Kotikirjaston kertomaa III

 

Kaivelen nyt kotikirjastosta muutamia proosateoksia, jotka ovat olleet minulle merkittäviä ja joihin palaan aika säännöllisesti. Ranskalainen kirjallisuus ja myös antiikin draamat olivat minulle nuorena aivan uusia näkökulmia avaavia teoksia. André Giden Ellei vehnänjyvä kuole oli varmastikin ensimmäinen moderni teos, jonka luin. Romaani on elämänkerrallinen kehityskertomus, jossa kirjailija kuvaa henkistä ja aistillista heräämistään ja kypsymistään. Nuorelle maalaispojalle eroottiset eksessit arabipoikien kanssa olivat hieman yllättävää luettavaa, mutta myöhemmin olen ilolla lukenut myös Jean Genet´n teoksia, jotka ovat jo miehisen erotiikan kuvauksessa paljon reippaampia, ja samaa perinnettä jatkaa nykyään mm. Édouard Louis. Marjatta Mentula on blogissaan hienosti analysoinut em. Giden teosta.

Ranskalaista kirjallisuutta leimaa tietty keveys, aistillisuus ja ilmavuus mistä pidän. Hyvä esimerkki tästä on vaikkapa Michel Houellebecqin profeetallinen Alistuminen, jonka kerronnan tasot ovat varsin erilaisia. Huysmansin Vastahankaan -teos on loputon viittausten ja mielikuvien viidakko, jota voi lukea aina uudestaan siihen kyllästymättä. 

Madame de la Fayetten Clèves´in prinsessa on aina vaan hieno teos niin tapainkuvauksen kuin ihmiskuvan kannalta. Itseäni viehättää se, kuinka ihmissuhteita pidetään yllä diskreetillä tavalla olematta mitenkään karkea, ja kuinka toista ihmistä ymmärretään jo pienimmästäkin viitteestä tai eleestä. Toisaalta teos on varsin moderni kuvatessaan erilaisia pelimiehiä ja -naisia soidinmenoissaan. Puuttuvat kerronnalliset osat voi nykylukija täydentää itse. Toinen suosikkini ja saman hengen lapsi on Choderlos de Laclos´n Vaarallisia suhteita. Jos voisin muuttaa ajassa taaksepäin, niin Heian-kauden Kioton tai Ludvig XIV:n hovit olisivat minun henkisiä kotejani.    

 

Kersti Bergrothin Luokkakokous, Alkusoitto ja Löytöretki olivat 1970-luvulla merkkitapauksia ja edustivat henkisyydessään aivan toisenlaista maailmaa, kuin tuolloin muodissa ollut karvalakkikirjallisuus. Kirjailija liikkuu luontevasti Viipurista Roomaan, kertoo samalla suomalaista sivistyshistoriaa ja omaa kehityshistoriaansa. Kirjailijan steinerlaisuuskaan ei tunge kerronnassa läpi, vaikka se olikin hänelle varsin tärkeä asia. Bergrothin tuotanto on varsin laaja, mutta hänen esseensä ja muistelmansa lienevät parhaiten kestäneet aikaa. Tuskinpa monella kielellä on esim. Roomasta kirjoitettu niin syvästi ja kauniisti kuin teoksessa Maailman Rooma. 

Bergrothia ei luultavasti nykyään lue juuri kukaan. Saman kohtalon on kokenut myös Lempi Jääskeläinen, joka on tehnyt matkan painosten kuningattaresta unhon yöhön. Luen edelleen mielelläni Jääskeläisen Viipuri-romaaneja, en niiden henkilökuvauksen vaan ympäristökuvauksen vuoksi. Historiallinen Viipuri on hyvin elävä Jääskeläisen teoksissa. Oma suosikkini on kuitenkin hänen omaelänkerrallinen Kevät vanhassa kaupungissa, joka on Giden ja Bergrothin teosten tapaan oman henkisen tien löytämisen kuvaus.  

Aino Kallas on aina ollut minun suosikkejani osin aiheidensa, osin tyylinsä vuoksi. Kallaksen Päiväkirjoja suosittelen kaikille lämpimästi: niissä voi saada näkymän taiteilijan luomisprosessiin ja samalla saada laajan kulttuurihistoriallisen kuvan Suomesta, Virosta ja Englannista. Arkaainen kieli ja kohtalon voima lienevät ne seikat, jotka yhä uudelleen vetävät Kallaksen teosten äärelle. Samoin hänen matkakuvauksensa ovat varsin eläviä ja oivaltavia. Kallaksen teokset eivät tunnu mitenkään museaalisilta, mikä kertonee niiden laadusta.

Helvi Hämäläinen on päiväkirjoissaan varsin avoimesti kertonut yksityiselämästään ja teostensa syntyvaiheista. Niiden kautta pääsee myös varsin syvälle 1930–1950 lukujen henkiseen maailmaan. Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän luin ensimmäisen kerran joskus neljäkymmentä vuotta sitten mökillä, ja olin hämmästynyt: näin hieno, moderni romaani ja niin vähän tunnettu. Hämäläisen kohdalla tämä tuntemattomuus tosin korjaantui myöhemmin Finlandia-palkinnon myötä. Teoksen arvo on ennen muuta siinä, että se on uskottava suomalaisen sivistyneistön kuvaus. 

  

Lapsuuden kirjarakkaus alkoi Topeliuksen Välskärin kertomuksista, joka oli isoäidin kirjakaapissa. Luin sitä kesäisin mummolan vinttihuoneessa, ja lukukokemukseen liittyvät myös tulen humina sadepäivinä pönttöuunissa sekä mummon vastapaistetun ruisleivän tuoksu. Seikkailujen, intohimojen ja sankaruuden maailma aukeni kirjassa, myös korkeaviritteinen Suomi-kuva, jota vahvisti vielä kirjakaapissa ollut Aarno Karimon Kumpujen yöstä. Aikuisena olen lukenut Topeliuksen esseitä, matkakirjeitä ja viimeksi Tähtien turvatit, joka on seikkailullisen aineksen lisäksi syvällinen teologinen teos, aivan verrattavissa Lessingin Nathan Viisaaseen. Topelius oli maailmanluokan kirjailija, hänen kohtalokseen tuli kirjoittaa kuitenkin marginaalisella ruotsin kielellä. 

Kypsemmän iän kirjallisiin löytöhin kuuluu Theodor Fontanen tuotanto. Fontane on Saksassa klassikko, jota lukevat myös koululaiset. Sivistyneen saksalaisen kanssa voi aina virittää keskustelun Effi Briestin moraalisista ratkaisuista. Fontane löysi kirjailijaminänsä vasta vanhalla iällään, mutta ehkä siksi hänen teoksensa ovat kypsiä taideteoksia. Tämä koskee sekä romaanien kieltä että sisältöä. Hän osasi rakentaa draamaa, hän ymmärsi sosiaalisten suhteiden monimutkaisuuden ja ennen muuta hän oli erinomainen ja moderni naisen sielunelämän kuvaaja. Irrungen Wirrungen, L´Adultera ja Effi Briest ovat liikuttavia kertomuksia ihmisen moraalisten ratkaisujen syistä ja seurauksista saksalaisessa luokkayhteiskunnassa 1800-luvulla. Stechlin on mainio romaani, jossa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, paitsi ratsastellaan järven ympäri ja vieraillaan kartanoissa. Wanderungen durch die Mark Brandenburg on nautittavaa historiallisväritteistä kerrontaa Berliinin ympäristöstä. Thomas Mann piti Fontanea esikuvanaan, samoin baltiansaksalaista Eduard von Kayserlingia, joka kuvaili teoksissaan sammuvien moisioiden elämää. 

Theodor Fontane: L´Adultera

Theodor Fontanen teokset kuuluvat Saksassa koululaisten kaanoniin: jokainen lukionsa käynyt osaa vaihtaa ajatuksia Effi Briestistä. Sama koskee myös Goethen, Schillerin tai Thomas Mannin pääteoksia, uudemmista viis, kunhan kivijalka tunnetaan. Näinhän meilläkin oli joskus muinaisuudessa. Tuleeko nuorista parempia jos tuntevat Häräntappoaseen, kuin että tietäisivät, mitä Döbeln teki Juuttaalla? Tämä on arvokysymys, johon en tässä yhteydessä puutu.

Fontanen kaunokirjallinen tuotanto edustaa runollista realismia 1800-luvun saksalaisessa kirjallisuudessa. Hän syntyi hugenottiperheeseen Neuruppinissa 1819 ja kuoli Berliinissä 1898. Leipänsä hän hankki apteekkarina, ennen kuin ryhtyi sanomalehtimieheksi ja kirjailijaksi. Pääteoksensa hän kirjoitti yli 60-vuotiaana. Fontane kuvaa teoksissaan ylemmän keskiluokan elämää Berliinissä ja sen ympäristössä. Suomeksi on tietääkseni ilmestynyt vain Effi Briest 1920-luvulla, joten Fontanen harrastaminen on ollut lukijan saksan taitojen varassa. Tosin Fontanen saksa on nykylukijalle paikoitellen työlästä, koska hän käyttää paljon murretta ja ranskalaisperäisiä sanoja, joita vähemmän käytetään nykysaksasta. Jos näistä esteistä pääsee yli, on luvassa rikasta kirjallisuutta, syvää ja osin varsin modernia ihmiskuvausta.

L´Adultera on romaani aviorikoksesta ja asettuu samaan maisemaan Madame Bovaryn, Anna Kareninan tai Pelin sääntöjen kanssa. Teos on tavallaan esiaste Effi Briestiin, joka käsittelee myös samaa tematiikkaa: tyhjään elämäänsä tyytymättömiä naisia, jotka etsivät lohtua ja sisältöä afääreistä. 

Kertomus on lyhykäisyydessään seuraava: Melanie van der Straaten on berliiniläisen liikemiehem Ezechiel van der Straatenin puoliso. Heillä on kaksi lasta. Liitto ei ole onnellinen huolimatta taloudellisesti huolettomasta elämästä: Ezechiel on karkea ja itsekeskeinen. Melanie pelkää myös, että mies pettää häntä. Ezechiel on myös taiteenkerääjä ja hän tuo erään kerran kotiin maalauttamansa kopion Tintoretton L´Adultera-maalauksesta. Kumpikin puoliso aavistaa tulevat tapahtumat maalausta katsellessaan. 

Van den Straatenin kotiin muuttaa vuokralaiseksi Ezechielin liikemiesystävän poika Ebenezer Ruhbehn. Melanie vastustaa aluksi tätä "Hausfreundia", mutta varsin pian alkaa heidän välilleen sukeutua liaison osin Wagnerin musiikin innoittamana. Melanie näkee Ebenezerissä mahdollisuuden paeta ahdistavasta ympäristöstä uuteen vapaampaan elämään. Erinäisten vaiheiden jälkeen Melanie ja Ebenezer pakenevat Venetsiaan. Melanie on raskaana uudesta sulhasestaan ja synnyttää kolmannen lapsensa Italiassa. Melanie vaipuu depressioon ja haluaa takaisin Berliinin seuraelämään, mutta kaupunkiin palattuaan hän huomaa, että hän on avionrikkoja, eikä kukaan enää halua häntä nähdä piireissään. Myös Melanie lapset kieltävät äitinsä. Ezechielin liiketoimet menevät huonosti ja pariskunta joutuu muuttamaan vaatimattomampaan asuntoon ja hankkimaan elantonsa tavallista työtä tekemällä. Ja he elivät elämänsä onnellisena loppuun asti. 

Kertomus ei siis sinänsä ole kovin kummoinen, mutta mielenkiintoisen siitä tekee sekä osuva tapainkuvaus että kertomuksen rikas naiskuva. Kaikki henkilöt hallitsevan kevyen ja sivistyneen seurustelun taidon. Keskustelut liihottelevat vapaasti Tintoretton ja Wagnerin tiimoilla, mutta toisaalta kaikki päähenkilöt pelaavat samanaikaisesti kaksilla korteilla. Kukaan ei oikein ole tyytyväinen oloonsa, vaikka ulkoiset edellytykset olisivat mitä parhaimmat. Raha ei tunnu tuovan kenellekään onnea.

Melanie on varsin moderni nainen: hän etsii elämää, mikä kaikkein parhaiten vastaisi hänen odotuksiaan ja antaisi tyydytystä. Uusi ystävä Ebenezer osaa soitella juuri oikeita sielunkieliä. Melanie on myös valmis uuden onnensa vuoksi uhraamaan suhteensa lapsiinsa ja hän pystyy myös luopumaan taloudellisesti turvatusta elämästään. Myöskään uusi lapsi ei tunnu liikuttavan sankaritarta mitenkään. Jotenkin tuntuu siltä, että Melanie on psyykeltään äijä, joka etsii omaa nautintoaan ja onneaan. Siis varsin moderni naishahmo, nykynainen. Melanie kykenee tosin uudistumaan ihmisenä ja aloittamaan toisenlaisen elämän. Teos päättyy onnellisesti toisin kuin kirjallisesti merkittävämpi Effi Briest. 

Itse pidin kirjassa erityisesti elävästä Berliinin ja sen lähiympäristön kuvauksesta. Myös kansantyyppien kuvaus on uskottavaa ja syvällistä. Kiinnostavaa oli myös lukea, kuinka diskreetisti ja monimuotoisesti ihmiset ennen seurustelivat keskenään. Jossain suhteessa me nykyihmiset olemme suoruudessamme tulleet köyhemmiksi.

Tintoretto "L´Adultera" (kuva: Wikimedia)

Fontanen Effi Briest on myös ehdottomasti lukemisen arvoinen mestariteos ja nousee kerrontansa puolesta  L´Adulteran yläpuolelle. Tässä linkissä on kymmenessä minuutissa esitetty kaikki olennainen romaanista Playmobil-hahmojen avulla: Effi Briest