Maalaisleipä

Leipä on koristeltu mise en abyme-motiivilla

Adventin lähestyessä sopii leipoa tätä jouluhenkistä leipää, joka on oivaa ja helppotekoista. Idea on Chefkoch.de -sivustolta (Meggixx), jota olen hieman muokannut. Kyseessä on pataleipä, mutta itse leivoin sen ihan tavalliseen tapaan korissa kohottamalla. Ainekset ovat seuraavat:

200 g ruisjauhoja

200 g spelttijauhoja

200 g grahamjauhoja

200 g vehnäjauhoja

3 tl suolaa

(hieman leipämaustetta)

3 hyppysellistä askorbiinihappoa (ei pakollinen)

2 kourallista auringonkukansiemeniä

2 kourallista seesaminsiemeniä

1 kourallinen saksan- tai hasselpähkinöitä

1 kourallinen kuivattuja karpaloita

puoli pakettia hiivaa tai koko pussi kuivahiivaa

1 tl hunajaa

640 ml kädenlämpöistä vettä

(Nuo kouralliset voit korvata muillakin leipään sopivilla aineksilla).

Sekoita hunaja ja hiiva veteen, jonka jälkeen alusta siihen jauhot. (Kuivahiivankäyttäjät sekoittavat hiivan jauhoihin). Riittää kunhan taikina on hyvin sekaisin, mitään nujertelua ei tarvita. Laita taikina jääkaappiin tai parvekkeelle kelmulla peitettynä lepäilemään ja tekeytymään yön yli. 

Tuo taikina aamulla tupaan ja anna nousta astiassaan kaksi, kolme tuntia. Jauhota sitten leivinpöytä kevyesti ja laita taikina pöydälle. Taittele taikinaa kevyesti sisäänpäin kuin kirjekuorta, mutta älä alusta siihen enää lisää jauhoja. Muodosta soma pallo, ja laita se ehjä puoli alaspäin jauhotettuun koriin tai kulhoon, ja anna nousta noin tunti. Laita uuni 250 asteeseen, kumoa leipä pellille ja paista 10 minuuttia. Laske sen jälkeen lämpöä 230 asteeseen ja jatka paistamista noin 45 minuuttia tai kunnes leivään kylkeen pistetty kinkkumittari näyttää 96 astetta. Kypsä leipä kumisee koputtaessa. Anna sitten uunista otetun leivän seistä ainakin tunti ritilällä ennen kuin alat sitä leikata.

Jos teet leivän padassa, paista 7 minuuttia 250 asteessa kansi päällä ja sitten 35 minuuttia 230 asteessa edelleen kansi päällä, jonka jälkeen vielä 15 minuuttia samassa lämmössä ilman kantta. Vuoraa pata leivinpaperilla!

Tämä leipä maistuu erinomaiselta voin, juuston ja marmeladin kanssa (vaikka aprikoosimarmeladin). Leipää syödessä täyttyy mieli kiitollisuudella siitä, että leipää on pöydässä. Viiniksi vaikkapa Gewürztramineria, musiikiksi iloista alppitunnelmaa... 

Venäläistä teetä

Korkeasti pyhitetty metropoliitta Panteleimon, kuten hänen virallinen arvonimensä kuuluu, on kirkollisen uransa lisäksi kirjoittanut paljon dekkareita. Luin hänen vuonna 1999 julkaistun romaaninsa Venäläistä teetä (Juva 1999), jossa hän kuvaa fiktion muodossa opiskeluaan 1970-luvulla brežnevinaikaisessa Leningradin Hengellisessä Akatemiassa ja Seminaarissa. Kaupungissa käyneet muistanevat ehkä Nevskin päässä, aivan Moskva-hotellia vastapäätä sijaitsevan Aleksanteri Nevalaisen luostarin alueen, jossa Akatemia sijaitsee. 

Kirjan ansioita ovat elävä neuvostoajan kuvaus ja paikoin kriittinen kirkollisen sekä poliittisen elämän tarkastelu. Nuhjuiset nurkat, kauppojen olemattomat valikoimat, virkavaltaisuus, venäläisen sielun liikkeet ja teenjuonnit keittiönpöydän ääressä on uskottavasti kuvattu. Tuolloin Neuvostoliitossa käyneet tai työskennelleet voivat lukiessaan todeta, että noinhan se silloin juuri oli. Paikoitellen kirja nousee siiville, varsinkin Dostojevskin avustamana, mutta tippuu pian alas, koska ongelmana on kerronnan fokuksen puute. Kirjassa on oikeastaan vain yksi kehityskertomus (ei päähenkilön) ja lukematon määrä fragmentinomaisia henkilöhistorioita, joista tosin avautuu neuvostoelämän kirjo. Oli aika yllättävää, että kirjassa ryypätään, harrastetaan haureutta, itsetyydytystä, puhutaan homoseksualisuudesta ja pedofiliasta. Odotushorisontti oli hieman korkeammalla, vaikkakin em. teemat kuulunevat klassisiin kilvoittelukertomuksiin.

Odotin päähenkilön Pekka Sarion hengellisen kasvun kuvausta, ortodoksisen spiritualiteetin kriittistä analyysiä ja Venäjän sielun etsimistä, mutten sitä oikein löytänyt. Naiskuvat olivat hiukan ohuita ja kliseisiä, miehissä oli hieman enemmän ytyä. Teologisista mietteistä jäi mieleen uniaattien problematiikan käsittely ja ortodoksikirkon ikiaikainen viehtymys kiehnätä vallan jalkojen juuressa. Voi vain todeta, että kuinka paljon paremman kirjan tästä olisi saanut toimittamalla, mutta luultavasti WSOY:n lehtorit eivät ole uskaltaneet puuttua piispan kirjoituksiin millään tavalla. Meillähän ortodoksit ovat hyvä vähemmistö, josta ei juuri poikkipuolista sanaa lausuta (kiitos siitä Hesarille!).

Lue kuitenkin kirja, jos haluat tunnelmoida menneessä Leningradissa. Kirjasta ovat postanneet myös Emmi ja bliablaqblog.

Synkkien virsien ilta

 

Espoon tuomiokirkossa on näin kirkkovuoden lopussa pidetty sunnuntaisin kanttori Petri Koivusalon ja Espoon mieslaulajien johdolla Synkkien virsien iltoja. Jos kirkon johto olisi tarkkakorvainen, löytäisi se näistä illoista ratkaisun moniin kirkkoa vaivaaviin ongelmiin: kirkko oli täysi, myös monilukuiset miehet veisasivat voimallisesti, ja henki liikkui kirkkosalissa. Kirkon pitäisi varoa sopuilun ja kiltteyden ansaa ja puuhailua kehällisten asioiden kanssa. 

Tunnin aikana veisattiin 11 virttä, mitään puhetta, hurskaita toivotuksia tai siunauksia ei ollut, vaan oltiin ihan musiikin ja Jumalan sanan varassa. Ilta alkoi virrellä Taas ahdistuksen alta huutoni kohoaa, ja päättyi seisten laulettuun Taivaassa, ratki taivaassa. Tähän väliin mahtui mm. valssin tahtiin veisattu Millainen on elämä? Kärsimysten täyttämä ja sydänjuuria ja muita sisäelimiä vavahduttanut Vihan päivä kauhistava. Raskaista aiheista huolimatta päädyttiin lopulta iloon ja kiitokseen (Kiitos, Karitsa kuollut). Illan rikkautta lisäsi seurakunnan vuorolaulu ja hienot virsien alkusoitot. En ollut ainoa, joka lopussa kaiveli nenäliinaa taskusta.

Missä tämän illan salaisuus piili? Miksi kirkosta lähtiessäni olin toivolla ja ilolla ravittu? Jos hengellinen laulu redusoidaan taizé-lauluihin ja virteen 600, niin kuljetaan kuin rammat. Nyt oli seurakunnan taivasikävä ja aikuisuus otettu todesta. Virret puhuivat synnistä ja kuolemasta, mutta antoivat myös vahvan toivon ja ilon. Uskon, että kaikki mukana olleet tunsivat olevansa luterilaisuuden ytimessä. 

   

Mardipäeva ja kadripäeva toidud

(Kuva: https://omamaitse.delfi.ee/artikkel/76434917/)

Laske sisse kadrisandid, kadri,

Kadril küüned külmetavad, kadri,

varbaotsad valutavad, kadri.

Laske sisse kadrisandid, kadri.

Nüüd ma tähistan kadripäeva ja mardipäeva arvuti ees ja loon eesti tuju kuulates Anna Kösteri Uni, tule silma peale ja Kadrilaulu ja Mardilaulu “Collage Kadriko” heliplaadilt: suurepärast eesti folkmuusikat! Ma kirjutan täna kadripäeva ja mardipäeva rituaalseist toitudest. Soomlastele need pühad on võõrad, ja meil on tollal kõigi pühakute päev.

Kui ma elasin Saksamaal, tähistati seal eriti mardipäeva: lapsed liikusid õhtusel ajal tänavatel ja parkides laternatega lauldes laule Pühast Martinist. Mardipäeva söök oli kindlasti hani, mis oli maitsestatud pujuga. Püha Martin oli nekrut, kes elas 4.sajandil Prantsusmaal Toursis. Kord nägi ta tee kõrval külmetavat kerjust. Kohe ta rebis mõõgaga pooleks oma mantli ja andis teise poole kerjusele. Järgmisel ööl ta nägi unes Jeesust, kellele ta oli mantli ära andnud. See on sarnane lugu kui legend Pühast Kristoforusest. Saksamaal tähistatakse mardipäeval eriti ristiinimeste vastutust vaeste eest.

Mardihani. Püha Martini elu oli eeskujulik ja tollal kiriku juhatus tahtis, et Martinist pidi saama Toursi piiskop, aga ta ei tahtnud seda. Sellepärast ta peitis end tallides, kus hanede lobisemine ta paljastas. Teine legend on selline, et kui Martin jutlust pidas, taarus hanekari kirikusse. See oli märk taevast, ja haned praeti suure rõõmuga. Mardihane koostisosad on hani (3-4 kg), kaheksa haput õuna, üks sidrun, soola ja must pipart. Samal ajal lihaga valmivad hanerasvas ka kartulid. Saksamaal süüakse mardihani punase peakapsa ja klimpidega. Mardipäevast algas varem ka paastuaeg. 

Seapea. Põhja-Eestis valmistati toiduks seapea. Minu kõrvus see toit on muinasaegne. Ma mäletan, kui Eesti ja DDR lihapoodide vaateaknail oli seapäid. See vaade ei olnud maitsev, aga seapeasült oli küll hea. Kui pea keedetaks ja liha tükeldataks, on see nüüdisinimesele normaalne toit. Teisiti on süüa ahjuseapead, mis alles on kõrvad, hambad ja kärss. Enne sööki peaks võtma lonksu viina...

Mardimaugud. Oli raske leida mardimaukude retsepti, niimoodi ma usun, et nüüd need vorstid ostetakse poest. Vorstide koostisosad on odrakruup, värske seapekk ja suitsupõsk, sibula, sool ja must pipar ja kuivatatud majoraan. Vorstinahk on seasool. Soomes on ainult jõuluvorst ja lihavõttevorst, aga ma arvan, et Eesti on tõeline vorstimaa ja vorsti süüakse enam kui Soomes. Vorstid, verivorstid ja seapead seonduvad viljakoristamisega. 

Karask. Lõuna-Eestis küpsetati karaskit. Sellist leiba süüakse ka Iirimaal ja Šotimaal. Munad klopitakse soola ja suhkruga segamini, lisatakse hapupiim, sulatatud või, köömned ja soodaga segatud jahu. Karask on kiirleib. Varem küpsetati karask süte peal. Karask on veidi kui meie rieska. Karaski sugulane on kohmakas, mis erineb karaskist niiviisi, et tainas on rosinad ja manna. 

Püha Aleksandria Katariina kohta on kümneid legende. Ta oli haritud naine, kes oli kristlane ja  kritiseeris keiser Maximianust sellepärast, et ta jälitas kristlaseid. Keiser üritas Katariinat tuleriidal põletada, kuid tuli teda ei tabanud. Katariina tõmmati piinarattale, aga ratas läks katki ja seejärel hukati Katariina. Eestis kadripäev on olnud eriti noorte naiste initsiatsiooniriitus. 

Kadripäeva kana ma valmistasin üks kord kevadel. Ma võtsin kanafileed, hapukoort, hapukapsast, mädarõigast ja jõhvikaid. Ma küpsetasin hapukapsat vahuveiniga, lõikasin fileed liblikaiks, täitsin need hapukoorega, kus olid riivitud mädarõigas ja hapukapsas. Pärast seda ma kerisin fileed rullile ja praadisin need võis ja panin ahju 20 minutiks. Lõpuks ma riputasin peale jõhvikaid. Kui oli hea, eriti eesti õllega! Ma unustasin kohe Katariina piinad...  

Traditsioonilised kadripäeva toidud Eestis on tangupuder, kamapallid ja kadrikihi. Tangupuder on kui meie tangupuder, aga selle hulgas on ka sibul, hapukoor ja pekk. Me sööme tanguputru või või moosiga. Kama on Soomes hämelaste hõrk, meil pole sellist kamakultuuri kui Eestis. Eesti sõna kama tähendab meie konekeeles narkots. 

Kadri tuli kadakaga,

mart tuli madakaga,

lutsi luuaga

ja toomas tooripuuga.

Minu Tartu pildialbum 2021

See koht on püha! Ülikooli fassaad on pärlhall, ainult metoopid on kollased. Varem fassaad oli kollane. Kuus sammast ja nende peal kolmnurkfrontoon loovad väärika mulje ja viivad mõtted Vana-Kreekasse. Ülikooli tagafassaadi välimus on lausa erinev: see on roosa, lihtne ja lõunamaine. Juhan Maiste kirjutab, et “Ülikool on nagu klaasist tehtud, sest selle läbi nähtaks kahe sajandi teaduse ja kultuuri ajalugu.” Tartu on Eesti nostalgia pealinn ja selle täielik sümbol on Ülikooli peahoone. Soome kirjanikud kirjutavad sellest hoonest, et see on “Eesti süda” (Hella Wuolijoki), “kõige eestluse keskus” (Aino Kallas) ja “palake luulekunsti riiki” (L.Onerva). Ma usun, et kõige tähtsam siin kohas on hariduse austus, sest haritus on väikeste rahvaste võim. 

14. sajandil püstitatud Jaani kirik pole nii silmapaistev kui näiteks Tallinna gooti kirikud (Oleviste ja Niguliste), aga seda ümbritseb mineviku stiilne aura. Kiriku lääneportaalis on järel niššides 15 terrakottafiguuri, enne nende arv oli 2000. Kiriku ehitusajalugu on keerukas: venelaste hävitustööd ja paljud restaureerimised on jäljed jätnud. Jaani kirik on suurepärane näide Norra-Euroopa tellisgootikast. Kiriku kõrval on kodune olu: samasuguseid kohti leitaks ka Turust, Lübeckist, Uppsalast… Telliskivi soe puna soojendab südant. 

Esimene soome teadlane, kes töötas Tartus oli Elias Lönnrot. Ta oli Tartus ja mujal Eestis pool aastat. Tartus ta elas Friedrich Faehlmanni majas Ülikooli tänaval. Eesti reis oli Lönnrotile ja Soome teadusele tähtis, sest ta leidis suurepärase runolaulja Eestist ja sõlmis uusi tutvusi eesti teadlastega. Pärast Lönnroti paljud uurijad, kirjanikud ja tudengid on töötanud siin linnas. 

Funktsionalism oli Eestis ja Soomes 1930ndal aastal keskne ehitusstiil, mis peegeldas progressiivsust ja uut eluviisi. Soomes funktsionalism arenes omal kombel sõja järel, aga Eestis stalinism märkis arhitektuuri edenemise. Tartus on palju ilusaid funkisstiili maju. Nende ilu tekib harmoonilistest proportsioonidest, läbimõeldud detailidest, heledusest ja kergusest. Pildi maja on Julius Kuperjanovi tänaval. Eriti ilusad on maja vanad tammepuust uksed ja õhulised balkonid. Tähtvere on funktsionalismi palverännakute paik Tartus (Villa Tammekann). Eesti neofunktsionalism (näiteks Emil Urbeli villad) on kummardus esimese iseseisvusaja arhitektuurile.  

   

“Schon taucht im ersten Morgengrauen

Die Otiumbrücke aus dem Grün.” (Maurice von Stern)

Otium reficit vires, puhkus kosutab jõudu on Inglisilla küljel kirjutatud. Inglisild on mõjukas: see on ühtaegu sild ja värav. Silla nimi on alles tume: see võib olla pärid “inglisest” või “ingelist”. Inglisild on Lossi tänava aktsent, ja see näeb välja kui Brandenburgi värav Berliinis. Paljud luuletajad on kirjutanud luuletusi sellest sillast. Ma usun, et Tartu armastajad viibivad ka sellel sillal...  

Sellel tenniseväljakul mängis soome luuletaja Saima Harmaja proua Triikiga 1933ndal aastal. Harmaja elas konsul Oskar Rüütli peres ja õppis ülikoolis eesti keelt. Harmaja kirjutas päevikut oma elust Tartust, vahetevahel üsna kriitiliselt. Harmaja suri kui oli ainult 23 aastane, aga ta on üks Soome luuleloomingu suurist nimedest. Elu Tartus jättis jälgi Harmaja loomingusse.

(Kuva: https://visittartu.com/fi/etanatorni-tigutorn)

Alguseks ma mõtlesin, et Vilen Künnapu Tigutorn on vales kohas, see ei ole tartulik ehitis: see oleks sobinud pigem Tallinna. Selle munakoorekollane, lõputult keerduv fassaad on jahe ja ise ehitis on nagu rakett. Jumalale tänu see ei seisa linna keskuses. Nähes esimest korda Tigutorni ma mõtlesin: kus ma olen seda varem näinud? Ja tõesti: see oli Konstantin Melnikovi maja Moskvas, ainult välja venitatud vormis. Künnapu armastab spiraalset vormi. Tigutorn on ka Paabeli torn. Karin Hallas-Murula kirjutab tornist: “Seinapinda uuristatud akenderead meenutavad kabalistlikku sõnumit, mida arhitekt on saatmas kosmosesse sadade tulevikuaastate taha, mitte ainult teokarpide uurijaile ehk konhülioloogidele, vaid kogu inimkonnale.” Sest see maja on nii sisuline ja täis sümboleid, ma usun, et Tigutorn on just õige ehitis Tartusse.

Tartu on suurepärane, luuleline ja põnev linn, kus katkematult leitakse ajalooliseid kihistusi. Ma usun, et Tartu on minu vaimne kodu.