Antigone

 

Gregoriuksen Kirjabloggaajien klassikkohaaste pani miettimään niitä hyllynlämmittäjä-klassikoita, joita on vuosien saatossa aikonut lukea (tai on jo muinaisuudessa lukenut ja unohtanut) lukukairoksen yllättäessä. Sofokleen Antigonen luin 1970-luvulla opintojen yhteydessä - siitä muistona on vaatimattomin reunamerkinnöin varustettu teos kulkenut jo puoli vuosisataa hyllystä hyllyyn. Myöhemmin käytin paria näytelmän kuorokohtausta opettaessani filosofiaa lukiossa (Maailma ihmeellinen on/suurin ihmeistä ihminen). 

Tämä uusi lukukerta avasi näytelmään ja erityisesti sen vaikutushistoriaan ihan uusia näkökulmia, ja innoitti myös tarttumaan Sofokleen Kuningas Oidipukseen. Sofokleen tekstin klassinen kauneus terhisti myös lukijan raottamaan sisäisten kammioidensa suljettuja ovia. Luin teoksen Elina Vaaran käännöksenä, jota ei tosin oltu käännetty muinaiskreikasta toisin kuin Otto Mannisen kääntämä Kuningas Oidipus. Näitä draamoja lukiessa täytyy todella harjoittaa close readingia, siksi erikoista ja ladattua on draamojen kieli. Vaaran käännös on helppolukuisempi kuin Mannisen. Moni nuorempi tai vähemmän kirjallisuutta lukenut voi paikoitellen kysyä, onko teksti suomea, siksi kaukana nämä käännökset ovat nykykielestä. Tässä esimerkki Kunigas Oidipuksesta: Näinp´aika toi, kaikki nähnyt, tuomion, jonk´ammoin tuotti kammoliittymys tuo kantajaansa kannetun. Siinä on dramaturgille työsarkaa. 

Werner Söderströmin Antiikin klassikot -sarja, missä Antigone ilmestyi 1966, oli oikea kulttuuriteko. Sarjan kirjojen sidosasu on myös elegantti ja painopaperi paksua tuoden oman lisänsä lukukokemukseen. 

Koska kysymyksessä on sukutarina, on ehkä hyvä selvittää näytelmän henkilöiden keskinäiset sukulaisuus- ym. suhteet. Kuningas Oidipus oli Theban kuninkaan Laioksen ja tämän puolison Iokasten lapsi, joka jätettiin ruhjottuna heitteille, mutta joka selvisi hengissä kasvaakseen sitten Korinthoksen kuninkaan hovissa. Ennustuksen mukaan Oidipus oli tappava isänsä ja naiva äitinsä ja näin sitten kävikin. Tästä liitosta syntyi neljä lasta: Eteokles, Polyneikes, Ismene ja Antigone. Näytelmän aikana Antigone eli siskonsa kanssa kuningas Kreonin hovissa, kun veljekset olivat taasen sotatantereella. Kreon oli Iokasten veli ja Oidipus oli siis tämän lanko. Kreonin puoliso oli Eyridike ja heidän lapsensa Haimon oli Antigonen kihlattu. Lisäksi merkittävä hahmo näytelmässä on sokea hermafrodiitti ja ennustaja Teiresias. Teiresias oli paljastanut jo aikaisemmin Oidipukselle tämän rikkomukset. Lisäksi kuorolla on keskeinen tehtävä kommentoidessa tapahtumia ja kiihdyttäessä kuulijoiden jännitystä.

Näytelmän juoni on seuraava. Veljekset Polyneikes ja Eteokles surmaavat toisensa vallanperimyskiistassa. Samalla paljastuu myös, että Polyneikes oli noussut Thebaa vastaan, mistä kuningas Kreon raivostui. Eteokles haudattiin kunnianosoituksin, mutta Polyneikeen ruumis jätettiin kaupunginmuurin ulkopuolelle koirien ja korppien raadeltavaksi, mikä oli suuri häpeä. Siskoset Antigone ja Ismene pitävät neuvoa veljensä hautaamiseksi, Ismene peräytyy kuitenkin yrityksestä. Lopulta Antigone käy hautaamassa veljensä. Asia tulee kuitenkin pian ilmi, jolloin kuningas Kreon määrää Antigonen haudattavaksi elävältä kaukaiseen hautakammioon. Kohdattuaan matkalla ennustaja Teiresiaan, joka puhuu jumalten suulla, alkaa Kreonia päätöksensä kuitenkin kaduttaa, jolloin hän määrää haudan avattavaksi. Astuessaan hautakammioon Kreonin poika Haimon yrittää surmata isänsä, mutta tappaa kuitenkin miekalla itsensä löydettyään kihlattunsa hirttäytyneenä. Kun Eyridike saa kuulla poikansa ja tulevan miniänsä kuolemasta, riistää hän myös itseltään hengen.

Väistämätön kohtalontuntu leijuu koko ajan draaman yllä. Ismene muistuttaa Antigonea suvun kirouksesta: sukurutsaisesta verestä, hirttäytyneestä äidistä Iokastesta ja Oidipus-isästä, joka lopulta sokaisi itsensä äitinsä stolan soljilla. Ismene haluaa alistua Kreonin käskyyn, koska tietää naisena olevansa miehiä alempana. Toisaalta hän on lopulta valmis menemään hautaan yhdessä siskonsa kanssa.

Kreon on järkkymätön päätöksessään:

...ei, hautaamatta jääköön lintuin, koirien ruuaksi hän ja runneltukoon muodoltaan...Hylkiölle milloinkaan en anna rehellisen miehen kunniaa. 

Kreonin misogyyniset asenteet tulevat ilmi hänen kehottaessaan poikaansa Haimonia aina välttämään naisten neuvoja (Parempi miehen toista miestä totella kuin kuulla, että naisen orja olemme) ja väittäessään, että Oidipuksen tyttäret ovat hulluja (Otto Manninen käyttää Kuningas Oidipuksen käännöksessä tyttäristä sanaa tuiretuiset). Antigonea hän loukkaa myös sanomalla, että muutkin naiset täyttäisivät saman tehtävän kuin tämä (Satonsa myöskin muiden pellot kantavat). Kreon on Macbeth-hahmo: kaikki mihin hän kajoaa, tuhoutuu.

Draaman hienoimpiin kohtauksiin kuuluu kuoron osuus, missä se yrittää taivuttaa Kreonia perumaan päätöksensä vetoamalla ihmisjärkeen ja sen kykyihin. Kuorolauluun on rakennettu nouseva jännite. Aluksi ylistetään ihmisen kykyä purjehtia, viljellä maata ja saalistaa lintuja, kaloja ja villieläimiä elannokseen. Sitten kohotaan seuraavalle tasolle ihmisenä olemisessa:

On myös puhe, on ajatus niin nopsa kuin tuuli, ja maan asutus hänen, oppinut on katon hän sään suojaksi laatimaan sen iskut pois torjuen, mies älykäs. Ei sellaista, ettei järjellään hän hallitse.

Ihminen on keksinyt avun tappaviin tauteihinkin, mutta kuolemaa hän ei kuitenkaan voita. Ihmisen menestys on taattu, jos hän vain kuuntelee jumalten ääntä ja elää jumalallisten asetusten mukaan. Tässä kuoro antaa Kreonille rakentavan tavan ratkaista Antigonen kohtalon, mutta hän ei kuuntele sitä. Kuoro toteaa:

Oidipuksen huoneessa suvun viime versoa aurinko saartanut juuri on; nyt leikkaavat sen hurmeveitsin irti vallat kuoleman ja kielen järjettömyys, sielun houre.

Antigone, toisin kuin siskonsa Ismene, on taistelijaluonne, ja hänelle on tärkeintä saattaa veljensä kunnialla hautaan. Sen vuoksi hän on myös valmis uhraamaan henkensä. Kuolema ja hautakammio muuttuvat Antigonen ajatuksissa uudeksi elämäksi ja kuolinmorsiushuoneeksi. Antigone kuuntelee verensä ääntä, ei yhteiskunnan vaatimuksia ja lakeja, ja siksi hän tuhoutuu. Draaman luettuaan lukija kokee puhtaan katharsiksen. Kaikki uhrit ovat jaloja periaatteen ihmisiä.  

Lukiessani Sofokleen tragediaa pohdin heti mielessäni, miten Antigonea on esitetty esim. Hitler-Saksassa tai Neuvostoliitossa/Venäjällä. Pienellä kaivelulla verkosta löytyi dokumentteja ja kuvia Antigonen esityksistä 1920-luvun Neuvostoliitosta, vuoden 1940 esityksistä Berliinin Staatstheaterista (Gründgens!) ja Wienin Burgtheaterista (Müthel). Saksassa Antigone on aina ollut Bildungsbürgertumin henkistä omaisuutta, koska se on kuulunut kouluissa opetettavaan kirjallisuuden kaanoniin. Teoksen esittämisen kieltämistä olisi tuolloin ollut vaikea kuvitella, koska Antigone oli samanlainen osa sivistyneistön identiteettiä kuin vaikkapa Faust. Tämä asiantila on säilynyt aina näihin päiviin asti, ja Saksassa luetaan vielä edelleenkin kouluissa paljon muinaiskreikkaa. Sivistyneen saksalaisen kanssa voi aina aloittaa keskustelun Antigonesta...

Venäläisestä teatterilehdestä (Strastnoi bul´var,10) löysin arvostelun vuoden 2014 Antigonen moskovalaisesta esityksestä. Arvostelija (Nora Potapova) toteaa, että Antigonea esitetään yllättävää kyllä vähän Venäjällä, vaikkei lain ja ihmisyyden antiteesiä olekaan ammennettu tyhjiin. Aika diplomaattisesti sanottu, kun katsoo, miten nykyinen Venäjän Kreon toteuttaa visioitaan kotona ja maailmalla. Mielenkiintoinen selitys tähän Sofokleen hylkimiseen on kirjoittajan mukaan se, että neuvostoajan negatiivinen Antigone-hahmo oli Pavlik Morozov, luultavasti isänsä tappama ilmiantajapoika, josta tehtiin Stalinin aikana sankari ja nuorison esikuva. Erilaisiin hautakammioihin kuolleiden syyllisten ja syyttömien uhrien määrä on Venäjällä niin loputon, ettei antiikin draama jaksa enää järkyttää, kun on omaakin draamaa ihan tarpeeksi.

Sofokleen draamasta on Rolf Hochhut kirjoittanut novellin Die Berliner Antigone (1963), jonka taustalla on Berliinissä vuosina 1939–1945 teloitettujen vastarintaliikkeissä toimineiden naisten ruumiiden käsittely. Heitä oli kaikkiaan noin kolmesataa. Omaiset eivät saaneet haudata näitä kuolleita, vaan heidät toimitettiin anatomianlaitokselle tutkimusmateriaaliksi. Hochhutin vaimon äiti koki tämän kohtalon. Hochhutin novelli on rakennettu Antigonen pohjalle, ja nykyaikaan tuotuna tuo ruumiin hautaamisen problematiikka avautuu lukijalle aivan uudella tavalla. Tässä yhteydessä kannattaa katsoa katkelma oikeudenkäynnistä vuodelta 1944, missä kreivi Schwerin von Schwanenfeld, joka oli yksi Saksan vastarintaliikkeen jäsenistä, puolustautuu valtakunnansyyttäjä Freisleria vastaan. Kreivin katse on sama, mikä lienee ollut myös Antigonella. Lain ja ihmisyyden antiteesi paljaimmillaan. 

Jos olet saksantaitoinen, niin katso tämä mainio Playmobile-hahmoilla toteutettu Sommers Weltliteratur -esitys Antigonesta. Arkaaisiin tunnelmiin pääsee kreikkalaisen Antigone-filmatisoinnin kautta vuodelta 1961. Irene Papaksen Antigone ja Manos Katrakiksen Kreon ovat kyllä järisyttäviä, ja tunnet siirtyväsi suoraan Sofokleen Ateenaan. 

Oli liikuttavaa ajatella, minkälainen draamojen, ajatusten, tulkintojen ja taideteosten lähde Sofokleen Antigone on ollut ja tulee varmaan myös olemaan. Esimerkiksi draaman ennustaja Teiresiaan voi löytää myös Danten Jumalaisesta näytelmästä, Miltonin Kadotetusta paratiisista tai Francis Poulencin oopperasta. Jos voisi aikakoneella siirtyä jonnekin, niin olisin mielelläni Perikleen Ateenassa katselemassa Antigonen esitystä ja kuuntelemassa, mitä ihmiset siitä tuolloin ajattelivat. On suuri salaisuus, miksi niin merkittävä sivistyksen puhkeento oli juuri tuolloin 500-luvun Kreikassa. Oswald Spenglerin mukaan kaikki olennainen, mitä länsimainen kulttuuri on pystynyt tuottamaan, oli sanottu keskiajan loppuun mennessä. Kaikki sivistyksemme on lopulta antiikin teemojen muunnelmia.

Tässä klassikkohaastessa piti lopuksi kehua myös itseään. En siihen nyt ryhdy, mutta kiitän haasteen järjestäjää siitä, että löysin taas antiikin näytelmät uudestaan. Minusta ne olivat nuoruudessa hieman raskassoutuisia ja ihmiskuvaltaan yksioikoisia, mutta otan nämä väitteet nyt takaisin. Olen lukenut nyt myös Kuningas Oidipuksen ja Ifigeneian Auliissa. Liikuttavaa ja suurta kirjallisuutta, joka pakottaa pysähtymään ja viipyilemään tekstin äärellä. Ja ne ihanat kuorokohtaukset! Herkkähipiäinen tiedostaja(tar) luultavasti kieltäisi tällaisen kirjallisuuden, koska siinä nainen on usein  uhrina. Ehkäpä pian klassikot varustetaankin varoituksella, kuten Disneyn Dumbo ja Bambi sekä Amos Rexin Egypti-näyttely. Parasta olisi myös kieltää Sofokleen draamojen esittäminen teatterissa, koska niistä voi tulla paha mieli.