Goethe ja ginkgo

Insel-Bücherein taattua estetiikkaa

Johann Wolfgang von Goethe: Gingo Biloba

Dieses Baums Blatt, der von Osten
Meinem Garten anvertraut,
Giebt geheimen Sinn zu kosten,
Wie‘s den Wissenden erbaut,

Ist es Ein lebendig Wesen,
Das sich in sich selbst getrennt?
Sind es zwei, die sich erlesen,
Daß man sie als Eines kennt?

Solche Frage zu erwidern,
Fand ich wohl den rechten Sinn,
Fühlst du nicht an meinen Liedern,
Daß ich Eins und doppelt bin?

Ginkgoon tutustuin Weimarissa toistakymmentä vuotta sitten. Ihmettelin oudonmuotoista lehteä, joka oli painettu miltei kaikkiin kaupungilla myytäviin matkamuistoihin. Paikalliset valistivat sitten minua, että sehän on Ginkgoblatt! Kaikkihan sen tuntevat (ainakin saksalainen Bildungsbürgertum). Ginkgopuusta avautui odottamattoman laaja kulttuurimaisema, jonka kruununa on Goethen Gingo Biloba-runo. Goethen ja ginkgon suhdetta esittelee mielenkiintoisesti Siegfried Unseld teoksessaan Goethe und der Ginkgo (Insel-büchrei Nr. 1188, Frankfurt am Main 1998), ja jos haluaa heittäytyä ginkgo-maailmaan syvemmin, niin Dieses Baumes Blatt. Ginkgo.Goethe. Gartentraum (Warendorf 2001) antaa tähän oivia eväitä. Kummatkin kirjat ovat jo painotuotteina kauniita ja heijastelevat Saksan vanhaa kirjapainokulttuuria, varsinkin Insel-sarjan teosta pitää kädessään mielellään - kirja voi olla myös miellyttävä fyysinen kokemus.

Ginkgopuu on puiden nestori: siitä on olemassa fossiileja. Näitä puita oli siis olemassa silloin, kun dinosaurukset jymistelivät maan pinnalla. Euroopassa puu on tulokas Aasiasta, eikä se kasva luonnonvaraisena missään, vain rajatulla paikkakunnalla Kiinassa. Puuta kutsutaan myös neidonhiuspuuksi johtuen viuhkamaisista ja halkihaaraisista lehdistä, tästä myös Linnén antama nimi biloba. Puu on ihan omaa luokkaansa: se ei ole havu- eikä lehtipuu.

Ginkgolla on erityisesti Japanissa kultillinen merkitys. Se on temppelialueiden tyypillinen puu. Lehtensä kaksijakoisuuden vuoksi sitä pidetään jinin ja yangin, ilon ja surun, elämän ja kuoleman vertauskuvana. Puu on maailmanpuu, joka pitää sisällään menneisyyden salaisuutta. Ginkgo sai myös mainetta Hiroshiman pommin yhteydessä: keväällä 1946 kaupungin keskustassa ei ollut mitään muuta vihreää kuin yhden ginkgopuu verso. Ginkgon terveysvaikutukset ovat myös moninaiset ja siitä valmistetaan erilaisia tuotteita sampoosta verisuonilääkkeisiin.

Tämän puun kulttimainetta on edistänyt Goethe, jonka Marianne Willemerille omistettu runo Gingo Biloba on. Marianne Willemer oli naimisissa oleva frankfurtilainen näyttelijätär, johon Goethellä oli suhde. Goethen ja Willemerin välillä oli erotiikan lisäksi, ja ehkä myös sen synnyttämänä, runo-suhde. Willemer innoitti Goetheä, ja muutamat West-östlicher Divanin runoista ovat Willemerin kirjoittamia (tästä ei Goethe mainitse sanakaan). Goethen runon kerrotaan syntyneen Heidelbergin Schlossgartenissa, missä rakastavaiset käyskentelivät neidonhiuspuun alla. Tämän rendezvousin jälkeen pari ei enää tavannut, koska Goethe halusi keskittyä kokonaan runoiluun. Jotenkin outo tämä isä-tytär-suhde on, mutta jos se tuottaa näin kaunista runoutta, niin olkoon. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää, ja luultavasti Goethen ja Willemerin leikissä kumpikin oli mukana täysin palkein. En ryhdy tätä runoa tässä ruotimaan, koska sinä ymmärtäväinen lukijani osaat tehdä sen itsekin. Miellyttäviä dualistisia hetkiä!

Uskottu on Idän maasta
puutarhaani lehti puun,
joka salamieltä haastaa
ravinnoksi viisaan suun.

Onko y k s i olevista
hajautunut kahdeksi?
Vaiko kaksi molemmista
yhdentynyt y h d e k s i ?

Vastausta järjen suomaa
tahdon kuulla kumminkin.
Etkö lauluistani huomaa:
olen yksi, kaksikin.
(suom. Teivas Oksala)  

 

 

"Nähe des Geliebten" sopii tähän sielunmaisemaan

 

Johann Wolfgang von Goethe

Ich denke Dein, wenn mir der Sonne Schimmer Vom Meere strahlt; Ich denke dein, wenn sich des Mondes Flimmer In Quellen malt. Ich sehe dich, wenn auf dem fernen Wege Der Staub sich hebt; In tiefer Nacht, wenn auf dem schmalen Stege Der Wandrer bebt. Ich höre dich, wenn dort mit dumpfem Rauschen Die Welle steigt. Im stillen Haine geh ich oft zu lauschen, Wenn alles schweigt. Ich bin bei dir, du seist auch noch so ferne, Du bist mir nah! Die Sonne sinkt, bald leuchten mir die Sterne. O wärst du da!