Helsinki on kaunis: flaneeraan ja esitelmöin (osa II)

 

Keväinen flaneeraus johtaa tällä kertaa Laaksoon ja Taka-Töölöön. Kuvat ovat seepia- ja retrovärikuvia - jotenkin tämä ympäristö vaati sitä. Eino Forsmanin piirtämä Helsingin tuberkuloosisairaala valmistui Laaksoon 1930. Rakennuskompleksi on ennen kaikkea arvokas ja kulttuurihistoriallisesti merkittävä. Suomalainen klassisistinen arkkitehtuuri voi olla suurta ja juhlavaa, kuten tämä sairaala, tai sitten kevyttä ja hienostunutta, kuten vaikkapa Hilding Ekelundin 1920-luvun rakennukset (Helsingissä esim. Taidehalli Nervanderinakdulla). Sairaalan sivussa on myös pieni kappeli. Keuhkotautia ei voi sivuuttaa, kun liikkuu Laaksossa. Mitä olisi Suomen Parnasso ilman tubia? Kailas, Sarkia, Harmaja... Saima Harmajan juhlavuonna voisi mielessään lausua seuraavan runon astellessa kohti Auroransiltaa:

 

Oi Jumala, siipeni murtuneet

ota käsiisi ihmeellisiin!

Olen lentänyt liian kauas,

olen lentänyt eksyksiin.

Olen lentänyt siivin voitollisin

läpi ilmojen häikäiseväin.

Tuhat aurinkokuntaa kiersin,

joka ainoan taivaan näin.

Nyt rajalla viimeisen taivaan

ja rajalla kuoleman maan

minä vapisen enää hiljaa

ja rukoilen, rukoilen vaan.

Kun laskeutuu kappelin ohi Laakson ratsastuskentälle, tullaan jo Suomen urheilun pyhiin lehtoihin. Ratsastien päässä on uljas valkoinen maneesi, joka on valitettavasti sisältä pilkottu puoliksi, ja jonka toinen puoli on annettu rahvaanomaisemmille urheilulajeille. Mikä onkaan kaunimpaan kuin koottu hevonen, joka kuolainta purren nostaa pyöreän, pehmeän laukan...

Kaikkia vuoden 1940 olympialaisia varten suunniteltuja rakennuksia leimaa hyvä suunnittelu - vaikkapa tätä kuvassa näkyvää tuomariaitiota, joka on vain lautaa ja betonia, mutta kuitenkin se on edelleen elegantti ja mittasuhteiltaan oikea.

Kentältä matka kulkee Auroran sairaalan ohi Auroransillalle. Aurora Karamzinille voi helsinkiläisenä aina nostaa hattua: hän oli nainen, joka edisti rahoillaan monia karitatiivisia toimia maassamme. Siinä esimerkkiä meidän rikkaillemme, jotka pakenevat rahoineen veroparatiiseihin. Eikö jakamalla saa? Kuinka harhaan me olemme kulkeneet, kun rikkaat eivät tunne vastuutaan?

Kun ensi kerran kävelin sillan yli, oli assosiaatio heti aivan selvä: tämä on Aioluksen harppu! Sillalla on myös hengellinen tausta: kolmesta loppukilpailun siltaehdotuksesta arkkipiispa Kari Mäkinen valitsi parhaan. Silta on hieno ja dynaaminen. En voinut myöskään välttää runo ja musiikkiassosiaatioita.Ensimmäisenä Vasili Zhukovskin "Эолова арфа", sitten Goethe-sitaatti Faustin ensimmäisestä osasta ja viimeksi Bachin kantaatti "Zerreißet, zersprenget, zertrümmert die Gruft". Kaikki liittyy kaikkeen: elämä on orgaaninen kokonaisuus. Sen todistaa parhaiten kulttuuri.

 

«О милые струны,

Играйте, играйте... мой час недалек;

     Уж клонится юный

Главой недоцветшей ко праху цветок.

     И странник унылый

     Заутра придет

     И спросит: где милый

Цветок мой?.. и боле цветка не найдет».

 

Und mich ergreift ein längst entwöhntes Sehnen

Nach jenem stillen, ernsten Geisterreich,

Es schwebet nun in unbestimmten Tönen

Mein lispelnd Lied, der Äolsharfe gleich,

Ein Schauer faßt mich, Träne folgt den Tränen,

Das strenge Herz, es fühlt sich mild und weich;

Was ich besitze, seh ich wie im Weiten,

Und was verschwand, wird mir zu Wirklichkeiten.

 

 

Sillalta avautuu urbaani näkymä pitkin Nordenskiöldinkatua. Talojen vihreät, beiget ja keltaiset seinät heijastavat pehmeästi valoa. Talojen rappukäytävät ovat juhlallisia ja niissä on käytetty hyviä materiaaleja. Arkkitehtuuri ei ole suurta, mutta se on soliidia, yhtenäistä ja uskottavaa. Lisäksi asuntojen pohjat ovat hyvät (esim. isot olohuoneet). Kivijaloissa on kauppoja, palvelut ovat vierellä: tämä on Helsinkiä parhaimillaan. Tätä katunäkymää Mannerheimintien puolelta käytti Heikki von Hertzen teoksessaan "Koti vai kasarmi lapsillemme" vuodelta 1946 varoittavana esimerkkinä kaupunkielämän rappiosta propagoidessaan Tapiolan puutarhakaupungin puolesta. Hänen mukaansa tällainen  kaupunkiympäristö tuottaa huonoa sosiaalista ainesta. Itse kaksi lasta tässä ympäristössä kasvattaneena en oikein voi allekirjoittaa von Hertzenin ajatuksia. Espoo tuntuu enemminkin tuottavan huppupäisiä silpojia.

 

 

Sillan jälkeen täytyy pysähtyä Taisto Martiskaisen "Crescendon", 1918 kanslaissodan uhrien muistomerkille. Tämä on punaisen Helsingin muistomerkki, kaunis ja arvokas teos. Ilman näitä uhreja ei Suomi olisi sellainen kuin se nyt on. Tähän paikkaan kuuluu tämä Heli Keinosen esittämä laulu. Kun kyyneleet ovat kuivuneet, voit sydämessäsi miettiä kumpi on parempi laulu, tämä tai Kaisa Korhosen "Hiljainen kevät", kummatkin saman hengen lapsia. Tämä tematiikka kaipaisi lisää postausta, koska siksi massiivista oli polsutus nuoruudessani, ja niitä traumoja ei ole vielä kaikkia purettu. Siis kuuntele ja liikutu!

 

 

 

Saavumme nyt Olympian kentille. Mikä maa pystyy esittämään näin hienon urheilurakennusten kokonaisuuden? Korkeintaan Berliinin stadionalue yltää lähellekään tätä. Katsokaapa vaikka uimastadionin sisäänkäyntiä: hienot pylväsrivistöt ja upotetut loggiat. Kaikki on kevyttä mutta arvokasta. Berliini pystyy arvokkaaseen, muttei keveyteen. Katselkaa myös seuraavalla uimareissulla stadionin valaisimia: uskotteko, että muotoilu on 1930-luvun Suomesta-kyllä vaan!

 

Itse stadion saa ihmisen runolliseksi.Torni on jo oma lukunsa ja kuuluu absolument ihmiskunnan suuriin torneihin. Tarkastelipa sitä Kuusitien päästä, Tilkanmäeltä tai Töölönlahdelta, on se merkittävä kaupunkikuvallinen aksentti, tahtipuikko, fallos. Stadionin selostamo tuntuu leijuvan ilmassa ja katsomon lippa on täydellinen siroudessaa ja voimassaan. Nyt alkaa hurmio nousta sellaisiin mittoihin, että annetaan Aale Tynnin Olympia-runon tuoda hieman viilennystä:

 

Oi Hellaan laakeri ylhäinen,

sinä ikävöity puu!

Kädet ylitse vuosituhanten

sinun lehviis kurkottuu.

Miten ylhäällä hohtaen kruunaavat

ne varttasi korkeaa!

Olet ylpeä puu: sinä kumarrat

vain voittajaa.

 



 

Näistä korkeista sfääreistä on mukava poiketa yhteen Helsingin miellyttävimpään nähtävyyteen, kaupunginpuutarhaan. Lapsiperheitä ilahdutetaan jouluna ja pääsiäisenä sadunomaisilla asetelmilla talvipuutarhassa. Pakkaspäivänä on mukava poiketa palmujen alle katselemaan kultakalojen touhuja ja haaveilemaan ikuisesta kesästä (mitä kukaan suomalainen ei kuitenkaan pohjimmiltaan toivo). Rakennus itse asettuu eurooppalaiseen talvipuutarhaperinteeseen kalalampineen ja palmuhuoneineen. Tämä on GEHEMTIP liebe deutsche Leser!

 

                                    

 

Kevät Helsingissä alkaa siitä, kun Mäntymäellä ensimmäiset krookukset nousevat Paavo Nurmen patsaan lähellä. Aaltosen patsas asettuu samaan herooiseen maailmaan stadionin kanssa, vieressä oleva Virenin patsas on Hyvonin alushousumainos. Sama tragiikka jatkuu kääntyessämme Floorakadulle, anteeksi Urheilukadulle. Vasemmalla puolella on rivi puhdasta suomalaista klassisismia ja funktionalismia, oikealla puolella on hjallisharkimoismia. Zum Weinen, sanoo saksalainen...

                                 

 

                                   

Klassista ylevyyttä



 

                                   

 Valon leikkiä Floorakadulla

 

         

Aitoa Bauhausia Taka-Töölössä

 

 

Viimeiset ylistyslaulut tulevat Jaakko Kontion suunnittelemalle Helsingin jäähallille. Ensimmäinen muisto rakennuksesta on syyskuulta 1970, jolloin Richard Wurmbrand saarnasi hallintäyteiselle yleisölle. Hän oli Romanian juutalainen, joka kääntyi ennen sotaa kristinuskoon vaimonsa kanssa. Monenkirjavien vaiheiden kautta hän päätyi Romanian kommunistivallan vastustajaksi ja evankelistaksi. Hän pääsi pakenemaan Norjaan, josta käsin hän teki evankelioimismatkoja ympäri maailmaa. 1970-luku oli suomettumisen kulta-aikaa, eikä Wurmbrandia olisi kukaan valtaapitävä halunnut nähdä Suomessa. Muistan lopun ikääni, kun Wurmbrand jäähallissa huusi: "Te neuvostoagentit, jotka olette täällä: Kristus voittaa teidän jumalattoman järjestyksenne!" Niin kävikin, mutta nyt idän kirkko vanhan traditionsa mukaisesti kulkee putinistien talutusnuorassa.

No, sitten tuli hallivierailuja luistelukoulun, vanhaintanssien ja kirpputorien myötä. Kuten hyvä lukijana on huomannut, äijämaailman asioita en ole oikein käsitellyt blogissani. Ei siksi, että väheksyisin tätä rikasta hielle ja testosteronille tuoksuvaa maailmaa, vaan siksi, etten ole siihen kasvanut. Erinomainen työtoverini antoi kuitenkin pari kuukautta sitten liput HIFK-JYP-otteluun (ehkä halusi avata minulle oven suljettuun maailmaan, kiitos siitä!) ja silloin tämäkin sivistysaukko täyttyi.Kokemus oli varsin vaikuttava, mutten ehkä halua toistaa sitä muutamaan vuoteen. Nakkimuki ja olut kädessä sanon teille hyvä jääkiekkoväki: Te pidätte kansan pois kaduilta - hyvä! Halli on betonibrutalismissaan vaikuttava ja hyvin toimiva. Vertauskohtana voisi olla materiaalin käsittelyn puolesta Turun uusi Ylösnousemuskappeli tai muodon puolesta Hugh Stubbinsin Berliinin kongressihalli. Jäähallin betoni on niin kaunista, että sitä tekee mieli silittää.

 

Viimeksi luomme katseen Auroransillan yli Juhani Leiviskän piirtämään Auroranlinnaan. Leiviskä on sanonut arkkitehtuurista seuraavasti: »Minulle arkkitehtuuri ja musiikki ovat toisiaan lähinnä olevat taiteenlajit. Ne ovat sama asia eri kielillä sanottuna. Kummassakin pyritään luomaan ihmisen mittaista, ihmisen koettavissa olevaa tilaa ... tähän äärettömään, käsityskykymme ylittävään maailmankaikkeuteen. Kummassakin taiteenlajissa on aikaulottuvuus keskeinen ominaisuus. Arkkitehtuuri on, kun on kysymys tilaprosesseista ja tilojen järjestäytymisestä suhteessa toisiinsa, koettavissa parhaiten nimenomaan liikkumalla, elämällä tiloissa. Samoin musiikki on elämistä säveltilassa." Rakennus on vaikuttava erityisesti Itä-Pasilasta katsottuna. Talo vaikuttaa valoisalta ja elävältä. Kaikissa Leiviskän töissä tila ja valo harjoittavat vuoropuhelua. Oma Leiviskä-suosikkini on Saksan suurlähetystön talo. Leiviskä on ollut Olli Pöyryn ja Hilding Ekelundin oppilas (katso ensimmäinen flaneerausblogi!). Talo on pinnoitettu vaaleilla keramiikkalaatoilla, joita itse kutsun "ervilaatoiksi", tämän laattamaailman pyhiinvaelluskohde on Turun yliopistonmäki: siellä Genius ohjaa nuoruutta...oi mennyt nuoruus!

 

 

Kierros on ummessa: Helsinki on kaunis.