Syntiset satamat

Lemppari Joppe lappaa kolia fyyriin 

Jorma (Joppe) Karhunen oli suomalainen upseeri, hävittäjälentäjä, Mannerheim-ristin ritari ja kirjailija. Luin hänen kirjansa Syntiset satamat. Suomalaisen kauppalaivan seikkailuja maailman merillä (Jyväskylä 1961), jossa hän kuvaa toimintaansa Wihurin varustamon s/s Wisan lämmittäjänä vuosina 1939-1940. Kirja oli kaikin puolin iloinen yllätys: se on jännittävä, se on kirjoitettu kauniilla, eloisalla kielellä, ja kirja avasi minulle aivan uuden elämänpiirin.  

Karhunen lähtee rahtilaivan matkaan heinäkuussa 1939, ja laiva purjehtii ensi Helsingistä Viipuriin, missä kirjoittaja tutustuu Munkki-ravintolassa sikäläisiin iloluontoisiin naisiin ja saa ensimmäisen oppitunnin satamakaupunkien yöelämästä. Toisaalta Viipurin yllä lentävät hävittäjät ennakoivat jo tulevia tapahtumia. Viipurista matka jatkui Kotkaan ja sieltä Danzigiin, missä oli jo täysi natsimeno käynnissä. Kaupungissa Karhunen jatkaa myös tutustumista sataman naisväkeen hieman paremmalla menestyksellä kuin Viipurissa. 

Elämä laivalla on kovaa, ja uusi tulokas pannaan tekemään kaikkein likaisimpia ja raskaimpia töitä. Toisaalta ilmapiiri laivalla on rento ja nuori mies oppii paljon vanhemmilta merimiehiltä. Vapaa-aika menee kortinpeluussa ja tupakoidessa. Alkoholia laivalla ei saanut juoda, mutta satamapaikoissa otetaan ilo irti kaikin tavoin. 

Ensimmäinen pitkä purjehdus tapahtui myrskyisän Atlantin yli Kanadan Quebeckiin ja Montrealiin. Kaupungissa ollessaan merimiehet kuulivat myös talvisodan syttyneen. Tästä eteenpäin alkoi sota varjostaa s/s Wisan purjehdusta. Kirjassa kuvataan useita Atlantin ylityksiä, purjehdusta Euroopasta Montevideoon ja Rosarioon. Lukijalle tulevat tutuiksi Sargassomeren, Rio de la Platan, Biskajanlahden, Irlannin- kuin Jäämerenkin maisemat. Karhusen matka päättyy silloiseen ainoaan avoimeen talvisatamaamme Petsamon Liinahamarissa. 

Kirjan otsikko on hieman provosoiva, mutta tekijä vie lukijansa ihan syvälle satamakaupunkien syntiseen eloon. Karhusen kuvaamiin merimieskapakoihin en ehkä välttämättä haluaisi poiketa, siksi villiä niissä oli meno, olipa kyse sitten Hullista tai Montevideosta. Yön riemuja kirjoittaja maistelee myös olan takaa, mutta säästää lukijan yksityiskohdilta. Hauska vaihe tekijän matkalla oli toimiminen kaksi viikkoa gigolona Rosariossa. Tämän gigolon töihin kuului tosin vain toimia esitanssijana ravintolassa. Montevideossa Karhunen tutustui sikäläiseen perheeseen niin perusteellisesti, että perheen tytär haluttiin ehdottomasti naittaa komealle vaalealle merimiehelle. Eteläamerikkalainen elämä oli varsin värikästä, eikä erinäisistä seikkailuista ollut pulaa. Merellä vasta pääsi rauhoittumaan työn ääressä.

Kirjan yksi kantava ajatus on ihmisen eettinen kasvu. Veljen kuolema talvisodassa ja isältä saama kasvattava kirje olivat käännekohtana Karhusen merimieselämässä. Teoksessa kuultaa taustalla isänmaallis-uskonnollinen maailmankuva. Kauniimman rakkauden piiriin tekijä pääsee tutustuttuaan Houstonissa Margieen, varakkaaseen perijättäreen, jota hän kutsuu missiksi. Tekijä päästää runo-orhinsa vauhtiin:

Saatoin Margien asuntoonsa ja menimme vielä hetkeksi terassille istumaan. Sanaakaan sanomatta kietouduimme lujaan syleilyyn ja Meksikon lahden kuu oli ainoa todistaja kyteneen rakkautemme riistäytymisestä raivoisaan paloon...

Suhde on kuvattu kirjassa varsin kauniisti, mutta lukija ei sitten tiedä, kuinka se edistyi sodan vuosina. Tekijän myöhemmät naistuttavuudet satamakaupungeissa olivat varsin somia ja platonisia. 

Merisodan kuvaaminen on yksi kirjan fokuksista. S/s Wisa kuljetti erilaista lastia ympäri maailmaa, ja sodan sytyttyä muuttui rahtiliikenne siten, että laivat kulkivat lentokoneiden ja sotalaivojen ympäröimissä saattueissa. Nämä olivat vaarallisia merimatkoja, koska saksalaisten sukellusveneet vaanivat laivoja kaikkialla. Niitä oli jopa St. Lawrencen lahden ja Rio de la Platan suulla. Karhunen kuvaa myös, miten karu kohtalo oli laivoilla, jotka matkan aikana torpedoitiin: kukaan ei jäänyt auttamaan tai pelastamaan. Sodan todellisuus heijastui myös laivan miehistön mielialoihin. Suomalaisalus ei voinut puolustautua mitenkään, koska se oli tuolloin vielä puolueettoman maan laivastoa. Viimeinen kuvattu matka oli viljalastin vieminen Suomeen Petsamon kautta, koska Itämeri oli jo sota-aluetta. 

Karhunen on kirjoittanut kaikkiaan 36 kirjaa, pääosin ilmasodasta. Kirjailija on sujuvakynäinen, ja metafysiikkaakin löytyy ihan riittävästi.