3000 meni rikki!

Tästä se lähtee...

3000 lukukertaa on tullut täyteen: kiitos teille hyvät lukijani läsnäolostanne ja kannustavista kommenteistanne! Juttujen kärjessä ovat flaneeraukset, kirja-arvostelut ja uskontoon liittyvät tekstit eli ne jutut, joissa on eniten substanssia-tämä kertonee jotakin lukijoiden tasosta. Kokkausta on ollut tässä vähänlaisesti, vaikka se onkin osaamiseni keskiössä. Erotiikkaakin on toivottu, mutta se on taas taitojeni kehällistä aluetta (ehkä postaus Ahon Papin rouvasta toisi tätäkin ulottuvuutta blogiin, ja sivuaahan Aucassin ja Nicolette tätä aihepiiriä).

Rosé kuohuviini tulee aina tarpeeseen

Avaisin mielelläni kanssanne Veuve Clicquot Brut Methusalemin, mutta ehkäpä näistä muutamista coctailohjeista on tällä kertaa enemmän iloa. Coctailin etu on sen muunneltavuus: aina voi kokeilla jotain uutta ja aina on kotona aineita, joista sen voi tehdä. Coctail ilahduttaa, terhentää, elähdyttää ja piristää kohtuudella nautittuna. Coctail on aina elegantti juoma, se on myös seurallinen juoma. Tässä muutama suosikki vuosien varrelta. Kuten huomaatte, ne ovat ginipohjaisia ja hedelmälikööreillä maustettuja. Kaikki nämä juomat tehdään sekoittamalla shakerissa jäiden kanssa.

Astoria

2/3 giniä
1/3 Noilly Pratia
tujaus Camparia
lasiin 1 oliivi


Caprice

1/2 giniä
1/4 Apricot Brandyä
1/4 Noilly Pratia
pala pestyä appelsiinin kuorta


Cinque Vie

1/4 vodkaa
1/4 Cointreauta
1/4 Kirschwasseria
1/4 greippimehua


Claridge

1/3 giniä
1/3 Noilly Pratia
1/6 Apricot Brandyä
1/6 Cointreauta


Grosvenor House

3/4 giniä
1/4 Noilly Pratia
muutama tippa Cointreauta
dash sitruunaa


Huberta

1/3 vodkaa
1/3 Apricot Brandyä
1/3 sitruunamehua


Negroni

1/3 giniä
1/3 makeaa vermuttia
1/3 Camparia
lasiin 1/2 appelsiiniviipaletta
(Tätä ei tarvitse tehdä shakerissa, vaan aineet voi kaataa lasiin ja jäitä päälle)


Nikita

1/2 vodkaa
1/4 Cointreauta
1/4 sitruunamehua


Paradise

1/2 giniä
1/4 Apricot Brandyä
1/4 appelsiinimehua
dash sitruunaa
muuta tippa Noilly Pratia


Polar Short Cut

1/4 Negrita-rommia
1/4 Cointreauta
1/4 Cherry Heeringiä
1/4 Noilly Pratia


Bretagnelainen vermutti

3/4 Noilly Pratia
1/4 Calvadosta


Dry Martini

3/4 giniä
1/4 Noilly Pratia

Purista coctailin pinnalle öljyä sitruunan kuoresta ja lisää joukkoon oliivi. Jos laitat oliivin sijasta hillosipulin juomaan, saat Gibsonin.

Noilly Pratin voi korvata kuivalla vermutilla ja Cointreaun Triple Secillä.

Siispä käsi heilumaan! Siirry sielun silmin New Yorkin iltaan jossain korkealla olevassa baarissa ja kuuntele vaikkapa näitä:

Aitan aarteita

Alkukesäinen aitan siivous toi esille muinaismuistoja ajoista ja ihmisistä, joita ei enää ole. Agda-mummon paperinarusta tehty kesäkenkä 1940-luvulta on vieläkin väreiltään kaunis. Agda kuoli ollessani ihan pieni, en muista hänestä mitään, eikä hänestä ole jäljellä enää kuin yksi valokuva, kenkä, lesti ja mökin akileija-penkki. Ei ole enää myöskään ketään kertomassa, minkälainen hän oli.

Tässä on Agdan lesti. Lesti kertoo ajasta, jolloin kenkä oli arvokas osa pukeutumista, koska se tehtiin mittojen mukaan ja vaati siis käsityötä. Kenkiä hoidettiin ja niitä pidettiin pitkään. Tähän oli ennen köyhälläkin varaa, nykyään mittatilauskenkiä tekevät vain varakkaat, jos edes hekään. Tällä alueella olemme tulleet köyhemmiksi. Katsokaa vanhoja valokuvia ja ihailkaa ihmisten hyvin istuvia vaatteita! Niiden salaisuus oli käsityö. Kaikkea oli vähemmän, mutta siitä vähästä pidettiin hyvää huolta.

Kalle-papan itse parkitsema rukkanen 1930-luvulta. Kalle oli pienviljelijä ja tukkilainen. En muista hänestäkään mitään, koska hän kuoli ennen aikojaan, isäkään ei halunnut kertoa hänestä juuri mitään. Tämä rukkanen ja kessupölkky ovat muistona hänestä. Kallesta on jäljellä myös valokuva, missä hän saapastelee leveissä housuissaan, saappaissaan ja Holkki-Työmies suussaan Kuopion kadulla: täysin katu-uskottavaa tupakkaa myöten.

OTK:n hehkumattomia tulitikkuja. Osuustoiminta leimasi lapsuuttani, koska isä oli osuustoimintamies henkeen ja vereen. Oikeaa osuustoimintaa oli vain edistysmielinen osuuskauppatoiminta. SOK edusti osuusporvareita, ja siihen kauppaan ei saanut mennä kuin suurimmassa hädässä. Yksityiskauppiaat edustivat jo riistoa ja sortoa, eikä K-kaupassa käyty kuin painajaisunissa. Niinpä heti opiskelemaan päästyäni ja vapauduttuani kotini edistysmielisestä ilmapiiristä tein ostokseni heti ensimmäisenä päivänä yksityiskauppiaalla.

Osuusliikkeet muodostivat kuitenkin ihan oman maailmansa. Niillä oli kauppojen lisäksi omat leipomonsa, tuotantolaitoksensa ja koulutuskeskuksensa. Työntekijöistä pidettiin myös hyvää huolta, ja koko toimintaa leimasi yhteisöllisyys ja optimismi. Kaikki tämänkaltainen osuustoiminta on jo mennyttä maailmaa.

Tässä on isäni ainoa kaupasta ostettu lelu - hevoskärryt. Minä liitän se aina mustalaisiin. Pienenä minua peloteltiin, kuten varmaan miltei kaikkia ikäisiäni, että "jos et tottele, tulee mustalainen ja vie sinut mennessään". Lapsuudessani mustalaiset liikkuivat kärryillä ja uhka oli siis todellinen. Isä opetti vielä vihapuherunon: "Aisat katkes, kärryt kaatui, huuto kuului, kuolo saapui, siihen loppui hevoskaupat sulta, muistellen Santeri ja Hulta." Tämä kaikki folklore on muinaissuomalaista, kuten lukijani huomaa.

Aitassa on vielä vanha rysä, harjuslauta, atrain,tulikoura ja karbidilamppu. Pienenä kävin isän kanssa joskus rysällä, ja silloin tällöin pyydettiin myös harjuslaudalla, uivalla torpedolla, josta roikkuvassa siimassa oli perhoja harjusten narraamiseksi. En muista, että koskaan olisi mitään saatu, mutta jännittävää oli. Kerran olen ollut myös tuulastamassa, mutta tulikourassa ei ollut tervasta, vaan proosallinen petromaksi. Tunnelma oli kuitenkin aito saalistustunnelma, kun tervattu vene syksyisenä iltana lipui hiljaa kaislikossa, ja pian atraimen päässä sätki hauki. Tulikourassa ja atraimessa näkyy hyvin kyläsepän kädenjälki.

Tällä taivutettiin reen jalaksia luokille. Reki oli tärkeä, koska sillä haettiin tukit metsästä, ja metsätöillä elettiin talven yli. Suksihöyläkin löytyi vielä aitasta, siellä oli myös mäystimellinen tervattu suksi. Mäystin oli tehty varmaankin samasta nahasta kuin rukkanen. Kaikki tämä käsityötä.

Saunarantaan istutettiin neljäkymmentä vuotta sitten Terijoen salava. Sen toi meille Onni-setä, mies, jonka sotaretki alkoi jo 1936 hänen mennessä armeijaan ja päättyi 1945 Lapin sotaan. Hän oli sodan merkitsemä mies ja eli öisin sodan taistelut ties kuinka monenteen kertaan, siksi kovaa hän aina öisin huusi. Salavan hän toi kotipihaansa Syvärin rannalta, ja tästä puusta tuli istukas meidän rantaamme. Onni heittäytyi runolliseksi kuvaillessaan Aunuksen luontoa: mustaa multaa oli metrien syvyyteen, ja jo huhtikuussa oli siellä täysi kevät. Saunarannan salava on jo pari kertaa saunan kokoinen, hieno sielukas puu, joka on kaunis kaikkina vuodenaikoina, ja josta tulee mieleen Japani.

 

Tästä ovesta on astuttu jo kahdeksankymmentä vuotta saunaan. Savusaunasta on jäljellä enää tämä ovi. Saunan löyly on pehmeä. Vaikka kaikki on vaatimatonta, on paikalla pyhyyden tuntu. Au recherche du temps perdu...

Clausewitz on poikaa

Clausewitz-painos vuodelta 1943

Hankin mökille moottorisahan ja sahasin kaksi mottia polttopuita, korjasin vuotavan vesijohdon ja perkasin katiskaan menneen hauen (tosin rikoin kokemattomuuttani sen sapen): tästä kaikesta tuli siksi miehekäs olo, että ajattelin paikata blogini miehisyysvajetta postaamalla Carl von Clausewitzista, tämä fontti tukekoon tätä preussilaista asennetta. Preussilainen täytyy tässä yhteydessä ymmärtää positiivisena käsitteenä: Saksa on ollut suurimmillaan (ja kauheimmillaan) juuri Preussissa. Hienon johdannon preussilaiseen kulttuuriin saa Streidt-Feierabendin teoksesta Preussen.Kunst und Architektur (Könemann). Sen luettuaan ei jaksa enää pilailla preussilaisuuden kustannuksella.

Otetaan vauhtia vähän kauempaa. Muutama viikko sitten Partaharjun toimintakeskuksen perustaja Pentti Tapio eli Iso-Parta kertoi Kotimaassa, kuinka hänen sydämensä kohdalla ollut lompakko pelasti hänet sodan aikana venäläisen luodilta. V.A.Koskenniemi taas runoilee teoksessaan Latuja lumessa, kuinka hangesta löytyi kaatunut sotilas, jonka sydämen kohdalla olleen Vänrikki Stoolin oli luoti lävistänyt (Se luoti tiesi paikkansa...).Kirjastostani löysin kaksi saksalaista kenttäpostikirjaa: toinen on Nietzschen Also sprach Zarathustra ja toinen Gedanken von Clausewitz. Näissä kirjoissa ei ollut luodinreikiä, mutta ne lienevät olleet saksalaissoturien sydämen päällä, tai sinne ne ainakin oli tarkoitettu. On koskettavaa ja traagista, mitä hengeneväitä sotilaille on annettu.

Clausewitz on ollut pinnalla monella tavalla: "Vom Kriege" on ollut pakollista lektyyriä johtaville upseereille, mutta myös liikkeenjohdon asiantuntijat ovat kääntyneet tämän teoksen puoleen. Clausewitzin ajattelu elähdytti myös suomalaista sodanjohtoa toisen maailmansodan aikana. Välillisesti me siis kiitämme Clausewitzia itsenäisestä Suomesta.

Seuraavassa saksalaisia ja suomalaisia Clausewitz-sitaatteja näin puolustusvoiminen lippujuhlan jälkimainingeissa. Jos haluaa suomeksi tutustua tähän sotilasfilosofiin, niin teos Clausewitz.Sodasta. Valikoima ajatelmia (Juva 1981) tuo tähän avun.

Ein Mann ohne Vaterland, entsetzlicher Gedanke! Sein Leben ist der Faden eines aufgelösten Gewebes, zu nichts mehr tauglich!

Ich glaube und bekenne: daß ein Volk nichts höher zu achten hat als die Würde und Freiheit seines Daseins.

Der Krieg ist nichts als ein erweiterter Zweikampf.

Der Krieg ist also ein Akt der Gewalt, um den Gegner zur Erfüllung unseres Willens zu zwingen.

Es gibt keine menschliche Tätigkeit, welche mit dem Zufall so beständig und so allgemein in Berührung stände als der Krieg. Mit dem Zufall aber nimmt das Ungefähr und mit ihm das Glück einen großen Platz im Kriege ein.

Es ist alles im Kriege sehr einfach, aber das Einfachste ist schwierig. Diese Schwierigkeiten häufen sich und bringen eine Friktion hervor, die sich niemand richtig vorstellt, der den Krieg gesehen hat.

Der Krieg einer Gemeinschaft-ganzer Völker, und namentlich gebildeter Völker-geht immer von einem politischen Zustande aus und wird nur durch ein politisches Motiv hervorgerufen. Er ist also ein politischer Akt.

Die Leidenschaften, welche im Kriege brennen sollen, müssen schon in den Völkern vorhanden sein.

So sehen wir also, daß der Krieg nicht bloß ein politischer Akt, sondern ein wahres politisches Instrument ist, eine Fortsetzung des politischen Verkehrs, ein durchführen desselben mit anderen Mitteln.

Je mehr ein Feldherr gewohnt ist, von seinen Soldaten zu fordern, um so sicherer ist er, daß diese Forderung geleistet wird.

Elämässä ei ole mitään niin tärkeää kuin oikean näkemyksen löytäminen asioiden käsittämiseksi ja arvioimiseksi ja siinä pysyminen. Sillä vain yhdeltä näkökannalta katsoen voimme käsittää ilmiöiden paljoudessa ykseyden ja vain tämän näkökannan ykseyden kautta voimme välttää ristiriitaisuuksia.

Miltä näyttäisikään kaksi painijaa, jotka tuntimääriä pitäisivät toisiaan puristuksissa tekemättä ainoatakaan liikettä. Sotilaallisen toiminnan tulisi olla taukoamattomassa liikkeessä kuten käyntiin vedetty kello.

Vain se mikä on suurta voi tehdä ihmishengen suureksi, mutta pieni tekee vain pikkumaiseksi, ellei se jo alun pitäen torju tällaista luotaan jonakin itselleen vieraana.

Sota on politiikan jatkamista muilla keinoin.

Clausewitz oli Hegelin oppilas ja siksi dialektikko. Tässä vähän musiikillista dialektiikaa:

                 Die Moorsoldaten
                               Text: Johann Esser und Wolfgang Langhoff

Wohin auch das Auge blicket, Moor und Heide nur ringsum. Vogelsang uns nie erquicket, Eichen stehen kahl und krumm. Wir sind die Moorsoldaten und ziehen mit dem Spaten ins Moor.   Hier in dieser öden Heide ist das Lager aufgebaut, wo wir fern von jeder Freude hinter Stacheldraht verstaut. wir sind die Moorsoldaten und ziehen mit dem Spaten ins Moor.   Morgens ziehen die Kolonnen in das Moor zur Arbeit hin, graben bei dem Brand der Sonnen, doch zur Heimat steht ihr Sinn. Wir sind die Moorsoldaten und ziehen mit dem Spaten ins Moor.

Heimwärts, heimwärts! Jeder sehnet sich nach Eltern, Weib und Kind. Manche Brust ein Seufzer dehnet, weil wir hier gefangen sind. Wir sind die Moorsoldaten und ziehen mit dem Spaten ins Moor.   Auf und nieder gehn die Posten, keiner, keiner kann hindurch. Flucht wird nur das Leben kosten. Vierfach ist umzäunt die Burg. Wir sind die Moorsoldaten und ziehen mit dem Spaten ins Moor.   Doch für uns gibt es kein Klagen. Ewig kann´s nicht Winter sein. Einmal werden froh wir sagen: Heimat , du bist wieder mein! Dann ziehn die Moorsoldaten nicht mehr mit dem Spaten ins Moor.

Entstanden im KZ von Börgermoor / Emsland

Johannes 15: Ich bin der wahre Weinstock

Ein Weinberg in Elsass

 

 

Diese kleine Predigt wurde gehalten in einem Schülergottesdienst in der Agricolakirche/Helsinki am 31.5.2013.

Ich bin der wahre Weinstock und mein Vater der Weingärtner.

Eine jede Rebe an mir, die keine Frucht bringt, wird er wegnehmen; und eine jede, die Frucht bringt, wird er reinigen, dass sie mehr Frucht bringe.

Ihr seid schon rein um des Wortes willen, das ich zu euch geredet habe.

Bleibt in mir und ich in euch. Wie die Rebe keine Frucht bringen kann aus sich selbst, wenn sie nicht am Weinstock bleibt, so auch ihr nicht, wenn ihr nicht in mir bleibt.

Wer nicht in mir bleibt, der wird weggeworfen wie eine Rebe und verdorrt, und man sammelt sie und wirft sie ins Feuer und sie müssen brennen.

Wenn ihr in mir bleibt und meine Worte in euch bleiben, werdet ihr bitten, was ihr wollt, und es wird euch widerfahren.

Darin wird mein Vater verherrlicht, dass ihr viel Frucht bringt und werdet meine Jünger.

Lieber Brüder und Schwester in Jesus Christus!

Die Arbeit an unserem schulischen Weinberg ist jetzt getan: im Laufe des Jahres haben wir geschnitten, entspitzt, gebogen und gebunden in guter Hoffnung, dass die Reben viel Frucht bringen. Ohne Mühe, Zucht und Ordnung  ist kein Ertrag zu erwarten, das wissen sowohl die Schüler als auch die  Lehrer. Keiner von uns ist fertig, weder Schüler noch Lehrer, das sollten wir auch verstehen. Daher wird auch der Hauptgedankengang  des  heutigen Evangeliums uns geläufig: dein Leben ist deine Baustelle - wie dein Haus aussehen wird, hängt sicher von dir aber letztlich von dem Baumeister ab.

Wir haben alle durch die schulische Arbeit die einzigartige Möglichkeit für die persönliche Entfaltung, Bildung und Heranwachsen gehabt. Wir konnten unser Weltbild erweitern, unser Wissen vermehren und auch als Menschen sich entwickeln. Wir haben uns bemüht um die wirkliche geistige Nahrung, nicht um die vergängliche. Das ist ja die Hauptaufgabe der Schule. Gott hat uns die Vernunft gegeben, deren wir dabei bedienen sollten.

Durch das Lernen bekommen wir Werkzeuge für das Leben, mit denen wir unser eigenes Leben sinnvoll aufbauen können aber vor allem unseren Mitmenschen dienen sollen. Wir haben auch gelernt das wesentliche von unwesentlichen zu unterscheiden. Sinn des Lebens ist kein Geheimnis: am sinnvollsten ist es, wenn wir mit unseren Kräften und Gaben die menschliche Gemeinschaft aufbauen können, wenn wir unseren Mitmenschen helfen und begleiten können, wenn sie Hilfe brauchen.

Das Bild des Weinberges ist sicher ein Idealbild, wie auch das Bild über die Weinstöcke im Weinberg unseres Herrn, die reiche Frucht bringen. Schau ich mich als ein Christ an, dann sehe ich lauter Versagen, geistliche Faulenzerei und miese Einstellung zu meinen Mitmenschen. Nichts lobenswertes, nichts Besonderes. - Reiche Frucht, dass ich nicht lach!

Wenn Jesus nun sagt: ich bin der wahre Weinstock, dann heißt das, es gibt auch andere Weinstöcke, die Lebenskraft verheißen. Diese andersartigen Weinstöcke haben unterschiedliche Namen im Laufe der Geschichte getragen. Es gibt wahrscheinlich auch falsche Winzer. Den falschen Winzer erkennen wir an den Früchten. In seinem Garten wuchern wild herum die Ränke der Habgier, Machtsucht, Menschenverachtung und Schamlosigkeit. Diese Geisterbahn der menschlichen Überheblichkeit erleben jeden Tag mit, wenn wir die Zeitung aufschlagen oder Fernseher einschalten.

Unser heutiges Evangelium spricht sicher über eine Utopie, über eine Idealbeziehung, über einen Soll-Zustand zwischen Menschen und Gott. Andererseits ist es eine konkrete Einladung zur Gemeinschaft mit Gott. Das ist auch eine Einladung ohne Leistungsdruck. Jesus stellt nicht an erster Stelle Forderungen an den Menschen, die dieser dann erfüllen muss, um zum wahren Leben zu gelangen. Nein, zuerst begegnet uns in Jesus jemand, der bedingungslos annimmt. Du bist wer, du musst nicht erst jemand werden. Der einfache Fischer, der ungeliebte Zöllner, der Verräter, der Verleugner, der Aussätzige, die Hure, der Gottlose, jeder wurde erst einmal so angenommen, wie er oder sie war.

Der Kontakt muss nicht erst erarbeitet werden, sondern er wird von Anfang an geschenkt. Oder vielleicht so: was von uns verlangt wird, ist schon uns gegeben worden. Oder so: was er verlangt, dafür gibt er mir die Kraft. Du musst nicht mehr sein, was du bist, du bist wertvoll so wie du bist, du bist einzigartig und der Liebe wert. Du bist Abbild Gottes, geschaffen für die Gemeinschaft mit ihm.

Für ihn steht der Mensch, die Freude am Leben, die Liebe zum Leben und die Ermöglichung von Leben der anderen an erster Stelle. Das Ziel der Jesus-Beziehung ist die Freude.

Wie viel Leid und Frustration könnten wir ersparen, wenn wir unsere Masken abnehmen könnten und mit uns selber Erbarmen hätten. Wie schön wäre die Welt, wenn wir mit unseren Nächsten erbarmen hätten und alles nicht bis zur letzten Instanz führen würden. Das wäre sicher eine Utopie, das wäre schon Gottes Reich. Aber das ist eben das, was Jesus will und schon auf dieser Erde.

Gottes Reich bricht an in der Gnade schon in dieser Zeit und unter uns. Das ist Gottes Wille. Diesem Willen nachzukommen können wir nur im Glauben. Wenn wir mit ihm vereint bleiben, können wir Frucht bringen. Von ihm darf ich schöpfen, aus ihm kann ich die wirkliche Lebenskraft schöpfen. Meine Rebe hat eine Bedeutung.

Gott, du Lebenshauch des Paradieses, dich loben wir. Hauche uns deinen Geist ein, dann können wir unseren Weg gehen, wie du ihn gegangen bist. Lass uns in Vertrauen und Freude das ewige Ziel erreichen. Denn du bist unsere Hoffnung heute und alle Zeit. Amen.

Rakkaat siskot ja veljet Jeesuksessa Kristuksessa!

Älkää pelätkö, tämä edellinen ei tule nyt suomeksi vaan nyt on kevyemmän teologian paikka. Tämän jumalanpalveluksen musiikki on keväistä ja liittyy Jumalan yleiseen ilmoitukseen eli siihen, kuinka Luojan suuruus näkyy luomistyössä.

Saksalainen virtemme kertoi siitä, kuinka mahtavimpienkin kuninkaiden loisto kalpenee tulppaanin ja narsissin kauneudelle. Kukkasen kauneus piilee siinä, että sille riittä sen oma oleminen, sen ei tarvitse esittää mitään. Ehkä me voisimme tänä kesänä oppia jotain kukilta.

Raumalaista perua oleva ensimmäinen suomalainen virtemme osoittaa kiitoksen Luojalle, joka luonnon kautta suo meille ravinnon ja Suvivirressä tiivistyy pohjolan kansan kesän odotus ja kiitos kaikesta siitä hyvästä, mitä Luojaltamme saamme.

Koulukuoron ja Laulunappien esityksissä kerrotaan tiestä, jolla Luoja meitä kuljettaa elämässämme eteenpäin ja lopuksi Ainon ja Hannelen duetossa kiitetään kaikista elämän lahjoista, joita olemme saaneet ja saamme. Tämä jumalanpalvelus on meidän yhteisen kiitoksemme paikka ennen kesälaitumille siirtymistä.

Ootteko koskaan te painaneet
pään kesäistä nurmea vastaan,
kun heinäsirkat on helisseet
ja raikunut laulu rastaan?
Sinikellot tokko ne keinuivat,
lepinkäiset tokko ne leijuivat,
ja tuoksuiko kukkaset tuhannet? -
Sitä tuoksua unhota et.

SIUNATTUA KESÄÄ MEILLE KAIKILLE!

Goethe ja ginkgo

Insel-Bücherein taattua estetiikkaa

Johann Wolfgang von Goethe: Gingo Biloba

Dieses Baums Blatt, der von Osten
Meinem Garten anvertraut,
Giebt geheimen Sinn zu kosten,
Wie‘s den Wissenden erbaut,

Ist es Ein lebendig Wesen,
Das sich in sich selbst getrennt?
Sind es zwei, die sich erlesen,
Daß man sie als Eines kennt?

Solche Frage zu erwidern,
Fand ich wohl den rechten Sinn,
Fühlst du nicht an meinen Liedern,
Daß ich Eins und doppelt bin?

Ginkgoon tutustuin Weimarissa toistakymmentä vuotta sitten. Ihmettelin oudonmuotoista lehteä, joka oli painettu miltei kaikkiin kaupungilla myytäviin matkamuistoihin. Paikalliset valistivat sitten minua, että sehän on Ginkgoblatt! Kaikkihan sen tuntevat (ainakin saksalainen Bildungsbürgertum). Ginkgopuusta avautui odottamattoman laaja kulttuurimaisema, jonka kruununa on Goethen Gingo Biloba-runo. Goethen ja ginkgon suhdetta esittelee mielenkiintoisesti Siegfried Unseld teoksessaan Goethe und der Ginkgo (Insel-büchrei Nr. 1188, Frankfurt am Main 1998), ja jos haluaa heittäytyä ginkgo-maailmaan syvemmin, niin Dieses Baumes Blatt. Ginkgo.Goethe. Gartentraum (Warendorf 2001) antaa tähän oivia eväitä. Kummatkin kirjat ovat jo painotuotteina kauniita ja heijastelevat Saksan vanhaa kirjapainokulttuuria, varsinkin Insel-sarjan teosta pitää kädessään mielellään - kirja voi olla myös miellyttävä fyysinen kokemus.

Ginkgopuu on puiden nestori: siitä on olemassa fossiileja. Näitä puita oli siis olemassa silloin, kun dinosaurukset jymistelivät maan pinnalla. Euroopassa puu on tulokas Aasiasta, eikä se kasva luonnonvaraisena missään, vain rajatulla paikkakunnalla Kiinassa. Puuta kutsutaan myös neidonhiuspuuksi johtuen viuhkamaisista ja halkihaaraisista lehdistä, tästä myös Linnén antama nimi biloba. Puu on ihan omaa luokkaansa: se ei ole havu- eikä lehtipuu.

Ginkgolla on erityisesti Japanissa kultillinen merkitys. Se on temppelialueiden tyypillinen puu. Lehtensä kaksijakoisuuden vuoksi sitä pidetään jinin ja yangin, ilon ja surun, elämän ja kuoleman vertauskuvana. Puu on maailmanpuu, joka pitää sisällään menneisyyden salaisuutta. Ginkgo sai myös mainetta Hiroshiman pommin yhteydessä: keväällä 1946 kaupungin keskustassa ei ollut mitään muuta vihreää kuin yhden ginkgopuu verso. Ginkgon terveysvaikutukset ovat myös moninaiset ja siitä valmistetaan erilaisia tuotteita sampoosta verisuonilääkkeisiin.

Tämän puun kulttimainetta on edistänyt Goethe, jonka Marianne Willemerille omistettu runo Gingo Biloba on. Marianne Willemer oli naimisissa oleva frankfurtilainen näyttelijätär, johon Goethellä oli suhde. Goethen ja Willemerin välillä oli erotiikan lisäksi, ja ehkä myös sen synnyttämänä, runo-suhde. Willemer innoitti Goetheä, ja muutamat West-östlicher Divanin runoista ovat Willemerin kirjoittamia (tästä ei Goethe mainitse sanakaan). Goethen runon kerrotaan syntyneen Heidelbergin Schlossgartenissa, missä rakastavaiset käyskentelivät neidonhiuspuun alla. Tämän rendezvousin jälkeen pari ei enää tavannut, koska Goethe halusi keskittyä kokonaan runoiluun. Jotenkin outo tämä isä-tytär-suhde on, mutta jos se tuottaa näin kaunista runoutta, niin olkoon. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää, ja luultavasti Goethen ja Willemerin leikissä kumpikin oli mukana täysin palkein. En ryhdy tätä runoa tässä ruotimaan, koska sinä ymmärtäväinen lukijani osaat tehdä sen itsekin. Miellyttäviä dualistisia hetkiä!

Uskottu on Idän maasta
puutarhaani lehti puun,
joka salamieltä haastaa
ravinnoksi viisaan suun.

Onko y k s i olevista
hajautunut kahdeksi?
Vaiko kaksi molemmista
yhdentynyt y h d e k s i ?

Vastausta järjen suomaa
tahdon kuulla kumminkin.
Etkö lauluistani huomaa:
olen yksi, kaksikin.
(suom. Teivas Oksala)  

 

 

"Nähe des Geliebten" sopii tähän sielunmaisemaan

 

Johann Wolfgang von Goethe

Ich denke Dein, wenn mir der Sonne Schimmer Vom Meere strahlt; Ich denke dein, wenn sich des Mondes Flimmer In Quellen malt. Ich sehe dich, wenn auf dem fernen Wege Der Staub sich hebt; In tiefer Nacht, wenn auf dem schmalen Stege Der Wandrer bebt. Ich höre dich, wenn dort mit dumpfem Rauschen Die Welle steigt. Im stillen Haine geh ich oft zu lauschen, Wenn alles schweigt. Ich bin bei dir, du seist auch noch so ferne, Du bist mir nah! Die Sonne sinkt, bald leuchten mir die Sterne. O wärst du da!

Aucassin ja Nicolette

Kariston Klassillinen kirjasto 3 (1918)

Tuskin olen ehtinyt toipua toissaviikkoisesta Tristanista ja Isoldesta, kun mieleen palautui kauan sitten lukemani muinaisranskalainen laulutarina Aucassin ja Nicolette. Teos on luultavasti vuodelta 1225, sen tekijä on tuntematon, mutta oletettavasti kotoisin Heinaut´n maakunnasta. Alunperin runo on kirjoitettu picardiksi, ja siinä on sekä runomittaa että proosaa. Tästä syystä on oletettu, että runoelman esikuvat ovat itämaisia, koska runon ja proosan vaihtelu on hyvin tavallista juuri tuon kulttuuripiirin romaaneissa. "Nyt tarinoidaan, kerrotaan ja jutellaan…" toistuu teoksessa usein silloin, kun proosakatkelmat alkavat. Teoksesta löytyy suora kosketuskohtaTristaniin ja Isoldeen, mutta rakkaus ei tässä kertomuksessa ole tuhoava intohimo, vaan "siinä on jotain inhimillistä, nuorta ja kukkivaa, jonka me hyvin ymmärrämme" (Eino Palola). Myös Floire et Blancheflor ja antiikin Dafne ja Chloe ovat tämän hengen lapsia. Runoelma on olemassa vain yhtenä käsikirjoituksena Ranskan kansalliskirjastossa, ja siksi se on jo kirjana äärimmäinen harvinaisuus. Yllättävällä tavalla se on inspiroinut monta myöhempää taiteilijaa. 

Löysin suomalaisen käännöksen Valtterin kirppiksen kirjapinoista. Teos on osa kolme Kariston klassillisessa kirjastossa, johon kuluu teoksia mm Ruskinilta, Cicerolta, Machiavelliltä, Rousseaulta, Voltairelta, Mazzinilta, Foscololta, Schopenhauerilta ja Montesquieultä. On mielenkiintoista huomata, että kaiken verenvuodatuksen  ja ahdistuksen keskellä julkaistiin tällaista kirjallisuutta halpoina taskukirjoina (kirja on julkaistu vuonna 1918).

Runoelman juonenkulku on seuraava: Aucassin rakastaa Nicolettea, saraseenikaunotarta, jonka hänen isänsä kreivi Beaucairin virkamies on ostanut orjamarkkoilta ja kasvattanut kotonaan. Aucassinia ei niinkään kiinnosta ritarillinen elämä kuin lemmenelämä Nicoletten kanssa. Tästä isä ei pidä. Kun vihollinen uhkaa kreivikuntaa, asettaa Aucassin isälleen ehdoksi taisteluun lähtemiselle, että saisi itselleen Nicoletten. Tähän isä suostuu, mutta samalla Nicolette vangitaan. Taistelusta palattuaan isä ei kuitenkaan pidä lupaustaan ja tästä syntyy kiista isän ja pojan välille. Tällä välin Nicolette on päässyt pakenemaan, mutta Aucassin on pantu nyt vankilaan. Nicolette pääsee lohduttamaan Aucassinia muurinraosta. Nicolette rakentaa itselleen metsään majan, jonne Aucassin tulee vapauduttuaan vankeudesta. He pakenevat yhdessä vieraille maille, mutta pohjoisafrikkalaiset merirosvot yllättävät heidät, ja rakastavaiset joutuvat eroon toisistaan. Haaksirikossa Aucassin joutuu jälleen kotimaahansa, mutta siellä hänet odottaa isän kuolinvuode, ja niinpä hänestä tulee uusi kreivi Beaucair. Tällä välin Nicolette on joutunut Karthagoon, missä paljastuu, että hän on sikäläisen kuninkaan tytär. Kuningas tahtoisi naittaa Nicoletten mauriruhtinaalle, mutta Nicolette pääsee pakenemaan ja pukeutuu muusikon sala-asuun. Lopussa asusta paljastuu Nicolette ja "kreivittären kanssa näin, lähti käymään linnaan päin". Käänteitä kertomuksessa on siis riittävästi. Seuraavassa muutama helmi teoksesta.

Aucassinia kuvataan seuraavasti:

Kaunis oli hän, komea, miellyttävä ja kookasvartinen, ja hänen säärensä ja jalkansa ja runkonsa ja käsivartensa olivat sopusuhtaisesti muodostuneet.

Nicoletteä taas näin:

Nicolette, sulokukka, sipsuttaja, kultatukka

Nicolette, liljankukka, kirkassilmä, keltatukka, makeampi rypälettä, hunajaa ja mesivettä.

Hiukset häll´ on vaaleat, kulmakarvat kaartuvat; kasvot kirkkautta hohtaa, koskaan kauniimpaa et kohtaa.

Reipas pieni tyttönen, tunnen vartes valkoisen, tunnen tukkas vaalean, silmäs vilkkuveitikan.

 Rakkaus saa Aucassinin unohtamaan myös iäisyysasiat:

Mitä minulla on paratiisissa tekemisistä? Minä en ollenkaan halua päästä sinne, jollen saa Nicoletteä, suloista armastani, jota suuresti rakastan. Paratiisiin menevät sellaiset ihmiset kuin minä teille sanon: Sinne menevät nuo vanhat papit, nuo raajarikkoiset ja rammat, jotka kaiken päivää ja yötä ryömivät alttarien edessä.

Mutta helvettiin tahdon minä mennä, sillä sinne tulevat viisaat mestarit, ja komeat ritarit, jotka ovat kuolleet turnajaisissa.

Tässä vielä syvällistä näkemystä miehen ja naisen lemmen eroista:

Nainen ei voi rakastaa miestä niin paljon kuin mies naista. Sillä naisen rakkaus on hänen silmissään, hänen rintansa nisissä tai hänen jalkansa varpaassa, mutta miehen rakkaus on istutettu hänen sydämeensä, eikä pääse sieltä pois.

Tässä pieni näyte picardin kielestä:

'Estoilete, je te voi,
que la lune trait a soi.
Nicolete est aveuc toi,
m'amiëte o le blont poil.
Je quid, dix le veut avoir
por la lumiere de soir,
que par li plus bêle soit.
Douce suer, com me plairoit
se monter pooie droit,
io que que fust du recaoir,
que fuisse lassus o toi!
ja te baiseroie estroit!
Se j'estoie fix a roi,
s' af ferries vos bien a moi,
suer, douce amie!'

Tässä vielä musiikki- ja filmilinkkejä tematiikkaan:

Fritz Kreislerin "Aucassin et Nicolette"

Raskalainen animaatio "Aucassin et Nicolette"

Lotte Reinigerin hienoa siluettianimaatiota sopii myös katsella, jos aiheesta innostuu:http://www.youtube.com/watch?v=IEGmXUO6z9Y

Tämä virolainen tulkinta on väga ilus:

http://www.youtube.com/watch?v=e3JgHaoMMvo