Eutanasia-asiaa

Eutanasia on kreikkalainen käsite (ευ-θάνατος), joka tarkoittaa armokuolemaa. Kreikassa ja Roomassa päästiin ei-toivotusta elämästä eroon joko tappamalla tai jättämällä heitteille. Tämä koski siis lähinnä naisia, lapsia ja orjia, koska heillä ei ollut täysiä kansalaisoikeuksia. 

Darwinin ja Haeckelin innoittamina eutanasia otettiin aktiivisesti käyttöön esim. Natsi-Saksassa. Suomessakin oltiin eutanasiasta innostuneita (Martti ja Lauri Pihkala, Arvo Ylppö ja Mauno Vannas). Eutanasiaunelmat liittyivät samalla äärioikeistolaisiin visioihin puhdasrotuisen Suomen tulevaisuudesta. Psykiatrian ylilääkäri Yrjö Suominen kirjoitti vuonna 1943 seuraavasti:”Tervettä kansanruumista jäytävät loiset ja lurjukset, jotka käyttävät hyväkseen kulttuuriyhteiskunnan humanitäärisiä oloja, lisääntyvät nopeammin kuin parempi kansanaines eivätkä edes kaadu rintamalla. Sellaisia oli Suomessa arviolta puoli miljoonaa. Sterilisoimistoimet olivat riittämättömiä – ’tiettyjä tuhansia’ olisi tapettava, jotta vapautuisi poliiseja, vanginvartijoita ja mielisairaanhoitajia.” Itänaapurissamme toteutetaan nykyään eugeniikkaa lähettämällä rintamalle rikollisia ja vähemmistökansallisuuksien edustajia, joita suurvenäläiset pitävät itseään alempina ihmisinä.

Meillä Suomessa on nyt suuret paineet saada eutanasia lailliseksi. Uskoisin, että Hesarin seuraava indoktrinaatiokampanja liittyy tähän teemaan. (Toden totta: 18.6.2023 oli Hesarissa iso eutanasiaa puolustava artikkeli). Yli 70 kansanedustajaa kannattaa eutanasiaa, 30 vastustaa sitä ja loput eivät osaa sanoa vielä mitään asiaan eli tulevat äänestämään "kyllä". Eutanasian kannattajissa oli paljon sellaisia edustajia, joita en edes painajaisissanikaan äänestäisi.

Päätöksenteon tueksi tuon kuitenkin tuoreen näkökulman eutanasiakeskusteluun Sakari Pälsin teoksesta "Pohjankävijän päiväkirjasta" (1919), jossa tekijä kuvaa tutkimusmatkaansa Tšuktšien niemimaalle 1917–1918. Tähän kirjassa esitettyyn eugeeniseen ratkaisumalliin tutustuin jo 1970-luvulla Saksassa, jossa minulta kysyttiin, että onko totta, että suomalaiset ajavat kuolemansairaat vanhukset lumihankeen. Kerroin heille sitten, että meillä on tapana ripustaa kuolevat nahkahihnoilla koivunoksaan, jotta pääsevät näin paremmin taivasmatkalle...

Kappaleessa Vanhan Njutshäengänin kuolema Pälsi kuvaa, kuinka tšuktšit toteuttivat armokuoleman. Kerrottu tapaus tapahtui Venäjällä vuonna 1918. Virkavalta ei ollut kiinnostunut tšuktšien oudoista tavoista, joten armomurhasta ei nostettu syytettä. Tšuktšeilla oli tapana surmata "kykenemättömät" vanhukset. Tämä tehtävä kuului vanhimmalle pojalle, ja jos tätä ei ollut tai poika ei kyennyt tappamaan vanhusta, hankittiin tappaja erikseen tätä toimenpidettä varten. Armokuolema toteutettiin ainoastaan silloin, kun kuoleva sitä itse toivoi. Surmaaminen toteutettiin kuristamalla tai puukolla. Ennen kuolemaa pidettiin pidot:

Njutshäengän söi ja joi vahvasti sekä otti vilkkaasti osaa keskusteluun. Eukko oli hyvällä tuulella, laski leikkiä, nauroi ja ilakoi. Hän oli uudelleen nuortunut, ei vanhuuttaan eikä lapsekkaaksi, vaan elämäniloiseksi ja pirteäksi...Sitten vanhusta rupesi raukaisemaan. Syönti rasitti raihnaan ruumiin ja puhelu väsytti heikon hengen...Pian hän nukkui. Hetki oli käsissä. Ystävä lähestyi nukkuvaa. Hän tarttui äkisti tämän kurkkuun ja puristi lujasti. Vanha ruumis vavahteli ja kädet kohottautuivat ylös. Elonmerkit sammuivat pian, ja hetken päästä Aijonga hellitti otteensa sekä siirtyi sivulle. Njutshäengän oli saanut pyytämänsä rauhan.

Tämän jälkeen kuollut puettiin parhaisiin vaatteisiinsa, sidottiin hihnoilla tšuktšien tavan mukaan ja kannettiin tundralle. Mukaan pantiin naistenveitsi ja kuokka, jolla hän hyvinä päivinä oli nylkenyt mursuja ja huonoina kaivanut tundralta juuria hätäruuaksi.