Monenlaista matkaajaa

Vanhat suomalaiset matkakirjat ovat olleet vuosien saatossa postauksieni keskiössä. Hyllyssäni niitä on noin 400, joista suurin osa on painettu ennen 1950-lukua. En itse ole mikään kova matkustelija, ja tämä viimeinen vuosi on pistänyt tulpan koko touhulle muutenkin ja kääntänyt itse kunkin mielenkiinnon sisäisen elämän suuntaan. Matkakirjat ovat omiaan auttamaan lukijaa näille sisäisille matkoille. Olen myös kirjoittanut joistakin pidemmistä matkoistani päiväkirjoja tai laajempia kuvauksia, erityisinä suosikkeina Ruotsi, Saksa, Italia ja Viipuri.

Matkakirjojen kerrontatapa vaihtelee genren mukaan: antiikin maisemia ja Lappia palvotaan, suurkaupunkeja ihastellaan, mutta samalla paheksutaan ja etnistä menoa ihmetellään. Tärkeää on myös nostaa esille aina jokin matkakohteen substanssiin liittyvä seikka, vaikkapa Ranskassa ruoka tai Sveitsissä maisemat. Kevyesti vanhahtava kielenkäyttö ja jo ammoin kadonneet käytöstavat ovat myös näiden teosten suola. Näiden kirjojen myötä pääsee myös tutustumaan kadonneisiin maailmoihin, kuten vaikkapa suomalaiseen Viipuriin tai saksalaiseen Danzigiin. 

Hyvä matkakirja kertoo kohteestaan elävästi, ei jaarittele, ei propagoi eikä sorru aliarvioimaan lukijaa tai halveksimaan toisenlaisia elämäntapoja, mikä ei kuitenkaan sulje pois tervettä kritiikkiä. Jotkut kuuluisat matkakirjat ovat pitkäveteisiä ja lukija jää miettimään, että miksihän tämä on oikein kirjoitettu, esimerkkinä vaikkapa Goethen Italienische Reise. Hienon matkakirjan perustyyppi on Göran Schildtin Toivematka, joka on sekä jännittävä että sivistävä. 

Ennen monella kirjoittajalla oli selvä kansanvalistustehtävä, koska ihmiset eivät yleensä päässeet matkustelemaan edes lähelle saati kauemmas. Näitä kirjailijoita voisi kutsua vaikkapa maisterimatkailijoiksi (voivat olla myös tohtoreita). Esim. Aleksandr Miljukovin päiväkirjat tai Réginald Outhierin matkakuvaukset kuuluvat tähän kategoriaan vanhemmasta päästä. Suomalaiset teologit ja lähetyssaarnaajat ovat olleet innokkaita matkustajia, ja usein heidän kirjansa ovat erinomaisia, esim. Aapeli Saarisalon ja Arthur Hjeltin kirjat ovat oivia esityksiä Lähi-Idän maista tiedemiehen silmin katsoen. Joskus maisterimatkailijat ovat niin kulttuurin lumoissa, ettei heidän kuvauksissaan nykypäivällä ole mitään sijaa, tällaisia kirjailijoita ovat esim. Rafael Koskimies, V.A.Koskenniemi ja Tatu Vaaskivi. 

Yksi yhteinen ikävä juonne on monessa vanhemmassa suomalaisessa matkakuvauksessa: antisemitismi, russo- ja germanofobia. Juutalaiskuva on usein tehty Stürmerin hengessä, venäläinen on aina vaan ryssä ja saksalaiset kuvataan karkeiksi moukiksi. Kaksi avoimesti rasistista matkakirjaa olen lukenut, nimittäin Tuomas Vennon Katoavaa Grönlantia ja Saga Roosin Sadun ja seikkailun Kongo. Vento pitää inuiittejä ihmisen ja eläimen välimuotoina, kerronnan fokus on outo ja kieli kurjaa. Roosin kirja on taas hieno kuvaus elämästä Kongo-joella, ja teoksen rasismi on rasismia ainoastaan nykylukijalle.

Parhaiden vanhempien matkakuvausten äärelle pääsee vaikkapa Johan Rosbergin, Sakari Pälsin ja Göran Schildtin teosten kautta. Kaikkia näitä tekijöitä sitoo sivistys ja elävä kiinnostus ihmisiin.

Helsingistä Siinaille

Pyhän Katariinan luostarikirkko

Arthur Hjelt toimi Vanhan ja Uuden testamentin eksegetiikan professorina Helsingin yliopistossa vuosina 1901–1931. Hän kirjoitti kaksi mainiota matkakuvausta Siinaille suuntautuneista tutkimusmatkoistaan vuosina 1911 ja 1928. Luin nyt hänen teoksensa Helsingistä Siinaille (Helsinki 1929), jonka keskiössä on retkikunnan vierailu Pyhän Katariinan luostariin, jossa Hjeltin ryhmä tutki ja valokuvasi Codex Sinaiticus Syriacuksen, palimpsestin, jossa oli miltei täydellinen neljän evankeliumin käännös syyriaksi. Koodeksi on ajoitettu ennen Peshittaa, Raamatun syyrialaista käännöstä 400-luvulta. Peshittasta on minulla kaunis muisto, kun yli kolmekymmentä vuotta sitten professori Jouko Martikaisen johdolla Göttingenissä oli mahdollisuus opiskella syyriaa ja tutustua tuohon merkittävään käännökseen. 

Olen lukenut aika joukon vanhempia suomalaisia tiedemiesten matkakuvauksia, ja täytyy ihmetellä, kuinka paljon tiedettä on aikaisemmin arvostettu tässä maassa ajattelematta siitä saatavaa suoraa tai edes välillistä hyötyä. Sivistys sinänsä oli jo arvo. Jo tsaari-isäset tukivat varsin avokätisesti suomalaista tiedettä rakentamalla yliopistolle tutkimuslaitoksia ja tukemalla tiedemiesten tutkimustyötä. Luin juuri M.A.Castrénin Tutkimusmatkoilla Pohjolassa, jossa Castrén yli kymmen vuoden ajan pystyi tutkimaan Siperian kansojen elämää, maantiedettä ja kulttuuria. Kuolan niemimaata tutki myöhemmin laajasti myös J.A.Palmén. On koskettavaa, kuinka sodasta toipuva Suomi lähetti esim. vuonna 1948 geodeettisen retkikunnan Ghanaan mittaamaan mantereiden välistä etäisyyttä auringonpimennyksen avulla.

Arthur Hjelt sai tutkimusmatkalleen rahoitusta yliopiston lisäksi Kordelinin säätiöltä. Matkaan lähti kaikkiaan neljä miestä runsaan tutkimuslaitteiston kanssa. Myöhemmin ryhmään liittyi professori Aapeli Saarisalo. Matkalla oli tarkoituksena tutkia myös Hathor-temppelin piirtokirjoituksia Serabit el-Khademissa. Teoksen alussa on esitetty kirjeenvaihto eri oppineiden ja Siinain arkkipiispan Porphyrios III:n kanssa tutkimuksen tarkentamiseksi ja vierailulupien saamiseksi. Herrat päättävät kirjeensä esim. Teidän Kristuksessa altis veljenne tai Teidän Pyhyytenne nöyrin palvelija. Oi aikoja!

Hjelt on hyvä kirjoittaja: hänen kielensä on elävää ja hän keskittyy kerronnassaan olennaiseen. Hjeltiä lukiessa ei tule koskaan museaalinen olo, eikä hänellä ole asenteellisuutta edes kertoessaan itseään yksinkertaisemmista ihmisistä. Kirjan alussa kuvaillaan matkaa Keski-Euroopan kautta Brindisiin ja sieltä Aleksandriaan. Egyptissä vieraillaan Konstantinopolin patriarkan Meletios II:n luona, joka oli merkittävästi vaikuttanut siihen, etteivät meidän ortodoksimme joutuneet Moskovan patriarkaatin alaisuuteen. Tästä hyvästä piispalle annettiin Valkoisen Ruusun suurristi. Nythän meidän riitaisia ortodoksipiispojamme pelotellaan jo Moskovalla. 

Herrat viettävät aikaa Kairossa, käyvät pyramideilla ja sitten lähtevät Suesiin, missä sheikki Riski järjestää matkailijoille karavaanin Siinaille. Hjelt kuvaa mielenkiintoisesti karavaanin matkantekoa, kamelilla ratsastamista ja alueen kulttuurinähtävyyksiä. Välillä kuljetaan wadeissa, välillä noustaan kivikkoiseen vuoristoon. Lopulta ryhmä pääsee luostariin, jonka kuvaus on kirjan parasta antia. 

Luostari on 1700 vuotta vanha ja se on kolmen monoteistisen uskonnon pyhä paikka. Luostarin pihalla on kirkkojen ohella moskeija, joka rakennettiin sen muistoksi, kun Muhammed poikkesi siellä. Juutalaisille ja kristityille on Mooseksen palava pensas pyhä, ja luostari on omistettu Pyhälle Katariina Aleksandrialaiselle, joka oli marttyyri. Katariinan marttyyrio on klassinen ja mielenkiintoinen. Erityistä siinä on se, että Katariina löi vastustajansa älyn lahjoin saattaen pilkkaajansa häpeään. Teilipyörä oli kuitenkin tämän hurskaan naisen kohtalo.   

Hjelt kuvaa luostaria toisaalta paratiisimaisena paikkana (lähde, puutarhat, hedelmät, maisemat, taideaarteet), toisaalta hän antaa ymmärtää, että luostarin meno oli tuhoon tuomittua henkisen pysähtyneisyytensä ja munkkien vanhuuden johdosta. Kuolleiden munkkiveljien luita säilytettiin suuressa ossuariumissa, jonka oven päällä luki Turhuuksien turhuus. Turhuutta on kaikki. Munkit leipoivat kerran viikossa ohraleipiä ja tiputtivat niitä sitten luostarin muureilta alhaalla oleville beduiineille.

Luostarin kuuluisa kirjasto oli ollut hunningolla, muinaisilla käsikirjoituksilla oli lämmitetty uuneja ja minkäänlaista tutkimustyötä ei siellä harjoitettu. Hjelt kuvaa laajasti merkittävimpien käsikirjoitusten löytymistä ja niiden myöhempiä vaiheita. Päivittäinen työ eteni hyvin, ryhmä osallistui myös luostarin hartauselämään ja seurusteli viehättävästi luostarin johdon kanssa. 

Paluumatkalla ryhmä tutkii Magharan muinaisia kaivoksia ja käy aakkosten syntypaikalla Hathorin temppelissä. He ottivat mukaansa, kopioivat ja valokuvasivat muinaisia kivipiirroksia ja tekstejä Kairon museota varten. Kirja päättyy Palestiinaan, jossa ryhmä viipyy vielä jonkin aikaa. Hjelt kertoo kirjan lopussa sionismista varsin laajasti, eikä usko siihen, että juutalaiset pystyisivät itse ilman englantilaisia maata hallitsemaan.  

Hjeltin kirja on matka maailmaan, missä kaikilla asioilla oli oma paikkansa ja tapahtumilla järjestyksensä. Ihmisten keskinäiset välit olivat diskreetit ja kunnioittavat. Tämä maailma on auttamattomasti kadonnut, mutta tällaisten matkakertomusten myötä niihen voi luoda lyhyen silmäyksen. Lähi-idän kulttuurista ja uskonnollisista oloista teos antaa hyvän kuvan olematta pääosiltaan edes vanhentunut. 

 

Pyhäin jäännöksiä luostarin ossuariumissa

Codex Sinaiticus Syriacus