Eutanasia-asiaa

Eutanasia on kreikkalainen käsite (ευ-θάνατος), joka tarkoittaa armokuolemaa. Kreikassa ja Roomassa päästiin ei-toivotusta elämästä eroon joko tappamalla tai jättämällä heitteille. Tämä koski siis lähinnä naisia, lapsia ja orjia, koska heillä ei ollut täysiä kansalaisoikeuksia. 

Darwinin ja Haeckelin innoittamina eutanasia otettiin aktiivisesti käyttöön esim. Natsi-Saksassa. Suomessakin oltiin eutanasiasta innostuneita (Martti ja Lauri Pihkala, Arvo Ylppö ja Mauno Vannas). Eutanasiaunelmat liittyivät samalla äärioikeistolaisiin visioihin puhdasrotuisen Suomen tulevaisuudesta. Psykiatrian ylilääkäri Yrjö Suominen kirjoitti vuonna 1943 seuraavasti:”Tervettä kansanruumista jäytävät loiset ja lurjukset, jotka käyttävät hyväkseen kulttuuriyhteiskunnan humanitäärisiä oloja, lisääntyvät nopeammin kuin parempi kansanaines eivätkä edes kaadu rintamalla. Sellaisia oli Suomessa arviolta puoli miljoonaa. Sterilisoimistoimet olivat riittämättömiä – ’tiettyjä tuhansia’ olisi tapettava, jotta vapautuisi poliiseja, vanginvartijoita ja mielisairaanhoitajia.” Itänaapurissamme toteutetaan nykyään eugeniikkaa lähettämällä rintamalle rikollisia ja vähemmistökansallisuuksien edustajia, joita suurvenäläiset pitävät itseään alempina ihmisinä.

Meillä Suomessa on nyt suuret paineet saada eutanasia lailliseksi. Uskoisin, että Hesarin seuraava indoktrinaatiokampanja liittyy tähän teemaan. (Toden totta: 18.6.2023 oli Hesarissa iso eutanasiaa puolustava artikkeli). Yli 70 kansanedustajaa kannattaa eutanasiaa, 30 vastustaa sitä ja loput eivät osaa sanoa vielä mitään asiaan eli tulevat äänestämään "kyllä". Eutanasian kannattajissa oli paljon sellaisia edustajia, joita en edes painajaisissanikaan äänestäisi.

Päätöksenteon tueksi tuon kuitenkin tuoreen näkökulman eutanasiakeskusteluun Sakari Pälsin teoksesta "Pohjankävijän päiväkirjasta" (1919), jossa tekijä kuvaa tutkimusmatkaansa Tšuktšien niemimaalle 1917–1918. Tähän kirjassa esitettyyn eugeeniseen ratkaisumalliin tutustuin jo 1970-luvulla Saksassa, jossa minulta kysyttiin, että onko totta, että suomalaiset ajavat kuolemansairaat vanhukset lumihankeen. Kerroin heille sitten, että meillä on tapana ripustaa kuolevat nahkahihnoilla koivunoksaan, jotta pääsevät näin paremmin taivasmatkalle...

Kappaleessa Vanhan Njutshäengänin kuolema Pälsi kuvaa, kuinka tšuktšit toteuttivat armokuoleman. Kerrottu tapaus tapahtui Venäjällä vuonna 1918. Virkavalta ei ollut kiinnostunut tšuktšien oudoista tavoista, joten armomurhasta ei nostettu syytettä. Tšuktšeilla oli tapana surmata "kykenemättömät" vanhukset. Tämä tehtävä kuului vanhimmalle pojalle, ja jos tätä ei ollut tai poika ei kyennyt tappamaan vanhusta, hankittiin tappaja erikseen tätä toimenpidettä varten. Armokuolema toteutettiin ainoastaan silloin, kun kuoleva sitä itse toivoi. Surmaaminen toteutettiin kuristamalla tai puukolla. Ennen kuolemaa pidettiin pidot:

Njutshäengän söi ja joi vahvasti sekä otti vilkkaasti osaa keskusteluun. Eukko oli hyvällä tuulella, laski leikkiä, nauroi ja ilakoi. Hän oli uudelleen nuortunut, ei vanhuuttaan eikä lapsekkaaksi, vaan elämäniloiseksi ja pirteäksi...Sitten vanhusta rupesi raukaisemaan. Syönti rasitti raihnaan ruumiin ja puhelu väsytti heikon hengen...Pian hän nukkui. Hetki oli käsissä. Ystävä lähestyi nukkuvaa. Hän tarttui äkisti tämän kurkkuun ja puristi lujasti. Vanha ruumis vavahteli ja kädet kohottautuivat ylös. Elonmerkit sammuivat pian, ja hetken päästä Aijonga hellitti otteensa sekä siirtyi sivulle. Njutshäengän oli saanut pyytämänsä rauhan.

Tämän jälkeen kuollut puettiin parhaisiin vaatteisiinsa, sidottiin hihnoilla tšuktšien tavan mukaan ja kannettiin tundralle. Mukaan pantiin naistenveitsi ja kuokka, jolla hän hyvinä päivinä oli nylkenyt mursuja ja huonoina kaivanut tundralta juuria hätäruuaksi. 

Kotikirjaston kertomaa VI

Uskonnolliset kysymykset ovat kiinnostaneet minua jo aivan pienestä pitäen, ja leipänikin hankin neljännesvuosisadan teologina, mutten koe olevani kummoinenkaan jumaluusoppinut, pikemminkin ihan tavallinen. Pääaineeni oli systematiikka, mutta enemminkin olen ollut kiinnostunut kirkkohistoriasta, erityisesti patristiikasta. Uskonnosta olen kirjoittanut blogissani aika vähän, en tiedä miksi näin. Seuraavassa on näkymiä teologiseen maailmaani muutaman kirjan kautta.

Pro-graduni kirjoitin englantilaisesta kirkkoisä Beda Venerabiliksestä, innoittavasta ja mielenkiintoisesta kirkonopettajasta, joka toi Kristuksen valoa anglosaksien keskuuteen 700-luvulla. Teoksessaan Historia ecclesiastica gentis Anglorum Beda kuvaa niitä ongelmia, joita anglien ja saksien käännyttäminen kohtasi. Erityiskysymyksiä olivat mm. kirkon järjestykseen (esim. pääsiäiskiista) ja siveyteen liittyvät ongelmat. Beda oli lempeä ja ymmärtäväinen hengenmies, ja häntä voi pitää myös Englannin historiankirjoituksen isänä. Englantilainen vanhempi teologia on varsin mielenkiintoista, kuten esim. Anselm Canterburylaisen ajattelu (jumalatodistukset) tai Juliana Norwichlaisen näyt.

Kirkkohistoria on siksi antoisaa, että siinä tutkitaan erilaisia kristillisen spiritualiteetin muotoja aikojen saatossa. Kaikenlaista ovat ihmiset kokeilleet kurottuessaan kohti numeenista maailmaa. Erityisesti pidän pyhimysten elämänkerroista, koska ne ovat usein varsin rikkaita kertomuksia ihmisen taivasikävästä ja ne ovat myös monella tavalla rakentavia. Omat suosikkini ulottuvat Honoratuksesta Luciuksen ja Theodulin kautta Nennolinaan saakka. En rukoile heitä, enkä myöskään palvo millään tavalla, mutta ihailen heidän johdonmukaista ja sitkeää antautumistaan uskolle.

Hildegard Bingeniläinen kuuluu niiden monien merkittävien kirkon naisten joukkoon, jotka ovat osaamisellaan aikanaan rakentaneet kristillistä kirkkoa. Hildegardin universaalisuus puhuttelee minua, koska hän on löytänyt pyhän kasveista, eläimistä, ruuasta, seksuaalisuudesta... Erityisesti se, että hän arvostaa ihmisen ruumiillisuutta kolminaisuuden ilmentymänä, on merkittävä ajatus. Kaikki oleva liittyy kaikkeen salatulla tavalla Hildegardin maailmassa. Hän oli myös suuri visionääri, joka näyissään (Scivias) käsitteli laajasti uskoa ja kristityn elämää. Hildegard on tietyissä piireissä ollut pinnalla jo pidemmän aikaa ruoka- ja terveysohjeidensa ansiosta. Hän oli myös muusikko, ja vielä nykyäänkin Hildegardin lauluja esitetään ja lauletaan hartausmusiikkina.

Ortodoksiseen kirkkoon suhteeni on ambivalentti. Meillä ortodoksit ovat olleet valtamedian lemmikkejä jostain käsittämättömästä syystä. Ortodoksikirkko on vanhakantainen, riitainen eikä hyväksy esim. naispappeutta, mutta tämä ei tunnu häiritsevän Hesarin ja YLE:n toimittajia heidän loruillessaan pääsiäisen aikana ortodoksien suurimmasta juhlasta. Venäjän ortodoksien meno nykyään on jo siirtynyt heresian puolella, eikä sikäläistä kirkkoa voitane tällä hetkellä pitää enää edes kirkkona. Monet entiset stalinistikellokkaat Suomessa ovat löytäneet uuden henkisen kotinsa ortodoksien parista, kun Moskovan kellot eivät enää helisseet niin kauniisti. Pääasia heille kuitenkin on, että meno on bysanttilaista. 

Toisaalta ortodoksinen teologia on mielenkiintoista, koska siellä edelleen uskontaan uskon mysteeriin, ja ortodoksisen kirkon historia on vielä mielenkiintoisempi. Varsin syvällisen esityksen idän kirkon vaiheista on laatinut Hans von Eckardt (Russisches Christentum), jonka em. teoksesta käy myös hyvin ilmi ortodoksisen kirkon iso ongelma - ripustautuminen maalliseen esivaltaan ja sen orjalliseen palvelemiseen. Erityisesti olen pitänyt Alexander Schmemannin teologiasta, mm. ajatuksesta, että "uskonto ja ideologia orjuuttavat ihmistä, mutta usko vapauttaa". 

Suomalaisista ortodoksiteologeista pidän eniten arkkipiispa Paavalista. Hän oli myös viimeinen ortodoksipiispa, joka oikeasti näytti hengenmieheltä, ei sybariitilta. Hänen teoksensa Uskon pidot on mielenkiintoinen ortodoksisen liturgian esitys. Kirkko on Paavalille ennen muuta eukaristinen yhteisö, jossa taivaan valtakunta on läsnä jo maan päällä. Kyseessä on siis mysteerio, jota voi tarkastella vain uskon ja kokemisen kautta. Eukaristiassa aika menettää merkityksenä, koska siinä on sekä menneisyys että tulevaisuus läsnä. Paavali käy askel askeleelta läpi ehtoollisjumalanpalveluksen, ja mikä luterilaiselle pistää silmään on se, että saarnan asema on ortodokseille vaatimaton ("Sananselitys tapahtuu kirkon nimissä eikä ole saarnaajan oman viisauden loistoa"). Tämä nihkeä käsitys saarnan merkityksestä tulee tekstissä esille muuallakin. Monipolvista eukaristiaa voi pitää muotomenona, mutta kuitenkin se liittyy kirkon pitkään perinteeseen ja ilmentää kauniisti uskon mysteeriluonnetta. Toisenlaisen lähestymistavan ortodoksiseen teologiaan tarjoaa piispa Arsenin Ikonikirja, jossa kirkon oppia tarkastellaan ikoniteologian kautta. 

Suomalaisen kulttuurin ja kielitajun muotoutumiseen on paljon vaikuttanut vuoden 1701 virsikirja. Palaan tähän kirjaan usein sen rikkaan kielen ja varsin syvällisen teologian vuoksi. Virsistä löytyy varsin realistinen kuva ihmisen elämästä, ja se ohjaa lukijaansa "kristilliseen nöyryyteen ja kärsivällisyyteen", kuten kirjan johdannossa sanotaan. Virret on jaoteltu seuraavasti: katekismus-, juhla-, opetus-, katumus-, rukous-, ylistysvirret, sekä erinäisiä virsiä "kaikinaisisa tarpeisa", virret säädyistä, ruoka-, aamu- ja ehtoovirret sekä virret kuolemasta, hautaamisesta ja ihmisen tilasta kuoleman jälkeen. Nykylukijasta esim. virret Antichristuksesta, Lihan ja Hengen riidasta, Haureutta ja hekumaa vastaan, Näljän vaivasta ja Opettajan rukous jaksavat aina ilahuttaa ja hirmuttaa. Ei turhaa somastelua eikä mitään herkkiä heleitä tyyliin "Hämmennys valtaa usein tajuntamme". 

Pyövel' pyhän miehen pään kantoi Piikan pa-

han porton käteen. Se viekkaall' äitillens' antoi, Kuin

pään verisen veti eteens'; Herodias herkku-palans' sai,

Päät' veristä vielä tukkas', Ihastui vallan saaneens'

näin Pääll' kielen, kuin hänt' lukkas'.

(Virsi 219 Herodes häijynilkinen)

Lopuksi muutama huomio teologin perustyökaluista kommentaareista ja Raamatun alkukielistä. Saarnaa valmistellessa pitää ottaa selvää siitä, mitä alkutekstissä sanotaan, siksi teologit opiskelevat VT:n hepreaa ja UT:n kreikkaa. Alkukieliset tekstit ovat  jonkinlainen tukirakenne taustalla, jonka yksityiskohtien ei tarvitse näkyä itse saarnassa mitenkään. Alkukielellä lukeminen poistaa käännöksen tuottaman tulkintakerroksen. 

Heprea on näistä kielistä hankalin, koska se ei ole indoeurooppalainen kieli. Kohtalaisen lukutaidon saa noin parin vuoden intensiivisillä opinnoilla. VT:n tekstinä on Biblia Hebraica Stuttgartensia ja sanakirjana Gesenius-Buhlin Hebräisches und aramäisches Handwörterbuch über das Alte Testament. UT:n tekstinä on Nestle-Alandin Novum, mukava taskukokoinen sininen kirja, jota voi pitää helposti myös matkalukemistona. Kreikka on indoeurooppalainen kieli, tosin synteettinen eli sana saa merkityksensä päätteiden avulla, mutta kuitenkin se on hyvin opittavissa. 

Itse pidin kovasti näiden kielten lukemisesta. Suoritin ne aikanaan Göttingenin yliopistossa, jossa alkukielten ymmärtämiselle annettiin suuri paino, ja kaikki teologit joutuivat suorittamaan Graecumin ja Hebraicumin. Tentti meni niin, että kuulustelija avasi jonkun kohdan Raamatusta ja sanoi, että ala kääntää, sen jälkeen piti selittää muodot. Kivan vanhanaikaista. Minulle on jäänyt lämpimät muistot tuolloisista opettajistani, vaikka olivatkin nykymittapuulla kovinkin ankaria. 

Raamatun kirjojen kommentaarit ovat välttämättömiä teoksia Raamatun tekstin ymmärtämisen ja tulkinnan kannalta. Kommenteissa heijastuu usein tekijän omat teologiset painotukset, mikä on ainoastaan mielenkiintoista. On antoisaa lukea itseään oppineemman ihmisen näkemyksiä ja tulkintoja Raamatun teksteistä.

Kotikirjaston kertomaa V

Rotevana ihmisenä pidän kovasti ruuanlaitosta, leipomisesta ja sen myötä keittokirjojen lukemisesta. Ruokaan ja sen valmistamiseen kätkeytyy paljon aineettomia arvoja ja perinteitä, joihin on mukava perehtyä ja niistä esitelmöidä. Blogissani olen toisinaan kirjoittanut hapanjuurileipomisesta ja joistakin ruokalajeista, joita soisin  toistenkin syövän niiden herkullisuuden ja edullisuuden takia. Hyvän ruuan raaka-aineet ovat edelleenkin Suomessa tulotasoon nähden edullisia. Maukkaan aterian tekeminen vaatii tosin viitseliäisyyttä ja mielikuvitusta, ei niinkään rahaa. 

Kotikirjastossani on noin metrin verran keittokirjoja, joista tässä postauksessa esittelen muutamia. Keittokirjojen lukeminen on siitä hauskaa, että lukiessa voi muistella menneitä herkkuhetkiä tai sitten suunnitella tulevia. Ruokailu on usein sosiaalinen tapahtuma, joka lisää myös ihmisen hyvinvointia. Kotona on mukava keittää, koska tietää saavansa hyvää, eikä tarvitse kiristellä hampaitaan ravintoloiden usein vaatimattoman, mutta kalliin ruuan tai oudon palvelun vuoksi.

Osa keittokirjoista on klassikkoja, joista aina voi ammentaa ideoita tai muuten vain tunnelmoida niiden parissa. Tällaisia ovat Otavan Suuri Keittokirja ja Koskimies-Somersalon Keittotaito. Kummatkin teokset ovat ajalta, jolloin monet raaka-aineet olivat oikeasti kalliita, ja ruokaa piti valmistaa, koska valmiseineksiä ei juuri ollut. Lisäksi kummassakin teoksessa on läpikäyvänä ajatuksena, että ruokailu on osa kotikulttuuria. Otavan kirja on käännetty ja meidän oloihimme sovellettu ruotsalaisesta Ekegårdh-Hallman-Haggrenin Stora Kokbokenista (1940). Lapsena selailin kirjan himmeitä mutta maagisia värikuvia, joissa oli kuvattuna mm. strassburgilaisia, piispanhiuksia, hillobrysseleitä ja mazariinitorttuja. Erityisen innoittavia olivat cocktailien kuvat: Dubonnet Fizz, Enkelin suudelma, Bronx ja Manhattan. Kirja toi tuulahduksen aivan toisenlaisesta kulinaarisesta maailmasta, mihin kotona olin tottunut.    

Klassikkoihin kuuluu myös Kreivitär Eeva Mannerheim-Sparren keittokirja. Kirjan alussa on Laura Kolben mielenkiintoinen artikkeli kirjoittajasta. Sparre kirjoitti teoksensa "herkkusuille ja tavallisille nälkäisille", ja kumpikin väki löytää kirjasta itselleen sopivia ruokia. Oma suosikkini on kesäisin ollut Louhisaaren Mustaviinimarjanlehtijuoma, jota voi valmistaa myös nuorista koivunlehdistä. Sparren ohjeet ovat klassisia, ja ne ovat saaneet innoitusta kirjoittajan rikkaasta kansainvälisestä elämästä. Sparren teos Aavikkoa, aurinkoa ja hiekkaa on ehdottomasti lukemisen arvoinen matkakertomus Pohjois-Afrikasta. Sparren makumaailmaan johdattelevat myös marsalkka Mannerheimin entiset keittäjän Ida Nissenin Vanhat hyvät ruokareseptit sekä Risto ja Ritva Lehmusoksan Mannerheimin pöydässä. 

Julia Childin Ranskalaisen keittiön salaisuudet on perusteos sille, joka haluaa tehdä hyvää ranskalaista ruokaa. Kirjan arvo on mm. siinä, että siinä annetaan tarkat mitat, ja ruuan valmistus on kuvattu varsin seikkaperäisesti vaiheittain. Child valistaa myös lukijaansa raaka-aineista, niiden käsittelystä sekä ranskalaisesta elämänmuodosta yleensä, jossa ruokailulla on varsin keskeinen sija.  Omat suosikkini kirjassa ovat haudutetut salaattisikurit, kermassa haudutetut kananrinnat ja Burgundin pata. Tuikkaa joka paikkaan (ja suuhusi myös) kuivaa vermuttia, niin hyvää tulee! Voit myös iloksesi katsoa Meryl Streepin tähdittämän Nora Ephronin elokuvan Julie & Julia.

"Keittotaito ei ole erityisen vaikea ala, ja mitä enemmän harrastaa ja oppii ruuanvalmistusta, sitä enemmän sitä alkaa ymmärtää. Mutta se vaatii harjoitusta ja kokemusta niin kuin kaikki taidot. Tärkeintä asiassa on se, että rakastaa ruuanlaittoa sen itsensä vuoksi." 

Mireille Guilianon Ranskattaret eivät liho on trendikäs, mutta hauska johdatus ranskalaiseen ruokakulttuuriin. Kirjan pääidea on, että ruokailu tapahtuu ainoastaan ruoka-aikoina, jolloin syödään hyvin, mutta kevyesti. Teoksessa on myös paljon reseptejä. Kirjaa varjostaa tosin dieettipainotteisuus, mikä taas ei ollut Childin ongelma.

 

Rautalammin kirjaston poistolaarista löytyi Viggo Christensenin Cocktailit ja drinkit vuodelta 1968. Kirja oli jo kuudes painos, joten drinkeillä oli 1960-luvun Suomessa kysyntää. Tanskalainen baarimestari kirjoittaa neljäkymmentä sivua siitä, miten cocktailit tulisi valmistaa ja nauttia. Teksti on mielenkiintoinen jo kulttuurihistoriallisessa mielessä. Cocktailit syntyivät tekijän mukaan niin, että kotipolttoisen pirtun sikunan maku piti peittää mehulla.  

Olen ottanut tavaksi toisinaan viikonloppuisin sekoitella Christensenin esittelemiä cocktaileja ja antaa niille pisteitä. Vaatimaton juoma (6 p) on esim. Dry Mermaid Martini (giniä ja Cherry Heringiä), hyvä (9 p.) sitä vastoin Nikita (votkaa, Cointreauta, sitruunaa). Olen haaveillut joskus juovani cocktaileja jossakin New Yorkin pilvenpiirtäjän pianobaarissa, mutta aika näyttää toteutuuko toive.

Toinen alelaarin löytö on Sybille Schallin Die Berliner Küche. Kirja on alun perin ollut Länsi-Berliinin työvoima- ja sosiaaliviraston lahja vierailijoille. Kirja on rakennettu hyvän keittokirjan tapaan: runsaasti ruokaan liittyvää kulttuurihistoriaa, josta sukelletaan resepteihin, joissa on myös runsaasti tietoa ruokalajeista. Pidän kovasti saksalaisesta keittiöstä, jossa ei nuukailla tai temppuilla, vaan ollaan uskollisia raaka-aineille. Suomalaisesta tuntuu tosin joskus oudolta, kun sikaa tungetaan joka paikkaan, mutta se on heidän juttunsa. Berliiniläisruokien suosikkejani ovat omenan ja sipulin kanssa paistettu maksa, suolakurkulla ja kinkulla täytetyt liharullat, haudutettu lehtikaali makkaran kanssa ja hiekkakakku. Saksalaiset rakastavat omia perinneruokiaan siinä määrin, että niitä saa aina myös ravintoloista. Kuvittelepa meillä ravintolaa, joka tarjoaisi läskisoosia, kaalilaatikkoa tai lipeäkalaa.

 

Bo Lönnqvistin teos Leivos. Tutkielma ylellisyyden muotokielestä on merkittävä teos, jossa Euroopan kulttuurihistoriaan perehdytään "pienen leipäpalan kautta". Tekijä käsittelee leivoksien merkitystä ja niiden historiallisia liittymäkohtia kahden vuosituhannen ajan. Kirjassa ei ole reseptejä, koska se on tieteellinen teos, mutta erityisesti Suomea käsittelevissä luvuissa esitellään tuttuja leivoksia, joista osaa valitettavasti ei enää valmisteta: Eszterházy, trubaduuri, kilpikonna, Oslo, morny... Hyvien leivosten harrastajille on vielä olemassa muutama paikka Suomessa: Helsingissä Ekberg ja Fazer, Hämeenlinnassa (myös Lahdessa, Turengissa, Riihimäellä ja Tuuloksessa) Laurellin leipomo ja Kajaanissa Pekka Heikkisen leipomo.

Pullan kirjaan Vatsan muistelmia palaan usein, koska se on hauska, syvällinen ja siinä on myös oivia reseptejä. Armas J. Pullan tuotanto on laaja, mutta tasoltaan kovin kirjava. Itse pidän hänen Ranska-aiheisista kirjoistaan (esim. Kaunista Ranskaa ja Neljä virtaa. Retkiä Ranskan suurten jokien varsilla). Vihreiden puoluejohdolle sopisi hänen teoksensa Kolmannen sukupuolen saari vuodelta 1942. Anoppi piti Pullaa riettaana vatsanpalvojana, mutta minä en tätä käsitystä jaa. Kirja koostuu esseistä, jotka käsittelevät kulinaria suuria hahmoja mm. Trimalkiota, Marie-Antoine Carême´ia ja Brillant-Savarinia. Teoksesta huokuu elämänriemu ja ilo hyvästä ruuasta ja siihen liittyvästä seuraelämästä. Laitan tähän yhden Pullalta saamani luottoreseptin, eli Seijan juustokorput.

Sekoita taikinaksi 125 g voita, 250 g vehnäjauhoja, 2 tl leivinpulveria, 2 kahvikupillista juustoraastetta ja 1 dl kermaa.

Kaaviloi taikina n. 1 cm:n paksuiseksi levyksi, leikkaa se 4 x 4 cm:n suuruisiksi neliöiksi ja paista uunissa. Halkaise neliöt kuumina ja kuivata miedossa lämmössä. Tarjoa liemen tai teen kera.

(Itse käytän tässä emmentalia tai keisarinnaa, heitän joukkoon hieman kuminoita. Taikinapyörällä voi ruudutuksen tehdä helposti. Kun näitä on tarjolla, niin kuuluu riips, ja ne ovat kadonneet parempiin suihin).

 

Kotikirjaston kertomaa IV

Tässä postauksessa käsittelen muutamia tietoteoksia, joihin aina syystä tai toisesta palaan. Matkakirjoja en ole tähän ottanut, koska olen kirjoittanut niistä jo aikaisemmassa postauksessa. Erityinen kiintymys minulla on aina ollut siihen, miksi totalitarismi (fasismi, kommunismi, stalinismi, putinismi...) on ollut niin houkuttelevaa historian saatossa, ja millä keinoin ihmiset ovat selviytyneet totalitaarisissa järjestelmissä. Elämänkerroissa tämän genren suosikkejani ovat Nadežda Mandelštamin Ihmisen toivo, Irja Niemen Neuvostokasvatti, Ants Oraksen Viron kohtalon vuodet ja Kazimierz Brandysin Varsovan päiväkirja. Jokainen edellä mainituista kirjailijoista analysoi ympäröivän yhteiskunnan tilaa osuvasti ja sijoittaa siihen samalla oman draamansa. Selviytymiskeinoja ovat mm. sisäinen maanpako, vetäytyminen omaan mikrokosmokseen tai maanpako. Hengen palo on kuitenkin se yhteinen nimittäjä, joka saa heidät jaksamaan kurjissakin oloissa.

Kaikkein analyyttisin totalitarismin kriitikko on mielestäni Czesław Miłosz, erityisesti hänen teoksensa Vangittu mieli on syvällinen johdatus poliittisen väkivallan rakenteisiin. Kirjailija kuvaa kommunismia sairautensa, joka vähitellen tarttui itäeuroopplalaisiin. Miłosz kuvaa erilaisia strategioita, kuinka ihmiset elivät tuon vaivan kanssa. Teoksessa on myös mielenkiintoinen luku balttien ja venäläisten kohtaamisesta 1940-luvulla. Venäjän nykymenoa katsellessa ei ero tuolloiseen menoon ole kovin suuri. Miłosz on mitä ajankohtaisin kirjailija. 

Leonhard Lapinin Pimeydestä valoon on esseekokoelma, jossa Lapin kuvaa taiteen kautta tapahtunutta vastarintaa Virossa. Erityisesti arkkitehtuuri ja grafiikka olivat ne taidemuodot, joilla tahdottiin erottua yleisneuvostolaisesta kulttuurista. Suomalaista lukijaa koskettaa erityisesti se, kuinka aineellisesti vaatimattomissa oloissa luotiin kuitenkin korkeatasoista taidetta. Virolainen kulttuuri on varsin monipuolinen ja paljon rikkaampi kuin yleensä kuvitellaan. 

Toisenlainen totalitaristinen maisema avautuu Reinhard Müller-Mehlisin teoksessa Die Kunst im Dritten Reich. Kirjoittaja analysoi Hitler-Saksan esteettistä kulttuuria mm. monumentaalisuuden, militarismin, alastomuuden, ylevyyden ja traditionaalisuuden näkökulmista. Teoksen ääni on kriittinen, mutta se ei kiellä myöskään niitä kiistämättömiä esteettisiä arvoja, joita myös tuotettiin Kolmannen valtakunnan aikana. Liikuttavaa on esim. yhtäläisyys Arno Brekerin patsaiden ja Lauri Markkasen pelikuvien kanssa.  Markkanen olisi edustanut tuolloin korkeinta arjalaista miesihannetta.

Esseistä olen pitänyt aina, ja tämän blogin kirjoittamisenkin aloitin aikoinaan ajatuksena kirjoittaa esseitä minulle läheisistä aiheista. Essee voi keskittyä hyvinkin pieneen asiaan, eikä sen tarvitse olla maailmoja syleilevä yleisesitys. Ehkäpä esseistiikassa juuri pienestä saattaa avautua jotain suurempaa. Seuraavassa muutama tämän kirjallisuuslajin suosikkini.

Juhan Maisten Ajan sydämessä edustaa historiallista esseistikkaa, jossa liikutaan samanaikaisesti useassa eri aikakaudessa. Kirjailija kuvaa laajasti Tallinnan menneisyyttä ja lähtee sitten matkalle, joka päättyy Tarttoon. Kirjassa on vanhoja asiakirjasitaatteja, fiktiivisiä kertomuksia ja taidehistoriallista analyysiä. Maiste nostaa esille paikkoja, joiden yllä leijuu voimakas paikan henki, vaikkapa Tallinnan vanhat kirkot tai Tarton Kivisilta tai yliopisto. Kirjoittaja on tunnettu rakennushistorioitsija, ja hän on kirjoittanut mm. Viron kartanoista. 

Neuvostovenäjän suuriin humanisteihin kuului Dmitri Sergejevitš Lihatšov, joka erikoistui muinaisvenäläisen kirjallisuuden tutkimiseen. Lihatšovista kehittyi kuitenkin ennen muuta merkittävä henkinen vaikuttaja ja todellisen sivistyksen puolestapuhuja. Hänen tuotantonsa edustaa kaunista, eettisesti korkeatasoista ja älyllisesti rohkeaa venäläistä kulttuuria, jonka tarve tulee olemaan suuri, kunhan lahtaaminen Ukrainassa joskus loppuu. 

Lihatšovin teos Письма о добром (Kirjeitä hyvästä) on suunnattu erityisesti nuorille lukijoille. Esseiden otsikot kertovat paljon kirjan tavoitteista: Suuri pienessä, Elämä-kaikkein suurin arvo, Mikä yhdistää ihmisiä, Todellinen ja valheellinen kunnia, Kotikirjastosta, Hyvyyden tiet...Jos tämä kirja olisi venäläisten nuorten lektyyrinä kouluissa, voisi Venäjä olla jo parempi maa. Nykyään Venäjän kouluissa sivistyksen tilalle ovat tulleet asekoulutus ja isänmaalliset lipunnostot. Lihatšov korostaa historian kriittisen tutkimisen ja sen ymmärtämisen merkitystä. Siinä ensimmäinen työ mihin Venäjällä pitäisi ryhtyä. Kirjailijan teos Моя война (Sotani) kuvaa sekä vankeutta Solevetskissä että elämää piiritetyssä Leningradissa. 

Alexander von Schönburgin teos Tyylikkään köyhäilyn taito kritisoi ihmisten riippuvuutta kaikesta ylenpalttisesta ja turhasta. Kirjan otsikko on käännetty hieman epäonnisesti, koska saksan Verarmen merkitsee köyhtymistä, ei köyhäilyä, joka kuuluu taas samoihin ylenmääräisiin eksesseihin, joita kirjailija kritisoi. Von Schönburgin kritiikin kohteena ei ole varakkuus, vaan vääränlainen kiintymys rahaan ja sen ylenpalttiseen käyttöön. Kirjan otsikot puhukoot puolestaan: Work less, live more, Kuinka uusköyhä pitää itsensä kunnossa, Mitkä seikat puhuvat matkailua vastaan, Kuinka ostat tekemättä itseäsi tyhmäksi, Miksi raha on onnen tiellä, Asioita, jotka tekevät ihmisestä rikkaan. Kirjan lopussa on hauska uusköyhän sanasto, tai oikeammin siellä on lueteltu asioita, joita ihmisen ei kannata tavoitella voidakseen viettää rikasta elämää. Tämä kirja on nykyajan hartauskirja, Kallis hunajan pisara, palaan siihen usein. 

Esseistiikan helmi tulkoon tähän loppuun: Stefan Zweigin tuotanto. Eilispäivän maailma on merkittävä esitys siitä eurooppalaisesta kulttuuri- ja elämänmuodosta, joka on meidän kaikkein korkein saavutuksemme maailmankulttuurissa. Zweig kuvaa myös tämän elämänmuodon auringonlaskua, minkä aiheuttivat nousevat totalitaristiset aatteet. Isä luki minulle joskus iltaisin Zweigin Ihmiskunnan tähtihetkiä, joka taisi olla lapselle liian vaikeaa, mutta isompana luin teoksen suurella mielihyvällä. 

Oma suosikkini on Zweigin Marie Antoinette. Kiinnostus Ranskan vallankumoukseen syttyi jo pikkupoikana, kun isoäitini kertoi juttuja Punaisesta neilikasta. Koulupoikana mielikuvitustani ruokki Maailma kuvina -vihkojen Ranskan vallankumous sanoin ja kuvin. Lukiolaisena luin ensimmäisen kerran Zweigin Marie Antoinetten, ja aikuisena olen lukenut sen muutamaan otteeseen. Zweigin draamantaju ja sen yhdistäminen elävästi kerrottuun historiaan on ainutlaatuinen. Kuningattaren elämänvaiheista avautuu kehityskaari ja suuri draama, ja myötätuntoa sekä toisaalta ihmetystä tuntien lukija katselee Marie Antoinetten järjetöntä pakomatkaa Varennes´iin kuuden hevosen vetämissä vaunuissa.    

(Kuva: Vantaan Antikvariaatti Oy)

 

Kotikirjaston kertomaa III

 

Kaivelen nyt kotikirjastosta muutamia proosateoksia, jotka ovat olleet minulle merkittäviä ja joihin palaan aika säännöllisesti. Ranskalainen kirjallisuus ja myös antiikin draamat olivat minulle nuorena aivan uusia näkökulmia avaavia teoksia. André Giden Ellei vehnänjyvä kuole oli varmastikin ensimmäinen moderni teos, jonka luin. Romaani on elämänkerrallinen kehityskertomus, jossa kirjailija kuvaa henkistä ja aistillista heräämistään ja kypsymistään. Nuorelle maalaispojalle eroottiset eksessit arabipoikien kanssa olivat hieman yllättävää luettavaa, mutta myöhemmin olen ilolla lukenut myös Jean Genet´n teoksia, jotka ovat jo miehisen erotiikan kuvauksessa paljon reippaampia, ja samaa perinnettä jatkaa nykyään mm. Édouard Louis. Marjatta Mentula on blogissaan hienosti analysoinut em. Giden teosta.

Ranskalaista kirjallisuutta leimaa tietty keveys, aistillisuus ja ilmavuus mistä pidän. Hyvä esimerkki tästä on vaikkapa Michel Houellebecqin profeetallinen Alistuminen, jonka kerronnan tasot ovat varsin erilaisia. Huysmansin Vastahankaan -teos on loputon viittausten ja mielikuvien viidakko, jota voi lukea aina uudestaan siihen kyllästymättä. 

Madame de la Fayetten Clèves´in prinsessa on aina vaan hieno teos niin tapainkuvauksen kuin ihmiskuvan kannalta. Itseäni viehättää se, kuinka ihmissuhteita pidetään yllä diskreetillä tavalla olematta mitenkään karkea, ja kuinka toista ihmistä ymmärretään jo pienimmästäkin viitteestä tai eleestä. Toisaalta teos on varsin moderni kuvatessaan erilaisia pelimiehiä ja -naisia soidinmenoissaan. Puuttuvat kerronnalliset osat voi nykylukija täydentää itse. Toinen suosikkini ja saman hengen lapsi on Choderlos de Laclos´n Vaarallisia suhteita. Jos voisin muuttaa ajassa taaksepäin, niin Heian-kauden Kioton tai Ludvig XIV:n hovit olisivat minun henkisiä kotejani.    

 

Kersti Bergrothin Luokkakokous, Alkusoitto ja Löytöretki olivat 1970-luvulla merkkitapauksia ja edustivat henkisyydessään aivan toisenlaista maailmaa, kuin tuolloin muodissa ollut karvalakkikirjallisuus. Kirjailija liikkuu luontevasti Viipurista Roomaan, kertoo samalla suomalaista sivistyshistoriaa ja omaa kehityshistoriaansa. Kirjailijan steinerlaisuuskaan ei tunge kerronnassa läpi, vaikka se olikin hänelle varsin tärkeä asia. Bergrothin tuotanto on varsin laaja, mutta hänen esseensä ja muistelmansa lienevät parhaiten kestäneet aikaa. Tuskinpa monella kielellä on esim. Roomasta kirjoitettu niin syvästi ja kauniisti kuin teoksessa Maailman Rooma. 

Bergrothia ei luultavasti nykyään lue juuri kukaan. Saman kohtalon on kokenut myös Lempi Jääskeläinen, joka on tehnyt matkan painosten kuningattaresta unhon yöhön. Luen edelleen mielelläni Jääskeläisen Viipuri-romaaneja, en niiden henkilökuvauksen vaan ympäristökuvauksen vuoksi. Historiallinen Viipuri on hyvin elävä Jääskeläisen teoksissa. Oma suosikkini on kuitenkin hänen omaelänkerrallinen Kevät vanhassa kaupungissa, joka on Giden ja Bergrothin teosten tapaan oman henkisen tien löytämisen kuvaus.  

Aino Kallas on aina ollut minun suosikkejani osin aiheidensa, osin tyylinsä vuoksi. Kallaksen Päiväkirjoja suosittelen kaikille lämpimästi: niissä voi saada näkymän taiteilijan luomisprosessiin ja samalla saada laajan kulttuurihistoriallisen kuvan Suomesta, Virosta ja Englannista. Arkaainen kieli ja kohtalon voima lienevät ne seikat, jotka yhä uudelleen vetävät Kallaksen teosten äärelle. Samoin hänen matkakuvauksensa ovat varsin eläviä ja oivaltavia. Kallaksen teokset eivät tunnu mitenkään museaalisilta, mikä kertonee niiden laadusta.

Helvi Hämäläinen on päiväkirjoissaan varsin avoimesti kertonut yksityiselämästään ja teostensa syntyvaiheista. Niiden kautta pääsee myös varsin syvälle 1930–1950 lukujen henkiseen maailmaan. Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän luin ensimmäisen kerran joskus neljäkymmentä vuotta sitten mökillä, ja olin hämmästynyt: näin hieno, moderni romaani ja niin vähän tunnettu. Hämäläisen kohdalla tämä tuntemattomuus tosin korjaantui myöhemmin Finlandia-palkinnon myötä. Teoksen arvo on ennen muuta siinä, että se on uskottava suomalaisen sivistyneistön kuvaus. 

  

Lapsuuden kirjarakkaus alkoi Topeliuksen Välskärin kertomuksista, joka oli isoäidin kirjakaapissa. Luin sitä kesäisin mummolan vinttihuoneessa, ja lukukokemukseen liittyvät myös tulen humina sadepäivinä pönttöuunissa sekä mummon vastapaistetun ruisleivän tuoksu. Seikkailujen, intohimojen ja sankaruuden maailma aukeni kirjassa, myös korkeaviritteinen Suomi-kuva, jota vahvisti vielä kirjakaapissa ollut Aarno Karimon Kumpujen yöstä. Aikuisena olen lukenut Topeliuksen esseitä, matkakirjeitä ja viimeksi Tähtien turvatit, joka on seikkailullisen aineksen lisäksi syvällinen teologinen teos, aivan verrattavissa Lessingin Nathan Viisaaseen. Topelius oli maailmanluokan kirjailija, hänen kohtalokseen tuli kirjoittaa kuitenkin marginaalisella ruotsin kielellä. 

Kypsemmän iän kirjallisiin löytöhin kuuluu Theodor Fontanen tuotanto. Fontane on Saksassa klassikko, jota lukevat myös koululaiset. Sivistyneen saksalaisen kanssa voi aina virittää keskustelun Effi Briestin moraalisista ratkaisuista. Fontane löysi kirjailijaminänsä vasta vanhalla iällään, mutta ehkä siksi hänen teoksensa ovat kypsiä taideteoksia. Tämä koskee sekä romaanien kieltä että sisältöä. Hän osasi rakentaa draamaa, hän ymmärsi sosiaalisten suhteiden monimutkaisuuden ja ennen muuta hän oli erinomainen ja moderni naisen sielunelämän kuvaaja. Irrungen Wirrungen, L´Adultera ja Effi Briest ovat liikuttavia kertomuksia ihmisen moraalisten ratkaisujen syistä ja seurauksista saksalaisessa luokkayhteiskunnassa 1800-luvulla. Stechlin on mainio romaani, jossa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, paitsi ratsastellaan järven ympäri ja vieraillaan kartanoissa. Wanderungen durch die Mark Brandenburg on nautittavaa historiallisväritteistä kerrontaa Berliinin ympäristöstä. Thomas Mann piti Fontanea esikuvanaan, samoin baltiansaksalaista Eduard von Kayserlingia, joka kuvaili teoksissaan sammuvien moisioiden elämää. 

Kerran olin taivaan suolajärvi

Liiviläisen nykyrunouden antologia Kerran olin taivaan suolajärvi (Tallinna 2022) on monelle tapaa mielenkiintoinen teos. Kolmen liivinkielisen kirjailijan runojen ohella kirjassa on pieni liivin kielen ja kirjallisuuden esittely. Runot on suomentanut runoilija Olli Heikkonen, joka myös esittelee liivin kielestä kääntämisen ongelmia. Kieli on jo puhekielenä kadonnut, mutta liiviläistä kulttuuria pidetään eri muodoissa yllä Suomessa, Virossa ja erityisesti Latviassa.

Suomalaisilla on ollut huomattava merkitys liivin kielen ja kulttuurin tutkimuksessa ja tukemisessa. Merkittävin henkilö lienee ollut Lauri Kettunen, joka tutki liiviä varsin intensiivisesti 1920–1930-luvuilla. Tämän työn hedelmä on vuonna 1938 ilmestynyt Livisches Wörterbuch mit Grammatischer Einleitung. Kevyemmän tutustumisen liiviläisyyteen saa hänen teoksistaan Tieteen matkamiehenä ja Matkapakinoita ja muita muistelmia 1925-1960. Uudempaa tietoa Liivinmaasta saa Edgar Vaalgamaan teoksesta Valkoisen hiekan kansa. Merkittävä teko oli myös aikanaan suomalaisten rakentama ja Erkki Huttusen suunnittelema Liiviläisten kulttuuritalo Mazirben kylässä, joka valmistui juuri sodan aattona 1939. 

Tähän kulttuurin jatkumoon asettuu hyvin myös liiviläisen nykyrunouden antologia. Runoissa maistuu merituuli, rannan hiekka narskuu hampaissa ja liiviläisten raskaat vaiheet tuodaan esille viitteenomaisesti. Vaikka liivi on meidän lähisukukielemme, on se jo paljon etäisempää ja hankalampaa ymmärtää kuin viro. Kaffõ um vaļmõz (kahvi on valmis) on vielä helppo, mutta miervež um lem (merivesi on lämmintä) vaatii jo hieman ponnisteluja. Koska kirjan runot ovat sekä liiviksi että suomeksi, on tekstejä mukava vertailla, mikä tuo lukukokemukseen ihan uuden ulottuvuuden ja älyllisen leikin. 

Valt Ernštreitin runo Kaupungin alla on kaupunki kuvaa kauniilla tavalla sitä, kuinka liiviläiset olivat Riian ensimmäiset asukkaat ja sen perustajat. Latvialaisuus on siis rakennettu liiviläisyyden perustalle:

...

Kaupungin alla, ajan tuolla puolen

nuotiotulemme palaa.

Se kajastuu yöhön kaupungin ylle,

sen liekit kirjailevat säteitä tähtiin

sinikirjailtujen villahuvien taivaalle.

Se on meidän sytyttämämme

elävä tuhatvuotinen valo.

Nuku rauhassa, kaupunki,

herää vapaana.

Kansamme suojelee sinua. 

Ernštreitin runoissa kuvastuu liiviläinen maisema: hiekka, särkät, metsäruusut, dyynit ja satavuotiaat männyt, jotka symboloivat liiviläisten sitkeyttä vaikeissa oloissa. 

Baiba Dambergin runossa Synnyin kahteen kieleen käsitellään kadonneen kielen ongelmaa:

...

Kieli, jonka isäni antoi,

liivin kieli, soi hautausmaan kellossa;

korvani avautuivat liian myöhään,

aloin puhua liivin kieltä hiekanjyvien kanssa,

ajelehtivien pilvien kanssa,

meren pohjan kivien kanssa,

kuolleiden kylien katajien kanssa

...

Dambergin runossa Kerran olin taivaan suolajärvi kuvaa runoilija muutamalla säkeellä liiviläisen ihmisen synnyn, elinkeinot, historian ja vie lopulta runon henkilökohtaiselle spirituaaliselle tasolle. Vastaavalainen hienovireinen runo on Runopuutarha, jossa käsitellään valon hengen merkitystä luovan ihmisen elämässä. 

Kaikki antologian runoilijat käsittelevät kieltä ja historiaa. Hehän voisivat myös kirjoittaa runoja latinaksi, muinaiskreikaksi tai gootiksi, mutta ovat nyt valinneet verenperintönsä tähden liivin kielen. 

Runokokoelma on ollut Helsingissä varsin suosittu, jos päättelee varausjonoista: itse odotin kirjaa toista kuukautta. Kaupunginkirjasto on hankkinut teosta kahdeksan kappaletta.