torstai 20. huhtikuuta 2017

Sadun ja seikkailun Kongo


Sadun ja seikkailun Kongon (Helsinki 1949) kirjoittaja Saga Roos oli minulle ennestään tuntematon matkakirjailija, mutta yllätyksekseni tämän kirjan pohjalta on Museovirasto tehnyt opetusaineiston lukiolaisille, ja hänen afrikkalaisen taiteen kokoelmansa ovat rikastuttaneet Kansallismuseon kokoelmia. 

Tamperelainen Saga Gester, myöhemmin Roos, vietti vuoden 1933 Kongo-joella miehensä Klas Roosin kanssa, joka oli belgialaisen s/s Mongalan kapteeni. Aluksen tehtävänä oli raivata ja kartoittaa Kongo-jokea ja sen sivuhaaroja. Suomalaisia laivamiehiä toimi aikoinaan toista sataa eri tehtävissä Belgian Kongossa. 

Roosin kirja vie lukijansa menneeseen maailmaan, missä oli valkoisia herroja ja herrattaria, joita mustat palvelivat. Kongo oli Belgian riiston kohteena, ja tätä työtä organisoimaan tarvittiin suuri virkamieskunta. Tekijä ei kyseenalaista tätä maailmanjärjestystä, vaan ottaa sen itsestäänselvyytenä. Mustien tehtävänä on palvella valkoisia, ja heidän arvonsa perustuu vain siihen - myös kypsä mies on valkoiselle ladylle vain boy. Lähes ainoa afrikkalainen, johon tekijälle on lämmin suhde, oli hänen lemmikkiapinansa. 

Tämä teos on ainoa vanha Afrikkaa kuvaava suomalainen matkakirja, jossa kirjoittajan suhde mustiin on suoran alentuva. Toisenlaisena esimerkkinä voisi mainita samalta ajalta peräisin olevan matkakertomuksen Rumpujen Afrikka, jossa afrikkalaiseen todellisuuteen suhtaudutaan positiivisesti ja myönteisen uteliaasti. Myös lähetyssaarnaajien tekemät Afrikka-kirjat suhtautuvat mustiin ihmisinä, tosin pakanareppanoina, joita oli autettava hengellisestä pimeydestä valoon. 

En kuitenkaan postaisi kirjasta, jos se olisi huono tai avoimesti rasistinen. Roos kirjoittaa oman aikansa lähtökohdista käsin, ja mustien elämä on tuolloin ollut varsin alkeellista. Tässä pari tyylinäytettä: 

"Neekerien sielunelämä on eräs maailman monista ratkaisemattomista arvoituksista. Olen kuullut kerrottavan, etteivät edes heidän keskuudessaan vuosikymmeniä viettäneet lähetyssaarnaajat voi täydellisesti ymmärtää heidän ajatuksenjuoksuaan. He ovat täysiä lapsia, mutta samalla kuitenkin realisteja. Siksipä heitä onkin kohdeltava ankarasti, mutta oikeudenmukaisesti. Valkoisiin herroihinsa he suhtautuvat kuin korkeisiin jumalolentoihin, ja jotta saisi heidän kunnioituksensa säilymään, on aina, kaikkein vaarallisimmissakin tilanteissa, kyettävä se hallitsemaan. Neekerille ei saa milloinkaan nauraa, vaikka hänen edesottamuksensa olisivat miten hassunkurisia tahansa, sillä silloin hän tuntee itseään syvästi loukatun. Haukkumiset, niin, vieläpä korvapuustitkin he pitävät täysin luonnollisena silloin, kun omasta mielestään katsovat ansainneensa rangaistuksen. Mutta heidän on hyvin vaikea unohtaa epäoikeudenmukaisuutta, ja koska neekerit ovat erikoistuneet myrkkyihin, joita heidän onkin helppo sekoittaa ruokaan, tekee varsin viisaasti, jos hillitsee itsensä." 

"Pian koko villi lauma oli laivamme vieressä ja kanootti pyöräytettiin ympäri. Olin jo mielestäni nähnyt tällä matkalla yhtä ja toista. Mutta näitä neekereitä katsellessani minua puistatti. Siinä oli karkeatekoisia, lihaksikkaita miehiä, joilla oli pehmeäksi hakattu kaarnakaistale lanteillaan. Tukka oli tungettu mustaan raffiapussiin, joten näytti siltä, kuin heillä olisi ollut lieritön huopahattu päässä. Pitkä neula, josta riippui otsalle näkinkengällä koristettu tupsu, oli pistetty siihen koristukseksi. Se antoi heille merkillisen demonisen näön. Heillä oli runsaasti aseita ja koko heidän olemuksensa vaikutti ihmissyöjämäiseltä. Heidän puhumansa kieli oli meille täysin tuntematonta, mutta muudan miehistämme arveli ymmärtävänsä, mitä he tahtoivat. He tahtoivat tietää, mitä tekemistä meillä oli heidän joellaan."

Kirjan parasta antia on Kongo-joen luonnon kuvaus. Vuoden aikana laiva ehtii kiertää kaikilla isoimmilla sivujoilla, joilla kaikilla on oma luonteensa. Floran ja faunan rikkautta kuvataan tarkasti, ja lukija pääsee elävästi mukaan Kongo-joen tunnelmiin. Varsin yllättävää oli myös se, että valkoisia löytyi miltei kaikkialta, myös sellaisia, jotka olivat paenneet eurooppalaista elämänmuotoa ja halusivat viettää afrikkalaista elämää. Myös Brazzavillen ja Leopoldvillen kaupunkielämän kuvaukset olivat eloisia ja mielenkiintoisia. Brazzavillestä alkavat Kongo-joen yli kolmesataa kilometriä pitkät kataraktit, jotka ovat koskilaskijoiden suosiossa:



Afrikan luonto on Roosin kirjassa ihana, mutta myös uhkaava: pienistä hyönteisenpuremista kehittyi raskaita tauteja, joihin oli vaikea löytää mitään lievitystä, eikä jokeenkaan sopinut mennä pulahtamaan, koska krokotiilit, virtahevot tai loiset kävivät heti kimppuun. Näihin tunnelmiin pääsee myös elokuvan avulla: Afrikan kuningatar vuodelta 1951 vie mukavasti Afrikan joille seikkailemaan. 

Kirjan valokuvista välittyy myös kätketty viesti: valkoihoinen on aina huolellisesti pukeutunut, mutta mustien alastomuutta esitetään estoitta - ovathan he villejä. Roosin kirja on kaikesta campmäisyydestään huolimatta kiehtova matka kadonneeseen siirtomaiden maailmaan ja meille vieraaseen kulttuuriin.


White Lady pousse-pousse- kyydissä Brazzavillessä

3 kommenttia:

  1. Sattuipas hassusti, kun minäkin tulin lukeneeksi osaksi samantyyppisen matkakuvauksen, tosin huumorilla ja murteella soseutettuna. Ehkä tämäkin kirja voisi toimia nääsvillen murteella?

    En ollut tästä Sagasta kuullutkaan, huima tarina sinänsä, koska kuten kirjoitat, Afrikassa on varmaan ollut kaikenlaisia riskejä (tauteja, villieläimiä) ja silti on selvinnyt sieltä ja elänyt noin pitkän elämän.

    Joskus sitä miettii kun tarkastelee nykymatkailijoitten meininkejä ja puheita, että ovatko asenteet sitten pohjimmiltaan niinkään muuttuneet noista ajoista vaikka muuta väitetään? Nykyisin tuntuu, että kaikkeen erilaiseen suhtaudutaan joko alentuvasti tai voimakkaan torjuvasti. Myös suomalaisten kesken.

    VastaaPoista
  2. Tuo Saga on ollut oikea seikkailijatar. Miehensä kuoleman jälkeen hän muutti 1950-luvulla Teneriffalle, rakensi talon ja asui siellä kuolemaansa saakka. Hän on kirjoittanut myös tuon saaren matkaoppaan.

    Ei taideta oikein missään puolella maailmaa olla mestareita tuon erilaisuuden sietämisen kanssa: Ranskassa, Saksassa ja Ruotsissa kuohuu, Siilinjärvellä viedään hiekkamontulle ja Trumppikin laittaa aitaa pystyyn.Vaikeita asioita, joita ei ennen ollut, mutta silloin oli sitten jotain muuta hankaluutta elämässä. Pääasia on, ettei ole liian helppoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Hiekkamontulle", joo...! Vasta pari päivää sitten kävinkin siellä montun pohjalla keräämässä voimia. Yllättävästi niitä taas löytyi.

      Poista