Linjalleen uskollisena Helsingin Sanomat (21.4.2013) referoi ja teki omia johtopäätöksiään Jouni Tillin väitöskirjasta ”The Continuation War
as a Metanoic Moment. A Burkean Reading of Lutheran Hierocratic Rhetoric”. Artikkelin henkihän oli se, että rintamalla riehuivat Ellen Salpakarin, tuon Väinö Linnan uskottavimman hahmon pojat ja levittivät valloitetussa Karjalassa suursuomiuskoa.
Artikkelissa oli myös kuvattuna "Suomalaisten ristiretki"- nimisen kirjan kansikuva, mutta kirjaa ei oltu vaivauduttu avaamaan (aattellisista syistä tietenkin). Onneksi tämä aarre löytyi kirjahyllystäni. Asiaan liittyvän desinformaation selvittämiseksi olen laittanut tähän rakstiruttuun-tehtävän. Siispä töihin YYA-Suomi!
Kuvassa:
a) Suomalais-fasistit pappien johdolla polttivat Syvärin kauniin tsasounan
b) Venäläiset pommit tuhosivat Sortavalan luterilaisen kirkon
Kuvassa:
a) Suomalaiset sotilaat muuttivat Prääzän luostarin elokuvateatteriksi.Kino "Vapaa Vienassa" näytettiin Neuvostoliittoa karkeasti pilkkaava SS-Parade-elokuva, pääosassa Anza von Ikohnen.
b) Venäläiset tekivät Terijoen kirkosta elokuvateatterin.
Kuvassa:
a) Kiihkoisänmaallisten pappien teloitusryhmä ampui Lotinanpellon kolhoosin lypsäjät viimeiseen naiseen
b) Venäläiset häpäisivät Säkkijärven hautausmaan
Jos sait kolme a:ta,
saat Kansojenystävyyden kunniamerkin ja Hesarin vuosikerran
Keväinen flaneeraus johtaa tällä kertaa Laaksoon ja Taka-Töölöön. Kuvat ovat seepia- ja retrovärikuvia - jotenkin tämä ympäristö vaati sitä. Eino Forsmanin piirtämä Helsingin tuberkuloosisairaala valmistui Laaksoon 1930. Rakennuskompleksi on ennen kaikkea arvokas ja kulttuurihistoriallisesti merkittävä. Suomalainen klassisistinen arkkitehtuuri voi olla suurta ja juhlavaa, kuten tämä sairaala, tai sitten kevyttä ja hienostunutta, kuten vaikkapa Hilding Ekelundin 1920-luvun rakennukset (Helsingissä esim. Taidehalli Nervanderinakdulla). Sairaalan sivussa on myös pieni kappeli. Keuhkotautia ei voi sivuuttaa, kun liikkuu Laaksossa. Mitä olisi Suomen Parnasso ilman tubia? Kailas, Sarkia, Harmaja... Saima Harmajan juhlavuonna voisi mielessään lausua seuraavan runon astellessa kohti Auroransiltaa:
Oi Jumala, siipeni murtuneet
ota käsiisi ihmeellisiin!
Olen lentänyt liian kauas,
olen lentänyt eksyksiin.
Olen lentänyt siivin voitollisin
läpi ilmojen häikäiseväin.
Tuhat aurinkokuntaa kiersin,
joka ainoan taivaan näin.
Nyt rajalla viimeisen taivaan
ja rajalla kuoleman maan
minä vapisen enää hiljaa
ja rukoilen, rukoilen vaan.
Kun laskeutuu kappelin ohi Laakson ratsastuskentälle, tullaan jo Suomen urheilun pyhiin lehtoihin. Ratsastien päässä on uljas valkoinen maneesi, joka on valitettavasti sisältä pilkottu puoliksi, ja jonka toinen puoli on annettu rahvaanomaisemmille urheilulajeille. Mikä onkaan kaunimpaan kuin koottu hevonen, joka kuolainta purren nostaa pyöreän, pehmeän laukan...
Kaikkia vuoden 1940 olympialaisia varten suunniteltuja rakennuksia leimaa hyvä suunnittelu - vaikkapa tätä kuvassa näkyvää tuomariaitiota, joka on vain lautaa ja betonia, mutta kuitenkin se on edelleen elegantti ja mittasuhteiltaan oikea.
Kentältä matka kulkee Auroran sairaalan ohi Auroransillalle. Aurora Karamzinille voi helsinkiläisenä aina nostaa hattua: hän oli nainen, joka edisti rahoillaan monia karitatiivisia toimia maassamme. Siinä esimerkkiä meidän rikkaillemme, jotka pakenevat rahoineen veroparatiiseihin. Eikö jakamalla saa? Kuinka harhaan me olemme kulkeneet, kun rikkaat eivät tunne vastuutaan?
Kun ensi kerran kävelin sillan yli, oli assosiaatio heti aivan selvä: tämä on Aioluksen harppu! Sillalla on myös hengellinen tausta: kolmesta loppukilpailun siltaehdotuksesta arkkipiispa Kari Mäkinen valitsi parhaan. Silta on hieno ja dynaaminen. En voinut myöskään välttää runo ja musiikkiassosiaatioita.Ensimmäisenä Vasili Zhukovskin "Эолова арфа", sitten Goethe-sitaatti Faustin ensimmäisestä osasta ja viimeksi Bachin kantaatti "Zerreißet, zersprenget, zertrümmert die Gruft". Kaikki liittyy kaikkeen: elämä on orgaaninen kokonaisuus. Sen todistaa parhaiten kulttuuri.
«О милые струны,
Играйте, играйте... мой час недалек;
Уж клонится юный
Главой недоцветшей ко праху цветок.
И странник унылый
Заутра придет
И спросит: где милый
Цветок мой?.. и боле цветка не найдет».
Und mich ergreift ein längst entwöhntes Sehnen
Nach jenem stillen, ernsten Geisterreich,
Es schwebet nun in unbestimmten Tönen
Mein lispelnd Lied, der Äolsharfe gleich,
Ein Schauer faßt mich, Träne folgt den Tränen,
Das strenge Herz, es fühlt sich mild und weich;
Was ich besitze, seh ich wie im Weiten,
Und was verschwand, wird mir zu Wirklichkeiten.
Sillalta avautuu urbaani näkymä pitkin Nordenskiöldinkatua. Talojen vihreät, beiget ja keltaiset seinät heijastavat pehmeästi valoa. Talojen rappukäytävät ovat juhlallisia ja niissä on käytetty hyviä materiaaleja. Arkkitehtuuri ei ole suurta, mutta se on soliidia, yhtenäistä ja uskottavaa. Lisäksi asuntojen pohjat ovat hyvät (esim. isot olohuoneet). Kivijaloissa on kauppoja, palvelut ovat vierellä: tämä on Helsinkiä parhaimillaan. Tätä katunäkymää Mannerheimintien puolelta käytti Heikki von Hertzen teoksessaan "Koti vai kasarmi lapsillemme" vuodelta 1946 varoittavana esimerkkinä kaupunkielämän rappiosta propagoidessaan Tapiolan puutarhakaupungin puolesta. Hänen mukaansa tällainen kaupunkiympäristö tuottaa huonoa sosiaalista ainesta. Itse kaksi lasta tässä ympäristössä kasvattaneena en oikein voi allekirjoittaa von Hertzenin ajatuksia. Espoo tuntuu enemminkin tuottavan huppupäisiä silpojia.
Sillan jälkeen täytyy pysähtyä Taisto Martiskaisen "Crescendon", 1918 kanslaissodan uhrien muistomerkille. Tämä on punaisen Helsingin muistomerkki, kaunis ja arvokas teos. Ilman näitä uhreja ei Suomi olisi sellainen kuin se nyt on. Tähän paikkaan kuuluu tämä Heli Keinosen esittämä laulu. Kun kyyneleet ovat kuivuneet, voit sydämessäsi miettiä kumpi on parempi laulu, tämä tai Kaisa Korhosen "Hiljainen kevät", kummatkin saman hengen lapsia. Tämä tematiikka kaipaisi lisää postausta, koska siksi massiivista oli polsutus nuoruudessani, ja niitä traumoja ei ole vielä kaikkia purettu. Siis kuuntele ja liikutu!
Saavumme nyt Olympian kentille. Mikä maa pystyy esittämään näin hienon urheilurakennusten kokonaisuuden? Korkeintaan Berliinin stadionalue yltää lähellekään tätä. Katsokaapa vaikka uimastadionin sisäänkäyntiä: hienot pylväsrivistöt ja upotetut loggiat. Kaikki on kevyttä mutta arvokasta. Berliini pystyy arvokkaaseen, muttei keveyteen. Katselkaa myös seuraavalla uimareissulla stadionin valaisimia: uskotteko, että muotoilu on 1930-luvun Suomesta-kyllä vaan!
Itse stadion saa ihmisen runolliseksi.Torni on jo oma lukunsa ja kuuluu absolument ihmiskunnan suuriin torneihin. Tarkastelipa sitä Kuusitien päästä, Tilkanmäeltä tai Töölönlahdelta, on se merkittävä kaupunkikuvallinen aksentti, tahtipuikko, fallos. Stadionin selostamo tuntuu leijuvan ilmassa ja katsomon lippa on täydellinen siroudessaa ja voimassaan. Nyt alkaa hurmio nousta sellaisiin mittoihin, että annetaan Aale Tynnin Olympia-runon tuoda hieman viilennystä:
Oi Hellaan laakeri ylhäinen,
sinä ikävöity
puu!
Kädet ylitse vuosituhanten
sinun lehviis
kurkottuu.
Miten ylhäällä hohtaen kruunaavat
ne
varttasi korkeaa!
Olet ylpeä puu: sinä kumarrat
vain
voittajaa.
Näistä korkeista sfääreistä on mukava poiketa yhteen Helsingin miellyttävimpään nähtävyyteen, kaupunginpuutarhaan. Lapsiperheitä ilahdutetaan jouluna ja pääsiäisenä sadunomaisilla asetelmilla talvipuutarhassa. Pakkaspäivänä on mukava poiketa palmujen alle katselemaan kultakalojen touhuja ja haaveilemaan ikuisesta kesästä (mitä kukaan suomalainen ei kuitenkaan pohjimmiltaan toivo). Rakennus itse asettuu eurooppalaiseen talvipuutarhaperinteeseen kalalampineen ja palmuhuoneineen. Tämä on GEHEMTIP liebe deutsche Leser!
Kevät Helsingissä alkaa siitä, kun Mäntymäellä ensimmäiset krookukset nousevat Paavo Nurmen patsaan lähellä. Aaltosen patsas asettuu samaan herooiseen maailmaan stadionin kanssa, vieressä oleva Virenin patsas on Hyvonin alushousumainos. Sama tragiikka jatkuu kääntyessämme Floorakadulle, anteeksi Urheilukadulle. Vasemmalla puolella on rivi puhdasta suomalaista klassisismia ja funktionalismia, oikealla puolella on hjallisharkimoismia. Zum Weinen, sanoo saksalainen...
Klassista ylevyyttä
Valon leikkiä Floorakadulla
Aitoa Bauhausia Taka-Töölössä
Viimeiset ylistyslaulut tulevat Jaakko Kontion suunnittelemalle Helsingin jäähallille. Ensimmäinen muisto rakennuksesta on syyskuulta 1970, jolloin Richard Wurmbrand saarnasi hallintäyteiselle yleisölle. Hän oli Romanian juutalainen, joka kääntyi ennen sotaa kristinuskoon vaimonsa kanssa. Monenkirjavien vaiheiden kautta hän päätyi Romanian kommunistivallan vastustajaksi ja evankelistaksi. Hän pääsi pakenemaan Norjaan, josta käsin hän teki evankelioimismatkoja ympäri maailmaa. 1970-luku oli suomettumisen kulta-aikaa, eikä Wurmbrandia olisi kukaan valtaapitävä halunnut nähdä Suomessa. Muistan lopun ikääni, kun Wurmbrand jäähallissa huusi: "Te neuvostoagentit, jotka olette täällä: Kristus voittaa teidän jumalattoman järjestyksenne!" Niin kävikin, mutta nyt idän kirkko vanhan traditionsa mukaisesti kulkee putinistien talutusnuorassa.
No, sitten tuli hallivierailuja luistelukoulun, vanhaintanssien ja kirpputorien myötä. Kuten hyvä lukijana on huomannut, äijämaailman asioita en ole oikein käsitellyt blogissani. Ei siksi, että väheksyisin tätä rikasta hielle ja testosteronille tuoksuvaa maailmaa, vaan siksi, etten ole siihen kasvanut. Erinomainen työtoverini antoi kuitenkin pari kuukautta sitten liput HIFK-JYP-otteluun (ehkä halusi avata minulle oven suljettuun maailmaan, kiitos siitä!) ja silloin tämäkin sivistysaukko täyttyi.Kokemus oli varsin vaikuttava, mutten ehkä halua toistaa sitä muutamaan vuoteen. Nakkimuki ja olut kädessä sanon teille hyvä jääkiekkoväki: Te pidätte kansan pois kaduilta - hyvä! Halli on betonibrutalismissaan vaikuttava ja hyvin toimiva. Vertauskohtana voisi olla materiaalin käsittelyn puolesta Turun uusi Ylösnousemuskappeli tai muodon puolesta Hugh Stubbinsin Berliinin kongressihalli. Jäähallin betoni on niin kaunista, että sitä tekee mieli silittää.
Viimeksi luomme katseen Auroransillan yli Juhani Leiviskän piirtämään Auroranlinnaan. Leiviskä on sanonut arkkitehtuurista seuraavasti: »Minulle arkkitehtuuri ja musiikki ovat toisiaan lähinnä olevat taiteenlajit. Ne ovat sama asia eri kielillä sanottuna. Kummassakin pyritään luomaan ihmisen mittaista, ihmisen koettavissa olevaa tilaa ... tähän äärettömään, käsityskykymme ylittävään maailmankaikkeuteen. Kummassakin taiteenlajissa on aikaulottuvuus keskeinen ominaisuus. Arkkitehtuuri on, kun on kysymys tilaprosesseista ja tilojen järjestäytymisestä suhteessa toisiinsa, koettavissa parhaiten nimenomaan liikkumalla, elämällä tiloissa. Samoin musiikki on elämistä säveltilassa." Rakennus on vaikuttava erityisesti Itä-Pasilasta katsottuna. Talo vaikuttaa valoisalta ja elävältä. Kaikissa Leiviskän töissä tila ja valo harjoittavat vuoropuhelua. Oma Leiviskä-suosikkini on Saksan suurlähetystön talo. Leiviskä on ollut Olli Pöyryn ja Hilding Ekelundin oppilas (katso ensimmäinen flaneerausblogi!). Talo on pinnoitettu vaaleilla keramiikkalaatoilla, joita itse kutsun "ervilaatoiksi", tämän laattamaailman pyhiinvaelluskohde on Turun yliopistonmäki: siellä Genius ohjaa nuoruutta...oi mennyt nuoruus!
Suomalaisessa mediassa on pääsiäisen
aikaan outo optinen harha: Suomen 50.000 ortodoksia viettää kristikunnan
suurinta juhlaa pääsiäistä, mutta 4,5 miljoona muuta suomalaista lapioi
apaattisena mämmiä, eikä ymmärrä tästä idän kirkon suuresta juhlasta mitään.
Maan pääpropagandalehdykkä
("Erkkoer Beobachter") kertoo laajasti metropoliitan juhlavalmisteluista,
radiossa haastatellaan kaikki johtavat vatruska- ja käspaikkahenkilöt. Kaiken huippu oli radion pääsiäisaamun pääuutislähetyksen juttu, jossa SKS:n tutkija esitelmöi "hauskasti", kuinka läntisen perinteemme mämmiä ensi kertaa maistanut ortodoksi-isä totesi, että "samanlaista on lännen oppi kuin sen ruokakin". Olisin nauranut, jos kyseessä olisi ollut radion kansanperinneilta "Tuohitorven törähdyksiä Suistamon karjamajoilta", mutta pääsiäisaamuna: TÄMÄ OLI VIHAPUHETTA ENEMMISTÖÄ KOHTAAN! Tartuin heti tastatuuriin ja annoin palautetta YLE:n uutisille. Luultavasti myös monet muut olivat valittaneet asiattomasta uutisoinnista ja Luoja lyönyt rutolla toimittajaa, koska seuraavassa lähetyksessä tätä ankkaa ei enää ollut.
Olisiko jo aika olla kiinnostunut enemmistön traditiosta? Miksi me pilkkaamme omaa perinnettämme? Mistä kumpuaa tämä kaiken oman väheksyntä? Osasyynä on varmastikin toimittajien kehno yleissivistys ja ennakkoluuloisuus erityisesti hengellisellä alueella. Uskontoon liittyvät asiat ovat kuitenkin aitoja asioita, joita voi käsitellä intellektuaalisesti ja analyyttisesti. No, Bysanttihan ei näistä niin välitä...
Tästä mielenkuohusta siirryn nyt kuitenkin pääsiäisen seesteiseen suvantoon. Helsingin tuomiokirkossa oli vaikuttava pitkäperjantain sanajumalanpalvelus. Kirkko oli mustissaan, urkuja ei soitettu ja kirkkokansa tiesi, miksi se oli tullut kirkkoon. Ei ollut mitään turhia toivotteluja ja imelloksia alussa: täällä oltiin fokuksessa, kaikki turha oli riisuttu. Tuomiorovasti Matti Poutiaisen saarna kosketti, liturgi Tiina Silvo johdatti kauniisti jumalanpalvelusta eteenpäin ja kanttori Seppo Murto ja Cetus noster-lauluyhtye toivat syvällisen lisän tähän juhlaan. Tämä oli luterilaisuutta puhtaimmillaan: syntinen ristin juurella. Tästä viimeistään alkoi pääsiäisen vietto.
Toisena pääsiäispäivänä oli Huopalahden kirkossa Vox Silentiin konsertti. Olen kuullut tätä ryhmää aikaisemminkin, mutta nyt oli mukana Johanna Korhosen ja Hilkka-Liisa Vuoren lisäksi Tuomo Pulkkinen. Miesääni, joka tosin oli miltei aina "urkupiste", antoi esityksille syvyyttä. Ryhmä lauloi keskiaikaisia pääsiäisen ajan lauluja. Erityistä oli sopraanojen hillityt kädenliikkeet laulettaessa.Tunnelma oli kirkkosalissa intensiivinen: kauniit äänet kuljettivat kuulijaa pääsiäisen riemuun ja konsertti päättyi hiljaisuuteen. Voiko enemmän pääsiäissanoma tulla kohti kuin laulun Victime paschali laudes suomalaisessa käännöksessä "Kaikki usko unta vaan, jos on Jeesus haudassaan, vaan hän elää, niin myös me, hänen kanssaan elämme, kyrie eleis!"
Konsertti päättyi Dulcis Jesu memoria-lauluun. Mikä aarre meillä on Piae cantiones-lauluissa, omaa sisäistä valoaan hohtava helmi! Kun ajattellee sitä hengellisyyden runsautta ja syvyyttä, mitä meidän läntiseen pääsiäisperinteeseemme kuuluu, ei voi kuin iloita siitä ja seuraavaa pääsiäistä odotellessa veista:
1. Jeesuksen muisto ihana on mieltä
ilahduttava. Ei voisi kuulla kalliimpaa, ei veisata suloisempaa kuin
nimeänsä ihanaa.
2. Vaan parhain manna, hunaja on hänen
läsnäolonsa. Se sydänten on lohdutus, elämän alku, valkeus ja sielun
pyhä riemastus.
3. Mun, Jeesus, anna tuntea rakkautesi
suuruutta. Oi Jeesus, anteeksantaja ja taivaan kruunun kantaja, ainoa
armon jakaja.
Lempijuomaani Henkell Trockenia ja kypsiä puolukoita
Olen avannut virtuaalisen Henkell-pullon
kun 1000 lukukerran raja on ylitetty. Kiitos teille hiljaiset lukijani kaukana
Malesiassa (sinä uskollinen!), Paraguayssa, Saudi-Arabiassa ja lähempänä
Saksassa, Venäjällä ja Suomessa! Kiitos ystävät ja kollegat hiljaisesta
läsnäolostanne täällä lähteen äärellä. Tämä on ollut EHANATA, ja tuskin maltan
odottaa seuraavaa postausta. Ich berste vor dem Tatendrang,
sanoisi saksalainen tässä kohdin.
Suosituin teksti on ollut "Tukholma noir", joka on tämän blogin pöhköin juttu, sitten lukijoita on liikuttanut "Elsass kutsuu", jossa lähinnä kokataan ja tunnelmoidaan ja kolmannella sijalla on arvostelu Mehis Heinsaaren kirjasta "Epätavallinen ja uhkaava luonto".
Pegee
hydatoon on kreikkaa ja tarkoittaa ”lähdettä”, ahkera
katsokoon Jesaja-sitaatin (12,3), niin ymmärtää, mikä lähdevesi on kaikkein
suloisinta. Koska kirjoitan nimimerkillä, en hauku, angstaa enkä parjaa, vaan ylistän ja
olen iloinen: maailmassa on niin paljon ihania asioita, joita on mukava jakaa toisten kanssa. Pieni ivan piikki tosin törröttää paikoin, etteivät jutut käy
liian siloisiksi, vaikka me vanhat turkulaiset tiedämmekin että "Silo luo suloa"...
Hyvä lukijani: anna palautetta! Ovatko nämä jutut ”kamalaa
sylttyä”, ”sietämätöntä besserwissereita”, ”ihan kivaa”, ”ihqudalollia” vai
onko nämä kirjoittanut ”blogimaailman Brahmaputra” tai ”esseistiikan
Elbrus”.
Liebe deutsche
Leser: gibt bitte mehr oder weniger sachliche Rückmeldungen über diesen Blog.
Дорогие русские
читатели! Ваше мнение мне важно: что вы думаете об этом блоге? Стараюсь в
будущее писать больше по-русски. Вас целую!
