Vanhat suomalaiset matkakirjat ovat olleet vuosien saatossa postauksieni keskiössä. Hyllyssäni niitä on noin 400, joista suurin osa on painettu ennen 1950-lukua. En itse ole mikään kova matkustelija, ja tämä viimeinen vuosi on pistänyt tulpan koko touhulle muutenkin ja kääntänyt itse kunkin mielenkiinnon sisäisen elämän suuntaan. Matkakirjat ovat omiaan auttamaan lukijaa näille sisäisille matkoille. Olen myös kirjoittanut joistakin pidemmistä matkoistani päiväkirjoja tai laajempia kuvauksia, erityisinä suosikkeina Ruotsi, Saksa, Italia ja Viipuri.
Matkakirjojen kerrontatapa vaihtelee genren mukaan: antiikin maisemia ja Lappia palvotaan, suurkaupunkeja ihastellaan, mutta samalla paheksutaan ja etnistä menoa ihmetellään. Tärkeää on myös nostaa esille aina jokin matkakohteen substanssiin liittyvä seikka, vaikkapa Ranskassa ruoka tai Sveitsissä maisemat. Kevyesti vanhahtava kielenkäyttö ja jo ammoin kadonneet käytöstavat ovat myös näiden teosten suola. Näiden kirjojen myötä pääsee myös tutustumaan kadonneisiin maailmoihin, kuten vaikkapa suomalaiseen Viipuriin tai saksalaiseen Danzigiin.
Hyvä matkakirja kertoo kohteestaan elävästi, ei jaarittele, ei propagoi eikä sorru aliarvioimaan lukijaa tai halveksimaan toisenlaisia elämäntapoja, mikä ei kuitenkaan sulje pois tervettä kritiikkiä. Jotkut kuuluisat matkakirjat ovat pitkäveteisiä ja lukija jää miettimään, että miksihän tämä on oikein kirjoitettu, esimerkkinä vaikkapa Goethen Italienische Reise. Hienon matkakirjan perustyyppi on Göran Schildtin Toivematka, joka on sekä jännittävä että sivistävä.
Ennen monella kirjoittajalla oli selvä kansanvalistustehtävä, koska ihmiset eivät yleensä päässeet matkustelemaan edes lähelle saati kauemmas. Näitä kirjailijoita voisi kutsua vaikkapa maisterimatkailijoiksi (voivat olla myös tohtoreita). Esim. Aleksandr Miljukovin päiväkirjat tai Réginald Outhierin matkakuvaukset kuuluvat tähän kategoriaan vanhemmasta päästä. Suomalaiset teologit ja lähetyssaarnaajat ovat olleet innokkaita matkustajia, ja usein heidän kirjansa ovat erinomaisia, esim. Aapeli Saarisalon ja Arthur Hjeltin kirjat ovat oivia esityksiä Lähi-Idän maista tiedemiehen silmin katsoen. Joskus maisterimatkailijat ovat niin kulttuurin lumoissa, ettei heidän kuvauksissaan nykypäivällä ole mitään sijaa, tällaisia kirjailijoita ovat esim. Rafael Koskimies, V.A.Koskenniemi ja Tatu Vaaskivi.
Yksi yhteinen ikävä juonne on monessa vanhemmassa suomalaisessa matkakuvauksessa: antisemitismi, russo- ja germanofobia. Juutalaiskuva on usein tehty Stürmerin hengessä, venäläinen on aina vaan ryssä ja saksalaiset kuvataan karkeiksi moukiksi. Kaksi avoimesti rasistista matkakirjaa olen lukenut, nimittäin Tuomas Vennon Katoavaa Grönlantia ja Saga Roosin Sadun ja seikkailun Kongo. Vento pitää inuiittejä ihmisen ja eläimen välimuotoina, kerronnan fokus on outo ja kieli kurjaa. Roosin kirja on taas hieno kuvaus elämästä Kongo-joella, ja teoksen rasismi on rasismia ainoastaan nykylukijalle.
Parhaiden vanhempien matkakuvausten äärelle pääsee vaikkapa Johan Rosbergin, Sakari Pälsin ja Göran Schildtin teosten kautta. Kaikkia näitä tekijöitä sitoo sivistys ja elävä kiinnostus ihmisiin.
Enpä tiedä ovatko nykyiset matkakirjat niitä suosituimpia kirjoja ostavan lukijakunnan keskuudessa. Tietysti aina joku löytää sellaisenkin kulmakunnan tai kiinnostavan näkövinkkelin, joka herättää lukijoitten mielenkiinnon. Esim. Kalle Kniivilän kirjat venäläisistä sekä nyky-Venäjällä että Baltiassa ovat tämmöisiä. Tykkäsin myös Jukka Norvannon pienestä kirjasesta Onnellisten saari, joka kertoo Kyproksen kasveista ja niitten yhteydestä Raamatun kertomuksiin.
VastaaPoistaMutta kirjoitatkin tässä nimenomaan vanhoista matkakirjoista ja niissä onkin oma viehätyksensä. Ne ovat vähän kuin pääsisi nostamaan menneisyyden päälle kertynyttä katetta ja kurkistamaan mitä sinne alle on unohtumassa. Tästä syystä on joskus hauska lukea myös vanhoja sanomalehtiä. Pekka Kilpisen kokoama kirja Kuninkaantieltä kerrottua sisältää varsin tiiviissä muodossa vanhoja matkakuvauksia eteläisen Suomen tunnetuimman historiallisen tien varrelta.
En ole itse mikään vanhojen tai uusien matkakuvausten erityisempi lukija, mutta kun nyt puheeksi sattui, otin esiin vuosia sitten Heinolan kirjapörssistä hankkimani ja sinun aikoinaan esittelemäsi teoksen Suuriruhtinaanmaa Suomi. Nykyäänhän kun pitää matkailla muutenkin vain täällä Suomessa, niin voihan sitä suuntausta noudattaa kirjallisestikin. Tosin juuri nyt on luvussa Octavius - kristinuskon puolustus. Menneisyyteen siinäkin matkataan ja onhan juttutuokio tapahtuvinaan reissulla Ostiaan. Harmi kun en voinut käydä siellä Tampereella olleessa muinainen Ostia-näyttelyssä.
Nykykirjailijan pitää ottaa jokin erityinen näkökulma kohteeseensa, koska niin monet ovat matkanneet jo kaikkialla. Esimerkiksi Helena Petäistö esittelee Pariisia teenjuojien kaupunkina. Kiitos noista Kniivilä- ja Norvanto vinkeistä!
VastaaPoistaJään myös odottamaan Octavius-postaustasi - ehdottoman mielenkiintoinen kirja. Tuo Ostia-näyttely oli hienosti rakennettu ja antoi katsojalleen enemmän, kuin vaikkapa Amos Rexin Egypti-näyttely.