Kotikirjaston kertomaa III

 

Kaivelen nyt kotikirjastosta muutamia proosateoksia, jotka ovat olleet minulle merkittäviä ja joihin palaan aika säännöllisesti. Ranskalainen kirjallisuus ja myös antiikin draamat olivat minulle nuorena aivan uusia näkökulmia avaavia teoksia. André Giden Ellei vehnänjyvä kuole oli varmastikin ensimmäinen moderni teos, jonka luin. Romaani on elämänkerrallinen kehityskertomus, jossa kirjailija kuvaa henkistä ja aistillista heräämistään ja kypsymistään. Nuorelle maalaispojalle eroottiset eksessit arabipoikien kanssa olivat hieman yllättävää luettavaa, mutta myöhemmin olen ilolla lukenut myös Jean Genet´n teoksia, jotka ovat jo miehisen erotiikan kuvauksessa paljon reippaampia, ja samaa perinnettä jatkaa nykyään mm. Édouard Louis. Marjatta Mentula on blogissaan hienosti analysoinut em. Giden teosta.

Ranskalaista kirjallisuutta leimaa tietty keveys, aistillisuus ja ilmavuus mistä pidän. Hyvä esimerkki tästä on vaikkapa Michel Houellebecqin profeetallinen Alistuminen, jonka kerronnan tasot ovat varsin erilaisia. Huysmansin Vastahankaan -teos on loputon viittausten ja mielikuvien viidakko, jota voi lukea aina uudestaan siihen kyllästymättä. 

Madame de la Fayetten Clèves´in prinsessa on aina vaan hieno teos niin tapainkuvauksen kuin ihmiskuvan kannalta. Itseäni viehättää se, kuinka ihmissuhteita pidetään yllä diskreetillä tavalla olematta mitenkään karkea, ja kuinka toista ihmistä ymmärretään jo pienimmästäkin viitteestä tai eleestä. Toisaalta teos on varsin moderni kuvatessaan erilaisia pelimiehiä ja -naisia soidinmenoissaan. Puuttuvat kerronnalliset osat voi nykylukija täydentää itse. Toinen suosikkini ja saman hengen lapsi on Choderlos de Laclos´n Vaarallisia suhteita. Jos voisin muuttaa ajassa taaksepäin, niin Heian-kauden Kioton tai Ludvig XIV:n hovit olisivat minun henkisiä kotejani.    

 

Kersti Bergrothin Luokkakokous, Alkusoitto ja Löytöretki olivat 1970-luvulla merkkitapauksia ja edustivat henkisyydessään aivan toisenlaista maailmaa, kuin tuolloin muodissa ollut karvalakkikirjallisuus. Kirjailija liikkuu luontevasti Viipurista Roomaan, kertoo samalla suomalaista sivistyshistoriaa ja omaa kehityshistoriaansa. Kirjailijan steinerlaisuuskaan ei tunge kerronnassa läpi, vaikka se olikin hänelle varsin tärkeä asia. Bergrothin tuotanto on varsin laaja, mutta hänen esseensä ja muistelmansa lienevät parhaiten kestäneet aikaa. Tuskinpa monella kielellä on esim. Roomasta kirjoitettu niin syvästi ja kauniisti kuin teoksessa Maailman Rooma. 

Bergrothia ei luultavasti nykyään lue juuri kukaan. Saman kohtalon on kokenut myös Lempi Jääskeläinen, joka on tehnyt matkan painosten kuningattaresta unhon yöhön. Luen edelleen mielelläni Jääskeläisen Viipuri-romaaneja, en niiden henkilökuvauksen vaan ympäristökuvauksen vuoksi. Historiallinen Viipuri on hyvin elävä Jääskeläisen teoksissa. Oma suosikkini on kuitenkin hänen omaelänkerrallinen Kevät vanhassa kaupungissa, joka on Giden ja Bergrothin teosten tapaan oman henkisen tien löytämisen kuvaus.  

Aino Kallas on aina ollut minun suosikkejani osin aiheidensa, osin tyylinsä vuoksi. Kallaksen Päiväkirjoja suosittelen kaikille lämpimästi: niissä voi saada näkymän taiteilijan luomisprosessiin ja samalla saada laajan kulttuurihistoriallisen kuvan Suomesta, Virosta ja Englannista. Arkaainen kieli ja kohtalon voima lienevät ne seikat, jotka yhä uudelleen vetävät Kallaksen teosten äärelle. Samoin hänen matkakuvauksensa ovat varsin eläviä ja oivaltavia. Kallaksen teokset eivät tunnu mitenkään museaalisilta, mikä kertonee niiden laadusta.

Helvi Hämäläinen on päiväkirjoissaan varsin avoimesti kertonut yksityiselämästään ja teostensa syntyvaiheista. Niiden kautta pääsee myös varsin syvälle 1930–1950 lukujen henkiseen maailmaan. Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän luin ensimmäisen kerran joskus neljäkymmentä vuotta sitten mökillä, ja olin hämmästynyt: näin hieno, moderni romaani ja niin vähän tunnettu. Hämäläisen kohdalla tämä tuntemattomuus tosin korjaantui myöhemmin Finlandia-palkinnon myötä. Teoksen arvo on ennen muuta siinä, että se on uskottava suomalaisen sivistyneistön kuvaus. 

  

Lapsuuden kirjarakkaus alkoi Topeliuksen Välskärin kertomuksista, joka oli isoäidin kirjakaapissa. Luin sitä kesäisin mummolan vinttihuoneessa, ja lukukokemukseen liittyvät myös tulen humina sadepäivinä pönttöuunissa sekä mummon vastapaistetun ruisleivän tuoksu. Seikkailujen, intohimojen ja sankaruuden maailma aukeni kirjassa, myös korkeaviritteinen Suomi-kuva, jota vahvisti vielä kirjakaapissa ollut Aarno Karimon Kumpujen yöstä. Aikuisena olen lukenut Topeliuksen esseitä, matkakirjeitä ja viimeksi Tähtien turvatit, joka on seikkailullisen aineksen lisäksi syvällinen teologinen teos, aivan verrattavissa Lessingin Nathan Viisaaseen. Topelius oli maailmanluokan kirjailija, hänen kohtalokseen tuli kirjoittaa kuitenkin marginaalisella ruotsin kielellä. 

Kypsemmän iän kirjallisiin löytöhin kuuluu Theodor Fontanen tuotanto. Fontane on Saksassa klassikko, jota lukevat myös koululaiset. Sivistyneen saksalaisen kanssa voi aina virittää keskustelun Effi Briestin moraalisista ratkaisuista. Fontane löysi kirjailijaminänsä vasta vanhalla iällään, mutta ehkä siksi hänen teoksensa ovat kypsiä taideteoksia. Tämä koskee sekä romaanien kieltä että sisältöä. Hän osasi rakentaa draamaa, hän ymmärsi sosiaalisten suhteiden monimutkaisuuden ja ennen muuta hän oli erinomainen ja moderni naisen sielunelämän kuvaaja. Irrungen Wirrungen, L´Adultera ja Effi Briest ovat liikuttavia kertomuksia ihmisen moraalisten ratkaisujen syistä ja seurauksista saksalaisessa luokkayhteiskunnassa 1800-luvulla. Stechlin on mainio romaani, jossa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, paitsi ratsastellaan järven ympäri ja vieraillaan kartanoissa. Wanderungen durch die Mark Brandenburg on nautittavaa historiallisväritteistä kerrontaa Berliinin ympäristöstä. Thomas Mann piti Fontanea esikuvanaan, samoin baltiansaksalaista Eduard von Kayserlingia, joka kuvaili teoksissaan sammuvien moisioiden elämää.