Katolisen kirkon salaisuus

Katolisen spiritualiteetin konkreettisuutta

Katolinen uskonelämä herättää pohjoisen luterilaisessa ambivalenssia. Toisaalta tuntuu, että Rooman uskossa on jäljellä syvää pakanuutta ja magiaa, toisaalta ei voi kuin ihailla katolisen spiritualiteetin joka- ja arkipäiväisyyttä, kaikkialla läsnä olevaa kristillisyyttä ja sen symboleja, täysiä kirkkoja ja pyhiinvaellusteitä. Suomen kleeruksen kellokkaat ovat Roomaan kallellaan, mutta heidän kannattaisi miettiä sitä, miksi Italiassa kirkot ovat monta kertaa päivässä täysiä ja meillä taas ei edes sunnuntaisin, vaikka tehtäisiin mitä liturgisia uudistuksia ja seurakunnan osallistamista. 

Kesäretkellä Dolomiiteilla käytiin sunnuntai-iltapäivän messussa pienessä Andalon vuoristokaupungissa. Messuja järjestettiin pyhäpäivisin neljä (!) ja arkisin kaksi. Iltapäivän messussa sali oli täysi kaikenikäistä seurakuntaa. Ehtoollisjumalanpalvelus eteni samaan tapaan kuin meilläkin, paitsi tietenkin itse ehtoollisen osalta, jolloin seurakunnalle tarjottiin vain öylättiä, mutta pappi joi viinin. Kuoripojat soittelivat pieniä kulkusia transubstantiaation alkaessa, ehtoollisvälineitä kuurattiin liinalla ja niitä kanneltiin tabernaakkelin ja alttarin väliä. Vähäisen italiantaitoni vuoksi saarna ei avautunut kuin vain sen osalta, että pappi saarnasi evankeliumista. Tosin vaikutti siltä, että hän luki saarnan postillan tapaisesta teoksesta, eikä saarnalla tuntunut olevan mitään kosketuskohtaa tähän päivään. Hän ei myöskään katsonut kertaakaan seurakuntaan. Kuoripojat olivat sen näköisiä, että mitävälii, mutta he suorittivat tehtävänsä tottuneesti. Pappi taas välitti itsestään kuvan, että hoidellaan nopeasti tämä homma pois, että päästään kotiin spagetille. Kaikkea liturgista tekemistä leimasi puolinaisuus ja hartauden puute.

Tämä ei kuitenkaan tuntunut vaivaavan seurakuntaa, päinvastoin: he lauloivat virret ja liturgiset osat ilman säestystä ja virsikirjoja papin annettua intonaation. Väki oli keskittyneesti mukana, eikä kirkossa ollut sellaista hollitupatunnelmaa, mitä olen nähnyt esim. Venäjällä. Ehtoolliselle mentiin ja sieltä tultiin hartaan näköisenä. Katselin sivusilmällä vieressä istunutta kolmen lapsen äitiä, joka odotti neljättään. Ehtoollisen jälkeen hän varjosi kädellä silmänsä ja istui pitkän tovin syvässä hiljaisuudessa. Vieressä istuneet pienet lapset kunnioittivat äitinsä hiljentymistä. Jo pelkästään tämän näyn vuoksi kannatti kirkkoon tulla. Ehtoolliselle emme tietenkään menneet, koska ehtoollisyhteyttä kirkkojemme välillä ei ole. Kuitenkin kaikesta jäi harras ja pyhä olo. Kiitos sinulle katolinen kirkko!

Tässä mesussa ei ollut yhtään mitään poikkeavaa elementtiä, se oli ihan tavallinen jumalanpalvelus, mutta seurakunta tuntui siitä pitävän juuri siksi. Siellä oli turvallista, tuttua, pyhäin yhteyttä ja aidosti aitoa ehtoollista. Mitä muuta tarvitaan? Onko tämä katolisen kirkon salaisuus: tradition voima? 

Alussa kuvattu Fai della Paganellan Pyhän Antoniuksen patsas toi mieleen tämän laulun:
 https://www.youtube.com/watch?v=o3EZoDr6kqM

Viikon jumalanpalvelusten ohjelma

Yrjö Hirn: Esteettinen elämä

Rytmin maagit Matti ja Teppo auttoivat minua ymmärtämään
 hirniläistä estetiikkaa Maaningan kasinolla

Kesän lukuelämyksiin kuului Yrjö Hirnin Esteettinen elämä (Helsinki 1949). Kirja on makaillut hyllyssäni vuosikausia odotellen lukukairosta, tilaa, jolloin olisin valmis teoksen vastaanottamiseen. Kirja tuli hankittua vuosia sitten pelkästään sen hienon nimen perusteella: kukapa ei haluaisi viettää Esteettistä elämää!  Tapahtui myös iloinen kirjallinen kohtaaminenkin teosta lukiessani, kun muistin heti turkulaisen yliopisto-opettajani Urho Verhon käyttäneen luennollaan 40 vuotta sitten suoraa Hirn-sitaattia "Sulo ylipäänsäkin on hallitsevien luokkien perintöosa". Jotkut asiat vain jäävät mieleen. 

Yrjö Hirn (1870 - 1952) on yksi kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia humanisteja. Toisen kuuluisan suomalaisen, Edvard Westermarckin ajatukset olivat Hirnille läheisiä, myös tiiviit kytkökset anglosaksiseen tiede-elämään toivat hänelle kansainvälistä julkisuutta. Suomen Estetiikan seura, joka edistää taiteiden ja tieteiden kanssakäymistä, jakaa Yrjö Hirn -palkinnon. 

Hirn käsittelee aluksi estetiikkaa tieteenä ja esteettistä ongelmaa. Sitten käsitellään historiallista, sielutieteellistä ja
esteettistä  taiteenselitystä. Omat lukunsa saavat sitten kaunis, sulo ja arvokkuus, ylevä, traagillinen, koomillinen ja esteettinen elämä. En valitettavasti tiedä, mitä nykyesteetikot Hirnistä ajattelevat, mutta minusta monet hänen ajatuksensa olivat oikeita ja osin syvällisiä. 

Hirn käsittelee sitten koko esteettisen tieteen problematiikkaa ja varsinkin sitä, miksi estetiikkaa ei aina pidetä edes tieteenä. Tässä vievät jäljet Platonin sylttytehtaalle: kaikki havaittava kauneus on vain heijastusta ideoitten maailmasta, ja siten ne ovat vain totuuden johdannaisia ja kehällisiä ilmiöitä. Esteettisen kokemuksen ymmärtävät juuri ne sielunkyvyt, jotka ovat mahdollisimman kaukana järjestä, ja koska järki on tässä ajatusrakennelmassa ylin prinsiippi, on esteettinen kokemus olemukseltaan epäterveellinen ja vahingollinen. Tähän suuntaan ajatteli myöhemmin myös Rousseau ja Tolstoi. Lue tähän Ketjukolaajan Tolstoihin liittyvä mielenkiintoinen bloggaus:
http://ketjukolaaja.blogspot.fi/2013/05/leo-tolstoi-mita-on-taide.html.

Keskiaika suhtautui esteettiseen elämään kielteisesti, vaikka se pystyi luomaan kuolemattomia taideteoksia. Vasta kartesiolaisuus nosti esteettiset kysymykset esille. Tieto-opissa oli alettu korostaa järjen ja aistien vastakohtaisuutta, aatteen ja todellisuuden vastakohtaisuutta. Tällöin heräsi " tarve puolustaa sitä henkistä toiminnanmuotoa, joka ei ollut puhtaasti järkiperäistä...ja joka käsitteli asioita, mitkä eivät olleet olennottomia aatteita eivätkä taas yksinomaan pelkkiä luonnonilmiöitä." 

Seuraava harppaus estetiikan maailmassa otettiin 1700-luvun Saksassa, jossa ruvettiin puhumaan taiteesta autotelisena, itsetarkoituksellisena toimintana, joka synnyttää "itsetarkoituksia" eli Selbstzwecke. Immanuel Kantin mukaan kauneus miellytti välittömästi, ilman käsitettä ja henkilökohtaisia pyyteitä tai tavoitteita (Ohne Begriff und ohne Interesse). Taiteella on suuri merkitys ihmiskunnan ja yksikön elämässä, vaikka se sinänsä on "hyödytöntä". Ruusu säteilee pyyteetöntä kauneutta, mutta ruusun tarkastelu voi johtaa mitä moninaisimpiin taideluomiin ja viedä yllättäviin syvyyksiin Rose, oh reiner Widerspruch...

Rilkeläinen ruusu

Hirn paneutuu vielä taiteen syntyyn alkukantaisilla ihmisillä, ja hän kuvailee, kuinka jo varhain esim. työkalut somistettiin kuvioin, joilla tosin lienee ollut kuitenkin ensisijaisesti praktinen, ei esteettinen merkitys. Tosin Hirn kysyy:" ...emmekö tee vääryyttä barbaarisille ja villeille kanssaihmisillemme, kun luulemme, etteivät he kykene katselemaan taidettaan jotakuinkin samaan suuntaan käyvällä esteettisellä mielenkiinnolla..." Hirn käyttää käsitettä alhaisempien ihmisheimojen taide-elämä, mikä ei liene nykyään kovin korrektia. Hirnin maailmassa korkeakulttuuria edustaa ainoastaan klassinen eurooppalainen taide. Teoksensa alussa hän käsittelee varsin mielenkiintoisesti enemmänkin luonnonkansojen esteettistä maailmaa, mikä lienee ollut osaltaan Westermarckin vaikutusta.

Luvussa Historiallinen taiteenselitys Hirn kuvailee aluksi vanhemman rakennustaiteen ja käsityön näennäistä estetiikkaa: esim. kampakeraamisen ajan koristeilla ei ollut ensisijaista esteettistä merkitystä, vaan kuvioinnilla ja palmikoinnilla vahvistettiin astian rakennetta - estetiikka syntyi vasta toissijaisena tuotteena. Esteettistä prinsiippiä ei kuitenkaan voi alkukantaisilla kansoilla täysin sulkea pois, vaan on ajateltu, että estetiikan pontimena ovat olleet ajatusten ilmaiseminen, eroottinen viehättäminen ja työhön ja sotaan kiihottamisen ja taikavaikutuksen tarpeet. 

Taide on ollut em. yhteydessä jonkinlainen Gesamtkunstwerk, joka on pitänyt sisällään kaikki esteettisen ilmaisun muodot. Tästä tuleekin mieleen tunnettu helsinkiläinen emeritus professori, joka jossain yhteydessä on maininnut, että kodin ja koko elämän tulisi olla Gesamtkunstwerk, jossa ihmiset ja esineet harmonisoivat keskenään...

Darwinilaiset johtavat taiteiden synnyn sukupuolivalintaan: naaraan miellyttämiseksi on koiraiden täytynyt kehittää kaikenlaista värikästä ja rytmikästä toimintaa. Hirn ei tätä täysin allekirjoita, mutta toteaa alistuneena että "esteettinen toiminta on ollut ja on edelleenkin hyvin läheisessä yhteydessä rakkauselämän kanssa. ...Rakkaushurmio kiihoittaa taiteellista toimintaa..." 

Luvussa Sielutieteellinen taiteenselitys yritetään selvittää taidevietin luonnetta. Ihminen pyrkii poistamaan mielipahaa ja lisäämään mielihyvää taiteen avulla. Taide pyrkii antamaan ilmaisumuodon pakottaville, ylivoimaisille tunteille. Tällainen toiminta koskee jopa eläimiäkin. Ihmisen sisimmän liikkeet pakottavat hänet epäjärjelliseen toimintaan, mistä ei ole mitään käytännöllistä etua, mutta joka on kuitenkin biologisesti perusteltua. 

Tämä pakottava vietti saa Hirnin mukaan ilmaisunsa etenkin ihmisen fyysisessä olemuksessa: puhdas tunne ilmenee liikkeinä, eleinä, hyppyinä, loikahduksina tai tolkuttomina äännähdyksinä. Nämä ovat esiaste korkeammille pyrkimyksille: tarvitaan vain hyppyjen ja äännähdysten sitominen määrättyyn aikajaksotteluun ja meillä on jo silloin alkeellista taidetta. 

Tahti on ikiaikainen ihmisten tapa ilmaista tunteita ja säädellä energiaa (esim. työ- marssi- ja junttalaulut), kuuntele tähän https://www.youtube.com/watch?v=YrY_Ihj_eVg). Tahti on näkyvissä myös ornamentiikassa, jossa kuvioilla (esim. meanderi) on tietty rytmi. Matin ja Tepon "Kaiken takana on nainen" ammentaa siis taiteen alkulähteiltä. Tämän voin empiirisesti todistaa nähtyäni tanssikansan reaktion Maaningan kasinolla: meno oli kuin fryygialaisessa hurmiossa tai valkoisen zombin manauksessa, rytmi liikutti kansaa ekstaasiin. On itsestään selvää, että rytmi on yksi esteettisen elämän pylväistä. Tässä teemaan liittyvää musiikkia:
https://www.youtube.com/watch?v=MgvtKk83wsQ
https://www.youtube.com/watch?v=NDh4VlGHMXU

Hirn päätyy ajatukseen, että esteettistä elämää ei voi selittää muutoin kuin asettamalla se tunne-elämän yhteyteen. Taide ei kuitenkaan ole samaa kuin tunnetilojen ilmaisu, vaan enemmän. Hegeliläisittäin sanottuna tulee taideteoksen esteettisessä näyssä (Schein) ilmaista hetkellisesti toteutuneen aatteen täydellinen ja puhdas läsnäolo.

Viimeisessä estetiikan yleiseen teoriaan liittyvässä luvussa Esteettinen taiteenselitys Hirn muotoilee omaa estetiikan teoriaansa. Taiteen olemukseen kuuluu poljennollinen, sidotun aikajaksottelun aines, mutta myös katharsis. Esteettinen vaikutus on parhaimmillaan, kun se ei koko voimallaan vaikuta mieleen. Vasta sitten kun...kiihtymys ja mielenliikutus ovat muuttuneet rauhallisiksi mielihyväntunteiksi, voidaan puhua taiteesta sanan varsinaisessa merkityksessä. Taide saa elinvoimansa yhteydestään arkipäivän sekasortoon, mutta sen luontaisin olemus on siinä, että se pyrkii siitä vapautumaan ja nousemaan sen yläpuolelle. 

Hirn toteaa luvun lopussa: "Taideteos tai taideilmaus on sellaisen toiminnan tuote, minkä avulla luonteeltaan tunnepitoinen inhimillinen sieluntila on saanut täydellisen ja kaikenpuolisen ilmaisunsa ulkonaisessa muodossa tai hahmossa, joka tekee vapaan ja pyyteettömän tarkastelun mahdolliseksi ja joka siten ei-esteettisen elämän kiihottavien ja hämmentävien vaikutelmien sijasta herättää tarkastelijassa puhtaan kontemplatiivisen mielihyväntunteen."  

Käsiteltyään esteettisen ymmärryksen perinnettä ja teoriaa, ryhtyy Hirn analysoimaan kaunista, suloa ja arvokasta, ylevää, traagillista ja koomillista. Seuraavassa parhaita hirniläisiä helmiä.

• Osien ja kokonaisuuden välillä vallitsee elimellinen yhteys, joka silloinkin, kun emme tunne esineen tarkoitusta, herättää meissä aavistuksen siitä, että se on täydellisessä sopusoinnussa tämän tuntemattoman tarkoitusperän kanssa.
•  Jokainen kaunis rakennus, jokainen kaunis työkalu ja jokainen kaunis esine tuntuu meistä nauttivan omasta kauneudestaan.
• Jos kaikki esteettinen tarkastelu...merkitsee elämänehtojen voittamista, niin sisältyy ihanne-esteettisen tarkasteluun mahdollisimman suuri olemassaolomme ristiriidoista saatu voitto.
• Sulolla, jota on usein nimitetty "liikkuvaksi kauneudeksi", on tenhovoima, joka puuttuu lepäävältä kauneudelta.
• Suurinkaan voima ei ole siis millään tavoin soveltumaton suloon, vaan sulo ilmenee päinvastoin juuri siinä kepeydessä, jolla suuri voima suorittaa muiden jäljiteltäviksi mahdottomia tehtäviä.
• Niinpä onkin vain luonnollista, että villit ja barbaarit ovat yleensä viehkeämpiä esiintymisessään kuin sivistyneet.
• Sulon tärkein edellytys on tietoisuuden puuttuminen
• Vallan tunne on viehkeä ilmauksiltaan, samoin kuin sulo ylipäänsäkin on hallitsevien luokkien perintöosa.
• Arvokkuus on ruumiin salaisuus, joka on keksitty peittämään hengen puutteita.
• Aallot muuttuvat kulmiksi, taipuvat viivat jäykistyvät suoriksi, ja kymasta tulee meander, tuo koristekuvioista arvokkain, joka on viehkeä ja majesteetillinen samalla kertaa.
• Ylevän vaikutelmaan sisältyy pelon aines.
• Me nautimme kiihoittavien ja liikuttavien tapahtumain näkemisestä, ollessamme itse turvassa.
• Pikkukohtaloista ei rakenneta murhenäytelmiä.

Hirnin teos on toisaalta tuulahdus menneitä ajoilta, toisaalta siinä on oivaltavaa ajattelua estetiikan ongelmista. Kauneus ei ole suhteellista, toiset teokset ovat absoluuttisesti kauniimpia ja todempia kuin toiset. Vain analyyttisellä ajattelulla voidaan vapautua esteettisestä relativismista. 

Trento, Tridentinumin kotikaupunki

Trenton tuomiokirkon ruusuikkuna

Kesäinen retki vei tänä vuonna Trentoon, kauniiseen Etelä-Tiroliin. Luterilainen sydän saa rytmihäiriön, kun tulee puhe Trenton kirkolliskokouksesta, Tridentinumista, ja se veisaa vuoden 1701 virsikirjan hengessä "Ruomi röykkiä, kuink´ kätes käy nyt? Kun olet elän´ tuiki tuiman /Kaikkein ylits´korkias´korottanut/ Sen pahan paavin, julki julman". Tällä hetkellä on onneksi toivonpilkettä myös Rooman suunnalla.

Trenton konsiili pidettiin 1545-1563 uskonpuhdistuksen jälkimainigeissa: Kaarle V ajoi katolisen kirkon sisäistä uudistusta, mutta paavi Paavali III halusi vain tuomita Saksan reformaation. Kyseessä oli siis osa vastauskonpuhdistusta. Meillä ortodoksit saavat näppylöitä uskonpuhdistus- sanasta, eikä sitä siksi käytetä ainakaan missään virallisissa yhteyksissä, koska se on vipua eli vihapuhetta. Meillä saa avoimesti pilkata vain luterilaisia. 

Trenton konsiili kokoontui kaupungin tuomiokirkossa

Trenton konsiilin päätöksiä olivat mm. näkemys, että kirkon traditio on tasavertainen Raamatun kanssa (sola scriptura-periaatteen hylkääminen), latinankielinen Vulgata on ainoa hyväksytty Raamattu kirkossa (kansankielisen Raamatun hylkääminen), Neitsyt Maria on vapaa perisynnistä (voi tätä harhaa!), ihmisellä on vapaa tahto (tämä taas on akvinolaista harhaa), jolla hän voi päättää vanhurskauttamisestaan, sakramentteja on seitsemän (tässä taas katolinen traditio jyllää Raamatun kustannuksella), ehtoollisessa vallitsee reaalipreesens  ja se on ennen muuta messu-uhri, on olemassa kiirastuli, pyhimyksiä tulee palvoa ja kirkolla on oikeus jakaa aneita... Näillä konsiilin neuvoilla katolista kansaa pidettiin taikauskossa ja lukutaidottomana seuraavat 400 vuotta. Eikö tässä jo värähdä sydänjuuret? Tästä osoitteesta saanet ajattelunaihetta ekumenisella rintamalla:http://peegeehydatoon.blogspot.fi/2013/03/paavin-palli-ajatuksia-vuoden-1701.html

Trento on muuten hyvin viehättävä kaupunki, jossa voi vielä aistia Itävalta-Unkarin keisarikunnan kadonnutta tunnelmaa. Kaupungin keskusta on täynnä aatelissukujen kaupunkiresidenssejä, useat niistä on koristeltu ulkoseinien freskoilla, kadut on päällystetty ruusunpunaisella hiekkakivellä ja koko kaupunki hohtaa vielä rahan ja vallan sammuvaa iltaruskoa. Trento on siis ehdoton retkikohde vanhan eurooppalaisen historian ystäville ja muille romanttisille sieluille.

Buonconsiglion linnassa on nykyään museo, mutta Trenton konsiilin väki käyskenteli sen kolmessa puutarhassa, laatiessaan suunnitelmia katolisen kirkon uudistamiseksi ja luterilaisten pään menoksi. Museoon kannattaa poiketa katsomaan mm. muumioitua krokotiilinpoikasta ja kultareunaista sandaalia 4000 vuoden takaa. Erityisen vaikuttava on Cortile dei leoni, loggioiden ympäröimä kattopuutarha. Kattomaalaukset ovat monitulkintaiset, ja ne ovat saattaneet johtaa prelaattien ajatukset myös lihallisempaan suuntaan.

Aivan lähellä Buonconsiglion linna on Parco di Venezia, jossa on jättiläismäinen Alcide de Gasperille omistettu muistomerkki. Kuka ihmeen Gasperi? Hän oli monikertainen ministeri ja hänen johdollaan Italiaa demokratisoitiin ja vietiin Natoon sodan jälkeen. Veistosryhmää katsellessaan voisi luulla olevansa Moskovan Kansantalouden saavutusten näyttelyssä. 

Isä ja aasi hoitelevat Italian taloutta

Äidin ikiaikainen tehtävä

Savolaesta rilluuta

Otetaan roteva ahven...

Grillaaminen on yksi parhaita kesän iloja. Grillattu ruoka on kevyttä ja hyvää, jos valitset sopivat aineet etkä polta ruokia karrelle. Grillaaminen on yleensä myös seurallista puuhaa. Naisetkin osannevat grillata, vaikka tämä savuinen maailma onkin miesten ikiaikainen domääni.

Jos saat ahvenia (muukin isompi kala kyllä käy), valmista ne grillissä seuraavasti: Täytä avattu, suolistettu, huuhdottu ja kevyesti suolattu kala yrteillä ja voilla. Oma suosikkini on rosmariini. Laita kalat grilliin ja paista ne kypsiksi. Nämä herkut voi syödä sellaisenaan ja nauttia ne trentinolaisen Gewürztraminerin kanssa.

Sitten pääruuan kimppuun: ota kaikenvärisiä paprikoita, mielellään paljon valkoista paprikaa ja sipulia (savoksi lyökki). Keitä vähässä suolatussa vedessä (kuivaa vermuttia voi heitää myös joukkoon ja huuleen) miltei kypsäksi, laita kulhoon, johon lisäät öljyä ja valkoista balsamikoa tai sitruunamehua, pippuria, yrttiä (vaikkapa timjamia) ja suolaa maun mukaan. Sekoita ja anna seistä. 

Grillissä uinailevia herkkuja

Ota sitten kananrintoja, joihin hierot raastettua sitruunankuorta, pippuria ja suolaa. Laita rinnoille salvianlehtiä, kiedo ne pekonisiivuihin ja grillaa. Grillaa myös kaveriksi hallumia. Tarjoile paprikasalaatin kanssa. Hiilareita ei tässä tarvita. Nero Riserva on tähän ruokaan sopiva juoma. Savuisia hetkiä voi vielä jatkaa muurinpohjaletuilla ja mansikkahillolla. Oi kesä...

Minun on ikävä kesää...

Kuohuvaa historiaa: tarinoita tuopin takaa

Otsikon fontti viittaa villiin länteen

Mika Rissanen ja Juha Tahvanainen jatkavat ansiokasta historian elävöittämistä teoksellaan Kuohuvaa historiaa, joka keskittyy oluen kulttuurihistoriaan. Aikaisemmin kaksikko on käsitellyt hävitystä (Hävityksen historia, Atena 2007) ja antiikin urheilua (Antiikin urheilu, Atena 2005). Jälkimmäinen teos palkittiin myös Tietofinlandialla. Tekijöiden ansiona on hyvä yleissivistys, monipuolinen kielitaito ja elävä, hyvä kielenkäyttö. Tämä viimeinen teos on myös poikamainen, mikä sopiikin teemaan hyvin, onhan oluenjuonti perinteisesti ollut miesten askare. 

Tekijät ovat ymmärtäneet syvällisesti sen, että kaikki liittyy kaikkeen. Pieneltä tai vähäpätöiseltä tuntuva asia saattaa pitää kuitenkin sisällään suuria ulottuvuuksia ja merkityksiä, kunhan sitä tarkemmin tutkii. Ravintoaineet ovat arkisia asioita, mutta niihin liittyy paljon talous-, tapa-, kulttuurihistoriaa. Kirjassa on 24 lukua, joissa kuvataan oluen yhteyksiä politiikkaan, talouselämään ja aatehistoriaan. Lisäksi jokaisen luvun lopussa on esitelty yksi olut, joka liittyy kerrottuihin tapahtumiin. Näin teos liikkuu monella tasolla ja on omiaan innoittamaan tutustumaan syvemmin kerrottuihin tapahtumiin ja avaamaan ehkä pullon jotain mainiota olutta. 

Oluen hengellinen ulottuvuus on ollut yllättävän suuri. Tästä yhteydestä kerrotaan luvuissa Kirkon ja oluen liitto ja Uskonpuhdistusta humalan tuella. Viimeinen luku käy myös hyvästä uskonpuhdistuksen esittelystä. Oluen matkassa kuljetaan Venäjällä, Baltiassa, Tanskassa, Ranskassa, Italiassa, Norjassa, Irlannissa, Balkanilla, Tšekkoslovakiassa, Suomessa ja tietenkin Saksassa. Oluen historia tuntuu fokusoituvan Saksaan ja Englantiin. 

Teoksen parasta antia ovat erilaiset näkökulmat olueen: sitä saatetaan tarkastella hollantilaisten laatukuvien kautta, olut voi olla osa sosiaalitointa, olut voi rakentaa rauhaa tai kannustaa uusiin sotaponnistuksiin, panimon lähde voi pelastaa piiritetyn kaupungin väestön... Itse pidin eniten vanhemmista aiheista. Suomen sotakin avautui uudella tavalla Sandelsin kautta. Mielenkiintoinen oli myös Vaclav Havelin olutmenneisyys ja koko hänen poliittisen toimintansa esittely. 

Kuohuva historia on kaikin puolin oiva ja viihdyttävä kirja, joka sopii luettavaksi kaikille historiasta ja ruokakulttuurista kiinnostuneille, olivatpahan he oluen ystäviä tai eivät. Historiaa voi tarkastella vaikkapa leivän, makkaran tai juuston perspektiivistä. Ei niin arkipäiväistä asiaa, etteikö siitä aukeaisi suuremmat, jopa metafyysiset näkymät. Jään odottamaan teosta Lemuavaa historiaa.

Viime kesän olutlöytö Yorkista

Tämäkin poikamainen setti sopii hyvin tematiikkaan: https://www.youtube.com/watch?v=FeroNu0UotI