Kotikirjaston kertomaa IV

Tässä postauksessa käsittelen muutamia tietoteoksia, joihin aina syystä tai toisesta palaan. Matkakirjoja en ole tähän ottanut, koska olen kirjoittanut niistä jo aikaisemmassa postauksessa. Erityinen kiintymys minulla on aina ollut siihen, miksi totalitarismi (fasismi, kommunismi, stalinismi, putinismi...) on ollut niin houkuttelevaa historian saatossa, ja millä keinoin ihmiset ovat selviytyneet totalitaarisissa järjestelmissä. Elämänkerroissa tämän genren suosikkejani ovat Nadežda Mandelštamin Ihmisen toivo, Irja Niemen Neuvostokasvatti, Ants Oraksen Viron kohtalon vuodet ja Kazimierz Brandysin Varsovan päiväkirja. Jokainen edellä mainituista kirjailijoista analysoi ympäröivän yhteiskunnan tilaa osuvasti ja sijoittaa siihen samalla oman draamansa. Selviytymiskeinoja ovat mm. sisäinen maanpako, vetäytyminen omaan mikrokosmokseen tai maanpako. Hengen palo on kuitenkin se yhteinen nimittäjä, joka saa heidät jaksamaan kurjissakin oloissa.

Kaikkein analyyttisin totalitarismin kriitikko on mielestäni Czesław Miłosz, erityisesti hänen teoksensa Vangittu mieli on syvällinen johdatus poliittisen väkivallan rakenteisiin. Kirjailija kuvaa kommunismia sairautensa, joka vähitellen tarttui itäeuroopplalaisiin. Miłosz kuvaa erilaisia strategioita, kuinka ihmiset elivät tuon vaivan kanssa. Teoksessa on myös mielenkiintoinen luku balttien ja venäläisten kohtaamisesta 1940-luvulla. Venäjän nykymenoa katsellessa ei ero tuolloiseen menoon ole kovin suuri. Miłosz on mitä ajankohtaisin kirjailija. 

Leonhard Lapinin Pimeydestä valoon on esseekokoelma, jossa Lapin kuvaa taiteen kautta tapahtunutta vastarintaa Virossa. Erityisesti arkkitehtuuri ja grafiikka olivat ne taidemuodot, joilla tahdottiin erottua yleisneuvostolaisesta kulttuurista. Suomalaista lukijaa koskettaa erityisesti se, kuinka aineellisesti vaatimattomissa oloissa luotiin kuitenkin korkeatasoista taidetta. Virolainen kulttuuri on varsin monipuolinen ja paljon rikkaampi kuin yleensä kuvitellaan. 

Toisenlainen totalitaristinen maisema avautuu Reinhard Müller-Mehlisin teoksessa Die Kunst im Dritten Reich. Kirjoittaja analysoi Hitler-Saksan esteettistä kulttuuria mm. monumentaalisuuden, militarismin, alastomuuden, ylevyyden ja traditionaalisuuden näkökulmista. Teoksen ääni on kriittinen, mutta se ei kiellä myöskään niitä kiistämättömiä esteettisiä arvoja, joita myös tuotettiin Kolmannen valtakunnan aikana. Liikuttavaa on esim. yhtäläisyys Arno Brekerin patsaiden ja Lauri Markkasen pelikuvien kanssa.  Markkanen olisi edustanut tuolloin korkeinta arjalaista miesihannetta.

Esseistä olen pitänyt aina, ja tämän blogin kirjoittamisenkin aloitin aikoinaan ajatuksena kirjoittaa esseitä minulle läheisistä aiheista. Essee voi keskittyä hyvinkin pieneen asiaan, eikä sen tarvitse olla maailmoja syleilevä yleisesitys. Ehkäpä esseistiikassa juuri pienestä saattaa avautua jotain suurempaa. Seuraavassa muutama tämän kirjallisuuslajin suosikkini.

Juhan Maisten Ajan sydämessä edustaa historiallista esseistikkaa, jossa liikutaan samanaikaisesti useassa eri aikakaudessa. Kirjailija kuvaa laajasti Tallinnan menneisyyttä ja lähtee sitten matkalle, joka päättyy Tarttoon. Kirjassa on vanhoja asiakirjasitaatteja, fiktiivisiä kertomuksia ja taidehistoriallista analyysiä. Maiste nostaa esille paikkoja, joiden yllä leijuu voimakas paikan henki, vaikkapa Tallinnan vanhat kirkot tai Tarton Kivisilta tai yliopisto. Kirjoittaja on tunnettu rakennushistorioitsija, ja hän on kirjoittanut mm. Viron kartanoista. 

Neuvostovenäjän suuriin humanisteihin kuului Dmitri Sergejevitš Lihatšov, joka erikoistui muinaisvenäläisen kirjallisuuden tutkimiseen. Lihatšovista kehittyi kuitenkin ennen muuta merkittävä henkinen vaikuttaja ja todellisen sivistyksen puolestapuhuja. Hänen tuotantonsa edustaa kaunista, eettisesti korkeatasoista ja älyllisesti rohkeaa venäläistä kulttuuria, jonka tarve tulee olemaan suuri, kunhan lahtaaminen Ukrainassa joskus loppuu. 

Lihatšovin teos Письма о добром (Kirjeitä hyvästä) on suunnattu erityisesti nuorille lukijoille. Esseiden otsikot kertovat paljon kirjan tavoitteista: Suuri pienessä, Elämä-kaikkein suurin arvo, Mikä yhdistää ihmisiä, Todellinen ja valheellinen kunnia, Kotikirjastosta, Hyvyyden tiet...Jos tämä kirja olisi venäläisten nuorten lektyyrinä kouluissa, voisi Venäjä olla jo parempi maa. Nykyään Venäjän kouluissa sivistyksen tilalle ovat tulleet asekoulutus ja isänmaalliset lipunnostot. Lihatšov korostaa historian kriittisen tutkimisen ja sen ymmärtämisen merkitystä. Siinä ensimmäinen työ mihin Venäjällä pitäisi ryhtyä. Kirjailijan teos Моя война (Sotani) kuvaa sekä vankeutta Solevetskissä että elämää piiritetyssä Leningradissa. 

Alexander von Schönburgin teos Tyylikkään köyhäilyn taito kritisoi ihmisten riippuvuutta kaikesta ylenpalttisesta ja turhasta. Kirjan otsikko on käännetty hieman epäonnisesti, koska saksan Verarmen merkitsee köyhtymistä, ei köyhäilyä, joka kuuluu taas samoihin ylenmääräisiin eksesseihin, joita kirjailija kritisoi. Von Schönburgin kritiikin kohteena ei ole varakkuus, vaan vääränlainen kiintymys rahaan ja sen ylenpalttiseen käyttöön. Kirjan otsikot puhukoot puolestaan: Work less, live more, Kuinka uusköyhä pitää itsensä kunnossa, Mitkä seikat puhuvat matkailua vastaan, Kuinka ostat tekemättä itseäsi tyhmäksi, Miksi raha on onnen tiellä, Asioita, jotka tekevät ihmisestä rikkaan. Kirjan lopussa on hauska uusköyhän sanasto, tai oikeammin siellä on lueteltu asioita, joita ihmisen ei kannata tavoitella voidakseen viettää rikasta elämää. Tämä kirja on nykyajan hartauskirja, Kallis hunajan pisara, palaan siihen usein. 

Esseistiikan helmi tulkoon tähän loppuun: Stefan Zweigin tuotanto. Eilispäivän maailma on merkittävä esitys siitä eurooppalaisesta kulttuuri- ja elämänmuodosta, joka on meidän kaikkein korkein saavutuksemme maailmankulttuurissa. Zweig kuvaa myös tämän elämänmuodon auringonlaskua, minkä aiheuttivat nousevat totalitaristiset aatteet. Isä luki minulle joskus iltaisin Zweigin Ihmiskunnan tähtihetkiä, joka taisi olla lapselle liian vaikeaa, mutta isompana luin teoksen suurella mielihyvällä. 

Oma suosikkini on Zweigin Marie Antoinette. Kiinnostus Ranskan vallankumoukseen syttyi jo pikkupoikana, kun isoäitini kertoi juttuja Punaisesta neilikasta. Koulupoikana mielikuvitustani ruokki Maailma kuvina -vihkojen Ranskan vallankumous sanoin ja kuvin. Lukiolaisena luin ensimmäisen kerran Zweigin Marie Antoinetten, ja aikuisena olen lukenut sen muutamaan otteeseen. Zweigin draamantaju ja sen yhdistäminen elävästi kerrottuun historiaan on ainutlaatuinen. Kuningattaren elämänvaiheista avautuu kehityskaari ja suuri draama, ja myötätuntoa sekä toisaalta ihmetystä tuntien lukija katselee Marie Antoinetten järjetöntä pakomatkaa Varennes´iin kuuden hevosen vetämissä vaunuissa.    

(Kuva: Vantaan Antikvariaatti Oy)