Katariina Sienalaisen haudalla

Katariina Sienalaisen hauta Santa Maria sopra Minervassa

Kevään Rooman matkasta jäi mielen pohjalle kaihertamaan pyhät naiset, joiden haudoilla tai heille nimetyissä kirkoissa tuli käytyä. Oli liikuttavaa nähdä, kuinka nämä mediatrixit edelleen elähdyttävät katolisia kristittyjä. Ensimmäistä kertaa saivat naiset äänensä kuuluviin henkisinä ja hengellisinä olentoina vasta kristinuskon myötä: tätä sopisi miettiä myös puna-vihreän kuplan feministipiireissäkin. Kirkko tarjosi hengellisille äideille väylän toimia ja vaikuttaa itsenäisesti kirkossa ja yhteiskunnassa. Pyhät naiset tarjosivat konkreettisempaa tarttumapintaa uskonkysymyksiin myös miehille. Tästä tematiikasta voi lukea vanhan bloggauksen Anni Laadon mainiosta kirjasta Matres ecclesiae.

Santa Maria sopra Minervan kirkossa on Katariina Sienalaisen hauta (hänen päänsä ja sormensa löytää tosin Sienasta). Sopra Minervassa on myös Capranica-suvun kappelissa Pyhän Henrikin alttari ja patsas. Kappelissa vietetään vuosittain ekumeenisia jumalanpalveluksia Pyhän Henrikin päivänä 19. tammikuuta. Kaiken tämän ovat saaneet aikaan toimeliaat suomalaiset papit, diplomaatit, kulttuurihenkilöt ja italialaiset Suomen ystävät. Näistä moninaisista kirkollis-kulttuurisista suhteista voi lukea tämän linkin alta: Pyhä Henrik Roomassa. Sopra Minerva on Villa Lanten ohella Rooman todellinen Suomi-locus. 

Andrea Vannin näkemys Katariina Sienalaisesta
vuodelta 1375

Katariina Sienalainen on kirkon merkittäviä naisia. Italialaiset pitävät häntä jopa merkittävimpänä. Hän syntyi 1347 värjärin 24-lapsiseen perheeseen. Katariinasta kerrotaan, että jo lapsena hän halusi elää kuin ensimmäiset erämaan erakot. Hän alkoi saada näkyjä, hän näki mm. Kristuksen paavin asussa. Katariinaa oltiin naittamassa 12 vuotiaana, mutta hän halusi pysyä neitseenä, kuten moni muukin pyhä nainen (esim. Agatha, Dympna ja Praxedis). Kun Katariinan isä näki kyyhkysen leijuvan tyttärensä pään päällä, oli hän vakuuttunut siitä, että Katariinan täytyisi viettää askeetin elämää. Jo lapsena Katariina paastosi syömällä vain yrttejä ja juomalla vettä, elämänsä lopulla hän eli öyläteillä ja ehtoollisviinillä. 

Santa Maria sopra Minervan edessä on obeliskia kantava elefantti

Hän liittyi dominikaanien sääntökuntaan, mantellaatteihin ja hoiti työkseen sairaita ja hyljättyjä. Kerran hän antoi viittansa kerjäläiselle, josta häntä arvosteltiin. Siihen Katariina vastasi, että mieluummin hän on kadulla ilman viittaa kun ilman lähimmäisenrakkautta. Vähitellen hänen ympärilleen kerääntyi samanhenkisten kannattajien ryhmä. 1367 hän saa näyn, missä hän vaihtaa sydämensä Kristuksen kanssa. Nyt alkaa hänen kirkkopoliittinen toimeliaisuutensa: 1370 hän alkoi kirjoittaa (oikeastaan hän saneli) poliittisia ja kirkkopoliittisia kirjeitä paaveille ja kuninkaallisille. Hän arvosteli myös katolisen kirkon papistoa sanomalla, että "sen mitä Kristus ansaitsi ristillä tuhlaavat nyt portot". 

Katariina arvosteli kirkkoa ja papistoa mieltymyksestä rahaan ja ylelliseen elämään ja hän vaati, että kirkon pitäisi palata alkuperäiseen kristillisyyteen. (Tähän voi lukea ajankohtaisen jutun Limburgin piispan ylellisestä residenssistä: Tebarzt-van-Elst). Katariina vetosi myös jatkuvasti kirkon yhtenäisyyden puolesta. Häneltä on säilynyt noin 400 kirjettä ja hänen pääteoksenaan pidetään Libro della divina provvidenzaa. Katariina Sienalainen on Euroopan, Italian, Rooman ja Sienan suojeluspyhimys, lisäksi hän suojelee sairaanhoitajia, pyykkäreitä ja kuolevia sekä varjelee tulipaloilta, päänsäryltä ja rutolta. 

Luin Reclamin Die Heiligen-teoksesta kolme Katariinan kirjettä: Gregorius XI:lle, Napolin kuningattarelle ja Urbanus VI:lle. Kirjeiden keskiössä on katolisen kirkon tuolloisen hajaannuksen aiheuttama huoli. Kirjeiden alut ja loput on puettu monimuotoisiin retorisiin ja teologisiin koruihin ja heleisiin, mutta lopulta käy kirjeistä esiin aina selvä viesti: lopettakaa jumalattomuus ja epäsopu, kääntykää ja katukaa, uudistukaa! Voi vain kuvitella, miten vastaanottajat ovat kirjeitä lukeneet. Katariina lienee ollut aikanaan palava pensas, jonka tosin annettiin hankaluudestaan huolimatta roihuta, muttei roviolla. Ecclesia semper reformanda lienee ollut yksi hänen kantavista ajatuksistaan: kirkon pitäisi profeetallisena instituutiona olla aina aikaansa edellä. 

Theodor Fontane: L´Adultera

Theodor Fontanen teokset kuuluvat Saksassa koululaisten kaanoniin: jokainen lukionsa käynyt osaa vaihtaa ajatuksia Effi Briestistä. Sama koskee myös Goethen, Schillerin tai Thomas Mannin pääteoksia, uudemmista viis, kunhan kivijalka tunnetaan. Näinhän meilläkin oli joskus muinaisuudessa. Tuleeko nuorista parempia jos tuntevat Häräntappoaseen, kuin että tietäisivät, mitä Döbeln teki Juuttaalla? Tämä on arvokysymys, johon en tässä yhteydessä puutu.

Fontanen kaunokirjallinen tuotanto edustaa runollista realismia 1800-luvun saksalaisessa kirjallisuudessa. Hän syntyi hugenottiperheeseen Neuruppinissa 1819 ja kuoli Berliinissä 1898. Leipänsä hän hankki apteekkarina, ennen kuin ryhtyi sanomalehtimieheksi ja kirjailijaksi. Pääteoksensa hän kirjoitti yli 60-vuotiaana. Fontane kuvaa teoksissaan ylemmän keskiluokan elämää Berliinissä ja sen ympäristössä. Suomeksi on tietääkseni ilmestynyt vain Effi Briest 1920-luvulla, joten Fontanen harrastaminen on ollut lukijan saksan taitojen varassa. Tosin Fontanen saksa on nykylukijalle paikoitellen työlästä, koska hän käyttää paljon murretta ja ranskalaisperäisiä sanoja, joita vähemmän käytetään nykysaksasta. Jos näistä esteistä pääsee yli, on luvassa rikasta kirjallisuutta, syvää ja osin varsin modernia ihmiskuvausta.

L´Adultera on romaani aviorikoksesta ja asettuu samaan maisemaan Madame Bovaryn, Anna Kareninan tai Pelin sääntöjen kanssa. Teos on tavallaan esiaste Effi Briestiin, joka käsittelee myös samaa tematiikkaa: tyhjään elämäänsä tyytymättömiä naisia, jotka etsivät lohtua ja sisältöä afääreistä. 

Kertomus on lyhykäisyydessään seuraava: Melanie van der Straaten on berliiniläisen liikemiehem Ezechiel van der Straatenin puoliso. Heillä on kaksi lasta. Liitto ei ole onnellinen huolimatta taloudellisesti huolettomasta elämästä: Ezechiel on karkea ja itsekeskeinen. Melanie pelkää myös, että mies pettää häntä. Ezechiel on myös taiteenkerääjä ja hän tuo erään kerran kotiin maalauttamansa kopion Tintoretton L´Adultera-maalauksesta. Kumpikin puoliso aavistaa tulevat tapahtumat maalausta katsellessaan. 

Van den Straatenin kotiin muuttaa vuokralaiseksi Ezechielin liikemiesystävän poika Ebenezer Ruhbehn. Melanie vastustaa aluksi tätä "Hausfreundia", mutta varsin pian alkaa heidän välilleen sukeutua liaison osin Wagnerin musiikin innoittamana. Melanie näkee Ebenezerissä mahdollisuuden paeta ahdistavasta ympäristöstä uuteen vapaampaan elämään. Erinäisten vaiheiden jälkeen Melanie ja Ebenezer pakenevat Venetsiaan. Melanie on raskaana uudesta sulhasestaan ja synnyttää kolmannen lapsensa Italiassa. Melanie vaipuu depressioon ja haluaa takaisin Berliinin seuraelämään, mutta kaupunkiin palattuaan hän huomaa, että hän on avionrikkoja, eikä kukaan enää halua häntä nähdä piireissään. Myös Melanie lapset kieltävät äitinsä. Ezechielin liiketoimet menevät huonosti ja pariskunta joutuu muuttamaan vaatimattomampaan asuntoon ja hankkimaan elantonsa tavallista työtä tekemällä. Ja he elivät elämänsä onnellisena loppuun asti. 

Kertomus ei siis sinänsä ole kovin kummoinen, mutta mielenkiintoisen siitä tekee sekä osuva tapainkuvaus että kertomuksen rikas naiskuva. Kaikki henkilöt hallitsevan kevyen ja sivistyneen seurustelun taidon. Keskustelut liihottelevat vapaasti Tintoretton ja Wagnerin tiimoilla, mutta toisaalta kaikki päähenkilöt pelaavat samanaikaisesti kaksilla korteilla. Kukaan ei oikein ole tyytyväinen oloonsa, vaikka ulkoiset edellytykset olisivat mitä parhaimmat. Raha ei tunnu tuovan kenellekään onnea.

Melanie on varsin moderni nainen: hän etsii elämää, mikä kaikkein parhaiten vastaisi hänen odotuksiaan ja antaisi tyydytystä. Uusi ystävä Ebenezer osaa soitella juuri oikeita sielunkieliä. Melanie on myös valmis uuden onnensa vuoksi uhraamaan suhteensa lapsiinsa ja hän pystyy myös luopumaan taloudellisesti turvatusta elämästään. Myöskään uusi lapsi ei tunnu liikuttavan sankaritarta mitenkään. Jotenkin tuntuu siltä, että Melanie on psyykeltään äijä, joka etsii omaa nautintoaan ja onneaan. Siis varsin moderni naishahmo, nykynainen. Melanie kykenee tosin uudistumaan ihmisenä ja aloittamaan toisenlaisen elämän. Teos päättyy onnellisesti toisin kuin kirjallisesti merkittävämpi Effi Briest. 

Itse pidin kirjassa erityisesti elävästä Berliinin ja sen lähiympäristön kuvauksesta. Myös kansantyyppien kuvaus on uskottavaa ja syvällistä. Kiinnostavaa oli myös lukea, kuinka diskreetisti ja monimuotoisesti ihmiset ennen seurustelivat keskenään. Jossain suhteessa me nykyihmiset olemme suoruudessamme tulleet köyhemmiksi.

Tintoretto "L´Adultera" (kuva: Wikimedia)

Fontanen Effi Briest on myös ehdottomasti lukemisen arvoinen mestariteos ja nousee kerrontansa puolesta  L´Adulteran yläpuolelle. Tässä linkissä on kymmenessä minuutissa esitetty kaikki olennainen romaanista Playmobil-hahmojen avulla: Effi Briest

Heleää Hämeenlinnaa

Laurellin leipomo kuuluu Suomen parhaimmistoon

Jotenkin muistin kätköistä putkahti mieleen postaukselle otsikkoa laatiessani Eino Palolan kotiseutuklassikko Heleää Hämettä vuodelta 1937. Sunnuntaisen kevätretken tarkoituksena oli lähteä katselemaan Ester Heleniuksen maalauksia Hämeenlinnan taidemuseoon, mutta kuten elämässä usein käy, retkestä tuli jotain muuta ja hyvä niin. 

Ranskalainen kaasunestejousitettu matkalimusiini lipui tunnissa Hämeenlinnaan. Tien pielessä rehotti keväinen voikukkameri ja hämäläinen luonto näytti kauneimmat puolensa. Ensimmäinen havainto tässä viehättävässä Hämeen kaupungissa oli: missä ovat ihmiset? Luultavimmin mökeillään ja kotonaan. Astelimme puolityhjiä katuja pitkin kohti Laurellin kahvilaa, joka oli retken ensimmäinen kohde. 

Kahvilassa istui muutamia hillittyjä hämäläisiä talon tarjouksista nauttien. Tila ei ollut välttämättä elegantti, mutta liittyi suoraan keskieurooppalaiseen kahvilaperinteeseen. Keskellä kahvilaa oli suuri pöytä, mistä sai ottaa haluamaansa. Tässä alla on nähtävänä leipomon leivosvalikoima, joka tosin sunnuntaina oli vaatimattomampi, mutta kuitenkin erinomainen. Puolukkabaskeri ja Erityiskermatuuttileivos kuulostivat hienoilta luomuksilta. Tätä leivosluetteloa voi kutsua kulttuuriksi, ja monen tuotteen kohdalla voisi loruillen viipyä pitempääkin. Jos haluaa tutustua hyvin leivosten kulttuurihistoriaan, on Bo Lönnquistin teos Leivos. Tutkielma ylellisyyden muotokielestä (Schildts 1997) siihen erinomainen teos. Kuinka pienestä leivonnaisesta aukeaa suuria näkymiä sekä historiaan, kulttuuriin että talouteen, on kirjan parasta antia. 

»Bebe leivos (VL)	» Omenaleivos (VL)
» Aleksanteri leivos (VL)	» Sokeriton omenaleivos (S, VL)
» Perunaleivos	» Sibeliusleivos  (VL)
» Markiisileivos (G, VL)	» Omenamazariini leivos (VL)
» Prinsessa leivos (VL)	» Porkkanaleivos (VL)
» Budapest leivos (G, L)	» Mansikkaleivos, sesonki
» Suklaaneliö	» Mokkamarenkileivos (G, VL)
» Kevyt tuuttileivos (L)	» Kermasnitteleivos (L)
» Toscaleivos (VL)	» Mustikkamazariinileivos (VL)
» Tuulihattu, täytetty (VL)	» Runebergintorttu (VL) Sesonki
» Peili leivos (VL)	» Suomileivos (L) Sesonki
» Erityiskermatuuttileivos (S, G, L)	» Mustikkaleivos, sesonki
» Erityistuuttileivos (G, Ma, L, S, Mu, Hiivaton)	» Ystävänpäiväleivos (L) sesonki
» Puolukkabaskeri	» Pashaleivos (L, G) sesonki
» Tuulihattu, tyhjä	» Pääsiäisleivos sesonki
» Juustopallo (VL)	» Ruskaleivos, sesonki
» Aurajuustopallo (VL)	» Petit fours

Niin kaunista ja herttaista kuin kulta Hämeenmaa!

Ilmava jugend-paviljonki

Hämeenlinnan toria kehystävät rakennukset herättävät moninaisia ajatuksia. Osa niistä olisi hyvinkin voinut jäädä arkkitehdin pöydälle, mutta ehkä aika on niille armollinen, ja niistä vielä löytyy kätkettyjä esteettisiä arvoja. Pidin eniten Hämeenlinnan Säästöpankin ryhdikkäästä 20-luvun talosta, jota kultaiset Hämeen ilvekset vartioivat graniittipylväiden päässä. Rakennuksesta heijastui vauraan maakuntakaupungin henki. 

Toria koristaa vielä suihkulähde, kaunis jugend-paviljonki (Armas Lindgren), joka toi mieleen Wienin tai Darmstadtin, ja aksenttina torin päässä on Hämeenlinnan kirkko. Kirkko on kustavilainen luomus, mutta karuudessaan muistuttaa reformoitujen kirkkoja. Jotain kovasti suomalaista kirkon valkoisessa askeettisuudessa on. Alun perin kirkon sisätila on ollut amfiteatterin muotoinen, jolloin alttari oli keskellä (mikä hieno ajatus - liturgia draamana). Rooman Pantheon on ollut sisätilan esikuvana (kuten myös Temppeliaukion kirkossa). Kaikin puolin hieno kirkko, joka liittyy Euroopan sivistyshistorian traditioon monella eri tavalla.

Hämeenlinnan Pantheon

Kirkon takana on Skogsterin liiketalo, mikä voisi yhtä hyvin sijaita Wienissä ja olla jonkun maailmanluokan arkkitehdin työ. Talon on suunnitellut Selim A. Lindquist (Villa Ensi, Suvilahden voimalat, Villa Johanna, Naisvuoren vesitorni). Liikerakennus oli Stockmannin jälkeen ensimmäinen tavaratalorakennus Helsingin ulkopuolella. Tässä linkissä mielenkiintoinen artikkeli Skogsterin tavaratalon toiminnasta. 
http://yle.fi/uutiset/skogsterin_jugend-talo_on_ihastuttanut_hameenlinnalaisia_toista_sataa_vuotta/7699803

Skogsterin tavaratalo vuodelta 1907

Kun kävelee Raatihuoneenkatua kohti Linnansalmea, on matkalla monta hienoa rakennusta. Katu päättyy rantapuistoon ja siltaan, jonka jälkeen se muutuu Viipurintieksi. Heti sillan oikealla puolella on Hämeenlinnan taidemuseo. Museo on siitä mielenkiintoinen, että siellä on osa Viipurin taidemuseon kokoelmista. Lahjoituskokoelmia on mm. Ester Heleniukselta (tosin vain yksi työ näytteillä tällä hetkellä) ja Vexi Salmelta. Alla todellisuutta ja taidetta: näkymä Hämeenlinnan taidemuseon puistosta ja Ester Heleniuksen maalaus Puisto.

Museon alakerran moderni osasto on hieman mitäänsanomaton lukuun ottamatta Matti Aihan suurta työtä. Yläkerrassa sen sijaan tuli vastaan paljonkin dejavuta: Albert Edelfeltin Larin Paraske, Eero Järnefeltin Heinäkuunpäivä ja Victor Westerholmin Eckerön postilaituri ovat suomalaista klassista kuvastoa parhaimmillaan. 

Todella mielenkiintoinen oli museon Martta Wendelin -näyttely. Wendelinin kuvitus- ja postikorttitaidetta oli laajasti esillä, myös hänen maalauksiaan. Maalaukset olivat kauniita: hän on koloristi ja muodon taitaja. Wendelinin maailma on puhdas, ideaalinen ja varjoton. Suomi näyttäytyy siinä pyhäaamun kultalana. 

Hämeenlinnaan kannattaa siis ehdottomasti poiketa. Tämän pienen retken aikana ehti nähdä vain osan kaupungin nähtävyyksistä: linna ja Aulanko saavat odottaa toista kertaa. 

Wendelinin Suomi katsoo eteenpäin

Peltoon kätketty aarre

Frühjahrskirche der Deutschen Schule in der Agricolakirche am 29.5.2015

"Taivasten valtakunta on kuin peltoon kätketty aarre. Kun mies löysi sen, hän peitti sen uudelleen maahan, ja sitten hän iloissaan myi kaiken minkä omisti ja osti sen pellon. Taivasten valtakunta on myös tällainen. Kauppias etsi kauniita helmiä.  Kun hän löysi yhden kallisarvoisen helmen, hän myi kaiken minkä omisti ja osti sen."

"Das Himmelreich gleicht einem Schatz, verborgen im Acker, den ein Mensch fand und verbarg; und in seiner Freude ging er hin und verkaufte alles, was er hatte, und kaufte den Acker. Wiederum gleicht das Himmelreich einem Kaufmann, der gute Perlen suchte,  und als er eine kostbare Perle fand, ging er hin und verkaufte alles, was er hatte, und kaufte sie."

Liebe Brüder und Schwestern in Jesus Christus, rakkaat siskot ja veljet Jeesuksessa Kristuksessa!

Muutama viikko sitten eräässä puuhakkaassa luokassa luettiin Vanhan testamentin kertomuksia Abrahamista, Saarasta ja Iisakista. Kun tuli puheeksi, että nämä tarinat kuuluvat Raamatun historiakertomuksiin nousi luokassa käsi ylös ja huolestunut oppilas huudahti: Opettaja, opettaja – eivät nämä ole mitään tarinoita, ne ovat totta! Et sinä voi sanoa niitä tarinoiksi! Tarinat ovat keksittyjä! Monipolvisten selittelyjen jälkeen päästiin yhteisymmärrykseen asiasta: emme voi tarkkaan tietää, mitä 2500 vuotta sitten Israelissa todella tapahtui, mutta sen, että noista tapahtumista edelleen luetaan, ja että nuo tapahtumat edelleen vaikuttavat voimallaan ihmisten elämään, täytyy olla totta.  Tyhjät asiat katoavat ajan virtaan, mutta se mikä on totta, säilyy.

Sama koskee tätä tämän päivän evankeliumia. Missä ja kenelle Jeesus nuo sanansa puhui, sitä emme tiedä. Mutta se, että ne ovat muuttumatta eläneet 2000 vuotta, kertoo siitä, että ne ovat totta ja kertomisen arvoisia myös tänä päivänä ja tässä kirkossa.

Evankeliumi tarkoittaa hyvää sanomaa. Se on iloinen viesti Jumalalta ihmisille, jotta nämä ymmärtäisivät elää kunnolla elämässään ja ajattelisivat myös ikuisuutta. Tähän kristityn elämään kuluu sekä rakkaus Jumalaan että rakkaus lähimmäistä kohtaan. Jeesus opetti tavallisia ihmisiä ja tuossa työssään hän käytti paljon vertauksia, jotta nuo paimenet, räätälit ja suutarit olisivat häntä paremmin ymmärtäneet. Tämän päivän evankeliumissa oleva vertaus puhuu aarteista: joko peltoon kätketystä tai helmestä.

Aarre on jotain aivan erityistä, kallisarvoista ja ainutlaatuista. Se voi muuttaa löytäjän elämän kokonaan. Aarteen löytäjä haluaa pitää sen myös itsellään. Näitä aarrevertauksia voisi ymmärtää ainakin kahdella tavalla. Ensiksikin on kyse etsimisestä ja löytämisestä. Ihminen etsii elämäänsä mieltä ja sisältöä, jonka hän sisimmässään tietää olevan olemassa, mutta joka tuntuu olevan häneltä kätkössä ja kadoksissa, kuin mutaisessa pellossa, ja kun hän sitten löytää aarteen, kun hän löytää merkityksen olemassaololleen, on hän valmis antamaan kaiken muun saadaksen omistaa tämän aarteen. Näin voisi evankeliumia tulkita ihmisen näkökulmasta.

Entä jos onkin niin, että Jeesus on tuon aarteen löytäjä ja tuo helmiä etsivä kauppias? Jos meidän kristittyjen elämä onkin kätkettynä Kristukseen, aivan kuin tuo aarre pellossa? Jos me ihmiset olemmekin niitä kallisarvoisia helmiä, jonka vuoksi Kristus-kauppias on ollut valmis antamaan kaiken omistamansa, koska olemme hänelle niin merkittäviä ja ainutlaatuisia? Näin voisi evankeliumia tulkita Jeesuksen näkökulmasta.

Ymmärsipä vertauksen niin tai näin, on kyseessä jotain sinun ja minun elämää syvästi koskettavasta asiasta: uskosta. Tuon uskon hoitamiseksi olemme myös tänään koolla täällä kirkossa.

Liebe Brüder und Schwestern!

Unser heutiges Evangelium behandelt die vergänglichen und unvergänglichen Schätze. Welches sind die Perlen und Kleinodien, die wir für köstlich halten? Strahlen sie hell und schön wegen ihrer inneren Schönheit und Wahrheit oder sind sie letztlich nur Asch und Bein?

Im Laufe des Schuljahrs haben wir sicher echte Schätze gesammelt und gefunden. Beim Lernen haben sich die Tiefen des Wissens und der Einsicht aufgetan. Wir haben durch unsere Bemühungen Mittel und Werkzeuge erworben, womit wir unser Leben jetzt und in der Zukunft bauen können. Das Miteinander mit den Klassenkameraden, Lehrern und Kollegen hat unser Verständnis für die Gemeinschaft vertieft: allein schaffen wir nicht so viel wie zusammen. Auch die Probleme und Misserfolge haben uns erzogen das Leben und sich selbst besser zu verstehen. Die Schule vermittelt im besten Falle unvergängliche Werte oder wenigstens sollte sie eine Anleitung geben, welchen Weg man in diese Richtung einschlagen soll. Bei dieser Arbeit haben wir Lehrer eine wichtige Arbeit, eine von wichtigsten in dieser Gesellschaft.

Unser heutiges Evangelium erzählt auch über die Werte, die im Text Schatz und Perle genannt werden. Legen wir kurz diese Bilder aus.

Die Perle aus dem Meer ist ein Bild von der christlichen Gemeinde. Der Schatz spricht vom irdischen und die Perle vom himmlischen Volk Gottes. Gott hat neben seinem irdischen Volk noch ein weiteres Volk, das er sich auf gleiche Weise zum Eigentum erwirbt. Der Unterschied ist jedoch, dass diese Perle im Meer gefunden wird. Das Meer ist ein Bild für die Nationen, für die Völker. Die christliche Gemeinde wird aus diesen Nationen gesammelt.

Eine Perle entsteht auf Grund des Leidens, wenn ein Sandkorn in eine Muschel eindringt. Dieser erhärtet und wächst immerzu weiter. Eine Perle ist also ein Sandkörnchen mit einem sehr wertvollen Stoff drum herum. Es beginnt aber alles mit normalem Sand, mit derselben Substanz, aus der auch die Erde besteht, aus dem der Mensch erschaffen worden ist. Die Perle wird durch Leiden geläutert und es bildet sich eine sehr schöne Form. Die Perle ist nämlich rund, was ein Bild der Ewigkeit ist. Also in einem Bild der Perle finden wir die Schöpfung, das Leben und die Erlösung.

Diese Bilder des Evangeliums geben uns ein Zeugnis dafür, dass wir Gottes Eigentum sowohl in dieser als jener Zeit sein sollten.

Wir sind Ewigkeitswesen und deswegen müssen wir auch demgemäß leben: dessen Bausteine sind Glaube und Nächstenliebe. Ohne diese Schätze wird unser Leben arm. Ohne diese Perlen sind wir Bettler.

Die Bilder des Evangeliums sprechen auch über das Suchen und Finden. Die schönen Ferienwochen stehen jetzt bevor. Durch die Pracht der Natur verkündigt Gott seine Liebe zu uns. Vielleicht hätte man jetzt die Zeit danach zu fragen, worauf ich mein Leben baue. Zeit zum Suchen und Finden. Allen eine gesegnete Sommerzeit!