Varhain
aamulla Jeesus tuli taas temppeliin. Hänen luokseen kerääntyi ihmisiä suurin
joukoin, ja hän istuutui ja opetti heitä. Kesken kaiken toivat lainopettajat ja
fariseukset paikalle naisen, joka oli joutunut kiinni aviorikoksesta. He
asettivat hänet Jeesuksen eteen ja sanoivat: »Opettaja, tämä nainen on
avionrikkoja, hänet tavattiin itse teossa. Mooses on laissa antanut meille
määräyksen, että tällaiset on kivitettävä. Mitä sinä sanot?» He puhuivat näin
pannakseen Jeesuksen koetukselle ja saadakseen sitten aiheen syyttää häntä.
Mutta Jeesus kumartui ja kirjoitti sormellaan maahan. Kun he tiukkasivat
häneltä vastausta, hän suoristautui ja sanoi:
»Se
teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.» Hän kumartui
taas ja kirjoitti maahan. Jeesuksen sanat kuultuaan he lähtivät pois yksi
toisensa jälkeen, vanhimmat ensimmäisinä. Kansan keskelle jäi vain Jeesus ja
nainen. Jeesus kohotti päänsä ja kysyi: »Nainen, missä ne kaikki ovat? Eikö
kukaan tuominnut sinua?» »Ei, herra», nainen vastasi.
Jeesus
sanoi: »En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä. (Johannes 8, 2-11).
»Hyvä Ruukin väki, hyvät muilta kyliltä tullet ja hyvät
kesäasukkaat. Rakkaat siskot ja veljet Jeesuksessa Kristuksessa!
Olemme tulleet yhteen tämän kunnan erikoisimpaan
kirkkosaliin – Kerkonkosken myllyyn. Mylly on ollut olennainen osa Kerkon
elämää – onhan siellä jauhatettu pelloilta saatu vilja ja tuotettu myös sähköä talojen
tarpeisiin. Mylly on seissyt sukupolvien ajan sillan pielessä kosken partaalla
kylän toimeliaisuuden vertauskuvana. Tänään se palvelee meitä Herran huoneena.
Kiitos Kerkonkosken seurakuntapiirille, että olette valmistaneet tämän tilan
meille tänään. Me olemme tulleet tänne
omien kuormiemme kanssa kantaaksemme ne Herran eteen, saadaksemme voimia,
kiittääksemme ja kokeaksemme kristittyjen välistä yhteyttä. Herra ole kanssamme
tässä jumalanpalveluksessa!
Tämän pyhäpäivän evankeliumi ja myös Samuelin kirjan
lukukappale ovat varsin suoraa puhetta ihmisluonnosta ja ihmisen suhteesta
Jumalaan. Kummassakin kertomuksessa puututaan toisen omaan, oli se sitten
karitsa tai vaimo, ja kummassakin tekijä riisutaan paljaaksi ja tämän
syyllisyys osoitetaan selvästi, mutta samalla hänelle osoitetaan tie
mielenmuutokseen ja annetaan mahdollisuus pukeutua armon vaatteeseen. Vanhan
testamentin kertomuksessa synnintekijä on kuningas, jota profeetta Naatan
puhuttelee, Uuden testamentin puolella Jeesus liikuttaa syntistä naista
elämänmuutokseen. Tämä 5. sunnuntai helluntaista on saanut kirkkokäsikirjassa
nimen ”Armahtakaa”. Meitä kehotetaan tänään armahtamaan toisiamme ja edistämään
oikeuden ja hyvyyden toteutumista ja myös tunnustamaan, että viimeinen
tuomiovalta kuuluu Jumalalle. Ihminen on ajallinen tuomari, Jumala ajaton.
Tehkäämme aluksi retki temppelin pihalle Jerusalemiin,
lehtimajajuhlan jälkeisiin tunnelmiin. Lehtimajajuhlaa vietettiin Israelissa
sadonkorjuujuhlana ja samalla muisteltiin 40-vuotista erämaavaellusta asumalla
juhlapäivinä palmunlehvistä tehdyissä majoissa. Juhla sai myös meidän vapun tai
juhannuksen kaltaisia muotoja, jolloin ilonpito meni joskus yli äyräitten ja
sellaisessa hulinassa saattoi myös aviouskollisuus väliaikaisesti unohtua. Ehkäpä
syyttäjätkin olivat osallistuneet yön riemuihin tavalla tai toisella, koska
olivat niin kärkkäinä aamulla syyttämässä naista. Fariseukset eivät olisi voineet syyttää
naista Jeesuksen edessä, ellei vähintään kaksi heistä olisi ollut silminnäkijöinä,
todistajina tapahtuneelle aviorikokselle.
Jeesus istui opettamassa kun avionrikkoja tuotiin hänen eteensä.
Kansa seisoi toisella puolella ja syyttäjät toisella. Fariseuksilla oli
kahdenlaiset rysät vesissä: ensiksikin oli nainen saatava hengiltä. Oikeastaan
he halusivat tappaa Jeesuksen, mutta nainen oli välietappi tässä
suunnitelmassa. Tässä oli vain se ongelma, etteivät juutalaiset voineet enää
langettaa kuolemantuomioita kuten muinaisessa Israelissa, sen pystyivät
tekemään ainoastaan roomalaiset vallanpitäjät. Oli siis kutsuttu kokoon
jonkinlainen toverituomioistuin, joka antaisi kansan vihan purkautua naisen
lynkkaamiseen. Tästä tapahtumasta avautuu jo näkökulma Paavalin maailmaan ja
siihen, miksi kristittyjä kehotetaan olemaan kuuliaisia lailliselle
esivallalle. Ihminen on aina ja
joka paikassa osannut laittomasti ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja surmata toisia.
Sen vuoksi tarvitaan aina laki, oikeus ja järjestys, jossa yksityinen ihminen
ei voi käyttää oman käden oikeutta. Siksi Paavali sanookin, ettei
"…esivalta kanna miekkaa turhaan. Se on Jumalan palvelija…"
Toisena ja tärkeimpänä tavoitteena oli Jeesuksen
kampittaminen: Kirjanoppineet odottivat, että Jeesus
puolustaa naista varmalta kuolemalta. Mutta sen hän joutuisi tekemään Mooseksen
lakia vastaan. Silloin häntä olisi voitu syyttää vääräksi profeetaksi. Häntä
vastaan olisi silloin voitu nostaa syyte.
Jos Jeesus taas olisi yhtynyt fariseusten
ajamaan tuomioon ja olisi lähettänyt naisen kivitettäväksi, hän olisi
menettänyt maineensa syntisten ystävänä. Hänen sanansa olisivat jääneet
katteettomiksi ja teko olisi turhentanut koko Jeesuksen työn. Kummassakin
tapauksessa olisi vedetty vesiperä.
Jeesuksen ensimmäinen vastaus on
hiljaisuus. Hän piirtelee sormellaan jotakin hiekkaan ja on hiljaa. Evankeliumin
kirjoittaja on rakentanut kertomukseen nousevaa jännitettä. Kaikki odottavat, mitä tapahtuisi. Israelin
lain mukaan siitä, mitä oli hiekkaan kirjoitettu, ei voitu rangaista. Ehkä
maallinen tuomio on vain tomua ja hiekkaa verrattuna Jumalan tuomioon.
Sitten Jeesus nousee ja sanoo: ”Se
teistä, joka ei ole syntiä tehnyt, heittäköön ensimmäisen kiven.” Tähän
lauseeseen kiteytyy jo se, kuinka meidän tulisi suhtautua itseemme ja
lähimmäisiimme. Katso ensin itseesi ja syytä vasta sitten toista. Jeesuksen sanat
pakottivat kuulijat asettumaan syntisen naisen asemaan ja arvioimaan tuomiota
uudestaan. Omatunto muistutti heille, että oikeastaan heidän itsensä pitäisi
olla tuon syytettynä olevan naisen paikalla. Ihmiset järkyttyivät siitä,
etteivät enää olleetkaan tekemisissä lain kirjaimen kanssa, vaan elävän Jumalan
kanssa. Jokainen kivensä pudottanut oli katsonut syvälle omaan sisimpäänsä eikä
ollut ilahtunut näkemästään.
Jeesus toimi lain mukaan. Koska todistajat hiipivät
hiljaa pois, ei ketään voitu enää laillisesti tuomita. Syytös raukesi. Jäljelle
jäi vain Jeesus ja nainen.
Kun on kysymys
Jumalan ja ihmisen välisestä tilinteosta, ei ole kysymys oikeusistuimen
juridisesta tapahtumasta, vaan jostain paljon syvemmästä. On kysymys
lopullisesta totuudesta, jota ihminen ei voi kiertää. Kristus-suhde ei ole
oikeudellinen vaan olemuksellinen asia. Siinä ihminen ei voi selittää väärää
oikeaksi, vaikka juridisia todistajia ei löytyisikään. On kysymys ihmiselämän
tosiasioista, rikkomuksista, lankeemuksista ja syyllisyydestä, jota Jumalan
edessä ei voi millään kieltää. Ainoa mahdollisuus on tunnustaminen, mutta myös
anteeksiantamus ja uudelleen alkamisen armo. Lainoppineet ja fariseukset
lähtivät pois Jeesuksen luota. He lähtivät pois, koska he eivät löytäneet
anteeksiantamusta ja armahdusta Jeesukselta. He olivat oikeassa olemisen ja
oman täyteytensä vankeja.
Syntisen naisen
armonaika alkoi siitä, kun Jeesus sanoi hänelle, että ”En tuomitse minäkään.
Mene, äläkä enää te syntiä”. Jumalan vanhurskauttava sana on ajallisesti
viimein sana. Tätä edeltää viimeistä edellinen: ihmisen teko, tahtominen, pyytäminen,
mielen- ja elämäntavan muutos. Kääntymys on se tapa, jolla Jumalan vapaa armoa
lahjoitetaan pelatukseen vapaalle luodulle. Armo on lahja eikä ansio. Saksalaisen
teologin Dietrich Bonhoefferin sanoin: ”Kristityn täytyy tulla Kristuksen
kaltaiseksi, ei syntiseksi naiseksi tai Sakkeukseksi. Tässä auttaa vain armo.
Muuten kalliista armosta tulee halpaa armoa. ”
Syntinen nainen koki
itsensä syylliseksi, mutta hän ei itse ruvennut itseään terapoimaan eikä analysoimaan
sitä, miksi oli tekonsa tehnyt. Hän luotti vain Jeesuksen armoon ja
sovitustyöhön. Siinä oli tarpeeksi. Jumalan sana oli vapautuksen sana. Me
kaikki kannamme syyllisyyttä jostakin tehdystä tai tekemättömästä. Näitä
asioita ei saa tekemättömiksi, ja voimme kokea syyllisyyttä koko loppu elämämme
ajan, siinä emme voi luontoamme muuttaa. Kristitty ihminen voi elää kuitenkin
oman risaisen elämänsä kanssa hajottamatta itseään. Usko luo ihmiseen
suhteellisuudentajua omaan itseensä ja lähimmäisiin. Usko antaa ihmiselle
toisen mittakaavan, iäisyyden mittakaavan, jolla mitata omia ja muitten
tekemisiä. Syyllisyyden ja armon kokeminen on ihmistä syvästi eheyttävää.
Tämän pyhän evankeliumi avaa sekä yksilöllisen
että yhteisöllisen näköalan. Näemme siinä hyvin
syvälle sisälle Jumalan valtakuntaan.
Se, miksi nainen
ajautui tekoonsa, ei ole keskeistä. Ei myöskään se, kuka oli toinen osapuoli ja
mitä kotona tapahtui tämän kohtaamisen jälkeen. Tähän voi meidän
mielikuvituksemme antaa meille apua. Luultavasti perhedynamiikkaa oli luvassa. Näitä
kertomuksia on kirjallisuus, filmit ja arkipäivä täynnä. Tärkeintä on, että
Jeesus armahti ja antoi anteeksi syntiselle ihmiselle hänen lankeemuksensa ja auttoi
hänet uuteen elämään. Nainen oli vapautettu ja hänen suhteensa Jumalaan ja
Jeesukseen oli uuden luottamuksen ja armahduksen pohjalla.
Keskeisin sanoma
evankeliumin kertomuksessa on, ettei ole niin suurta ja vaikeata syntiä, ettei
sitä voisi saada anteeksi ja lähteä uuteen alkuun. Kaikki synnit ja syntiset
ovat Jumalan edessä samanlaisia.
Kun kerran Jumala
antaa meille anteeksi, hän, joka on pyhin, puhtain, kirkkain ja täydellisin,
eikö silloin olisi mahdollista, että mekin, jotka olemme vähemmän pyhiä,
voisimme antaa toisillemme anteeksi? Tähän meitä tänään kehotetaan.
Yhteisöllinen
näkökulma evankeliumista avautuu fariseusten toiminnasta. Hehän halusivat omasta
mielestään hyvää ja he puolustivat niitä arvoja, jotka olivat juutalaisille osoittautuneet
vuosituhanten saatossa kestäviksi. Tätä kamppailua on käyty aina myös kirkon sisällä,
ja tänä päivänäkin löytyvät Suomen Siionista sekä syntiset naiset ja miehet että
kirjanoppineet. Kirkkoa ravistelee taistelu vapaamielisten ja konservatiivien
välillä, eikä kiveä ole jätätetty heittämättä, kun on vain voitu. Raamattuun ja
lähimmäisenrakkauteen vedoten on perusteltu kantoja puolin ja toisin
sukupuolineutraaleista liitoista, naisen pappisvirasta ja kirkon
yhteiskunnallisesta toiminnasta, eikä armoa ole annettu ja sanoja
säästelty. Myös valtiollisessa elämässä
tuntuu tällä hetkellä kulkevan jakolinja perinteisten ja modernien arvojen
välillä. Meillä jokaisella on taatusti omat kivemme taskussa.
Kirkolla on kautta
aikojen ollut profeetallinen tehtävä, koska se on laitos, joka on sekä tässä
että tulevassa ajassa. Kirkon tulee elää ajassa, mutta sen tehtävä ei ole
myötäkarvaan oleminen ja mukavan ilosanoman välittäminen, vaan sen on kirkkaana
pidettävä yllä evankeliumin sanomaa ihmisten syntisyydestä ja Jeesuksen
pelastustyöstä. Jeesuksen sanoma on ollut aikoinaan ja on yhä vieläkin hankala
ja loukkaava niille, jotka haluavat pitää kiinni omasta viisaudestaan ja siitä
kaikesta, mikä on katoavaa. Näihin katoamattomiin sai katsoa syntinen nainen ja
myös me tänään täällä myllykirkossa.
Rakkaat siskot ja veljet! Kun kivittäjät lähtivät kysyi Jeesus
naiselta: ”Missä kaikki ovat?” Eikö kukaan tuominnut sinua? ”Ei tuominnut.” hän
sanoi. Kun Jeesus sanoi naiselle, ”minäkään en tuomitse sinua”, niin näitä
sanoja meidän on hyvä kuunnella tarkoin. Hän sanoo nuo sanat myös sinulle ja
minulle: ” En minäkään tuomitse sinua.”
Tämän pyhän muistuttaa meitä
kahdesta asiasta. Ensiksi me kaikki ihmiset olemme toistemme kaltaisia ainakin
siinä, että jokainen meistä on rikkonut Jumalan tahtoa vastaan eikä siksi voi
asettua toisten yläpuolelle. Meidän olisi opittava katsomaan toisten vikoja ja
lankeemuksia armollisin silmin.
Toiseksi Jumalan katse meitä kohtaan
on rakkauden ja armon katse. Hän sanoo: minä en sinua tuomitse. Hän haluaa
vapauttaa meidät tuomion alta ja antaa elämällemme uuden suunnan. Aamen.
Alkuvirsi: 572
Kiitosvirsi: 334 b: 1, 6-8
Lukukappaleiden välissä: 311a: 1-4
Graduaali: 453
Saarnavirsi: 183:1-3
Kolehtivirsi: 454
Ylistysvirsi: 324: 1, 2, 5
Loppuvirsi: 571:1-4