Ranskalaisella kulttuurilla on usein pyrkimys monipolviseen ja kryptiseen muotoiluun, vaikka klassinen sanonta ce qui n’est pas clair n’est pas français pyrkii toista väittämään. Olen aikaisemmin postannut de Musset´stä, Viime vuonna Marienbadista ja Georges Bataillesta, jotka kaikki katsoakseni kuuluvat vaikean taiteen kategoriaan, niin myös Didier Eribonin Paluu Reimsiin.
Eribon syntyi Reimsissä 1953 työläisperheeseen. Hän pääsi lukioon ja myöhemmin yliopistoon ja työskenteli myöhemmin lehtimiehenä, kirjailijana, tutkijana ja filosofina. Kotikaupunkiaan hän nimittää "loukkausten kaupungiksi", koska koki, että sekä hänen sosiaalista taustaansa että homoseksuaalisuuttaan pilkattiin tuossa kaupungissa. Lukion jälkeen hän lähti heti Pariisiin, jossa halusi tulla filosofiksi ja viettää myös homoseksuaalin elämää. Hän oli nuoruudessaan kommunisti, mutta 1968 vuoden tapahtumat ja Neuvostoliiton romahdus muuttivat hänen näkemyksiään. Nykyään hän on nimekäs Macronin politiikan vastustaja.
Kirjassa on yksi fokus: ranskalaisen luokkayhteiskunnan aiheuttama sosiaalinen eriarvoisuus. Hallitsevien luokkien kulttuurinen pääoma on sekä taloudellista että sosiologista, ja koska ne eivät ole yhteistä omaisuutta, ovat ne silloin myös vallankäytön välineitä. Tämä ajatusrakennelman isä on Pierre Bourdieu, joka oli myös Eribonin ystävä ja työtoveri.
Kirjailija kokee tämän eriarvoisuuden ensin kotonaan, koska piti kommunistisia vanhempiaan ja sisaruksiaan karkeina ja tietämättöminä. Kun perhe pystyi rahoittamaan Eribonin lukio-opinnot, huomasi hän, että puheenpartta myöten hän on toisenlainen kuin keski- ja yläluokkaiset koulutoverinsa. Tähän erilaisuuden kokemiseen tuli vielä seksuaalisen halun heräämisen omaa sukupuolta kohtaan. Musiikintunneilla hän huomaa, että luokkatoverit tuntevat klassisen musiikin teoksia, joille hän kotonaan on tottunut nauramaan ("eihän nyt kirkossa olla"). Kirjallisuuden ja taiteen maailma avautuu koulutovereiden kautta, ei opettajien, joista Eribon antaa varsin ankean kuvan.
Liikuttava on kuvaus kirjoittajan ystävystymisestä reimsiläisen eliittiperheen poikaan, joka oli hyvin sisäistänyt luokkansa sosiaalisen pääoman. Ystävä huomauttaa esim. Eribonille valituin sanakääntein, ettei tämän tulisi käyttää niin karkeaa kieltä. Koiranpennun tavoin kirjailija alkaa jäljitellä ystävänsä tapoja, puhetta ja kiinnostuksen kohteita. Tämä ystävyys ei sitten jatkunut koulun jälkeen. Eribon alkaa myös Reimsissä tapailla homoseksuaaleja puistoissa, mikä aiheutti hänelle sekä pelkoa että häpeää. Pariisiin päästyään homoseksuaaliset suhteet avaavat kirjailijalle myös uusia työ- ja suuntautumismahdollisuuksia (esim. perehtyminen klassiseen musiikkiin).
Kirjan loppuosassa Eribon käsittelee laajasti homoseksuaalisuuden tuottamaa leimaa ja syrjäytymistä ranskalaisessa yhteiskunnassa. Heteroseksuaalisuus on normi, joka kuuluu myös vallankäytön välineisiin. Eribon puhuu sosiaalisesta häpeästä, jonka homoseksuaalisuus aiheuttaa. Samaista häpeää aiheuttavat myös sosiaaliset lähtökohdat (luokkahabitus), kieli, pukeutuminen, maneerit jne., joista pitää päästä eroon, jos tahtoo nousta eteenpäin ranskalaisessa luokkayhteiskunnassa. Itseään Eribon pitää poikkeuksena, joka on päässyt pohjalta yhteiskunnan huipulle.
Paluu Reimsiin on erikoinen lukukokemus siksi, ettei lukija aina tiedä, lukeeko fiktiota vai sosiologista tutkielmaa: välillä teksti on tiukan tieteellistä alaviitteineen, välillä taas tuntee lukevansa lyyristä sosiologiaa. Vertauskohtana tulee mieleen vaikkapa Guyla Illyésin hieno Pustan kansaa. Eribonin kuvaama maailma on suomalaiselle aika vieras, koska luokkaerot ovat meillä hienovaraisemmat kuin Ranskassa, eikä meillä ihmisen puhetavasta heti voi päätellä yhteiskuntaluokkaa. Samoin sateenkaariväki ja miesoletettu-woketus ovat pitäneet vähemmistöjen ääntä hyvin kuuluvilla. Esim. Radio Suomi käsitteli tällä viikolla kolmena aamuna eri vähemmistöjä.
Kirjan avattuani tuli heti mieleen Édouard Louisin kirja Ei enää Eddy, joka on täysin samanlainen kehityskertomus kuin Eribonilla. Louis on kertonutkin, että Paluu Reimsiin on ollut hänelle merkittävä teos. Kummankin teoksen nuoren ihmisen henkinen herääminen on mielenkiintoisesti ja riipaisevasti kuvattu.
Miksi kirjan nimi on Paluu Reimsiin? Varmaankin siksi, että kirjassa palataan pitkän tauon jälkeen kotiin tekemään tiliä menneisyyden kanssa, mutta oma arvioni on, että kyseessä on viittaus Rossinin oopperaan Il viaggio a Reims, joka päättyy Ranskan kuningas Kaarle X:n ylistyslauluun Ranskan kulttuurille.
"Pohjimmiltaan olin yhteiskunnallisessa katsannossa kahdesti tuomittu: toinen tuomio perustui luokkaan, toinen seksuaalisuuteen. Tällaiselta tuomiolta ei voi välttyä. Kannan leimaa kummastakin tuomiosta."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti