Eesti keel on ilus ja raske

 

Ma olen aina olnud keelemees. Ennekõike ma armastan minu emakeelt ja kirjutan katkematult soome tekste. Ma räägin voolavalt saksa ja vene keelt, heast rootsi keelt, lihtsalt inglise ja prantsuse keelt, ma oskan lugeda ja saan aru muinaskreekast, -heebreast ja ladina keelest, aga kuidas on asjade seis eesti keelega?

Eesti on olnud minu armastusobjekt juba 50 aastat, aga kahjuks ma olen eesti keelega tegelenud aktiivselt ainult kaks ja pool aastat. Eesti keel on nõudlik ülesanne, sest see on nii lähedal aga ometi kaugel. Soomlastele on rasked poolpikad täishäälikud, peenendus, keeruline osastav, erinevad rektsioonid ja kiirem kõnerütm. Minu elu viimases otsas ma tahaksin rääkida ja kirjutada eesti keelt hästi, aga see on jõudu proovile panev ülesanne. Ma olen rõõmus märgates, ikka kui ma olen edasi jõudnud. Oli suur rõõm, kui poolteist aastat tagasi ma sain hästi aru minu õpetajate kõnest suvekursusel Rakveres. Oli ka rõõm lugeda esimene raamat eesti keeles, Õnnepalu “Klaasveranda”. 

Mul on olnud neli eesti keele õpetajat, kõik suurepärased ja toredad. Üks armastas grammatikat, teine suggestopediat, kolmas oli laulunaene ja neljandalt ma olen õppinud palju Eesti loodusest ja ajaloost. Kõigil nendel on olnud hea naljasoon, mis ehk on eestlannade eriline joon. Kirjutamine on palju aidanud mind käsitama eesti keele põhilist olemust, ja see on range aga tore tegevus. 

Keel on aina värav teise maailma. Esimest kord keelte värav avanes mulle Rootsi maailma ja nüüd 50 aasta pärast Eestisse. Soomlased tihti mõtlevad, et Eesti kultuur on ühtne ja natuke vanamoeline: nad kaitsevad oma kultuuri ja keelt küünte ja hammastega, tantsivad rahvatantsu ja laulavad rahvalaule igas peretoas ja rehielamuses, söövad siga ja hapukapsast ja vihkavad tiblasid. Peale selle Nõukogude aeg varjab eestlaste elu, mis paistab näiteks teenistuskultuuris ja korruptsioonis. Me leiame ka, et Eesti on karm ühiskond, kus valitsevad sotsiaaldarvinismi seadused. 

Teiselt  poolt Eesti on mõnel kohal eriti progressiivne ja eeskujulik maa, kus on mitmekülgne kultuur. Eesti venelaste, seto ja ingerlaste kultuurid rikastavad ka Eesti  kultuurielu. Varem oli ka tähelepandav väliseestlaste kultuur, näiteks pagulaskirjandus. Eesti muusikaelu ja kirjandus on rikkad. Eesti loodus on ka vahelduv. Ainult eesti keel pakub võtme, millega võidaks ukse eesti kultuuri linnusesse lahti teha.

Mul on palju eesti lemmiksõnu. Putukas kokku surub kenasti suud ja sõna toob meelde suve ja mesilased. Tähtsusetu inimene (mis see on?) võib olla ka putukas. Suitsuräim tundub nii nagu, kui diskoteek oleks täis suitsu ja müra (soome keeles räime). Suitsetaja on kui diakoon õigeusulises kirikus. Jänku on lõbus sõna, mulle tuleb meelde Jänks kohuke. Öötöös ja jääääres pidutsevad eesvokaalid. Põllu kõrval on soomlase kõrvale nii kole, et seda ei tohi rääkida muud kui meremehed ja vangid. Ema, öö, öökulli pesa, helilooja, hele, tume, lülituskilp, vaimsus, nädalavahetus ja mahl on foneetilisest ilusad sõnad. Rukkilill ja pääsuke on eesti keele pühad sõnad.

Minu lemmikkäänded on osastav, rajav ja kaasaütlev. Varem ka kujutati soome keeles käänete soome nimesid, näiteks sivunto, lähdentö, otanto. Osastav on raske, ja on väga pingutav leida reegleid, kuidas moodustatakse sõnade osastav. Tasapisi kõrv kuulab, mis on õige vorm. Osastav on raske ka soome keeles ja näiteks isegi Soome rootslased teevad siin vigu. Rajav on geniaalne kääne: Põld ulatus metsani, jalutasime läbi pargi tiigini. Rajav on mugav kasutada, ja täishäälik i on nagu lastekeelest. Kaasaütlev on ka lõbus, hõlpsasti käsitsetav: muga, suga, vanaemadega. 

Minu eesti keele õpingutel on mõned eesmärgid. Ma tahaksin lugeda Tammsaare “Tõde ja õigust”, Betti Alveri “Tolm ja tuli”, Marie Underi “Mureliku suuga” ja kõige Jaan Krossi teosed. Ma tahaksin otsida Tartust kõik paigad, kus elasid ja töötasid Aino Kallas, Elsa Enäjärvi, Saima Harmaja, Lauri Kettunen ja Tatu Vaaskivi. Ma tahaksin näha Eesti muinaslinnused ja kuulda neist hirmsaid lugusid. Ma tahaksin metsikult lakkuda Tallinna öös… (nali). 

Suvipäiviä Hellaassa

 

Nuori Dionysos

V.A. Koskenniemen Suvipäiviä Hellaassa (Porvoo 1927) on hieno, vanhanaikainen matkakirja, joka vaatii lukijaltaan keskittyvää lukutapaa ja monen wikiartikkelin lukua, koska kirjoittaja viittaa jatkuvasti antiikin mytologian hahmoihin. Vaivan palkkana on aito luku- ja kulttuurikokemus, jossa lukija viedään varsin syvälle antiikin ideoitten maailmaan.

Nykylukijat ovat juoneet siksi paljon Lethen virran vettä, etteivät muista mitään tästä suuresta runoilijasta ja esseististä, jonka maine hiutui poliittisten suhdanteiden aallokossa. Koskenniemi on sekä herkkä että älykäs kirjoittaja, jonka monet tekstit ovat myös nykyään mitä ajankohtaisinta esseistiikkaa. Hän on verrattavissa toiseen unohdettuun suuruuteen Tatu Vaaskiveen, jonka Huomispäivän varjo on edelleenkin suuri tutkielma länsimaisen kulttuurin olemuksesta.

Koskenniemi löytää Hellaan jo Budapestissä, jonka esikaupungissa on Aquincumin roomalaisaikainen kaupunki, jossa tekijä vaeltaa mithraeumista muinaisen kylpylän raunioille. Rooman henki on läsnä myös Euroopan reunalla, Pannoniassa. Ateenaan päästyään ei kerrota mitään nykyisestä Ateenan kaupungista, vaan unissakävijän lailla Koskenniemi hurmautuu Akropoliista. Hän kirjoittaa: ” Kaksi voimakasta tunnetta hallitsee niitä vaikutelmia, joita Akropoliilla tai sen edessä seisten olen kokenut: toinen on unenomaisen epätodellisuuden tunne – tämä ei ole totta, mitään tällaista ei ihmiskäsi ole luonut, mitään tällaista ei ihmissilmän ole suotu nähdä! – toinen on asiallisimman, syvimmän todellisuuden tunne: vain tämä on totta, vain tällaista on ihmiskäden tullut luoda, vain tällaista varten on ihmissilmä olemassa!---Painon ja keveyden, aineen ja ilman vastakohta häviää, kaikki on rauhaa ja läpikuultavaa selkeyttä.” Läpi koko teoksen kulkee hurmioitumisen juonne: vihdoinkin olemme saapuneet kulttuurimme alkulähteillä! 

Akropoliin seikkaperäisen esittelyn jälkeen paneudutaan Demeterin ja Persefonen kulttiin, erityisesti salaperäiseen Eleusiin mysteeriin. Kummatkin naiset olivat varsinaisia toimintatyttöjä, joita nykyistenkin gendertutkijoiden sopisi tarkastella. Tähän aktiivisten antiikin naisten joukkoon sopisi myös Persian laivaston naisamiraali Artemisia I ja tietenkin antiikin tragedioiden naiset, kuten Ifigenia tai Antigone, jotka tekivät varsin itsenäisiä päätöksiä, vaikka kuolo sitten heidät korjasikin. 

Kirjan hienointa antia on kreikkalaisten hautasteelojen tarkastelu. Attikalaisissa hautakivissä toteutui sekä vainajan ruumiillinen läsnäolo että poissaolo, erityisesti steeloissa kuvataan ruumiillista läsnäoloa. Voidaan puhua jonkinlaisesta poissaolevasta läsnäolosta. Steelat muodostavat tilan, jossa on mahdollisuus saada ote vainajan ruumiillisuudesta, kun vainaja on veistetty marmoriin. Steelalla on siis välittäjän rooli, jossa kuollutta kuvaava marmoriveistos on yhteydessä vielä eläviin ihmisiin. Voidaan puhua myös nekyiasta, jossa eläville annetaan mahdollisuus käydä manalassa ja palata sieltä takaisin (tämä teemahan toistuu esim. Goethellä, Thomas Mannilla ja Kalevalassa). Tällainen viittaus nekyiaan on esimerkiksi steeloissa toistuva kättely eli deksioosis, rajapinta kahden maailman välillä. 

Koskenniemi puhuu marmoriin veistetystä kuolemanrunoudesta kuvaten steeloja siten, että ne ovat kauniita, miehekkäitä, joskin surullisen resignatsioonin leimaamia. Hän kirjoittaa:” En puolestani tunne mitään henkistä tuotetta, en runouden enempää kuin muidenkaan taiteiden alalta, missä kuolema olisi yhtä tuskattomasti, yhtä intiimisti viety elämän piiriin kuin Attikan hautakivissä. Niin näkymätön on niissä elämän ja kuoleman raja. Näkymätön, mutta ei olematon. ”Kuolema ei ole henkilöllistettynä näissä muistomerkeissä, ja kuolemalla on kotoinen ja intiimi luonne. Kuolemaa ei kuvata transsendenttina, yliaistillisena voimana tai valtiaana, vaan täysin immanenttina, maanpäällisenä tapahtumana, joka kuuluu elämän piiriin. 

Yksi kirjan kantava ajatus löytyy luvusta Marathon, jossa Koskenniemi kuvaa Marathonin, Thermopylain ja Salamiin taisteluja. Pieni, urhea Kreikan kulttuurikansa taistelee suurta barbaarivaltiolta Persiaa vastaa ja voittaa sen. Koskenniemi kirjoittaa: "Ateenalaiset olivat vapaan maan vapauttaan rakastavia kansalaisia, jotka tunsivat taistelevansa elämän korkeimpien arvojen puolesta. Heidän hehkuvassa isänmaanrakkaudessaan ja heidän korkeammassa kulttuurissaan oli tekijä, jonka merkitystä barbaarit eivät osanneet kyllin korkealle arvioida." Koskenniemi siirtää sitten tämän kuvan nykyaikaan todeten, että sortajan nimi oli kolmatta tuhatta vuotta sitten Persia, mutta nykyään Venäjä. Mikä visionääri! Me olemme pohjolan kreikkalaisia ja Israelin kolmastoista heimo, joiden tehtävänä on puolustaa länsimaista kulttuuria bysanttilaista barbariaa vastaan. 

Erektheionin ovi