman lapsuudenajan kesäisin maalla: samankaltainen pukeutuminen, asuntojen sisustukset ja filmi-illat seurojentalolla.

Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa tuotettiin paljon hienoa kulttuuria, jota ei sovi makuloida tai asettaa yhteen muottiin. Tämä Aruojan filmi on yksi osoitus siitä hienovaraisesta kertomistavasta, jonka pienistä vihjeistä avautuu suurempi metafyysinen ja historiallinen maailma. Jos teema kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti lukea Ketjukolaajan Leningrad-Ost-Berlin -haaste. Itse pidän yhtenä neuvostokulttuurin helmenä Paradžanovin filmiä Granaattiomenan väri.