Suomi kutsuu jälleen!

 

Manamansalon Rivieraa

Viime kesän Suomi kutsuu -hurmio jatkuu myös tänä kesänä: kiitos siitä kiinalaisille (tai Leninille, jos oikein tarkkoja ollaan)! Matka kulki nyt Kuopion ja Iisalmen kautta Kajaaniin ja sieltä Manamansalon kautta Säräisniemelle päätyen illaksi vastanläiskeeseen Rautalammin mökillä.

Varjojen leikkiä Kallavedellä

Oodin voi aina virittää Kuopiolle. Tällä kertaa oltiin pienellä risteilyllä Kallavedellä. Laivalla tarjottiin herkullisia paistettuja muikkuja ja kotitekoista perunamuussia. Alus kaarsi Saaristokaupungin kautta, missä sai ihmetellä. kuinka paljon varakkaita ihmisiä Kuopiossa asuukaan. Kaupungilla uudistettu Snellmaninpuisto tarjosi lyyskäpaikkaa hellepäivänä. Uuteen Kuopion museoon ei tällä kerralla ehditty. Kuopio on helmi Suomen kaupunkien kruunussa, ei vähiten savolaisten ansiosta.

Viitostien Kultainen kauris jaksaa aina ihastuttaa Siilinjärvellä, ja toimii myös miljonäärikunnan vertauskuvana. Lapinlahdella olisi ollut myös hieno Halos-näyttely, mutta kiire ajoi kohti maallisempia kohteita, nimittäin Olvin panimomuseoon Iisalmessa. Elin toivossa täyttää auton perän erilaisilla tehtaan tuotteilla, mutta valitettavasti panimomyymälää ei ollut, hyvä niin. Panimomuseo sen sijaan oli vaikuttava heijastellen kaupungin pitkää teollisuusperinnettä ja pitkiä suhteita Keski-Euroopan olutmaihin. Olut on varsin monimutkaista prosessointia vaativa tuote ja ilmentää myös ihmismielen kekseliäisyyttä, ajatellaanpa vaikkapa vain maltaiden valmistusta. Oluenystävän kannattaa ehdottomasti tutustua Mika Rissasen ja Juha Tahvanaisen teokseen Kuohuvaa historiaa. Tarinoita tuopin takaa (Jyväskylä 2014). Kirjan luettuaan tietää, että olut on enemmän kuin juoma. 

Olvin museosta ei sitten ollutkaan henkisesti pitkä matka Sandelsin kautta Koljonvirran taistelun muistomerkille, joka oli valitettavasti hieman rapistuneessa kunnossa. Monessa maassa paikka olisi pyhiinvaelluskohde ja kansallisen hurmion puhkeento, muttei meillä. Ollaan kuin ei menneisyyttä olisikaan. Eikö voitaisi taas alkaa lukea kouluissa kunnolla Vänrikki Stoolia ilman pelkoa hurraa-isänmaallisuudesta? Sivistysmaissa koulutetut ihmiset tuntevat omat klassikkonsa, meillä eivät. Tosin meidän sivistystämme kuvaa se, että vihollisupseeri, ruhtinas Mihail Dolgorukin patsas on edelleen paikallaan Koljonvirran rannalla, eikä siitä ole tehty vaikkapa katukiviä, kuten eräässä naapurimaassa on tapana. 

"ei kajonnut se heikkohon ja huonoon otsahan,

parempahan se pyrki vain, jalohon rintahan."

 

Koljonvirran äärellä on myös Juhani Ahon kotimuseo, joka antoi myös monenlaista ajattelunaihetta. Ahon perhe-elämä oli varsin nykyaikaista, kun hän eli bigamiassa vaimonsa ja kälynsä kanssa ja herutteli samanaikaisesti monia aikansa älymystönaisia. Tämä polyamorinen sekoilu ei kuitenkaan vähennä Ahon merkitystä kirjailijana. Yksin, Papin rouva ja Juha ovat hienoja ja rikkaita teoksia edelleen.

Panimomuseon aarteita

Seuraavana oli vuorossa trooppinen Kajaani, jossa vietettiin parhaillaan Kati Outisen vetämää Kajaanin runoviikkoa. Sattumalta saimme viimeiset paikat loppuunmyytyyn 42. Kirkkoiltaan, jossa oli tarjolla virsiä, klassista musiikkia ja runoja. Ehkä parasta antia oli Minna Tuhkalan esittämä Eugène Ysaÿe´n Ètude Posthume ja kanttori Juha Mikkosen esittämä Sulo Salosen koraalipartita Sen suven suloisuutta. Sääli, ettei itse virttä veisattu. 

Runoillasta olisi seuraavaa sanottavaa: runojen lausunta on taitolaji. Nykyään varsinkin nuoremmat lausujat tuntuvat olevan kaukana lausunnan ytimestä, kuunnelkaapa vaikka ohjelmaa Tämän runon haluaisin kuulla. Ehkäpä elämänkokemus ja karttuva sivistys auttavat tässä lausujan kasvutyössä. Lausuminen ei ole lukemista, vaan se on tulkintaa. Illan esiintyjistä ainoa todellinen lausuja oli Seela Sella, joka lausui kaksi Viljo Kajavan runoa: sielukasta ja koskettavaa. Hän asettui Liisa Majapuron, Eeva-Kaarina Volasen ja Liisamaija Laaksosen luomaan uomaan. Yllättävää oli myös, ettei runovalikoimassa ollut muita naisrunoilijoita kuin Tua Forsström, vaikka illan suunnittelijakaarti lieni pääasiassa naisia. Seurakunnan pastorin Jaakko Kupiaisen alkusanat olivat mielenkiintoiset, koska hän fokusoi osuvasti illan teemaa "Tämä hetki", mitä ei sitten illan runoissa kuitenkaan oikein otettu huomioon. Emerita piispan Irja Askolan puheen tulkintaan olisi tarvittu Enigmaa. Ilta oli kuitenkin rosoisuudessaan rikas, ja sai olla Luojalle kiitollinen siitä, että voitiin taas olla yhdessä toisten ihmisten kanssa nauttimassa kulttuurista.

Eino Pitkäsen suunnittelemassa tyylikkäässä funkistalossa oli ennen kaupungin poliisitalo. Nykyään siellä on Kajaanin taidemuseo, missä oli nyt esillä Marjatta Tapiolan taidetta. Tapiola on nerokas piirtäjä, mutta muuten en jaksa innostua hänen verenkarvaisista lehmänkalloistaan. Koskettavia olivat kuitenkin näyttelyn Johannes Kastaja -kuvat. Eino Pitkäsen kädenjälki näkyy myös Kajaanin Kauppakadulla, joka lienee Suomen edustavimpia funkisnäkymiä. Katua reunustaa myös Engelin piirtämä entinen kaupungintalo. Kajaani on hieno ja monikerroksinen kaupunki.

Marjatta Tapiola: Johannes Kastajan mestaus

Kajaanissa kannattaa myös käydä Välikadulla Pekka Heikkisen konditoriassa: herkullisia leipiä ja keskieurooppalaista kahvilatunnelmaa. Oma suosikkini on Hollanninviineri ja leipomon puu-uunileipä. Iisalmessa korkeampaa leipomokulttuuria edusti kahvila Hilla Louhenkadulla. 

Ilta kului sitten Gastrobar 3:ssa, joka oli vanhassa empire-talossa Kajaanin linnan raunioita katsellessa, Johannes Messeniusta ja venäläisten tihutöitä ajatellessa. Kajaani oli kansallisen herätyksen aikana viimeinen kulttuuripaikka ennen Lappia ja Raja-Karjalaa, jossa tiedemiehet ja taiteilijat varustautuivat erämaaretkilleen, ja jota on matkakirjallisuudessa kuvattu jo toistasataa vuotta. 

Kajaanin linna

Seuraavana päivänä olisimme menneet katsomaan Paltaniemen kuvakirkkoa ja Eino Leinon kotia, mutta kirkko oli kiinni. Tämän korvasi näköala Paltamon kirkonmäeltä. mistä aukenivat suuret Kainuun meren selät. Keskellä Oulujärveä on Manamansalon saari, jota yhdistää mantereeseen silta ja toiselta puolen lossi. Saaren eteläosassa on käsittämättömän hienot hiekkarannat ja saaren kangasmaisema alkaa jo hieman muistuttaa Lapin jäkäläkankaita. Karut maisemat, ruukkimiljööt (Hakasuon mylly) ja vehreät lehdot vuorottelevat tien varrella. Saari on tunnettu Kiveksen ryöväriveljeksistä, jotka 1860-luvulla terrorisoivat järvellä tervaveneitä. Manamansalon kirkonkellon ryöstivät vienalaiset ja veivät sen Solovetskiin (rapparit, ryöstäjät kaiotkaa).

Viimeinen kohteemme oli Säräisniemen kirkko, joka on myös yksi Oulujokilaakson pyhiinvaelluskirkoista. Kirkossa viehättävä nuori opas kertoi paljon kirkon vaiheista ja alueen ihmisten kovista kohtaloista, kirkkomatkalla hukkuneista rippilapsista ja punatautiin kuolleista kyläläisistä. Näkymä kirkolta Oulujärvelle on pysähdyttävä: katsoja tuntee olevansa keskellä suomalaista kulttuurimaisemaa. Oulujärven kulttuuripiiri on erikoinen ja kaunis.

Vaalaan saakka emme enää uskaltaneet lähteä katsomaan Oulujoen luusuaa, jos vaikka Maustetytöt olisivat kaapanneet mukaansa taksiin täyttämään lottoriviä ja ryyppäämään Sirup Ephedriniä...