Georges Bataille: Madame Edwarda

Bataillen Madame Edwarda lienee yksi kummallisimmista lukemistani kirjoista: se alkaa 20 sivun filosofisella osalla ja päättyy 20 sivun semipornografiseen osaan. Jälkimmäisen osan olisi voinut jättää pois kokonaisuuden kärsimättä, koska se oli vain ekskurssi siihen, mistä filosofi alussa puhui metatasolla. 

Bataillen mieli harhailee hurmion, kuoleman ja sukupuolielämän maisemissa, minkä perusta on uskonnossa. Tuska ja kuolema ovat kunnioituksen arvoisia, kun taas nautinto on katoavaa ja siksi joutavaa. Tämän kaiken kohtaaminen on ihmiselle hämmentävää, ja siksi hän puhkeaa nauramaan, mutta tämä nauru on oikeastaan kauhun merkki. Kaikkein naurettavinta ovat ihmisen sukuelimet, mutta nuo häpeälliset elimet opettavat ihmiselle hänen salaisuutensa. Toisaalta erotiikka on paholaisen virittämä ansa, joka tekee siedettäväksi epäjärjestyksen, väkivallan ja alhaisuuden tarpeen, joka on rakkauden perusta, ja toisaalta eroottinen nautinto on ylittämisen väline. 

Nautinto olisikin halveksuttavaa, ellei siihen liittyisi tuota murskaavaa ylittämistä, joka ei rajoitu sukupuoliseen hurmioon, vaan jonka myös eri uskontojen ja ennen kaikkea kristinuskon mystikot ovat yhtä lailla kokeneet. Oleminen on annettu meille olemisen sietämättömässä ylittämisessä, yhtä sietämättömässä kuin kuolema. 

Bataillelle ilo on sama asia kuin suru ja kuolema. Äärimmäinen nautinto ja kuolema ovat saman kehän ääripäät, jotka ovat vierekkäin ja päällekkäin. Ne ovat olemisen ja kuoleman samuus. Tätä problematiikkaa Bataille avaa pienellä kertomuksella, jossa mies menee ilotaloon tapaamaan Edwarda-nimistä demimondia. Saapuessaan ilotaloon mies kokee itsensä hylätyksi niin kuin jokainen JUMALAN läheisyydessä tuntee. Edwarda aloittaa rendez-vous´n suorasukaisesti sanomalla, että Haluatko nähdä repaleeni? Seuraa eroottinen kohtaus miehen ja Edwardan ja Edwardan ja tämän autonkuljettajan kanssa. Tämän session jälkeen päähenkilö yhtäkkiä tajuaa, että Erwada onkin Jumala.

Tuon mustan hiljaisuuden edessä epätoivoni hypähti; Edwardan kouristukset kiskaisivat minut irti itsestäni ja viskasivat tuonpuoleisuuden pimeään, säälimättä niin kuin tuomittu luovutetaan pyövelille.

Mitä tuttua tässä on? Bataille lainaa alussa Hegeliä, mutta taustalla kaikuvat myös Nietzschen ja Kierkegaardin askeleet. Tuo ylittäminen, uskon hyppy tai ylittämisen yrittäminen on kaiken taiteen ja uskonnon ytimessä: kurottautuminen numeeniseen maailmaan niillä peleillä, mitä meille on annettu. Kirja on kovin ranskalainen ja sai minut lukemaan myös Bataillen Sisäisen kokemuksen, joka on varsin vaikeaselkoinen, mutta nerokas kirja. 

Murhia Haapsalussa, Piritalla ja Moskovassa

 

Olen TV:n rikossarjojen ystävä, mutta dekkareita luen harvakseltaan, lähinnä kesäisin ja joulunaikaan. Nuorempana pidin niitä huonona kirjallisuutena ja siksi vältettävänä, vanhempana taas joutavana ajanvietteenä, kuten kortinpeluu. Näin yksinkertainen asia ei kuitenkaan ole. Rikoskirjallisuus on parhaimmillaan hyvää yhteiskunnallista analyysia, ja sen kautta oppii tuntemaan myös eri kulttuurien toiminta- ja ajattelutapoja. Seuraavassa postaan kahdesta virolaisesta ja yhdestä venäläisestä dekkarista.

Juhan Pajun Haapsalun saunamurhat (Jyväskylä 2004) on tekijän ensimmäinen dekkari vuodelta 1990. Haapsalu on tekijälle tuttu paikka, koska hän työskenteli Haapsalun Töörahva Lipp -lehden toimittajana sekä Ristnassa ja Hopulaidissa majakanvartijana. Paju kuoli vuonna 2003. 

Miliisimajuri Toivo Kivistik, jolle liukkaat lurjukset ja kevytkenkäiset naiset...olivat olleet vanhanapoikana pysytelleelle...aina mieleen, joutuu ratkomaan osuuskunnan saunassa tapahtuneita Rein Sipelgan ja Ants Riisenin murhia. Murhia selvitellään perinteiseen tapaan tutkimalla ruumiita, kuulustelemalla ihmisiä ja rekonstruoimalla murhien tapahtumat. Pikkukaupungin väki on vieraillut ahkerasti oman aviovuoteensa lisäksi myös muidenkin sängyissä, joten monenlaista jännitettä syntyy tästäkin. Laglen eli kirjohanhen kapakassa pyörii koko kaupungin puolimaailma, ja siellä on myös tarjoilijana Kivistikin ihastus Varje, joka taitavasti osaa soitella majurin sielunkannelta. Kivistik siunaa kuitenkin sitä, ettei ole mennyt naimisiin, mutta toisaalta hän tuntuu kovasti kaipaavan naisen läheisyyttä, eikä ole sokea tapaamiensa naisten viehätykselle. Kivistik on reipas ja miehekäs selviytyjätyyppi, joka pitää yksityisasiansa erossa työasioista. Itse pidän ennemmin tämäntyyppisistä rikostutkijoista, en niinkään kovin eksentrisistä (poikkeuksena ainoastaan Hercule Poirot). Kirjassa ei ole oikein kunnon erotiikkaa seksistä puhumattakaan ja hyvä niin. Colettea lainatakseni on vilja oraalla. Intohimot kuitenkin jylläävät myös Viron karulla rannikkoseudulla.

Tarkka lukija aavistaa murhaajan jo sivun 30 kohdalla, mutta tapahtumia selvitellään perinpohjaisesti vielä 170 sivun verran. Kirjan parasta antia on murroksessa olevan virolaisen yhteiskunnan kuvaus, jossa ongelmat ratkaistaan yleensä väkivallalla ja juomalla viinaa. Kirjassa kuvataan kymmeniä juopottelukohtauksia ja tutustutaan samalla tuon aikuisiin juomiin, esim. Sontsedariin. Yhteiskunta on myös korruptoitunut, jossa ihmiset ostivat ja vaihtoivat palveluksia pimeästi. Kirjailijan alter ego liene toimittaja Margus Põllu, jota kutsutaan Balzaciksi. Pajun kirja on hillitty, vaatimaton eikä temppuile millään tyylikeinolla.

Kirjan jännitys tiivistyy klassisesti loppua kohti, ja loppuratkaisu on hieman yllättävä. Unelmien ja todellisuuden ristiriita ajaa ihmisiä rikoksiin. Itseäni kosketti erityisesti tuo harmaan, itselleni muistorikkaan Neuvosto-Viron elämän kuvaus, jonka kirjailija taitavasti tuo lukijan ulottuville. Väliin oli kylvetty pieniä kulttuurisitaatteja, kuten luvussa Musta katto on huoneessamme, jossa lainataan Juhan Liivin runoa Must lagi on meie toal ja meie ajal ka…, josta aukeaa näkymä Viron karuun historiaan. 

(Kuva: Like Kustannus)

Indrek Harglan Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja kuuluu sarjaan, jossa on kuusi muuta Melchior-dekkaria. Kertomukset sijoittuvat keskiaikaiseen Tallinnaan. Hargla on varsin tuottelias, menestynyt ja arvostettu kirjailija. Jos Harglan kirjojen maisemiin haluaa tarkemmin tutustua, järjestää Tuglas-seura syksyllä aiheeseen liittyvän kulttuurimatkan. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Piritan birgittalaisluostariin Tallinnaan. Luostarissa tapahtuu kaikkiaan viisi murhaa, joita selvittämään pyydetään kaupungin apteekkaria Melchior Wackenstedeä. Dekkari on klassisesti rakennettu ja syyllinen paljastuu vasta kirjan lopussa, jossa on Poirot-tyyppinen loppukohtaus. Jännitys on kuitenkin kirjan toissijainen elementti, tärkeämpää ja mielenkiintoisempaa on keskiaikaisen elämän ja spiritualiteetin elävä kuvaus. Vertauskohtana voisi olla Umberto Econ Ruusun nimi. Hargla punoo taitavasti jännittäviä käänteitä, historiaa, kieli- ja kasvitiedettä sekä teologiaa keskenään. Dekkarin luettuaan voi sanoa tietävänsä jo paljon enemmän keskiajan maailmasta. Harglalla on ollut käytettävissään Tallinnan inspiroiva ympäristö ja uskoisin, että hänen sukupolveaan on elähdyttänyt neuvostovirolainen kulttifilmi Viimne reliikvia, missä liikutaan myös luostariin kietoutuvan rikollisuuden piirissä. 

Koska Melchior on apteekkari, selvittää hän rikoksia myös kemian avulla. Aika karu oli kohtaus, jossa hän avatussa haudassa iskee ruumiilta käden poikki ja heittää sen luostarin vahtikoiralle todetakseen tunnin päästä, että eläin kuoli tuskallisesti arsenikkimyrkytykseen. Arsenikkilla on kertomuksessa oma keskeinen roolinsa. Melchiorin apteekkitoimen kuvaus on myös lukijalle palkitsevaa ja opettavaa. 

Piritan luostari oli nimensä mukaan birgittalaisluostari. Birgittalaisuuden historiaa ja siihen liittyneitä teologisia jännitteitä Hargla kuvaa asiantuntevasti ja kiinnostavasti: naisluostari oli aikanaan varsin edistyksellinen laitos, missä naisilla oli sekä turvaa että myös mahdollisuus kehittää omia taitojaan. Keskiajan voimakkaat naiset, kuten Katariina Sienalainen tai Hildegard Bingeniläinen herättivät paljon ärtymystä kirkon piirissä, niin myös Pyhä Birgitta. Kirjassa viitataan vuoden 1431 Baselin (Firenzen) kirkolliskokoukseen, jossa birgittalaisuutta kritisoitiin. Tähän samaan teologiseen ympäristöön sijoittuu muuten Waltarin Nuori Johannes.

Kirjassa kuvataan hyvin luontoa, kaupunkia, luostariympäristöä ja myös ihmistä: hurskaan ulkokuoren alle kätkeytyy synkkiä haluja ja tekoja. Surmaava Eros, kosto ja oikeudenjano ovat romaanissa merkittäviä ihmismielen liikuttajia. 

Kirjassa on paikoin myös varsin metafyysisiä mietiskelyjä:

Musiikki on jotain, mikä on luotu taivaassa ja annettu sitten lahjaksi ihmiskunnalle, Nuotit ja sävelet olivat olemassa jossain maan yläpuolella, ja vain harvoille oli annettu mahdollisuus päästä niistä osallisiksi...Laulu oli kuin kimalteleva näkymätön silta, joka ulottui taivaasta maan puoleen. Harvoilla oli lahja nousta siltaa ylöspäin, useimmat vain kykenivät kuuntelemaan sillan päässä ihmeissään, mitä autuaat kokivat taivaassa.

Lukukokemus oli hieno, ja aion lukea myös muut Melchior-dekkarit. Päähenkilö on ylivoimainen neroudessaan, mutta samalla myös hurskas ja herkkä mies. 

Pyhän Birgitan lantioluu

Kuva: Into-Kustannus

Alexandra Marininan Seitsemäs uhri (Helsinki 2007) täyttää kaikki hyvän dekkarin tuntomerkit: jännitys pysyy yllä loppuun saakka, yllättäviä käänteitä on riittävästi ja ympäröivää yhteiskuntaa ja sen elämää kuvataan uskottavasti. Teos sijoittuu Jeltsinin ajan Venäjälle, vuoden 1998 valuuttakriisin jälkimaininkeihin. Teoksessa ei ole tarkkaan kuvattua väkivaltaa eikä seksiä ollenkaan, mutta älykäs juoni jaksaa kannattaa lukijaa sivulle 525 saakka, vaikka itse olisin tiivistänyt kirjaa parilla sadalla sivulla.

Kirja keskittyy sarjamurhaajan etsimiseen, joka valitsee uhrinsa seitsemän kuolemansynnin perusteella. Viimeiseksi uhrikseen murhaaja on suunnitellut rikosta tutkivan Nastja Kamenskajan. Kaikkien tappamiensa uhrien viereen tekijä jättää posliinisen kalan, jonka suuhun on työnnetty pieni nukke. Kamenskaja pääsee vähitellen jyvälle, että tuo rekvisiitta on peräisin Hieronymus Boschin maalauksesta, ja että murhaaja on huippuälykäs psykopaatti, joka leikkii hänen ja kuoleman kanssa. 

Juonipaljastuksiin en nyt ryhdy, mutta puutun muutamaan mielenkiintoiseen seikkaan. Teoksen parasta antia on venäläisen elämänmuodon uskottava kuvaaminen: vaikea arki, sosiaaliset ristiriidat ja toimimaton yhteiskuntajärjestys, jossa jokainen joutuu kamppailemaan hyvinkin yksinkertaisten asioiden kanssa (esim. kuinka saada omat rahat pankista). Toisaalta kuvataan hienoa työyhteisöä, jossa työntekijät tukevat toisiaan niin työssä kuin vapaa-ajalla. Tutkijoiden tapaamisia, syömisiä ja illanviettoja kuvataan useaan otteeseen ja niistä pelmahtaa lämmin venäläinen tuoksu. 

Kirjan rikoksen keskiössä ovat kasvatuskysymykset: kuinka väärä kasvatus saa aikaan murhamiehen. Kasvatusideat saavat alkunsa yhteiskunnallisista tekijöistä, tässä tapauksessa vanhan ja uuden Venäjän aatteellisista ristiriidoista. Vanhempien, joilla on "näkemyksiä" lastenkasvatuksesta sopisi lukea tämä dekkari ja antaa lapsiensa kasvaa rauhassa tyrkyttämättä heille mitään absoluuttisina pitämiään totuuksia. 

Murhaaja alkaa siivota yhteiskuntaa sopimattomista aineksista, omien sanojensa mukaan hän toteuttaa eutanasiaa. Mikäpä ajankohtaisempaa! Maamme päämedia on ottanut asiakseen eutanasian tyyräämisen Suomeen. Ensiksi raivataan pois vanhat ja vaivaiset, sitten vammaiset ja sitten...

Mitään suurta kirjallisuutta Marininan teos ei ole. Toisaalta siinä käsitellään isoja aiheita ja sukelletaan välillä syvällekin venäläiseen sieluun. Välissä on myös mukavia kulttuuri- ja huumorivälähdyksiä. Kirja on aidosti venäläinen. Tässä linkki tuon ajan viihteelliseen tulkintaan venäläisestä todellisuudesta: Zveri "Dlja tebja".

Tässä on linkki haasteen toisten kirjoittajien postauksiin. 

Nauravan kuoleman maa

 

Siesta

Simo Penttilä (Uuno Ilmari Hirvonen) on suomalaisen viihdekirjallisuuden unohtuneita merkkimiehiä, jonka ainakin vanhempi sukupolvi tuntee hyvin Suomi-filmeistä ja kuunnelmista. Penttilää pidettiin sivistyneistön viihdekirjailijana, koska hänen teostensa päähenkilöt olivat usein koulutettuja henkilöitä. Herra ja ylhäisyys kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilä seikkaili Meksikossa, ja Meksikoa kuvaa Penttilä myös matkakirjassaan Nauravan kuoleman maa (Helsinki 1954). Päivätyönsä kirjailija teki Uuden Suomen toimituspäällikkönä. Kirjoittajana Penttilä on sujuva, hauska muttei kovin syvällinen. Myötähäpeää ei edelleenkään tarvitse tuntea hänen tekstejään lukiessa.

Kirjassa kuvataan matkaa, joka alkaa Monterreystä ja jatkuu Méxicon, Acapulcon, Hermosillon, Tucsonin ja New Orleansin kautta New Yorkiin. Lukijaa hieman häiritsee se, ettei matkan aihe käy tekstistä ilmi, ei myöskään kirjoittajan suhde moniin kirjassa kuvattuihin henkilöihin. Kiehtovaa sen sijaan ovat ekskurssit Meksikon historiaan ja maan ainutlaatuisten nähtävyyksien kuvaukset. Meno on kaikkialla varsin vauhdikasta ja tulista, mutta Penttilän sympatiat ovat aina meksikolaisten puolella: vastapuolena ovat muinaiset espanjalaiset miehittäjät ja dollareillaan pöyhkeilevät amerikkalaiset. 

Mitä kaikkea voisi Meksikossa kokea? Haluaisin kuulla mariachien soittoa kaduilla, voisin purjehtia Xochimilcon muinaisilla atsteekkien kanaaleilla ja käydä ihailemassa Cholulan 350 kirkkoa, voisin valssata Cielito Lindon tahdissa pienessä pulque-tuiskeessa... Penttilän kirjassa Meksiko näyttäytyy vastakohtien maana, jolla on suuri, mutta väkivaltainen menneisyys, joka edelleen leimasi meksikolaista yhteiskuntaa. 

Niin ja se naurava kuolema? Vainajien muistopäivänä meksikolaiset tekevät marsipaanista kuolleitten sukulaistensa pääkalloja, joita nautitaan ja muistellaan samalla edesmenneitä. Vida o muerte -mentaliteetti tuntui leimaavan meksikolaisten elämää. Pieni näyte kirjailijan tyylistä. Acapulcon ambivalenttia tunnelmaa hän kuvaa näin:

Outoja kukkia on ihan joka paikassa ja ilmassa väreili hyvin hyvä ja vallan paha tuoksu. Acapulcossa on kumpaankin suuntaan yltäkylläisyyttä, mutta hyvän puolella varsinaisesti vain luonto.