Maria Partanen: Valkeat talot

"Valkeiden talojen" kaunis kluuttikansi

Kirjailija Maria Partanen kuoli 12.11.2014 Savonlinnassa. Hän syntyi kauppiaan tyttärenä Sortavalassa 9.1.1930. Hän kävi keskikoulun ja valmistui Suomen kirkon seurakuntaopistosta nuoriso-ohjaajaksi vuonna 1952. Maria Partanen (oik. Tahvanainen) asui Kangaslammilla, Varkaudessa, Lahdessa ja Savonlinnassa. Partanen kirjoitti sekä aikuisille että lapsille. Lapsille ja nuorille kirjoitetut teokset Rautapata, Pommerista kotiin ja Jättiläisen taskussa ammentavat sisältönsä historiasta ja eteläsavolaisesta elämänpiiristä. Partasen pääteos on Sortavalaan sijoittuva lapsuudenkuvaus Valkeat talot (WSOY 1961). 

Partanen kuvaa tarkkaan perhettään, johon kuului kaikkiaan 11 sisarusta. Isä Toivo oli hevoskauppias ja ravimies, äiti Elsa oli sveitsiläistä sukujuurta, ja hänen vastuullaan oli koko suurtalouden pyörittäminen. Isä oli paras isä ja äiti lumottu prinsessa. Kun sota tuhosi Sortavalan kodin, särkyi myös tämä vanhempien lumous. Romaani kuvaa illuusioiden särkymisestä ja lapsuuden loppumisesta.

Monta vuotta minä vihasin ihmisiä ja luulin että he ovat saaneet pitää satunsa. Mutta niin ei ollut: kaikkien satu oli särkynyt. Kenen mitenkin. 

Kerronnan keskiössä on koti ja oma pihapiiri. Iän karttuessa kertojan maailma laajenee kouluun, kaupungin kaduille ja ympäröivään maaseutuun. Mitään yksityisyyttä ei kenelläkään tuntunut olevan, koska Partasten talo oli jatkuvasti täynnä ihmisiä: oma kolmetoistahenkinen perhe, tallirengit, apulaiset, isovanhemmat ja tädit, hevosmiehet, saaristolaiset ja muut ohikulkevat. Tästä hollitupamenosta huolimatta koti tuntui olevan lapsille hyvä paikka. Joulun tunnelmia Partanen kuvaa näin:

Keittiöstä tuli kahvin tuoksu ja oven raosta näkyi valo. Lastenkamarin ikkunalla paloi kaksi kynttilää ja uunissa oli tuli. Ja puut rätisivät palaessaan ja savupiipussa humisi. Äiti lauloi jouluvirttä. Ja pihalta kuului hevosten ääniä ja reenjalasten kitinää ja kulkusten helinää. Saaristolaiset tulivat joulukirkkoon. Sitten kävi ulko-ovi ja vieraat sanoivat: hyvvee joulua ja äiti vastasi: hyvää joulua. Kahvin tuoksu tuli selvemmäksi, voimakkaammaksi, kupit kolahtelivat ja joku ryysti...Ja aina kävi keittiön ovi ja aina vain toivotettiin hyvää joulua ja naurettiin ja puhuttiin vieraalla tavalla... Oli joulu. Se oli koko talossa ja eniten sitä oli keittiössä. 

Kertoja kulkee läpi suuren puutalon ja jokaisen huoneen tunnelma välittyy hyvin lukijalle. Hän välittää myös hienosti lapsen samanaikaisesti konkreettisen ja sadunomaisen maailman.

Vaatenaulakossa oli vain aikuisten vaatteet, isän, äidin ja vieraiden. Ja kun salissa oli vieraita, me aina haistelimme takit ja sitten me tiesimme ketä salissa oli, voiko sinne mennä vai ei. 

Minulla oli ystäviä jotka kävivät luonani vieraisilla... Heillä oli vähän ihmeelliset nimet, ainakin kaikki nauroivat kun kuulivat ne. Isä oli Seinä ja äiti oli Katto ja kaksi tytärtä oli Inkeri ja Lonkeri... Ja sitten he heittivät vaatteensa tambuurin naulakkoon ja minä avasin salin oven ja sanoin: - Käykääpäs sisään.

Menetys, kadotettu paratiisi on Valkeiden talojen keskeinen teema. Kertojan aikuinen ystävä oli Kerttu-täti, täti, jonka kanssa oli aina hauskaa. Kerttu kuitenkin sairastui, muuttui vähitellen hiljaiseksi ja lopulta hän nukkui pois. 

Hautakumpu tuli loistavaksi ja kauniiksi. Se oli hyvin kaunis ja taivas oli korkea ja kirkas ja ihan pilvetön ja joku pieni lintu lauloi puussa lähellä hautaa. Ja minun tuli hyvä olla. Kerttu-täti oli taivaassa ja Jumala piti hänestä hyvää huolta vaikka minun oli ikävä.

Kadotettuun paratiisiin kuului myös elämä Airanteen huvilalla kesäisin. Kirjailija kuvaa huvilaa määräämättömän hyväksi paikaksi, missä elämä ja ihmiset olivat aivan toisenlaisia. Kirjan parhaimpiin lukuihin kuuluu Hyvät naapurit, missä kuvataan koko karjalaisen maalaiselämän kirjo.

Kovilla helteillä he heittivät mekkonsa pois eikä sen alla ollutkaan muuta. Ilkosillaan he tekivät heinää... Sitten Helena ja Mari menivät uimaan. Toisella kädellä he kannattelivat rintojaan ja toisen kätensä he panivat napansa alle suojaksi. Sitten he menivät järveen. Ja Nuuvi Mari huusi koko ajan: uiuiui. He uivat käsipohjaa. Ja kun he polskuttelivat, nousi pylly veden pinnalle.

Kirjan viimeinen luku on Satu loppuu, jossa kuvataan Sortavalan pommitusta helmikuussa 1940. Kertoja aistii sodan lähestymisen aikuisten levottomuudesta, ja luontokin oli toisenlainen viimeisenä sotaa edeltäneenä kesänä.

Kuka tiesi että se oli viimeinen kesä. Kuka huomasi että kaikki oli erilaista kuin ennen... Viimeisenä kesänä kukkivat kullerot loistavampina kuin milloinkaan. Viimeisenä kesänä kukkivat omenapuut eniten. Milloinkaan ei saatu niin hyvää satoa... Ja kuitenkin: se oli erilainen kesä kuin muut vaikka sen huomasi vasta perästäpäin.

Sortavalaa pommitettiin joulun alla 1939 ja helmikuussa 1940 150 pommikoneen voimalla. Aineelliset tuhot olivat merkittäviä, ja 5.2.1940 kuoli pommituksissa kaikkiaan 15 henkeä. Partanen kuvaa päivän tapahtumia näin:

Samassa koko kellari tärisi, kuului jyrähdyksiä, ei ikinä ukkonen jyrise niin, räiski ja rätisi ja me kaikki pelkäsimme. Sitten sammuivat valot. Isä meni ylös. Hänen avatessaan mehukellarin oven näimme kirkkaan taivaan sillä koko pihan puoleinen osa taloa oli hävinnyt.

Kaupungissa oli valoisaa kuin päivällä. Katujen kahta puolta paloivat talot. Me kuljimme ihan keskellä etteivät lieskat satuttaisi... Olivat ottaneet minun sadun, rikkoneet sen ja vielä polttaneet.

Sortavalan kirkko palaa (Kuva: Wikipedia)

Valkeat talot on merkittävä lapsuudenkuvaus sekä kirjallisena teoksena että myös kulttuurihistoriallisena dokumenttina. Tuskin missään suomalaisessa kirjassa on kuvattu 1930-luvun perhe-elämää näin elävästi kuin Valkeissa taloissa. Teos avaa lukijalleen näköalan varakkaan kauppiasperheen arkeen, Sortavalan kaupunkiin ja sen ympäristöön sekä myös Suomen historian raskaisiin vuosiin.

Tämä kynttilänjalka jäi ainoastaan jäljelle Partasten talosta 

Maria Partasen tuotanto:

Valkeat talot. Romaani. WSOY 1961.

Kahden aasin kapakka. Radiokuunnelma 1964.

Herra Sebastianin linnunlaulu. TV-näytelmä 1966.

Rautapata. Tarinoita maailman äärestä. Satu. Kuv. Hannu Lukkarinen. WSOY 1977.

Pommerista kotiin. Lauritsa Juhanpojan tarina.Historiallisia kertomuksia lapsille. Kuv. Hannu Lukkarinen. WSOY 1982.

Jättiläisen taskussa. Satu. Kuv. Timo Kästämä. WSOY 1988.

Säämingin seurakunnan 500-vuotisjuhlakantaatti 2006. Säv. Ilkka Kuusisto.

Marion Brasch: Ja nyt hiljaisuus

Marion Braschin Ja nyt hiljaisuus. Romaani suurenmoisesta perheestäni (Lurra Editions 2014, suomennos Arja Rinnekangas) ilmestyi suomeksi sopivasti Berliinin muurin kaatumisen 25-vuotisjuhlaksi. Kyseessä on omaelämänkerrallinen romaani DDR:n viimeisistä vuosista. Kirjassa on noin 400 sivua ja se on helppolukuinen, koska teksti ei ole kovin monikerroksista. Oikeastaan metafyysinen aspekti puuttu teoksesta miltei kokonaan, koska pääpaino on eeppisellä tarinan kuljetuksella. Metafysiikasta ei varmaankaan DDR:ssä ollut pulaa, mutta kirjailija on valinnut tämän kertovan tyylin. Teosta voisi verrata Rakkautta muurin varjossa- (Weissensee) televisiosarjaan, tosin jälkimmäinen vetää dramatiikassa pidemmän korren. 

Kirjan päähenkilö kasvaa itäsaksalaisessa eliittiperheessä, missä korkeassa virassa oleva isä on täysin omistautunut uuden yhteiskunnan rakentamiselle. Lapsille ei tunnu jäävän aikaa, ja niinpä nämä valitsevat täysin toisenlaisen elämäntyylin ja arvot kuin vanhempansa. Vaimo on myös kesannolla. Sairas yhteiskunta ja huono perhedynamiikka johtavat kuitenkin siihen, että kolmesta sisaruksesta kaksi kuolee viinaan ja huumeisiin, vaikka kumpikin heistä oli lahjakas ja tunnustettu taiteilija. Isä avittaa myös toisen pojan elämää ilmiantamalla hänet Stasille, ja poika joutuu vankilaan. Ainoastaan päähenkilö Marion selviää kuiville kaikista koettelemuksista sopeutumalla, ja hän jatkaa elämäänsä au-äitinä ja toimittajana. Tämän kummempaa kirjassa ei pohjimmiltaan tapahdu. 

Miksi teos kannattaa lukea? Nostalgian ystäville avautuu uskottava DDR: sellaistahan siellä juuri oli, mitä Brasch kuvaa. Koskettavaa ja uskottavaa kirjassa on myös Marionin usko parempaan tulevaisuuteen ja ihmiskasvoiseen sosialismiin. Hyvin moni itäsaksalainen olisi halunnut pitää isänmaansa, jos se olisi uudistunut sisäisesti. Yhteiskunnan ja yksilön ristiriita on teoksessa kuvattu hyvin, myös ne keinot, millä ihmiset pyrkivät hankkimaan enemmän henkistä tilaa ympärilleen. Länsi-Berliinissä asuva menestyvä ja varakas veli ei ollut yhtään onnellisempi kuin köyhemmät ja vapautta vailla olevat sisaruksensa itäpuolella kaupunkia. Kaikilta tuntui puuttuvan jotain - ehkäpä syynä oli juuri rakkaudeton koti.

Kirjan tuoreinta antia oli työelämän kuvaus DDR:ssä. Marion hankki toimeentulonsa latojana kirjapainossa, missä painettiin puolueen pää-äänenkannattajaa. Työmiesten ankea elämä ja illuusiottomuus on kuvattu hyvin, samoin heidän keskinäinen solidaarisuutensa. Itse pidin kovasti myös Unkarin matkan kuvauksesta, koska muistiin palasi omat nuoruuden seikkailut 1970-luvun Unkarissa. Unkari merkitsi Marionille seikkailua, etelää, vauraampaa elämää kuin kotoinen derkkumeininki. 

Uskottavaa oli myös hankalan isäsuhteen kuvaus. Isän varjo lankesi kaikkien perhesuhteiden ylle, eikä isä myöskään hallinnut omaa privaattielämäänsä. Perheensä ongelmien ja etnisen taustansa (juutalaisuus) vuoksi isä siirrettiin joksikin aikaa Karl-Marx-Stadtiin toisiin hommiin, eikä hänestä koskaan tullut ykkösketjun miestä. 

Mitä lukija jää kaipaamaan? Olisin toivonut elävämpää DDR:n todellisuuden kuvaamista, tuoksuja, hajuja, näkyjä, ääniä, joiden kautta olisi syvemmin päässyt tunnelmiin käsiksi. Päähenkilö vaihtoi myös miehiä kuin sukkia, mutta suhteiden kuvauksissa ei ollut vähäisintäkään erotiikkaa. En nyt tarkoita kaikkien litinöitten ja huokausten kuvausta, mutta eroottista jännitettä olisi voinut olla jo uskottavuuden kannalta. Kaikki poikaystävät vaikuttivat hieman paperisilta ja kirja olisi ollut yhtä hyvä myös ilman heitä. Ehkäpä tähänkin on selityksenä onneton koti. 

Kirja oli runsaista käänteistään huolimatta arkipäiväinen. Siinä ei ollut groteskeja elementtejä, ei metafyysistä pohdintaa, ei reippaita panokohtauksia eikä myöskään minkäänlaista huumoria. Mikä oli hyvää, oli sujuva kerronnan eteneminen. Kertomus tuli kerrottua ja se siitä. Kirjan kansikuva on Marion Braschin omasta arkistosta: siihen tiivistyy hyvin koko kirjan tunnelma. 

Ernst Busch ja Hans Eisler ovat DDR:n essenssiä:

https://www.youtube.com/watch?v=fyO_-oDtvGU

Joulun alkupalat

Kananmaksapateeta, kurkkuhyytelöä, sitruunalohta ja sillisalaattia

Kylmät alkupalat ovat juhlaruuan paras osa (no jouluna ei tosin ole lanttulaatikon voittanutta). Alkupalat virittelevät ruokanautintoon ja ne täyttävät mukavasti, jolloin pääruokaa ei tarvitse syödä yli määräänsä. Tavallisena pyhänä sopii alkuruuaksi hyvä keitto (vaikkapa sieni-, kurpitsa- tai kurkkukeitto), mutta suurempina juhlina täytyy olla jotain runsaampaa ja näyttävämpää. Seuraavassa neljä ohjetta hyviä alkupaloja varten.

Kananmaksapatee. Laita monitoimikoneeseen puoli kiloa kananmaksoja, pari desiä korppujauhoja, desi kermaa, jauhettua pippuria, kourallinen kuivattuja suppiksia, yksi hienonnettu ja paistettu sipuli, teelusikallinen suolaa ja hieman madeiraa tai konjakkia, johon olet liuottanut ruokalusikallisen maizenaa. Anna koneen pyöriä, pane sitten seos voideltuun umpinaiseen vuokaan, lado pinnalle muutama laakerinlehti ja laita uuniin (180 astetta) vesihauteeseen noin 45 minuutiksi. Jäähtyneen pateen kanssa sopii parhaiten puolukkahillo tai sitten granaattiomenan siemenet. 

Kurkkuhyytelö. Ota keskikokoinen kurkku, raasta se ja suolaa kevyesti, laita siivilään valumaan. Laita samalla viisi liivatetta likoamaan. Vatkaa pari desiä kermaa vaahdoksi ja lisää siihen yksi pieni purkki rahkaa ja raejuustoa. Lisää seokseen  yksi teelusikallinen suolaa, yksi ruokalusikallinen valkoviinietikkaa, yksi pieni hienonnettu sipuli, yksi ruokalusikallinen ruohosipulia, saman verran persiljaa ja puoli ruokalusikallista rakuunaa. Lisää valutetut kurkut ja pienessä maitotilkassa sulatetut liivakot. Laita rengasvuokaan ja kylmään. Kun kumoat hyytelön, joudut upottamaan sen kuumaan veteen hetkeksi, jos et ole vuorannut vuokaa kelmulla. Koristele kylmäsavulohella ja ravuilla. 

Sitruunalohi. Ota tarvitsemasi määrä tuoretta lohta ja leikkaa se ohuiksi viipaleiksi. Laita kannelliseen astiaan ja valuta päälle sitruunamehua. Mausta pippurilla, tillillä ja suolalla. Anna kypsyä kylmässä, kääntele kaloja aika ajoin ja tarkasta maku. Voit raakakypsyttää myös konjakilla tai valkoviinillä. Raastettu inkivääri sopii myös hyvin joukkoon. Valmista tulee noin vuorokaudessa. Erityisen hyvin tämä sopii avokadon kanssa. 

Sillisalaatti. Ota paketti matjesfileitä ja leikkaa ne pieniksi paloiksi. Sekoita kulhossa purkki kermaviiliä ja smetanaa, lisää joukkoon tilliä, yksi raastettu omena, sinappia, hieman etikkaa, valkopippuria, suolaa ja pieni hiennonettu sipuli. Lopuksi kalat joukkoon ja sitten kylmään. Tätä sopii tarjota vaikkapa saaristolaisleivän kanssa. 

Ettei joulun pääasia unohtuisi:

https://www.youtube.com/watch?v=Wg9AzHDR_-M

Viipuri. Kirjailijan, muistelijan ja historioitsijan kaupunki

SKS julkaisee ansiokasta sarjaa kaupungeista, jotka ovat inspiroineet suomalaisia kirjailijoita. Ulkomaalaisia runokaupunkeja ovat Praha, Tartto, Rooma, Berliini, Pariisi, Lontoo ja Budapest, Suomen kaupungeista kuvataan Turkua, Oulua ja Viipuria. Teokset ovat rakentuneet kirjallisuuskatkelmien varaan, joihin liittyy lyhyt kommenttisosa. Lisäksi teoksissa on kokoava essee kyseisen kaupungin kirjallisen kulttuurin ominaispiirteistä. Teos on hyvä lisä Viipuri-kirjallisuuteen. Sen erityinen ansio on laaja historiallinen läpileikkaus Viipuri-aiheiseen kirjallisuuteen, ja teos houkuttaa lukijaa tutustumaan teoksessa lainattuihin kirjailijoihin.

Viipuri. Kirjailijan, muistelijan ja historijoitsijan kaupunki -teoksen (Porvoo 2009) on koonnut vuosi sitten edesmennyt kirjailija ja kulttuurihistorijoitsija Aarni Krohn. Teos on rakentunut kronologisesti käsitellen Viipurin kulttuurielämän eri ulottuvuuksia pääasiassa muistelmatekstien avulla. Viipurilaiselle monikielisyydelle on tehty myönnytys ottamalla mukaan myös ruotsinkielisiä tekstejä. Kirjan hienostuneen kannen on suunnitellut Petri Latvala. 

Viipurin vanhinta historiaa esitellään Lempi Jääskeläisen ja Kaari Utrion tekstien avulla. Lempi Jääskeläinen on suomalaisen historiallisen romaanin grand old lady: hän herätti aikoinaan henkiin kiinnostuksen Viipurin rikkaaseen kaupunkikulttuuriin ja kaupungin historiaan erityisesti Weckrooth-sarja avulla. Jääskeläinen oli aikoinaan samanlainen painosten kunigatar kuin Kaari Utrio myöhemmin. Jääskeläinen kuvaa hienosti vanhan kaupungin tunnelmia, ympäristöjä ja interiöörejä, hänen ihmiskuvauksensa on sen sijaan vanhentunutta ja sovinnaista. Jos haluaa päästä käsiksi Viipurin fluidumiin, on parasta lukea Jääskeläistä.

Teoksen keskiössä on kaupungin vilkas kulttuuri- ja seuraelämä 1920-1930 -luvuilla, muistelijoina mm. Katri Veltheim, Kalevi Tilli, Stig H. Hästö, Annikki Arni, Jaakko Leppo ja Kersti Bergroth. Päälimmäiseksi kuvaksi jää, että kaupunki oli monikulttuurinen, monikerroksinen ja suvaitsevainen. Tekstikatkelmien perusteella parasta antia ovat Bergrothin, Arnin, Jääskeläisen ja Zilliacuksen tekstit, erityisesti naiskirjailijat ovat selvästikin parempia.

Mitään erityisen uutta ei Viipuri-harrastajalle kirjasta löydy. Epilogissa oli tosin mielenkiintoisia artikkeleita sodanjälkeisestä Viipurista. SKS:n Viipuri-kirja tarjoaa kuitenkin miellyttävän historiallisen retken Viipurin menneisyyteen. Ota lasi kuivaa sherryä ja anna mielesi vaellella pitkin Viipurin kujia teosta lehteillessäsi. 

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Lukupiirin syksyn kirjana oli Miika Nousiaisen Maaninkavaara. Olet ehkä hyvä lukijani huomannut, etten käsittele blogissani yleensä mitään mainstream-juttuja, koska kiinnostukseni kohteet ovat aina hieman sivulla pääteiltä tai ne ovat muuten vaan outoja. Tämä postaus olkoon poikkeus tästä linjasta. 

Olen lukenut Maaninkavaaran lisäksi Vadelmavenepakolaisen. Ruotsin ystävänä tunsi tiettyä sukulaisuutta Mikko Virtasen kanssa, mutta jossain kulkee myös svekofilian raja. Kirja on pidennetty vitsi, jossa on myös traagisia elementtejä. Luulenpa, etteivät ruotsalaiset kuitenkaan jaksa ymmärtää Nousiaisen huumoria.

Maaninkavaara on myös pitkä vitsi, tosin vieläkin traagisempi kuin Vadelmavenepakolainen. Kun teosten huumoriosuus on käsitelty ja naurut naurettu, nousee esiin kummankin teoksen kansallinen eetos: suomalainen alemmuudentunto, jota Vadelmavenepakolainen käsittelee, ja suomalainen hybris, mikä on Maaninkavaaran keskiössä. 

Martissa ruumiillistuu tietynlainen Suomi, sanoisinko jälleenrakennuskauden Suomi. Tunnen monta marttia, joilla on erilaisia päähänpinttymiä, poliittisia, uskonnollisia tai muuten vaan elämäntapoihin liittyviä vakaumuksia, joita he mielellään viljelevät kotioloissa ja töissään. Romaanin Martti on lähinnä hullu, mutta nämä arkielämän martit ovat kuitenkin rakentaneet tämän maan tämännäköiseksi, kuin se nyt on.  

Noloa myöntää, mutta Martti oli minulle romaanin läheisin henkilö. Tytär Heidi on uhri ja jotenkin liian kypsäksi kuvattu, äiti Sirkka on taas lähinnä statisti ja poikaystävä Sakke on puuhelmipoika. Sirkkoja on Suomi täynnä: naisia, jotka palvelevat mukisematta miehiään tinkien omista tarpeistaan. Ilman sirkkoja ei Suomi myöskään olisi tällainen kuin nyt.  

Martin maailma on platonilainen ideoitten maailma, minne pääsee vain ankaran kieltäymyksen ja itsekurin kautta. Theoria, puhdas henkinen näky on päämäärä, mihin askeesilla pyritään. Suomalaiset ovat Euroopan spartalaisia tai Israelin kadonnut kolmastoista heimo, jotka nostavat kansakunnan Elysiumin niityille ja joiden tehtävä on olla myös esimerkkinä muille kansakunnille. Tämän tavoitteen mentoreina ovat olleet Paavo Nurmi, Lasse Virén, Kaarlo Maaninka... Maaninkavaara on suuri allegoria suomalaisuudesta ja ennen kaikkea suomalaisesta hybriksestä: samanaikaisesti viihdyttävä ja traaginen teos. 

 

Tulva: Imetys, väkivalta, buto, Egypti

No comments

Tiedostava työtoverini toppasi käteeni jälleen Tulvan (1, 2014). Edellinenkin Tulva sai hien nousemaan pintaan ja adrenaliinitasot ylös. Toisaalta tällaiset lukuretket tuntemattomille alueille laajentavat maailmankuvaa. Kuinkahan tämän numeron kanssa käy?

Atlas Saarikosken pääkirjoitus käsittelee väkivaltaa, niin rakenteellista kuin yksilötasolla tapahtuvaa. Huolta kannetaan siitä, että mediassa feminismi luokitellaan uusnatsismin kanssa samaan kategoriaan. Lopuksi Saarikoski toteaa jäävänsä beibilomalle, äitiys lienee tässä lehdessä samanlainen muinaismuisto kuin niidet tai rupalöttö.

Olen taistelija, en rakastaja -jutussa Margaret Cho (jolle ei sivumennen kannata ryppyillä) kertoo näkemyksistään. Hänen mielestään oli fantsua kasvaa San Franciscon nistien ja hippien parissa, koska siellä oppi vallankumouksellista olemista. Naisen tulisi unohtaa kaikki sukupuolelleen asetetut säännöt ja luoda itselleen oma herstory. Cho käärii myös omat tamponinsa, hän kuuntelee itseään ja on entistä kovaäänisempi. Hän ei myöskään halua kehitysvammaista lasta, ja pelkää siksi lapsen saantia, koska on jo yli 40-vuotias. Jos Margaret tulisi kadulla vastaan, vaihtaisin luultavasti puolta, siksi hurja ilmestys hän on ainakin kuvien ja jutun perusteella. 

Naistenpäivä päättyi puukotukseen Malmössä. Malmössä pahoinpideltiin neljä feministiä sairaalakuntoon. Tekijät olivat ruotsalaisia natseja, ylimpänä Andreas Carlsson, joka oli käynyt myös tukemassa Ukrainan äärioikeistoa. Naisten emansipaatio on natseille uhka, koska heidän ideologiansa rakentuu äärimmäiselle maskuliinisuudelle. Suomalaiset feministit osoittivat laajan tukensa Ruotsin antifasisteille.  Kysyn vain, että täytyykö naisena mennä kaivamaan verta nenästään näiden Ruotsin neandertalilaisten kanssa? Eikö sitä tasa-arvoa voi ajaa muutenkin kuin kadulla? Eikö pitäisi aina liikkua hieman itseään fiksumpien parissa, jotta itsekin jalostuisi?

Suvi Auvinen käsittelee imetystä jutussa Tissit tiskiin! Rinnat ovat sekä yksityinen että julkinen alue. Rintamalinjat (!) imetyksen suhteen ovat myös jyrkät. Imettämättömiä äitejä on syyllistetty kautta aikain. Kaikki artikkelin imetysjutut olivat täyspäisiä ja toden oloisia, mielenkiintoinen oli myös toteamus, että jopa mieskin oppii ajan mittaan rintojen uuden roolin. 

Sanna Raita-aho käsittelee Egyptin naisten asemaa. YK:n tutkimuksen mukaan 99 prosenttia Egyptin naisista kokee seksuaalista väkivaltaa. Kadut ja liikennevälineet ovat pervertikkojen temmellyskenttänä, ja naisille huutelu on vain mieskuntoa osoittaavaa flirttiä, joka on arabiyhteiskunnissa hyväksytty toimintatapa. Koulutetuille naisille on järjestetty HarrasMap -itsepuolustuskursseja. Kursseilla opetetaan wendoa (Women´s Self Defence). Kursseilla naiset ovat myös ahdistelijoiden rooleissa, jotta paremmin pääsisivät sisään miesten kieroon maailmaan. Islamilaisessa kulttuurissa naisen odotetaan kuitenkin hillitsevän miehiä käytöksellään. Mitähän uutetta Egyptin pojat syövät, kun on noin kovat paineet? Tässä alkavat jo sanat loppua.

Seuraava juttu kertoo Ken Maista, butotanssijasta, joka eläytyy bakteeriksi, steariiniksi ja ylittää myös oman sukupuolensa rajat. Tanssija on 54-vuotias kahden lapsen isä, joka kulkee pitkin kaupunkia mustassa mekossa ja kirkuvanpunaisissa kynsissä. Butotanssijat maalaavat kasvonsa valkoisiksi ja tanssivat miltei alasti. Tanssin on oltava transsinomaista, tanssija ei ota kontaktia yleisöönsä, vaan on omassa mikrokosmoksessaan. 

Ken Mai ammentaa sisällöt tansseihinsa Genet´n ja Mishiman kaltaisilta kirjailijoilta, joilla homoseksuaalisuus on tuotannon keskiössä. Butotanssin keskeinen ajatus on metamorfoosi: tanssija voi olla mies, nainen, kukka, bakteeri... Metamorfoosin kautta saadaan yhteys itsemme ulkopuolle, ja sitä kautta itseemme. "Palakaa kokonaan, niin että lihat irtoavat luista ja muuttukaa tuhkaksi" kuuluu Ken Main ohje. Tämä on vähän kuin Katri Valan "Onhan kukittu kerta". Ken Mai pitää suomalaisista, myös meidän puliukoistamme. Tämä oli virkistävä juttu, ja toi tuulahduksen Japanin rikkaasta kulttuurista. 

Asiajuttu on sitten SAK:n juristin Anu-Tuija Lehdon haastattelu, jossa hän listaa työelämän viisi tärkeintä ongelmaa: epävarmat työsuhteet, yhdenvertaisuus, palkkatasa-arvo, leikkaukset ja piilotetut tasa-arvo ongelmat. Tietysti lehden linjan mukaisesti on mukaan otettu myös romaniasun ja sikhiturbaanin käytön problematiikka työelämässä. Tähän on nyt paras olla sanomatta mitään.

Sarjakuva Feminism in Namibia oli minulle jo liian raskasta luettavaa, koska edeltävä Egypti-juttu antoi jo riittävän kuvan naisen asemasta ja miesten toimintatavoista tuossa maanosassa. Samoin juttu Seksistiset hupipaidat on liian rankkaa kamaa vanhalle sedälle.

Li Andersson pelkää kovasti fasismin nousua, kuten myös naapurimaamme presidentti: "Fasistinen rodullistettu yhteiskuntamalli nojaa heteroydinperheen ideaaliin... Äärioikeiston nousu on uhka yhdenvertaisuuden puolustajille ja kaikille, jotka eivät mahdu ahtaasti määriteltyjen "kunnon kansalaisen", "suomalaisen" tai "heteron" muottiin." Tätä lukiessa tuli jotenkin syyllinen olo: mitä pitäisi tehdä, että oma toiseus lisääntyisi?

Nino (tyttö vai poika?) Kautto kirjoittaa Avointen Ovien Työmiehen vaimosta. Satuin näkemään tämän hyvän Canth-tulkinnan, mutta Kauton resension perusteella ei kyllä pääse selville, miksi näytelmää kannattaisi mennä katsomaan. Tässä kulminoituu Tulvan ongelma: kaikki redusoidaan toiseuteen ja genitaalialuelle, puhutaanpa sitten palmuöljystä tai Minna Canthista. Kirjoittajilla on myös niin oudot nimet (Tetti, Ruka, Nino, Sisli...) ettei tiedä, mitä ristikukkaisia he ovat. 

Lehden viimeisellä sivulla on vihreiden naispoliitikkojen mainos, josta nousevat esille täyspäisimmät vihreät naispoliitikot Heidi Hautala, Outi Alanko-Kahiluoto ja Tarja Cronberg. En äänestäisi heitä painajaisunissanikaan, mutta kunnioitan heidän asiantuntemustaan ja asiallista argumentointiaan edustamiensa arvojen puolesta.

Tämä on viimeinen Tulva-postaus, koska en jaksa jakaa näin aggressiivista ja yksisilmäistä maailmankuvaa. Fiksulle naiselle Tulva lienee jonkinlainen camp-lektyyri. Täyspäinen mies ei tartu Tulvaan pyykkikepilläkään, koska hänelle on lehdessä annettu vain natsin tai raiskaajan rooli. Tulva on vihapuhelehti. 

Gougères ja jogurttipommi

Lämpimiä gougèreita on vaikea vastustaa

Ilahduta itseäsi ja läheisiäsi seuraavilla ruuilla, jotka sopivat niin pyhään kuin arkeen. 

Gougères on miltei sama asia kuin tuulihatut, tässä ohjeessa ne maustetaan juustolla. Ruokalaji on suosittu Burgundissa, ja siihen voi käyttää suunnilleen kaikkea, mitä kaapista löytyy. Näistä pitävät kaikki, eikä niitä koskaan voi leipoa tarpeeksi. Ne maistuvat erinomaisilta samppanjan kanssa tai vaikkapa kurpitsakeiton kera.

Tuumasta toimeen: laita kasariin 2,5 dl maitoa ja lämmitä se kiehuvaksi. Lisää maitoon 100 g voita ja hieman suolaa. Sekoita joukkoon voimakkaasti vatkaten 150 g vehnäjauhoja. Ota pois liedeltä ja anna jäähtyä. Voit jäähdyttää kattilan myös kylmässä vesihauteessa. Vatkaa jäähtyneeseen taikinaan voimakkaasti yksitellen neljä munaa ja noin 40 g juustoraastetta (emmentalia, comtéta yms.). Lado pellille taikinasta kahden lusikan avulla kananmunan kokoisia kököjä ja laita niiden pinnalle loput 10 g juustoraastetta. Paista noin 190 asteessa 15 - 20 minuuttia. Jos ne ovat tarpeeksi paistuneita, ne eivät lässähdä. Jos haluat hifistellä, niin täytä leivonnaiset vielä tuorejuustolla.

Jälkiruuaksi sopii Jogurttipommi, jälkiruoka, jota voi lusikoita ratkeamiseen asti. Ohje on saksalainen, Jogurtbombe.
Ranskalainen antaisi ruualle nimeksi Les nuits d´amour, saksalainen pitää enemmän pommeista ja pistimistä (tämä on tämän postauksen huono huumoriosuus...).

Ota siis puoli kiloa Valion oivaa Kreikkalaista jogurttia ja 

puoli litraa vispikermaa. Vatkaa kerma ja sekoita jogurttiin ja mausta sokerilla sekä vaniljasokerilla makusi mukaan. Vuoraa siivilä keittiöpyyhkeellä (puhdas, Witz) tai aukaistuilla suodatinpusseilla ja lado seos siivilään. Siivilän alle tietenkin sopiva astia heraa varaten. Anna valua seuraavaan päivään. Kumoa sitten pommi sopivalle lautaselle ja ympäröi se pakastemarjoilla. Tämä on tällaisenaan yksinkertaista ja herkullista. Silmäkin ilakoi tästä punaisen ja valkoisen leikistä. Voit hienostaa pommin tietenkin lukemattomilla tavoilla mielihalujesi mukaan. 

Jogurttipommissa yhtyy raikkaus ja kermaisuus

Yorkshiren nummilta ja kaupungeista

Haworthin asemalta alkaa Brontë-sisarusten maailma

Jos arvostat perinteistä matkailua Euroopan kulttuurin lähteille, etkä säiky vaatimatonta ruokaa, homeen- tai kivihiilen hajua, on Yorkshire siihen erinomainen kohde. Et kohtaa siellä Lontoon Baabelia, vaan viehättävän englantilaisen ympäristön, jossa liikkuu pääasiallisesti vain ystävällisiä englantilaisia. Yorkin katedraalissa voit ehkä korkeintaan törmätä pariin japanilaiseen.

Toissakesänä tein pyhiinvaelluksen Bedan haudalle Durhamin katedraaliin, nyt oli vuorossa Brontë-sisarusten pappila Haworthissa. Englantilaisen naiskirjailijoiden diskreetti maailma on samanaikaisesti hauska, traaginen ja syvällinen - mitä muuta hyvältä kirjallisuudelta voi vaatia? 

Viime syksyn ehdoton lukukokemus oli Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo. Tämä kirjallinen maailma tuntuu avautuvan minulle vasta vanhoilla päivilläni, kun elämä on ehtinyt jo kaulia. Ei voi kuin ihmetellä Brontën sisarusten nerokkuutta: kuinka nuoret naiset pystyivät niin terävästi ja syvästi katsomaan ihmissieluun? Monet mieltävät myös nämä kirjat naiskirjallisuudeksi, mutta tämä on harhainen käsitys. Ehkä tunteista ja suhdesolmuista puhutaan enemmän kuin mieskirjailijoilla, mutta elämän valtimo sykkii silti kaiken takana voimallisesti. 

Luonto tuhlaa lahjakuutta: Brontën sisarusten elämänliekki sammui ennen aikojaan. Kolmikymmenvuotiaana oli kaikki tehty, mihin fyysisen elämän raamit antoivat mahdollisuuden. Mitä merkittävää olisi vielä kirjoitettu, mikäli sisarukset olisivat yltäneet normaaliin vanhuusikään? Ehkä näin oli kuitenkin tarkoitettu, ja heidän neroutensa kairos toteutui kuten sen piti. Jaksan edelleen uskoa, että kaikella on merkityksensä, eikä elämässä ole mitään sattumia.

Brontën pappila sijaitsee pienessä Haworthin kylässä. Sinne pääsee Leedsistä matkaamalla bussilla Keighleyhin ja vaihtamalla siellä Haworthiin menevään bussiin. Tie ja rata kulkevat pitkin kaunista Worthin laaksoa, missä näkee lammaslaumoja, nummimaisemaa ja hyljättyjä tehtaita. Matkan voi taittaa myös höyryveturilla, jos haluaa oikeasti päästä menneeseen maailmaan kiinni. Haworthin asemalta nousee tunnelmallinen tie läpi puiston ylös kohti museota. 

Itse pappila ei ole kovin suuri, ja huoneet on laitettu siihen uskoon, missä ne olivat Brontëiden siellä asuessa. Kaikki on hämärää ja pientä, ikäänkuin kääpiöt olisivat taloa asuneet. Vitriinissä oli mm. Emilyn kenkä, jonka koko oli varmaankin 34. Muutkin tavarat olivat nanokokoa. He taisivat pitää mikromeiningistä: sisarukset kirjoittivat käsin miniatyyrikirjoja tinasotilailleen. Ehkä nämä tinasotilaat antoivat innoituksen myös varsinaiseen kirjalliseen toimintaan. Pienet asiat saattavat olla hyvinkin merkityksellisiä. Kotimuseo on ollut olemassa vuodesta 1928 ja se kuuluu Englannin suosituimpiin nähtävyyksiin. Koko pappila ympäristöineen on perienglantilainen: kaikki on hiukan kolkkoa, harmaata ja pientä.

Pappilan takaa avautuu nummimaisema - humiseva harju. Tässä oli aito genius loci aistittavissa. Mikro- ja makrokosmos ovat samanaikaisesti läsnä. Ehdottoman inspiroiva ilmapiiri. Pilvet soutelivat taivaanrannalla, lammaslauma einehti kiviaidan luona, kirkas ja korkea syyspäivä toi mieleen vain yleviä ajatuksia.

Portti Humisevalle harjulle

Nostalgikkojen tiuhat parvet Haworthin asemalla

Palatkaamme takaisin Leedsiin. Kaupungista tulee suomalaiselle lähinnä mieleen jalkapallo, mutta siellä riittää monenlaista muutakin nähtävää. Leeds on ollut kaivos- ja kutomoteollisuuden keskus 1800-luvulla, siitä todistavat tyhjillään olevat tehtaat ja komeat liikerakennukset. Kaupungissa asuu myös huomattavan paljon intialaista syntyperää olevia brittejä. Erityisen näyttäviä ovat viktoriaaniselta ajalta peräisin olevat katetut kauppakadut ja Euroopan suurin kauppahalli, mistä voit ostaa vaikkapa tuoreen tai palvatun sianpään. Toisaalta keskustassa on palaneita ja hyljättyjä taloraunioita ja muuta rappiota. Kaupungin tuomikirkossa kannattaa käydä, samoin kirkkoa lähellä sijaitsevassa Lohikäärme ja ankka -pubissa maistamassa Vanhaa täplikästä kanaa tai Vanhaa omituista. Vain englantilainen pystyy tälläisiin nimiluomuksiin juomisen alalla. Tunnelma oli kaikkialla kotoisa ja herttainen. 

Cornmarketin lennokas katto

Jorkki henkisellä kotiseudullaan,,,

Matka Leedsistä Yorkiin kestää junalla noin puoli tuntia. Tälläydyin tätä retkeä varten Harris Tweed -asuun vain sitten huomatakseni, että olin kuningaskunnan ainoa, joka näissä vetimissä kulki. Harmin paikka, koska tweed on sekä kaunista, lämmintä että ilmavaa. Junassa istui lähinnä tuulipukukansaa. Olen kai katsellut liikaa BBC:n pukudraamoja...

Yorkin asema on vaikuttava vanhan maailman asemahalli, ja ulos astuttua on jo keskellä keskiaikaista maailmaa. Yorkia ei ole sota eivätkä grynderit runnelleet, kaupunki on todellinen päärly Englannin kaupunkien joukossa. Se ei ole niin puunattu kuin vastaavat Saksan kaupungit: kaikki on vähän sinne päin ja paikoitellen ovat nurkat liasta pyöreitä, mutta tästä ei kannata kliinisen suomalaisen kiihtyä, vaan nauttia aidosta vanhasta tunnelmasta. Vastaavaa voi ehkä paikoin kokea Kölnissä.

Asemalta vie suora tie sillan yli kaupungin päänähtävyyteen Yorkin Minsteriin.  Kirkko on erinomaisesti hoidettu sekä sisältä että ulkoa. Auringonvalossa temppeli tuntuu hohtavan kultaista valoa. Historian ystävän yllättää kirkon edessä oleva Konstantinus Suuren patsas. Konstantinus julistettiin Rooman keisariksi Yorkissa vuonna 306. Kaupunki oli tuolloin nimeltään Eburacum, ja Konstantinus oli siellä taistelemassa piktejä vastaan. York on ollut sekä roomalais- että viikinkikaupunki. York on siis välillisesti vaikuttanut siihen, että myös me olemme kristittyjä.

Kirkossa kannattaa viettää ainakin tunti, että ehtii kaikki paikat nähdä. Goottilainen jumalikävä on kivettynyt kirkon ruoteisiin ja lasi-ikkunoihin. Yksi ikkuna, Viisi sisarta, on maailman suurin lasi-ikkuna. Jokainen ikkuna ja sen pieninkin osa on itsenäinen taideteos kuvastaen pelastushistoriaa. Kaikki on samanaikaisesti kevyttä ja juhlavaa. Ihmiskädet ovat olleet Jumalan käsinä näitä seiniä pystytettäessä. Kun poistuu tästä sakraalitilasta, on harras ja juhlava olo. Tämän kirkkomatkan jälkeen olen valmis allekirjoittamaan Oswald Spenglerin näkemyksen, että länsimainen kulttuuri saavutti huippunsa keskiajalla: kaikki tämän jälkeen tehty on vain teeman muunnelmia ja soveltamista. 

Ilmeikästä lasimaalausta

Englannin ilmeikkäitä kuninkaita rivissä

Wedgewood-henkinen katto Pyhän Johanneksen kirkossa

Yorkin vanhan kaupungin voi kiertää keskiaikaisia muureja pitkin kävellen: vastaan tulee torneja, kirkkoja, synagoga, siltoja... Kun väsymys iskee iltapäivällä, on High Tean aika. Betty´s on siihen paras paikka. Sisäänpääsyä voi joutua hieman jonottamaan, mutta se kannattaa. Eteen kannetaan kolmikerroksinen vati voileipiä, sconeseja, kakkuja, lihavia pesukarhuja ja suuri kannu teetä.

Englantia puhtaimmillaan, alinna lihava pesukarhu

Tämän herkkuhetken jälkeen sopii vielä lähteä Castle Howardiin, joka sijaitsee noin puolen tunnin bussimatkan päässä Yorkista. Howardin linna tuli tunnetuksi Evelyn Waughin romaanin Mennyt maailma filmauspaikkana. Sarjaa näytettiin Suomessa 1980-luvulla useampaankin kertaan, ja se lienee auttanut Jeremy Ironsia maailmanmaineeseen. Linna on suurenmoinen, samoin sen puisto. Linnan ruusutarhassa voi nähdä englantilaisia ruusunystäviä käyskentelemässä ja nuuhkimassa näitä jaloja kasveja: Isn´t beuatiful? Yorkshire on kulttuurimatkailijan ehdoton MUSTI!

Atlantti toimessaan

Lordin lukunurkka

Nyt reksaamaan!

Reksattuja rouskuja

Koska olen fungofiili eli sienihullu, täytyy jatkuvasti keksiä uusia menetelmiä sienten säilömiseksi ja käyttämiseksi. Tämän syksyn villitys on reksaaminen. Lapsuudessa reksattiin eli umpioitiin kaikenlaista marjoista vihanneksiin: raa´at tai kypsät ainekset pantiin kannellisiin lasitölkkeihin, joita sitten keitettiin useita tunteja, ja näin umpioitiin suojaan pahalta bakteeri- ja mikrobimaailmalta.  

Sienten kanssa menettele näin: puhdista sienet ja ryöppää rouskut tai kuumenna muut sienet omassa liemessään. Valuta ja lado puhtaisiin purkkeihin. Täytä purkit kylmällä vedellä, laita mukaan hiukan suolaa, jos siltä tuntuu, ja väännä purkki kiinni. (Tätä ennen olet liottanut purkkeja ja kansia kuumassa vedessä!) Keitä purkkeja vedessä noin kolme tuntia. Tämän jälkeen kansien pitäisi imeytyä kiinni. Jäähdytä ja pane kylmään. Keitä purkkeja vielä kahden päivän päästä yksi tunti. Kun sitten avaat umpion käyttöä varten, katso, että kansi on sisäänpäin lommollaan. Haista myös, ettei ole käynyt hygieniakämmiä. Näin tehdyt sienet ovat kuin suoraan metsästä poimittuja.

Kuten huomaat, on reksaamisessa 1940-luvun kiireetön flair. Saksalainen bloggaaja totesi reksaamisen olevan sota-ajan ja nykyisen Itä-Euroopan säilömistapa. Tämä on slow-kitcheniä puhtaimmillaan!

Hyvän sienisalaatin saat suolasienistä seuraavasti. Hienonna liotetut suolasienet yleiskoneella atomeiksi. Vatkaa tanakahko kermavaahto, johon lisäät hieman suolaa, hienoa maustepippuria ja vähän etikkaa. Silppua veitsellä sipuli mahdollismman hienoksi ja sekoita sitten kaikki ainekset keskenään. Tätä herkkua voit nauttia mustan leivän, perunoiden, avokadon...kanssa. 

Sieni-tursas on herkkua!

Miinan ja Villen ihmeellinen ET-maailma

Sokea pakanallinen jumalatar ohjaa ET-lapsia

Kristinusko ja sen luterilainen tulkinta ovat mahdollistaneet Suomessa monen hyvän asian lisäksi myös omantunnonvapauden. Tämä tarkoittaa sitä, ettei kaikkien tarvitse olla kristittyjä eikä jakaa myöskään kristittyjä arvoja. Koulussa tätä maailmankatsomusta palvelee elämänkatsomustiedon opetus. Tätä ainetta halutaan nyt tyyrätä kaikille Suomen lapsille, jos se vain riippuisi demareista, kommareista, vihreistä ja nykyään myös kokoomuksesta. ET-kellokkaiden mukaan koulussa pitää opettaa etiikkaa (kenen etiikkaa?) ja maailmanuskontoja, omasta kristillisestä perinteestä viis, onhan se niin ahdistavaa, harmaata, ja sitten vielä se kamala luterilainen työmoraali! 

Päätin selvittää itselleni, millaisilla oppikirjoilla ET-lapsia ravitaan. Kiitos erinomaisen työtoverin sain kirjat käyttööni, ja muutenkin monipuolista johdatusta ET-problematiikaan. Ainakin pienet eeteeläiset ovat Opetushallituksen kustantaman Miina ja Ville-sarjan varassa. Miksi isot kustantajat eivät kustanna näitä kirjoja, vaan kustantajana on OPH, joka pitää myös huolen mustalaiskielestä ja inarinsaamesta. Ehkäpä jo tästä voi ajatteleva lukija vetää johtopäätöksiä...

Seuraavassa sukellan teosten Miina ja Ville etiikkaa etsimässä, Miina ja Ville ja kulttuurin arvoitus ja Miina, Ville ja vintiöt maailmaan. Kirjasarjan tekijät ovat Satu Honkala, Kimmo Sundström ja Ritva Tuominen. Satu Honkala on kunnostautunut Latokartanon koulun rehtorina kieltämällä Suvivirren laulamisen kevätjuhlassa. Sen sijaan laulettiin Apinaorkesteri, aarniometsän suojassa harjoitteli. Tämä on luovaa suhtautumista kansalliseen kulttuuriperintöön. Enemmistöä on kovin vaikea suvaita. En uskaltanut enempää stalkata muiden tekijöiden taustoja, koska pelkäsin löytäväni vielä lisää luurankoja.

Kirjasarjan lasten nimet kummastuttivat minua: miksi ne on otettu germaanisesta sotamytologiasta ("Tahtokypärä" ja "Suojelukypärä")? Eikö Klemens ja Sofrosynee olisi ollut parempi valinta - sopivan pakanallista, mutta kuitenkin sisällyksekästä? Ehkäpä ET-lapsen tulee suojella itseään kypärin ja miekoin kristittyjen viekkailta vehkeiltä. 

ET-maailmassa ihminen on hyvä

Sarjan ensimmäisessä osassa kuvataan oppiaineen keskeinen sisältö: millainen maailma on, mitä voimme tietää ja miten pitäisi elää, jotta olisi onnellinen. Tässä on varmaan jotain kantilaista, mutta tosin ilman Jumalaa. Pienille lapsille tarjotaan onnellista elämää, isommille puhutaan jo hyvästä elämästä, mikä on jo huomattavasti käsitteellisempi asia. Onnellinen pupu on helpompi ymmärtää kuin hyvä pupu. 

ET-maailmassa myös tytöt ja pojat voivat olla keskenään ystäviä, Mohammed inhoaa tappeluita, halutaan matkustaa Intiaan ja ollaan kasvissyöjiä ja allergisia. Allergialle on omistettu kokonainen kappale, joten tuntuu siltä, että tämä on eeteeläisten ominta henkistä aluetta: kuinka temppuilen ruuan kanssa, saadakseni huomioita. Tähän liittyy voimakkaasti myös perhedynaamiset tekijät, kuten myös moneen muuhun hullutukseen, joiden uhreiksi lapset joutuvat. 

ET-maailmassa ihminen on hyvä. Syyllisyyttä saatetaan tuntea, ja rikkomuksia voidaan pyytää anteeksi, mutta ihmisen virheet eivät lähde hänen konstitutiostaan vaan ympäristöstä. Kuvaava on lause: "Ymmärrät tekeväsi väärin toimiessasi vastoin omia periaatteitasi". Portit ovat auki arvorelativismille, ja kaikki moraaliset ratkaisut tehdään mun jutun pohjalta. ET-oppi ei usko ihmisen pahuuteen. Muuttamalla ympäristö paremmaksi saadaan myös parempi ihminen. Olemme siis palanneet Ranskan vallankumouksen ja esiteollisen ajan jälkimaininkeihin, mistä muutenkin koko et-touhu tuntuu ammentavan sisältönsä. Pohjalla on loputon usko ihmiseen ja hänen kaikkivoipaisuutensa. "Человек - это звучит гордо" (ihminen, kuinka ylpeältä se kuulostaa) kirjoitti Maksim Gorki näytelmässään "Pohjalla". Tämän ihmisuskon hedelmiä korjataan parhaillaan Venäjällä, Pohjois-Koreassa, Kuubassa ja Kiinassa. 

Oppikirjan tekijät kuvaavat ihmislajin kehitystä sanallakaan mainitsematta uskoa, palvontaa tai tuonpuoleista. Kalliomaalauksiakin tehtiin siksi, että "näyttäisi viihtyisämmältä". Onneksi sentään Pohjois-Intiassa "opitaan käymään temppelissä".  

Ei epäilystäkään kummalta puolelta totuus löytyy

Erilaisuus tuntuu olevan tekijöiden lempilapsi. Erilaisuutta käsitellään paljon enemmän ja monimuotoisemmin kuin vaikkapa rakkautta tai syyllisyyttä. On ympäristön luomaa erilaisuutta, vallittua erilaisuutta, tahtomatonta erilaisuutta, monenlaista erilaisuutta... Lukijalle tulee sellainen olo, että erilaisuus on jotenkin hienoa ja tavoittelemisen arvoista. 

Luettuani ensimmäisen osan tätä oppikirjaa, jossa oli tietenkin myös hyvää ja asiallista sisältöä, tuli sellainen olo, että tekijöiden maailmankuva on kovin suppea ja valikoiva. Kaikki tuntui hieman puolivillaisen kiltiltä ja teennäiseltä. Mitään oikeaa hengenravintoa tätä kirjaa lukeva lapsi ei saa. Tämä oli sellainen siveysopin kirja.

Näin ennakkoluulottomasti hommat hoituvat ET-maailmassa
Oikein on tietenkin nurin, koska vasen on oikein,

Seuraava osa oppikirjaa on Kulttuurin arvoitus. Uskontoa koskeva osa on kirjoitettu kieli keskellä suuta ja asiallisesti. Liikuttavaa on kuitenkin, että muslimi Nimcon huivinkäyttöä perustellaan uskonnolla, mutta muuten uskontoa ei sitten tarvitakaan. No paitsi tietenkin siihen, että rasismia perusteltiin uskonnon avulla. Kirja tarjoaa oppilaille myös hyviä haukkumanimiä, kuten huivisomali, neekeri ja ryssä. Siitä vaan lapset harjoittamaan suvaitsevaisuutta, kun jo oppikirjakin antaa siihen välineet!

Lapsia kehotetaan ottamaan selvää muinaissuomalaisten jumalista, mutta mitään kristilliseen perinteeseen liittyvää tehtävää ei löydy. ET-oppilailla on oma tärkeä osansa suomalaisessa kulttuurissa ja sen kehittämisessä toteavat tekijät. Tosin nämä tulevat kulttuurinrakentajat eivät saa tunnillaan mitään tietoa siitä, mikä ihan oikeasti on tätä kansakuntaa rakentanut. Kaikki kristilliseen kulttuuriin ja perinteeseen liittyvät viitteetkin puuttuvat kirjasta. ET-ihminen elää omassa mikrokosmoksessaan, missä ihminen ei kohtaa mitään transendenttistä tai numeenista, korkeintaan alla kuvatun kratin.

Enkeleitä ei ET-maailmassa ole, mutta tällaisia kratteja kylläkin

Demokratiaa, totalitarismia, utopiaa ja dystopiaa kirjoittajat käsittelevät kiihkottomasti ja ansiokkaasti. Niitä tarkastellaan historiallisesta perspektiivistä, ja myös filosofeja on otettu mukaan (mm. Hobbes). Kestävää kehitystä käsitellään myös, mutta tämän kehityksen jarrua, ihmisen perkeleellistä luontoa ei tietenkään mainita. Miksi ei käsitellä kysymystä ihmisen ahneudesta ja pahuudesta? Eikö se toisi syvyyttä opetettaviin asioihin?

Tämän sapekkaan vuodatuksen ohella tiedän, että on paljon erinomaisia elämänkatsomustiedon opettajia, jotka käsittelevät monipuolisesti opetettavia sisältöjä, mutta miksi ihmeessä oppikirjat ovat näin köyhiä ja kuivia? Kirjan tekijät ovat oikeita panttaajia ja pierunpidättäjiä. 

Sarjan viimeisessä osassa päästään ET:n ydinalueelle, onnelliseen elämään. Kirjan tekijät ovat lukeneet Nikomakhoksen etiikan ja suosittelevat mesotes-elämänasennetta ja hyveiden ohjaamaa elämää. Lisäksi käsitellään tarvehierarkioita. Kaikki klassisen etiikan muodot esitellään, paitsi ei kristillistä etiikkaa. Mesotes saa korvata agapeen. 

Teoksessa käsitellään myös tieto-opin ongelmia. Jotenkin tuntuu, että tämän viimeisen osan sisällöt ovat liian vaativia viidesluokkalaisille, mutta hyvä opettaja saanee myös nämä asiat elämään. Rimanalituksia ovat pari kreationismikertomusta. Niissä heijastuvat vanhat kaunat kirkkoa kohtaan. Tekijöiden pitäsi updeitata tietonsa siitä, mitä uskonnossa opeteaan ja mitä kirkko opettaa luomisesta. "Uskonnollinen maailmankatsomus on tieteen piirin ja vaikutuksen ulkopuolella" toteavat tekijät. Kaikki uskonnollinen toiminta on siis järjetöntä, onnetonta harhaluuloa, mitä tieteen valo ei ole vielä saavuttanut.

Miina ja Ville haluaisivat myös perustaa aatekoulun, mikä olisi ekologinen ja saisi kaiken energiansa tuulivoimasta, koulun, missä kierrätetään ja viljellään omat vihannekset biodynaamisesti... Minkähän puolueen ohjelmasta tämä juttu on lainattu? Miksi Miinan äidin ekologista minkkiturkkia ei esitellä eikä kerrota Villen isästä, joka työskentelee ydinvoimalassa?

Viimeinen osa kirjasarjaa on klassisen filosofisen etiikan yksinkertaistettu esitys väritettynä viher-vasemmistolaisella luontohyminällä. Näen sieluni silmillä ne ernuoppilaat ja kirjoneulemaisterit, jotka tästä oikeasti innostuvat. 

Tämä ravinto on todellista velliä. Missä on pihvi? Miksei tekijät ole lainanneet vaikkapa Aisoposta tai La Fontainea, vaan tekevät kökköjuttuja kreationismista? ET-lapselta leikataan siivet poikki, kun ei ole mitään suurempaa kuin ihminen tai ehkä luonto. Eikö lapsi ole myös spirituaalinen olento? Tästä ovat samaa mieltä myös PMMP-tytöt:
https://www.youtube.com/watch?v=2WZnmx9Yg0I